"Hyvää iltaa", sanoi Montague.
Hän vapisi hieman ja Duval huomasi sen; hän hymyili sydämellisesti.
"Tämän laatuisesta aineksesta syntyy näytelmiä", sanoi hän. "Mutta
pyydän, ettette ole häpeissänne -- meillä ei tule olemaan mitään
näytelmiä."
Montague ei keksinyt mitään, mitä hän olisi siihen sanonut.
"Velvollisuuteni on pyytää Evelyniltä anteeksi", jatkoi toinen.
"Se oli yksinomaan ikävä sattuma -- tämä häiritsemiseni, nähkääs.
Minulla ei ole tapana tunkeutua. Te voitte olla niinkuin kotonanne
tulevaisuudessa."
Montague lensi tulipunaiseksi nämä sanat kuullessaan.
"Mr Duval", sanoi hän, "Minun täytyy vakuuttaa Teille, että Te olette
erehtynyt --"
Toinen katsoi silmiään siristäen häneen. "Oh, tulkaa, tulkaa!" sanoi
hän nauraen. "Jutelkaamme niinkuin maailmanmiehet."
"Minä sanon, että Te olette erehtynyt", sanoi Montague uudelleen.
Toinen kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän
sydämellisesti. "Niinkuin haluatte. Tahdoin vain tehdä asiat Teille
selväksi, siinä kaikki. Haluan, että iloitsette Evelynin kanssa. Minä
en sano Teille hänestä mitään -- Te rakastatte häntä. Riittää, että
minä olen omistanut hänet, ja minä olen väsynyt häneen; kenttä on nyt
Teidän, Mutta älkää saattako häntä epäluulojen alaiseksi, älkääkä
antako hänen tehdä itsestään narria julkisuudessa, jos vaan voitte
sitä auttaa. Ja älkää myöskään antako hänen kuluttaa liiaksi paljon
rahaa -- hän maksaa minulle jo viisi miljoonaa vuodessa. Hyvää yötä,
Mr Montague!"
Ja hän meni ulos. Montague, joka seisoi niinkuin kuvapatsas, saattoi
kuulla hänen nauraa kikattavan mennessään alas saliin.
Viimein Montague ryhtyi itsekin tekemään lähtöä. Mutta hän kuuli Mrs
Winnien tulevan takaisin ja hän jäi häntä odottamaan. Mrs Winnie tuli
sisälle ja sulki oven ja kääntyi häneen päin.
"Mitä hän sanoi?" kysyi hän.
"Hän -- oli sangen miellyttävä", sanoi Montague.
Ja Mrs Winnie hymyili ilkeästi. "Minä menin ulos tarkotuksella",
sanoi hän. "Halusin, että sinä näkisit hänet -- näkisit, minkälainen
mies hän on ja kuinka paljon 'velvollisuuksia' minulla on häntä
kohtaan! Sinä näit, arvaan."
"Kyllä, minä näin", sanoi hän.
Sitten taas hän aikoi lähteä. Mutta Mrs Winnie otti häntä
käsivarresta. "Tule ja puhu minulle", sanoi hän. "Ole niin hyvä!"
Ja hän vei hänet uudelleen takan ääreen. "Kuule", sanoi hän. "Hän ei
tule tänne enää takaisin. Hän aikoo matkustaa tänä iltana -- luulin,
että hän oli jo mennyt. Ja hän ei palaa pariin kuukauteen. Kukaan ei
meitä enää häiritse."
Hän tuli hyvin lähelle Montaguea ja katseli häntä kasvoihin. Hän oli
pyyhkinyt pois kyyneleensä, ja onnellinen ilme oli palannut takaisin
hänen kasvoilleen; hän oli rakastettavampi kuin milloinkaan.
"Minä otin sinut hämmästyttäen vastaan", sanoi hän hymyillen. "Sinä
et tietänyt, kuinka olisit menetellyt. Ja minä häpesin -- minä
luulin, että sinä minua vihaisit. Mutta minä en aio enää olla onneton
-- minä en ollenkaan välitä. Olen iloinen, että puhuin!"
Ja Mrs Winnie nosti kätensä ja tarttui hänen nuttunsa rintaimiin.
"Minä tiedän, että sinä rakastat minua", sanoi hän; "minä näin sen
sinun silmistäsi juuri äsken, ennenkuin hän astui huoneeseen! Mutta
sinä et vaan tahtoisi antaa itsellesi vapautta. Sinulla on niin monta
epäilystä ja pelkoa. Mutta sinä saat nähdä, että minä olen oikeassa;
sinä olet oppiva minua rakastamaan. Sinä et voi sille mitään -- minä
olen oleva niin ystävällinen ja hyvä! Kunhan et vain mene pois --"
Mrs Winnie oli niin lähellä häntä, että hänen hengityksensä kosketti
hänen kasvojaan. "Lupaa minulle, rakkaani", sanoi hän kuiskaten --
"että sinä et lakkaa käymästä minun luonani -- että sinä tahdot oppia
minua rakastamaan. Minä en voi olla olemassa ilman sinua!"
Montague vapisi joka hermonpäähän saakka; hän tunsi olevansa mies,
joka oli tarttunut verkkoon. Mrs Winnie oli omistanut kaikki,
mitä hän elämässä tarvitsi; ja nyt tahtoi hän hänet! Hänelle oli
mahdotonta ajatellakaan mitään muuta mahdollisuutta.
"Kuule", alotti hän ystävällisesti.
Mutta Mrs Winnie luki hänen katseestaan kiellon, ja hän huusi, "Ei,
ei -- et saa! Minä en voi elää ilman sinua! Ajattele! Minä rakastan
sinua! Mitä voisin minä muuta sinulle sanoa? Minä en voi uskoa,
että sinä et välitä minusta -- sinä _olet_ pitänyt minusta -- minä
olen nähnyt sen katseestasi. Kuitenkin sinä pelkäät minua -- miksi?
