Hän meni; ja kun hän astui sisälle, johti lakeija hänet sähköhissin
luo ja sanoi, "Mrs Duval pyytää Teitä ystävällisesti tulemaan
ylös, herra", Ja siellä tuli Mrs häntä vastaan, hehkuvin poskin ja
kasvoilla kiihtynyt ilme.
Hän oli tavallistaankin rakastettavampi, pehmeässä kermanvärisessä
puvussaan, ja tulipunainen ruusu rinnallaan. "Minä olen aivan yksin
tänä iltana", sanoi hän, "ja niin me syömme minun huoneustossani. Me
aivan hukkuisimme tuohon suureen saliin alhaalla."
Hän vei Montaguen seurusteluhuoneeseen, missä suuret sylilliset
tuoreita ruusuja levittivät tuoksujaan. Pöytä oli katettuna
kahdelle hengelle ja kaksi suurta tuolia seisoi tulen edessä, joka
hehkui takassa Montague huomasi, että Mrs Winnien käsi vapisi
hieman, kun hän viittasi häntä istumaan yhteen niistä; hän saattoi
lukea hänen kiintymyksensä koko hänen olemuksestaan. Hän heitti
taisteluhansikkaan vihollisilleen!
"Syökäämme ensiksi ja jutelkaamme perästäpäin", sanoi hän nopeasti.
"Me voimme kuitenkin olla onnellisia hetkisen."
Ja hänen onnellisuutensa jatkui sillä hermostuneella, kiihtyneellä
tavalla, joka oli hänelle ominaista. Hän jutteli uudesta
oopperasta, joka aijottiin esittää, ja Mrs de Graffenriedin uusista
vastaanottokemuista ja Mrs Ridgley-Clievedenin tanssijaisista;
myöskin puhui hän raajarikkoisten lasten sairashuoneesta, jonka hän
aikoi rakentaa, ja Mrs Vivie Pattonin avioerosta. Ja sillä välin
sfinksimäiset palvelijat liikkuivat edestakaisin, ja ruoat ilmestyivät
ja hävisivät. He joivat kahvia suurissa tuoleissa takan ääressä; ja
pöytä korjattiin ja palvelijat katosivat, sulkien ovet jälkeensä.
Sitten asetti Montague kuppinsa syrjään ja istui synkkänä tuijotellen
tuleen. Ja Mrs Winnie seurasi häntä katseellaan. Oli pitkällinen
hiljaisuus.
Äkkiä kuuli hän Mrs Winnien äänen. "Onko Teidän mielestänne niin
helppoa katkaista ystävyytemme?" kysyi hän.
"En ajatellut sitä, oliko se helppoa tahi vaikeaa", vastasi hän. "En
ajatellut muuta kuin suojella Teitä."
"Ja luuletteko, että ystäväni eivät ole minulle mitään?" jatkoi
hän. "Onko minulla niitä siksi paljon?" Ja hän pusersi käsiään
äkkinäisellä, kuumeentapaisella liikkeellä. "Luuletteko, että minä
annan noiden raukkojen pelottaa itseäni ja teen mitä he haluavat?
Minä en anna heille perää -- en mistään hinnasta, tehköön Lelia mitä
tahansa!"
Hämmästynyt ilme välähti Montaguen kasvoilla. "Lelia?" kysyi hän.
"Mrs Robbie Walling!" huusi Mrs Winnie. "Ettekö luule, että hän saa
vastata tuosta kirjotuksesta?"
Montague kohosi ylös.
"Sillä tavalla on heillä tapana käydä taistelua!" huusi Mrs Winnie.
"He maksavat rahaa noille konnille, ollakseen suojattuja. Ja sitten
lähettivät he iljettäviä juoruja ihmisistä, joita he haluavat
vahingoittaa."
"Ette suinkaan sitä todella tarkota", huudahti mies.
"Tietysti tarkotan", huusi hän. "Minä tiedän, että se on totta! Minä
tiedän, että Robbie Walling maksoi seitsemän tuhatta viisisataa
markkaa muutamista nidoksista, joita he julkaisivat! Ja kuinka
arvelette lehden saavan juorunsa?"
"En tiedä", sanoi Montague. "Mutta en koskaan uneksinut --"
"Oh", huudahti Mrs Winnie, "heidän postinsa on aina täynnä sinisiä
ja kultaisia nimileimoja! Minä olen tuntenut vieraita, jotka ovat
istuneet ja kirjottaneet parjauksia emännästään heidän omissa
kodeissaan. Oi, Teillä ei ole käsitystäkään ihmisten alhaisuudesta!"
"Minulla oli vähän käsitystä", sanoi Montague, vaitiolon jälkeen.
"Siitä syystä tahdoin Teitä suojella."
