"Eikö kukaan ole kertonut sinulle miehestäni?" kysyi hän hetken
vaitiolon jälkeen.
"Ei kukaan", sanoi Montague.
"No hyvä, kysy heiltä!" huudahti hän. "Ennen sitä, ota sanani
pantiksi -- minulla ei ole mitään velvollisuuksia miehelleni."
Montague istui ja tuijotti tuleen. "Mutta ajattele minun omaa
asemaani", sanoi hän. "_Minulla_ on velvollisuuksia -- äitini ja
serkkuni --"
"Oi, älä sano enää sanaakaan!" huudahti nainen sortuneella äänellä.
"Sano, ettet rakasta minua -- siinä kaikki! Ja sinä et koskaan enään
tule minua kunnioittamaan! Minä olen ollut hullu -- minä olen lyönyt
kaikki pirstaleiksi! Minä olen heittänyt pois ystävyytesi, jonka ehkä
olisin voinut säilyttää!"
"Et", sanoi hän.
Mutta Mrs Winnie jatkoi kiivaasti -- "Ainakin olen ollut rehellinen
-- anna minulle siitä kunnioitus! Siitä tulevat minulle kaikki
vastoinkäymiseni -- minä sanon, mitä mielessäni on, ja minä saan
maksaa vääryyksieni hinnan. Minun laitani ei ole sellainen, että
olisin kylmä ja arvioiva -- sentähden, älä halveksi minua kokonaan."
"Minä en voisi sinua halveksia", sanoi Montague. "Minulle tuottaa
suorastaan kärsimystä se, että olen tehnyt sinut onnettomaksi. Ja
minä en sitä tarkottanut."
Mrs Winnie istui tuijottaen eteensä alakuloisissa mietteissä. "Älä
ajattele sitä kauemmin", sanoi hän katkerasti. "Minä kyllä olen
voittava sen. Minun tähteni ei maksa vaivaa murehtia. Luuletko, etten
tietäisi, mitä sinä ajattelet siitä maailmasta, jossa elän? Ja minä
olen osa siitä -- minä räpytän siipiäni ja koetan päästä siitä pois,
mutta en voi. Minä olen siinä ja tulen jäämään siihen sinne saakka
kunnes kuolen; minä voisin yhtä hyvin siitä luopua. Minä ajattelin,
että voisin varastaa pienen ilon -- sinulla ei ole käsitystäkään,
kuinka minä janoan pientä iloa! Sinulla ei ole käsitystä siitä,
kuinka yksinäinen minä olen! Ja kuinka tyhjää minun elämäni! Sinä
sanot pelkäävän saattaa minut onnettomuuteen; se on julmaa pilaa,
mutta minä annan sinulle siihen luvan, jos voit sitä tehdä! Minä en
pyydä mitään -- en mitään lupauksia, en mitään uhrauksia! Minä otan
kaiken vastuun, ja maksan kaikki rangaistukset!"
Hän hymyili kyyneltensä läpi pakotettua, pilkallista hymyä. Montague
katseli häntä, ja Mrs Winnie kääntyi uudelleen; heidän katseensa
kohtasi taas toisensa. Taas näki hän veren kuohahtavan kaulalta
hänen poskilleen. Samalla kertaa alkoivat vanhat pedot liikkua hänen
sisällään. Hän tiesi, että mitä vähemmän aikaa hän vietti Mrs Winnien
sympaattisessa seurassa, sitä parempi heille molemmille.
Hän oli juuri nousemaisillaan, ja jäähyväissanat olivat hänen
huulillaan kun äkkiä kuului koputus ovelle.
Mrs Winnie hypähti seisomaan. "Kuka se on?" huusi hän.
Ja ovi avautui ja Mr Duval astui sisään.
"Hyvää iltaa", sanoi hän miellyttävästi ja astui vaimonsa luo.
Mrs Winnie liekehti vihasta ja tuijotti häneen. "Minkätähden tulet
tänne ilmoittamatta?" huusi hän.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän -- "Mutta minä löysin tämän postissani."
Ja Montague noustessaan tervehtimään häntä, näki että hänellä oli
kädessään leikkaus tuosta syytöskirjotuksesta. Sitten huomasi hän
Duvalin aikovan lähteä, ja hän ymmärsi, että mies ei ollut huomannut
hänen läsnäoloaan huoneessa.
Duval silmäili Montaguea ja vaimoaan, ja huomasi nyt ensi kerran
hänen kyyneleensä ja kiihtymyksensä. "Pyydän anteeksi", sanoi hän;
"olen nähtävästi luvattomasti tunkeutunut."
"Niin totta totisesti oletkin", vastasi Mrs Winnie.
Hän teki liikkeen lähteäkseen; mutta ennenkuin hän ennätti ottaa
askeltakaan, oli Mrs Winnie rynnännyt hänen ohitsensa ja jättänyt
huoneen, läimäyttäen kiinni oven jälkeensä.
Ja Duval tuijotti hänen peräänsä, ja sitten kääntäen katseensa
Montagueen nauroi hän. "Hyvä! hyvä! hyvä!" sanoi hän.