Katso minuun -- enkö ole kaunis muodoltani? Ja onko naisen rakkaus
niin pieni asia -- voitko heittää sen luotasi ja tallata maahan niin
helposti? Miksi tahdot mennä? Etkö ymmärrä -- ei kukaan tiedä, että
olemme täällä -- ei kukaan välitä! Sinä voisit tulla tänne milloin
hyvänsä haluat -- tämä on minun paikkani -- minun! Eikä kukaan tule
siitä ajattelemaan mitään. Kaikki muutkin menettelevät niin. Siinä ei
ole mitään peljättävää!"
Mrs Winnie kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itsensä
hänen lähelleen, niin että Montague saattoi tuntea hänen sydämensä
sykkivän hänen rintaansa vastaan. "Oi, älä jätä minua tänä iltana
yksin tänne!" huusi hän.
Montaguelle nuo sanat olivat kuin hälyytyskellon lyönti syvälle hänen
sielussaan. "Minun täytyy mennä", sanoi hän.
Mrs Winnie heitti päätään taaksepäin ja tuijotti häneen, ja Montague
havaitsi kauhun ja tuskan, joka kuvastui hänen silmissään, "Ei, ei!"
huusi hän, "älä sano sitä minulle! Minä en voi sitä kestää -- oi
katso, mitä minä olen tehnyt! Katsele minuun! Armahda minua!"
"Mrs Winnie", sanoi hän, "Sinun tulee armahtaa _minua_!"
Mutta hän tunsi, kuinka hän tarttui häneen kiinni yhä lujemmin. Ja
hän tarttui hänen ranteisiinsa, ja lempeällä väkivallalla irrotti hän
hänen otteensa itsestään; Mrs Winnien kädet laskeutuivat sivuille, ja
hän tuijotti häneen hämmentyneenä.
"Minun täytyy mennä", sanoi Montague uudelleen.
Ja hän astui ovea kohti. Mrs Winnie seurasi häntä tylsänä katseellaan.
"Hyvästi", sanoi Montague. Hän tiesi, että enemmät sanat olivat
turhia; hänen myötätuntonsa olisi ollut niinkuin öljyä liekkien
päälle. Mrs Winnie näki hänen liikkuvan, ja kun hän avasi oven,
heittäytyi hän alas tuloon ja puhkesi raivoisaan, hillittömään
itkuun. Hän sulki oven hiljaa ja meni pois.
Hän löysi raput alakertaan ja sai hattunsa ja päällysvaatteensa
kenenkään näkemättä. Hän asteli alas Avenueta -- ja siinä yhtäkkiä
kohosi hänen edessään taivasta kohti St. Cecilian jättiläisrakennus.
Hän pysähtyi ja tarkasti sitä -- se näytti suurelta, myrskyisänä
myllertävältä tunnemereltä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi
ymmärtävään, minkä tähden ihmiset ovat panneet kokoon tuon tornina
ylöspäin kiipeävän kivikasan!
Sitten meni hän kotia.
Hän tapasi Alicen pukeutumassa joitakin tanssiaisia varten ja
Oliverin häntä odottamassa. Hän meni huoneeseensa ja otti päältään
päällystakkinsa; ja Oliver tuli hänen luokseen, ja äkkinäisellä
liikkeellä heittäytyi hän hänen olkapäidensä yli ja piti ylhäällä
voitonmerkkiä.
Hän veti sen esille varovaisesti ja mittaili sen pituutta, hymyillen
samalla vahingoniloisesti. Sitten kohotti hän sen ylös valoa kohti
nähdäkseen sen väriä. "Musta!" huusi hän. "Sysi musta!" Ja hän
katseli veljeään iloinen veitikka silmissään, "Hei Allan!" nauraa
hykersi hän.
Montague ei virkkanut mitään.
Kahdeskymmenes luku.
Noin viikko paastonajan alkamisen jälkeen kaupungin huvit tulivat
vaimenemaan ja seuraelämä oli muuttava toimintanäyttämönsä
maaseutuklubeihin ja Californiaan ja Kuumille lähteille ja
Palmurannikolle. Mrs Caroline Smythe pyysi Alicea liittymään hänen
seurueeseensa retkellä viime mainittuun paikkaan; mutta Montague pani
vastaan, koska hän näki Alicen käyneen kalpeaksi ja hermostuneeksi
kolmen kuukauden yötä päivää kestäneiden juhlien jälkeen. Myöskin
käynti Floridassa vaatisi viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden
tuhannen markan arvosta uusia vaatteita; ja nämä nähtävästi eivät
riittäisi kesäksi -- ne olisivat kuluneet ja _passé_ siihen aikaan.
[_Passé_ = ohi muodista. Suomentaja.]
Niin asettui Alice lepäämään; mutta hän oli liiaksi suosittu
saadakseen olla yksin -- muutamien päivien perästä tuli toinen
kutsu, tällä kertaa kenraali Prenticeltä ja hänen perheeltään. He
suunnittelivat rautatieretkeä -- joka kestäisi yhden kuukauden;
heillä tulisi olemaan yksityinen juna, ja kaksikymmentäviisi ihmistä
seurueessa, ja he tulisivat menemään Californiaan ja Mexikoon --
"huristaen ympäri piirin", niinkuin he sitä kutsuivat. Alice tahtoi
kaikin mokomin mennä ja Montague antoi suostumuksensa. Jälestä päin
sai hän harmikseen kuulla, että Charlie Carter oli yksi kutsutuista,
ja hän olisi mielellään tahtonut, että Alice olisi kieltäytynyt;
mutta Alice ei tahtonut sitä tehdä, eikä hän voinut tehdä päätöstä ja
estää häntä.
Nämä junaretket olivat noiden huolettomina eläjien viimeinen
ajankuluke; vielä vuosi sitten ei kukaan ollut niistä kuullut, ja nyt
viisikymmentä seuruetta jätti joka kuukausi New-Yorkin. Saattoi nähdä
tusinan verran näitä hotellijunia yhdellä kertaa Palmurannikolla;
muutamat ihmiset elivät kiskojen päällä yhtämittaa ja he olivat
rakentaneet erityiset raiteet miellyttäviin paikkoihin joka paikkaan,
minne pysähtyivät. Muuan mies oli rakennuttanut jättiläismäisen
rautatie-automobiilin, joka oli oinaan muotoinen ja jossa oli
sijaa kuudellekymmenelle henkilölle. Prenticen junassa oli neljä
vaunua, yksi niistä "kirjastovaunu", joka oli päällystetty St. Iagon
mahongilla, ja varustettu ilmatorvijärjestelmällä. Myöskin löytyi
siinä kylpyhuoneet, parturisalonki, ja pakaasivaunu, jossa oli kaksi
automobiilia tutkimusretkien tekemistä varten.