"Minä en halua suojelusta!" huusi hän tulisesti. "Minä en tahdo antaa
heille sitä tyydytystä. He tahtovat saada minut hylkäämään Teidät,
ja minä en tahdo sitä tehdä, en mistään hinnasta sanokoot he mitä
tahansa!"
Montague istui kulmakarvat rypyssä ja tuijotti tuleen. "Kun olin
lukenut tuon kirjotuksen", sanoi hän hitaasti, "en jaksanut kestää
ajatusta onnettomuudesta, minkä Teille saattaisin tuottaa. Ajattelin,
kuinka suuresti se mahtaisi kiihottaa Teidän miestänne --"
"Minun miestäni!" toisti Mrs Winnie.
Hänen äänessään oli kova sävy, kun hän jatkoi. "Hän panee heidät
kyllä vaikenemaan", sanoi hän -- "sellainen on hänen tapansa. Voitte
olla varma siitä, että sanaakaan enempää ei enää julkaista."
Montague istui vaiti. Sellaista vastausta hän ei ollut odottanut, ja
se melkein häntä harmitti.
"Jospa siinä kaikki!" -- sanoi hän epäröiden. "Mutta minä en sitä
tietänyt. Arvelin, että kirjotus voisi kiihdyttää häntä toisesta
syystä -- että se voisi olla syynä onnettomuuteen Teidän ja hänen
välillään. --"
Hiljaisuus. "Te ette ymmärrä", sanoi Mrs Winnie lopuksi.
Montague saattoi päätään kääntämättä nähdä hänen kätensä, kun ne
lepäsivät polvilla. Hän liikutteli niitä hermostuneesti. "Te ette
ymmärrä", toisti hän.
Kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänensä matala, vapiseva.
"Minun täytyy kertoa Teille", sanoi hän; "olen ollut varma, että
_ette_ tietänyt."
Taas hiljaisuus. Mrs Winnie epäröi, ja hänen kätensä vapisivat;
sitten jatkoi hän ehättäen. -- "Tahdoin, että Te tietäisitte. Minä
en rakasta miestäni. En ole häneen sidottu. Hänellä ei ole mitään
sanomista minun asioissani."
Montague istui jäykkänä kuin kivi. Nämä sanat löivät hänet puoleksi
sekaisin. Hän saattoi tuntea Mrs Winnien katseen, joka oli tähdätty
häneen; ja hän saattoi tuntea miten veri kuumana tulvahti hänen
kaulalleen ja poskilleen.
"Ol-- ollakseni rehellinen, tuli Teidän saada se tietää", kuiskasi
hän. Ja hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja taas seurasi
hiljaisuus. Montague istui mykkänä. "Minkätähden ette sano jotakin?"
kysyi hän viimein odotuksesta kiihtyneenä; ja Montague tunsi tuskan,
joka ilmeni hänen äänessään. Sitten kääntyi hän ja katsoi häneen
ja näki hänen lujasti yhteen puserretut kätensä ja hänen vapisevat
huulensa.
Hän oli sanattomaksi hämmästynyt. Ja hän näki hänen rintansa nopeasti
kohoilevan, ja näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Äkkiä
heittäytyi Mrs Winnie maahan, peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi
raivoisaan nyyhkytykseen.
"Mrs Winnie!" huusi hän ja kohosi seisomaan.
Hänen tunteenpurkauksensa jatkui. Montague huomasi, että hän vapisi
rajusti. "Te ette rakasta minua!" vaikeroi hän.
Montague seisoi vapisten ja hämmästyksen lyömänä. "Olen hyvin
pahoillani!" kuiskasi hän. "Oi, Mrs Winnie -- minulla ei ollut
aavistustakaan --"
"Minä tiedän! Minä tiedän!" huusi hän. "Se on minun vikani! Minä olin
mieletön! Minä tiesin sen koko ajan. Mutta minä toivoin -- luulin,
että Te voisitte, jos tietäisitte --"
Ja sitten taas hänen kyyneleensä tukahuttivat hänet; hän tärisi
tuskasta ja surusta.
Montague seisoi ja tarkasti häntä, avuttomana tuskasta. Mrs Winnie
tarttui suonenvedon tapaisesti tuolin selustaan ja Montague laski
kätensä hänen käteensä.
"Mrs Winnie --" alotti hän.
Mutta hän tempasi pois kätensä ja kätki sen. "Ei, ei!" huusi hän
kauhuissaan. "Älkää koskeko minuun!"
Ja äkkiä käänsi hän katseensa Montagueen ja ojensi käsivartensa.