Mrs Winnien kohtauksen jälkeen Oliver oli ilmeisesti päättänyt, että
hänen veljensä oli yksi vihityistä. Kohta sen jälkeen salli hän hänen
vilaukselta nähdä sitä puolta elämästään, johon lauluissa poikamiehen
päivällisillä oli viittailtu.
Oliver oli aikonut ottaa Betty Wymanin teatteriin; mutta Bettyn
isoisä oli tullut aivan odottamatta kotia Länneltä, ja niin tulikin
Oliver ja otti hänen sijaansa veljensä.
"Olin aikonut valmistaa hänelle kepposen", sanoi hän. "Me menemme
katsomaan yhtä vanhaa rakastettuani."
Se oli käännös eräästä ranskalaisesta huvinäytelmästä, jossa
aviolliset uskottomuudet kahden parin välillä olivat aiheena moneen
onnettomuuteen. Yksi esiintyvistä henkilöistä oli kamarineitsyt,
joka oli rakastunut kauniiseen nuoreen soturiin, mutta jota toisen
avioparin mies ajoi takaa. Se oli pienempi osa, mutta nuoressa
tytössä, joka sitä näytteli, oli niin paljon suloutta, ja hänen
naurunsa oli niin iloinen, että hän teki osastaan varsin huomattavan.
Kun näytös oli ohi, kysyi Oliver häneltä, kenen näyttelemisestä hän
piti enimmän, ja hän mainitsi nuoren tytön nimen.
"Tule, niin minä esitän sinut hänelle", sanoi Oliver.
Hän avasi erään oven, joka oli heidän aitionsa vieressä. "Kuinka
voitte, Mr Wilson?" kysyi hän nyökäyttäen päätään eräälle herralle,
joka iltapuvussa seisoi siinä lähellä. Sitten kääntyi hän
seurusteluhuoneihin ja kulki alas käytävää ja koputti muutaman oven
päälle. Ääni huusi, "Sisään", ja Oliver avasi oven; ja he astuivat
pienen pieneen huoneeseen, jossa vaaterippeitä makasi huiskin haiskin
ympäri laattialla ja tuoleilla, ja tyttö, korsetteihin ja aluspaitaan
puettuna istui peilin ääressä. "Halloo, Rosalie", sanoi hän.
Ja tyttö pudotti puuteriviuhkansa, ja hypähti huudahtaen seisomaan --
"Ollie!" Silmänräpäystä myöhemmin oli hän jo kietonut käsivartensa
hänen kaulansa ympäri.
"Oo sinua kurjaa olentoa", huusi hän. "Minkä tähden sinä et enää tule
minun luokseni? Etkö saanut kirjeitäni?"
"Sain muutamia", sanoi hän. "Mutta minä olen ollut ahkera. Tämä on
minun veljeni, Mr Allan Montague."
Toinen nyökkäsi päätään Montaguelle ja sanoi, "Kuinka voitte?" --
mutta ei päästänyt irti Oliverista. "Minkätähden et tule minun
luokseni?" huudahti hän.
"Kas, kas nyt!" sanoi Oliver nauraen hyvätuulisesti "Olen tuonut
veljeni mukanani, niin että sinun tulisi käyttäytyä siivolla."
"Minä en välitä veljestäsi!" huudahti tyttö, kääntämättä häneen edes
toista kertaa katsettaan. Sitten työnsi hän Oliverin eteensä ja
katseli häntä kasvoista kasvoihin käsivarsiensa etäisyydeltä. "Kuinka
voit olla niin julma minulle!" kysyi hän.
"Sanoinhan sinulle, että olin ahkera", sanoi Oliver iloisesti. "Ja
minä annoin sinulle rehellisen varoituksen, annoinhan? Kuinka Toodles
jaksaa?"
"Oo, Toodles on hurmaantunut", sanoi Rosalie. "Hän on saanut uuden
ystävän." Nyt hänen käytöksensä muuttui liehakoittelevaksi ja hän
lisäsi: "Oi, Ollie! Hän antoi hänelle timanttineulan! Ja Toodles
näyttää aivan kreivittäreltä -- hän odottaa tilaisuutta saadakseen
kantaa sitä jossakin osassa!"
"Olethan nähnyt Toodlesin?" sanoi Oliver veljelleen. "Hän esiintyy
'Kamtshatkan Kalifissa'!"
"Toiset lähtevät matkalle ensi viikolla", sanoi Rosalie. "Ja sitten
jään minä aivan yksin." Hän lisäsi mairittelevalla äänellä: "Ollie,
ole nyt kiltti poika ja ota meidät ulos tänä iltana, teethän sen?
Ajattele, kuinka kauan siitä on, kun olen sinua nähnyt! Oh, minä olen
ollut niin herttainen, etten enää tunne itseäni peilistäkään. Teethän
sen, Ollie!"
"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "voinhan teidät ottaa."
"Minä en aiokaan päästää sinua pujahtamaan käsistäni", huusi tyttö.
"Minä hyppään suoraan yli rampin sinun jälkeesi!"
"Sinun olisi parasta pukeutua nyt", sanoi Oliver. "Myöhästyt."
Hän sysäsi syrjään tarjottimen, jolla oli muutamia laseja, ja
istuutui muutamalle pölkylle; ja Montague seisoi nurkassa ja tarkasti
Rosalieta, kun hän puuteroi ja maalasi itseään ja puki ylleen kevyen
kesäpuvun ja hän siinä lasketteli virtana juttuja "Toodelesista" ja
"Flossiesta" ja "Gracesta" ja muutamista muista. Muutamia minuutteja
myöhemmin kuului ukkos-ääni käytävällä: "Toinen näytös!" Vielä
muutamia syleilyjä ja sitten Oliver harjasi puuterin pois nutustaan
ja meni nauraen pois.
Montague seisoi muutamia minuutteja kulissien takana tarkastellen,
kuinka näyttämönvaihtajat viimeistelivät uutta näyttämöä ja eri
näyttelijät ottivat kukin asentonsa. Sitten menivät he aitioonsa.
"Eikö hän ole helmi?" kysyi Oliver.
"Hän on hyvin kaunis", myönsi toinen.
"Hän tuli suoraan köyhäin kortteleilta", sanoi Oliver -- alhaalta
Rivington Streetiltä. Sitä ei tapahdu usein.
"Kuinka tulit hänet tuntemaan?" kysyi hänen veljensä.
"Oh, minä etsin hänet sieltä. Hän oli silloin kuorossa. Minä toimitin
hänelle ensimäisen lausumaosansa."
"Sinäkö?" sanoi toinen hämmästyneenä. "Kuinka sen teit?"
"Oh, vähän rahaa vain", oli vastaus. "Raha saa aikaan melkein vaikka
mitä. Ja minä olin rakastunut häneen -- kas sillä tavalla hänet sain."
Montague ei virkkanut mitään, vaan istui ajatuksissaan.
"Ottakaamme hänet mukanamme illalliselle ja tehkäämme hänet
onnelliseksi", lisäsi Oliver, kun verho näyttämöllä kohosi ylös.
"Hänellä on ikävä, arvaan. Näes, minä lupasin Bettylle, että tekisin
parannuksen."
Koko sen näytöksen ja seuraavien ajan näytteli Rosalie yksinomaan
heitä varten; hän oli niin täynnä viehättäväisyyttä ja tulta, että
yleisö aivan huusi innostuksesta ja hän sai osaksensa monta sarjaa
kättentaputuksia. Sitten kun näytös oli ohi, riistäytyi hän irti
kauniin, nuoren sotilaan sylistä ja lensi pukuhuoneeseensa, missä hän
Oliverin ja Montaguen sinne saapuessa oli puoleksi valmiina lähtemään
ulos kadulle.
He kulkivat ylös Broadwayta, ja eräästä ihmisryhmästä, joka tuli ulos
toisesta näyttämönovesta, pujahti heidän luokseen nuori tyttö --
kevyt pikku olento, jolla oli pienen nuken kasvot ja suuri hattu ja
sen päässä purppuran punainen sulka. Tämä oli "Toodles" -- tunnettu
muuten Helen Gwynnen nimellä; ja hän otti Montaguen käsivarren, ja he
jäivät kulkemaan Oliverin ja hänen toverinsa takana.
Montague mietti mitä sanoa kuorotytölle matkalla illallisaterialle.
Jälestä päin hänen veljensä kertoi hänelle, että Toodles oli ollut
erään kiinteimistöasiamiehen vaimo pienessä kaupungissa Oklahomassa,
ja oli paennut kunnianarvoisasta ja ikävystyttävästä asemastaan
muutaman matkustavan teatteriseurueen kanssa. Nyt näytteli hän osaa
kiertävässä musikaalisessa ilveilyssä, jonka Montague oli nähnyt Mrs
de Graffenriedillä; ja samalla vannoi hän uskollisuutta kauniille
nuorelle "viiniasioitsijalle." Hän ilmaisi Montaguelle salaisuutena
toivovansa, että viime mainittu näkisi hänet sinä iltana -- hänet
täytyi saada hieman mustasukkaiseksi.
Ihmiset olivat antaneet tälle osalle Broadwayta nimen "suuri
valkoinen tie"; ja sen päässä seisoi suunnaton hotellirakennus
kirkkaasti valaistuna, rakennettuna oivallisesta marmorista ja
pronssista, ja seinillä ja sisällä oli kuuluisia maalauksia. Tällä
hetkellä jokainen sen monista ruokailuhuoneista oli tungokseen asti
täynnä illallisseurueita, ja koko paikka kaikui naurusta ja lautasten
räminästä ja lukuisten orkesterien sävelistä, jotka sankarillisesti
keskellä melua tekivät raskasta työtään. Täältä löysivät he itselleen
pöydän, ja sillä aikaa kun Oliver tilasi paistettuja kylmiä munia
ja viiriäisiä aspiksen kera, istui Montague ja katseli ympärilleen
meluavia seurueita, ja kuunteli Rivington Streetillä pienen
ompelijatar-näyttelijättären lavertelua.
Hänen veljensä oli "saanut hänet", sanoi hän, ostamalla hänelle
lausunto-osan eräässä näytelmässä; ja Montaguen mieleen muistui
hurjat juomingit, joista hän oli kuullut puhuttavan poikamiehen
päivällisillä, ja hän aavisti, että täällä hän oli sen virran
lähteillä, joista ne saivat ravintonsa. Heitä lähimpänä olevassa
pöydässä oli nuori juutalainen, jonka Toodles hänelle näytti ja sanoi
olevan suuren kangastavaratehtailijan pojan ja perijän. Hänellä oli
tapana "pitää" useita tyttöjä, sanoi hän; ja tuo kuninkaallinen
olento, joka oli häntä _vis à vis_ [= vastapäätä] oli kuorotyttönä
"Mandalayn tyttösissä." Ja vähän kauempana huoneen perille päin
oli nuori poika, jolla oli enkelimäiset kasvot ja syntyperäisen
prinssillinen ilme -- hän oli perinyt viisi miljoonaa ja paennut
koulusta, ja oli luomassa itselleen nimeä Tenderloinissa. Se
pikkuinen sievä tyttö, puettuna ylt'yleensä vihreään, joka istui
hänen kanssaan, oli Violet Fane, joka oli taiteilijan mallina eräässä
uudessa voittokulussa kulkeneessa näytelmässä. Hänestä oli ollut
täyden sivun kuva sunnuntain "urheilulehden" lisälehdessä, jota
täällä luettiin -- huomautti hänelle Rosalie.
"Minkätähden et koskaan tee sitä minulle?" lisäsi hän kääntyen
Oliveriin.