"Ettekö ymmärrä, että minä rakastan Teitä?" huudahti hän. "Te
halveksitte minua sentähden, tiedän sen -- mutta minä en voi sille
mitään. Minä sanon sen Teille sittenkin. Se on ainoa tyydytykseni,
mikä minulla voi olla. Minä olen aina Teitä rakastanut! Ja minä
luulin -- minä luulin, että Te ette vain ymmärtänyt. Minä olin valmis
uhmaamaan koko maailmaa -- minä en välittänyt siitä, kuka tahansa sen
tiesi, enkä siitä, mitä kaikki siitä sanoisivat. Minä ajattelin, että
me voisimme olla onnellisia -- minä ajattelin, että minä voisin olla
vapaa viimeinkin. Voi, Te ette voi käsittää, kuinka onneton minä olen
-- ja kuinka yksinäinen -- ja kuinka ikävöin päästä pois! Ja minä
uskoin, että Te -- että Te voisitte --"
Ja sitten kyyneleet tulvasivat taas Mrs Winnien silmiin ja hänen
äänensä muuttui pienen lapsen ääneksi. "Luuletteko, että voisitte
ruveta minua rakastamaan?" vaikeroi hän.
Hänen äänensä sai Montaguen vapisemaan, niin että hän vapisi
sisimmässä sisässään. Mutta hänen kasvonsa tulivat vaan yhä
vakavammiksi.
"Te halveksitte minua sentähden, että kerroin Teille!" huudahti Mrs
Winnie.
"Ei, ei, Mrs Winnie", sanoi hän. "Minä en voisi sitä tehdä --"
"Siis -- siis minkä tähden --" kuiskasi hän. -- "Olisiko niin vaikeaa
rakastaa minua?"
"Se olisi sangen helppoa", sanoi hän, "mutta minä en uskalla antaa
itselleni siihen oikeutta."
Mrs Winnie katseli häntä hellästi. "Te olette niin kylmä -- niin
armoton!" huudahti hän.
Hän ei vastannut mitään ja Mrs Winnie istui väristen. "Oletteko
koskaan rakastanut naista?" kysyi hän.
Oli pitkä vaitiolo. Montague istui jälleen tuoliin. "Kuunnelkaa, Mrs
Winnie", alkoi hän viimein.
"Älkää kutsuko minua siksi!" huudahti hän. "Kutsukaa minua nimellä
Evelyn -- pyydän."
"No hyvä", sanoi hän -- "Evelyn. En aikonut tuottaa sinulle
onnettomuutta -- jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta, niin
en olisi koskaan enää sinua nähnyt. Tahdon kertoa sinulle, mitä en
ole kenellekään muille milloinkaan kertonut. Silloin sinä ymmärrät."
Hän istui muutamia minuutteja synkissä unelmissa.
"Kerran", sanoi hän, "kun olin nuori, rakastin erästä naista --
kvarteroonityttöä. [_Kvarterooniksi_ kutsutaan mulatin ja valkoisen
yhtymisestä syntynyttä lasta. Suomentaja.] Se oli New Orleansissa;
se on siellä tapana. Heillä on oma maailmansa ja me pidämme heistä
huolta sekä lapsista; ja jokainen sen tietää. Minä olin hyvin nuori,
vasta noin kahdeksantoista; ja hän oli vielä nuorempi. Mutta minä
tulin silloin huomaamaan, mitä naiset ovat, ja mitä rakkaus merkitsee
heille. Minä näin, kuinka he saattoivat kärsiä. Ja sitten kuoli hän
lapsensynnytykseen -- lapsi kuoli myöskin."
Montaguen ääni oli hyvin matala; ja Mrs Winnie istui kädet
yhteenpuristettuina, ja hänen silmänsä olivat kiinninaulittuina
Montaguen kasvoihin. "Minä näin hänen kuolevan", sanoi hän. "Ja
silloin oli kaikki lopussa. En milloinkaan ole sitä unohtanut. Minä
päätin silloin mielessäni, että olin tehnyt väärin; ja etten koskaan
niin kauan kuin elän, tarjoaisi rakkauttani naiselle, jollen voinut
omistaa koko elämääni hänelle. Niin sinä siis näet, että minä pelkään
rakkautta. Minä en tahdo kärsiä niin paljoa, enkä saattaa toisia
kärsimään. Ja kun joku puhuu minulle niin kuin sinä puhut, palaa
tuo kaikki minulle takaisin -- se saa minut kyyristymään kokoon ja
kuihduttaa minut."
Hän pysähtyi ja toinen sai takaisin tyyneytensä.
"Ymmärrä minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä en pyytäisi
sinulta mitään lupauksia. Minä tahtoisin maksaa minkä hinnan tahansa
-- minä en pelkää kärsimystä."
"En tahdo tuottaa sinulle kärsimystä", sanoi hän. "En tahdo käyttää
edukseni ainoatakaan naista."
"Mutta minulla ei ole maailmassa mitään, mitä pitäisin arvossa!"
huusi hän. "Minä läksisin pois -- minä jättäisin kaikki ollakseni
sinun kaltaisesi miehen kanssa. Minulla ei ole mitään siteitä -- ei
mitään velvollisuuksia --"
Montague keskeytti hänet. "Sinulla on miehesi --" sanoi hän.