"Saatanhan sen tehdä", sanoi hän nauraen. "Mitä se maksaa?"
Ja kun hän kuuli, että siitä kunniasta saisi hän maksaa ainoastaan
seitsemäntuhatta viisisataa markkaa, sanoi hän, "Minä teen sen, jos
olet kiltti." Ja siitä hetkestä katosi viimeinenkin tuskan jälki
Rosalien kasvoilta ja keskustelusta.
Kun shampanjatoti oli juotu, tuli hän ja Oliver tuttavalliseksi.
Sitten kääntyi Montague Toodlesin puoleen saadakseen kuulla enemmän
siitä kuinka "toinen sukupolvi" ryösti ylemmällä asteella olevia
naisia.
Kuorotytöt saivat viidestäkymmenestä sataan markkaan viikolta, sanoi
Toodles; ja se riitti tuskin vaatteiden maksuksi. Hänen työnsä oli
hyvin epävarmaa -- hän saattoi kuluttaa viikkokausia harjotuksissa,
ja sitten, jos näytteleminen epäonnistuisi, ei hän saisi penniäkään.
Se oli koiran elämää; ja avaimet vapauteen ja tilaisuuksiin antoi
hänelle niiden rikkaiden miesten "pitäminen", jotka maleksivat
teattereissa ja piirittivät tyttöjä. He lähettivät heille osotuksia,
taikka tuhlasivat heille kukkavihkoja, joiden sisälle oli kätkettynä
kortteja tahi kukaties rahaa. Oli olemassa miljonääritaiteilijoita
ja -runoilijoita, jotka ensi näytöksiä varten olivat säännöllisesti
varanneet eturivien istuimet; heillä oli sopimuksia kukkakauppiaiden
ja lakeijojen ja sokurileipureiden kanssa ja antoivat _Carte
blanchen_ [= vapaalippu] kymmenille tyttösille, jotka lainasivat
itseään heidän tarkotuksiaan varten. Joskus he olivat liitossa
johtajien kanssa, ja tyttö, joka pani vastaan, saattoi huomata
toiveensa tuhoutuvan; joskus nämä miehet saattoivat rahoillaan
järjestää näytäntöjä, antaakseen tilaisuuden jollekin suosikille.
Myöhemmällä kääntyi Toodles kuuntelemaan Oliveria ja hänen toveriaan;
ja Montague istui takana ja katseli ympäri huonetta. Lähinnä häntä
oli pitkä pöytä ja sen ääressä tusina ihmisiä; ja hän tarkasteli
shampanjakulhoja ja fantastisen näköistä loppumatonta ruokalajien
sarjaa, ja mässääjiä, joiden kasvot hohtivat punaisina ja silmät
kuumeisina ja jotka nauroivat äänekkäästi. Yli kaiken melun kuului
orkesterin ääni, kutsuvana, kutsuvana niinkuin myrskytuuli vuorilla;
musiikki oli raivoisaa ja sekavapiirteistä, ja synnytti kuvaamattoman
tuskan ja epätiedon tunteen. Kun oikein ymmärsi, että tämä sama
tapahtui tuhansissa eri paikoissa ympärillä, näytti siltä, kuin
täällä olisi ollut nautintojen ja näännytyksen virta, jonka rinnalla
ylhäisön elämä ei ollut mitään.
Sanottiin, että New-Yorkin hotellit asetettuina perätysten
ulottuisivat Lontooseen saakka; ja ne pitivät huolta parista sadasta
ihmisestä päivässä -- lauma, joka oli tullut kaikilta maailman
kulmilta etsimään nautintoja ja kiihoketta. Siellä oli uteliaita
katselijoita ja "maalaiskundeja" neljästäkymmenestäviidestä
valtiosta; teksassilaisia paimenia ja puutavarakuninkaita Mainelta ja
kaivosmiehiä Nevadasta. Kotona tuli heidän pitää huolta maineestaan
ja ehkä perheestään; mutta kerran heittäydyttyään Tenderloinin
pyörteisiin olivat he kätketyt kaikelta maailmalta. He tulivat
taskut täynnä rahaa; ja hotellit ja ravintolat, pelihelvetit ja
keinottelulaitokset ja porttolat -- kaikki olivat siellä heitä
odottamassa! Niin kiihkeäksi oli tullut kilpailu, että oli alemassa
räätäliliike ja pankki, jotka olivat avoinna ympäri vuoden,
lukuunottamatta sunnuntaipäiviä.
Kaikkialla jalkojesi juurella oli levitettynä paheiden verkko.
Hotellisi ylitarjoilija oli "laulajattaren" "ohjaaja" ja
kotisalapoliisi "kalasteli" pelihelveteissä. Suloinen nainen,
joka hymyili sinulle "Peacock Alleyllä", oli "madame";
miellyttäväkasvoinen nuorukainen, joka puheli sinulle tarjoilupöydän
ääressä, etsiskeli kundeja välitystoimistolle, joka oli
viereisessä huoneessa. Kolme kertaa yhdessä ainoassa päivässä
tarjottiin Montaguelle eräässä toisessa tällaisessa suuressa
yömajassa "pientärahaa" ja niin avautuivat hänen silmänsä näkemään
uudenlaatuista ryöstämistä. Häntä hämmästytti livreapukuisten
palvelijain suuri lukumäärä, jotka hyörivät hänen ympärillään ja
joille hän antoi juomarahoja palveluksistaan. Hän ei huomannut,
että poikaset pesuhuoneissa ja vaate-eteisissä eivät osanneet
puhua sanaakaan englantia; hän ei saattanut tietää, että heidät
tarkastettiin joka ilta ja tyhjennettiin putipuhtaaksi, ja
että kreikkalainen, joka oli heidät vuokrannut, oli maksanut
seitsemänkymmentäviisi tuhatta markkaa vuodessa hotellille siitä
etuoikeudesta.
Niin pitkälle olivat pahuuden haarat levinneet, että oli olemassa
prostitutionipaikkoja, joissa asiat toimitettiin yksinomaan
telefoonin kautta, ja jotka lähettivät naisen vaunuissa millä
osotteella hyvänsä; ja siellä oli yläluokille luovutettuja taloja,
jotka varustivat erinomaisen hienoja asuntoja ja niihin tyttösiä
ja kamarineitoja palvelijoina. Ja tässä paheiden maailmassa
tunnustettiin täydellisesti nykyaikainen oppi molempien sukupuolien
yhdenvertaisuudesta; naisia varten oli olemassa erityiset peli- ja
keinotteluhelvetit ja opiumitarjoilut, ja juopottelupaikat,
jotka pitivät huolta naisten tarjoilusta. Erään suuren hotellin
"oranssi-huoneessa" voit nähdä rikkaita naisia, kaiken säätyisiä ja
kaiken näköisiä, jotka sormissaan hypistelivät nahkapäällyksisiä
ja kullalla levytettyjä viinikortteja. Tässä huoneessa yksin
myytiin yli kymmenen tuhannen markan arvosta juomia yhtenä päivänä;
ja hotelli maksoi vuosittain viisi miljoonaa markkaa korkoja
Devonien maa-alueelle. Täällä läheisyydessä oli myöskin Devoneilla
"neekerikasteikkoja", missä aamun varhaisilla tunneilla saattoi nähdä
valkoihoisia naisia rikkaissa pukimissa juomassa juovutusjuomia.
Tässä loiselämän kiehuvassa kattilassa oli monta tapaa, joilla
rahaa voitiin hankkia, ja siellä kohtasi monenlaisia outoja ja
uskomattomia tyyppejä inhimillisiä olentoja. Kerran oli Montaguelle
ylhäisön keskuudessa osotettu erästä naista, joka oli ollut
"tatuoituna naisena" sirkuksessa; siellä oli myöskin toinen, joka
oli ollut osallisena merihöyrylaivahuijauksissa, ja vielä toinen,
joka oli pessyt lautasia kaivoskentillä. Erään tällaisen suuren
holliin omistaja oli ollut hyvin menestynyt murtovaras; ja erään
departementtivaraston omistaja oli alottanut elämänsä "varkaiden
piilottajana." Jokaisessa näissä mässääjäin ryhmissä voitiin sinulle
osottaa tällaisia merkillisiä olentoja: siellä oli monimiljonääri,
joka myi pilaantuneita hyytelöitä ihmisille; toinen, joka oli
keksinyt lapsia rauhottavan opiumisiirapin; seuraa rakastava vanha
herrasmies, joka maksoi tyhjäksi useiden rautateiden "keltaisen
koirarahaston"; kaunis ajuri, joka oli karannut perijättären kanssa.
Kerran oli eräs suuri tiedemies keksinyt uudenmalliset alusvaatteet,
ja oli koettanut tehdä keksinnöstään lahjan ihmiskunnalle; ja
tuolla oli mies, joka oli tarttunut asiaan ja lyönyt sillä
miljooneja! Tuolla oli "transsimediumi", joka oli saanut kokonaisen
omaisuuden kuihtuneelta vanhalta tehtailijalta; täällä oli suuri
sanomalehti-isäntä, joka julkaisi humbuugi-ilmotuksia ja otti viisi
markkaa riviltä; täällä oli sikaritehtailija, jonka loistavat
kasvot nähtiin jokaisen vekselipöydän päällä -- hän oli alottanut
tinatehtailijana, ja välttääkseen tullimaksuja, oli hän antanut
valattaa raaka-aineensa kuvapatsaiden muotoon ja tuonut ne maahan
taideteoksina!
Niin kauhistuttavia ja saastaisia kuin olivatkin ne lähteet,
joista rikkaudet olivat kootut, niin yhtä saastaiset ja vielä
kauhistuttavammat olivat ne tarkotukset, joihin ne tuhlattiin. Mrs
Vivie Patton oli viitannut Montaguelle jostakin "Decameron Klubista",
jonka jäsenet kokoontuivat toistensa koteihin ja kilpailivat
keskenään inhottavien juttujen kertomisessa; Strathcona oli kertonut
hänelle toisesta ryhmästä ylhäisiä naisia ja herroja, jotka
panivat toimeen loistavia juhlia, joissa he pukeutuivat menneiden
aikakausien pukuihin, ja jäljittelivät kuuluisia historiassa
esiintyviä persoonallisuuksia, ja hovien ja leirien paheita ja
hurjia juominkeja. Kerrottiin "Kleopatra-öistä" huvipursien
kannella Newportissa. Wall Streetillä oli muuan "sukeltaja",
joka oli alottanut elämänsä kaivosmiehenä Lännellä; ja kun hänen
liiketuttavansa tulivat kaupunkiin, vuokrasi hän vankkurit, ja otti
lastiksi shampanjaa ja puoli tusinaa prostitueerattuja naisia, ja
vietti yön kiitäen ympäri maaseutuja. Tämä mies asusti nyt eräässä
New-Yorkin suurimmista hotelleista; ja omassa osastossaan saattoi
hän toimeenpanna taistelukilpailuja ja kukkotappeluita; ja verisiä
näyttelyjä, joita kutsuttiin nimellä "syyhyttävät nyrkkiottelut",
ja joissa miehet koettivat pehmittää toistensa sääriluita; tai ehkä
"kuninkaallisen taistelun", jolloin puoli tusinaa neekereitä tappeli
keskenään palkinnosta, jona oli katosta riippuva timanttineula.
Siellä oli toinen mahtava persoonallisuus, satakertainen miljonääri,
joka oli rakennuttanut itselleen palatsin, joka oli koko kaupungin
painajaisena; saattoi saada kutsun päivällisille tähän taloon, ja
löytää itsensä istumassa kolmen tai neljän alastoman naisen keralla
pöydässä. Ja eräällä hänen ystävällään oli huvituksena hangata
hajuvesiä nuorten tyttöjen ruumiseen, ja huumata itseään tuoksulla;
kun tämä ijäkäs mies meni naimisiin, ryömivät hänen häpeälliset
tekonsa päivän valoon niinkuin inhottavat käärmeet reijistään.
Montague oli nyt maailmassa, jolle kaikki nämä ruokottomat
salaisuudet olivat elämän jokapäiväisiä tosiasioita; näiden
teatterilämpiöiden ja taiteilijain atelierityttöjen keskuudessa
saattoi kuulla mainittavan maassa mitä kunnioitetuimpia ja suurimpia
nimiä ja niiden ympärillä pelottavia pilapuheita. "Olin viime
yönä erään tuomarin kanssa", sanoi nuori nainen, joka pysähtyi
tervehtimään Oliveria; ja sitten seurasi kertomus paikasta, missä
harjotettiin erilaisia likaisia paheiden muotoja ja kiihotettiin
siten kuihtuneita himoja.
Mikään kuvaus Maailmankaupungin elämäntavoista ei olisi täydellinen,
jollei se jättäisi vastahakoisen lukijan mieleen jotakin käsitystä
siitä määrästä, missä näiden luonnottomien paheiden iljettävä
harjottaminen voitti jalansijaa. Ei olisi ollenkaan liioiteltua
sanoa, että joutilasten luokkien keskuudessa ne raivosivat niinkuin
ruttotauti. Kymmenen vuotta takaperin katseli niitä halveksimisella
vieläpä jokainen ammattipaheellinenkin; mutta nyt tunnusti yleisin
prostitueerattu sen osaksi omasta kohtalostaan.
Eikä ollut niitä korkeuksia, joihin ne eivät olisi päässeet --
valtioministerit olivat niiden orjia; ne hallitsivat suuria
rikkauksia ja määräsivät yleisiä tapahtumia. Washingtonissa oli ollut
eräs lähettiläs, jonka oma tytär opetti niitä suuren isänsä taloissa,
kunnes häväistysjuttu pakotti ministerin kutsumaan hänet takaisin.
Muutamat näistä paheiden harjotuksista olivat seurauksiltaan
pelottavia, murtaen uhrinsa täydellisesti lyhyessä ajassa; ja
lääkärit, jotka tutkivat niiden oireita, kauhistuivat nähdessään
niitä ilmenevän ystäviensä kodeissa.
Ja New-Yorkista, maan varallisuuden ja sivistyksen keskustasta,
levisivät nämä paheet maan joka kulmalle. Teatteriseurueet
ja matkustavat kauppamiehet kuljettivat niitä mukanaan;
vierailevat kauppiaat ja uteliaat tyhjäntoimittajat saivat niitä.
Korttikaupustelijat möivät irstaita kuvia ja kirjoja -- joiden
valmistaminen ja tuottaminen oli vallan erikoinen teollisuus; saattoi
saada käsiinsä englanninkielisinä ulkomailla painettuja luetteloja,
joiden sisältö sai ilkeät väreet tuntumaan ihossa. Siellä oli halpoja
viikkolehtiä, jotka maksoivat viisikymmentä penniä vuodessa, ja joita
avoimista ulkoikkunoista heitettiin palvelustyttösille; siellä oli
keltakantisia ranskalaisia novelleja, jotka kertoivat talonrouvien
uskomattomasta irstaisuudesta. Omituisena lisätodistuksena ylhäisön
moraalista oli se, että junissa, jotka kulkivat määrättyihin
esikaupunkiyhteiskuntiin ja joiden säännöllisinä matkustajina olivat
äärimmäiset muotisankarit, tekivät sanomalehtipojat tuottavaa kauppaa
tuollaisella kirjallisuudella; ja kun hyvässä maineessa olevan kirkon
sielunpaimen karkasi "suuren maailman" tytön kanssa, julisti piispa
sen julkisesti hänen seurakuntalaistensa moraaliseksi häpeäksi!
Teoriiana oli, että oli olemassa kaksi maailmaa, ja ne pidettiin
jyrkästi toisistaan erotettuina. Oli kahden säätyisiä naisia:
toisen kanssa oltiin leikkisillä ja se heitettiin syrjään, ja
toista suojeltiin ja kunnioitettiin. Sellaisia ilmiöitä kuin
prostitueerattuja ja käytettyjä naisia saattoi kyllä olla olemassa,
mutta niistä ei hienostuneet ihmiset puhuneet, eikä heillä ollut
mitään tekemistä niiden kanssa. Mutta Montague oli kuullut
sanottavan, että jos seuraisi orjainketjua, niin löytäisi toisen pään
kietoutuneena mestarin ranteen ympärille; ja hän huomasi Tenderloinin
pursuavan kostoaan Viidennen Avenuen päälle. Asianlaita ei ollut
sellainen, että rikkaat miehet olisivat kuljettaneet ainoastaan
sairalloiset paheet vaimoilleen; ei, vaan he veivät mukanaan myöskin
tavat ja ihanteet.
Montaguea oli hämmästyttänyt asioiden tila, mikä vallitsi New-Yorkin
seuraelämässä; naisten juominen ja tupakoiminen ja pelaaminen, heidän
kovat ja ruokottomat näkökantansa elämästä, heidän raa'at juttunsa,
joita he alituisesti kertoivat. Ja täällä, tässä "pinnan alaisessa"
maailmassa oli hän joutunut turmeluksen alkulähteille. Se oli
jotakin, joka leimahti äkkiä intuitsionina -- muurit kahden maailman
välillä alkoivat murtua maahan!
Hän saattoi seurata asioiden kulkua tuhansissa eri muodoissa. Siellä
oli Betty Wyman. Hänen veljensä oli aikonut ottaa hänet teatteriin,
viedäkseen hänet näkemään Rosalieta -- valmistaakseen siten hänelle
kepposen! Nyt tietystikin Betty tiesi hänen ja hänen säätynsä
poikamaisista kujeista; hän ja hänen tyttöystävänsä kuiskailivat
ja tekivät heistä pilaa heidän ympärillään. Tuossa istui Oliver,
hymyillen ja täynnä ruokottomuuksia, leikitellen Rosalien kanssa
niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; ja aamulla hän olisi Bettyn
kanssa -- kuka saattoi enää epäillä, mistä Betty oli perinyt
suhtautumistapansa elämään? Ja ajatuskannat, joita Oliver oli
opettanut hänelle tyttönä, säilyttäisi hän vielä ollessaan vaimona;
Oliver saattaisi kiihkoisasti tahtoa pitää häntä itseään varten,
mutta tulisi olemaan toisia, joiden edut vetäisivät toisaanne.
Ja Montague muisteli toisia seikkoja, jotka hän oli nähnyt tai
kuullut seuramaailmasta, ja jotka hän voisi todeta selkosiksi, jotka
olivat tästä "pinnanlaisesta" maailmasta kotoisin. Mitä enemmän hän
ajatteli selitystä, sitä enemmän se näytti hänelle selvenevän. Tätä
"seuramaailmaa", joka hänet oli hämmentänyt -- tätä saattoi hän nyt
kuvailla: sen elämän tavat ja ihanteet olivat sellaisia, jollaisia
hän oli odottanut tapaavansa näyttämöelämän "vapaalla" puolella.
Seuramaailman muodostivat tietenkin naiset ja naiset ne olivat,
jotka antoivat sille sen sävyn; ja seuramaailman naiset olivat
näyttelijättäriä. He näyttelivät kuuluisuuden ja huomion
rakkaudessaan; he näyttelivät makuasioissaan vaatteidensa ja
jalokiviensä suhteen, he näyttelivät pitäessään papyrosseista ja
shampanjasta. He käyttäytyivät niinkuin näyttelijättäret; he puhuivat
ja ajattelivat niinkuin näyttelijättäret. Ainoa silmiinpistävä ero
oli siinä, että todelliset näyttämön naiset valittiin suurella
tarkkuudella -- he olivat ainakin vissillä asteella edulliseen
fyysilliseen asuun nähden; jota vastoin seuramaailman naiset eivät
olleet vähääkään valikoituja -- toiset olivat laihoja, ja muutamat
olivat paksuja, ja jotkut olivat kiduttavan yksinkertaisia.
Montague muisteli tapauksia, jolloin nämä kaksi säätyä olivat
kohdanneet toisensa, kuten eräillä yksityisillä vastaanottojuhlilla.
Alkoi tulla muotiin kuuluvaksi seikaksi kilistellä maljoja
näyttämöhenkilöiden kanssa sellaisissa tilaisuuksissa; ja hän
muisteli, kuinka luonnollisena seikkana nuorempi polvi tämän piti.
Ainoastaan vanhemmat henkilöt pysyttelivät erillään; he katselivat
alas näyttämön naisiin sanomattomasta korkeudestaan, ikäänkuin
johonkin, joka kuului alempaan säätyyn -- sentähden että olivat
pakotetut tekemään työtä elatuksensa puolesta. Mutta Montaguesta
tuntui istuessaan ja keskustellessaan siinä tämän onnettoman
kuorotytön kanssa, joka oli myynyt itsensä pieneen nautintoon, että
oli helpompaa antaa anteeksi hänelle kuin naiselle, joka oli syntynyt
ylellisyydessä, ja halveksi niitä, jotka hankkivat hänelle hänen
rikkautensa.
Mutta enimmän kaikista kohdistui myötätunnon tunteet henkilöön,
jota ei tavattu kummassakaan näistä säädyistä; tyttöön, joka ei
ollut myynyt itseään, vaan taisteli elatuksensa puolesta tämän
raatelevan turmeluksen keskellä. Oli tuhansia itseään kunnioittavia
naisia, myöskin näyttämöllä; Toodles itse oli ollut niiden joukossa,
sanoi hän Montaguelle. "Kuljin rohkeasti eteenpäin kauan aikaa",
sanoi hän, nauraen iloisesti -- "ja viidelläkymmenellä markalla
viikkokaudessa! Minulla oli tapana olla ulkona matkoilla, ja he
maksoivat minulle kahdeksankymmentä; ja ajatelkaa, miltä tuntuu
koettaa elää pysähtymällä kuhunkin paikkaan yhdeksi illaksi -- asua
jossakin ja pysähtyä hotelleihin ja pukea itsensä teatteria varten --
kahdeksallakymmenellä viikossa, eikä mitään työtä puoleen vuoteen! Ja
sillä aikaa -- tunnetteko Cyril Chambersin, kuuluisan kirkkomaalarin?"
"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.
"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä
talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti
minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin
neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle
laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin
seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin
ottaa äitini taikka sisareni mukaan -- ja minä olin niin viaton
siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei
tarkottanut mitään pahaa!"
Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.
"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen
kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani
luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta
kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen
narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota
rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.'
Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"
"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä,
että hän voisi saada rahaa mieheltä?"
"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput -- ja reklaami. Kas,
miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he
ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki
ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan --
hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin
minä."
"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.
"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön,
joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa --
ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat -- ja hän
palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan
palkalla viikkokaudessa."
Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti
Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän
yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja
paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.
Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi,
joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat
sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia,
jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät
paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja
liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja -- kaikellaisia
ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi
keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa,
ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi
ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista.
Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita;
kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut
keltaisella _mayonnalais-kastikkeella_ ja kaikki ylt'yleensä maalatut
vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla
ja merinäköaloilla -- "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja
kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat
muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia
laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta --
tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja
maitotyttö -- ja pari alligaattoria.
Ja kaikki tämä vaihtui joka päivä! Joka aamu saattoi nähdä
tusinoittain odottavia palvelijoita jonossa kantamassa uusia annoksia
ylös korkeuksiin. Montague muisti Betty Wymanin huomautuksen
heidän ensi kertaa keskustellessaan -- he olivat silloin joutuneet
vispattuun kermaan, joka oli muovailtu kiemuroihin -- kuinka hänen
veljensä oli kerran sanonut, "Jos Allan olisi täällä, ajattelisi hän
sitä miestä, joka tuon kerman kiinnitti, ja kuinka kauan se häneltä
vei, ja kuinka hän ehkä oli lukenut 'Yksinkertaista Elämää'!"
Hän ajatteli sitä nyt parhaallaan; hän seisoi siinä ja tuijotteli
ympärilleen, ja katseli kummastellen kaikkia noita orjia, jotka
palvelivat tässä suunnattomassa ylellisyyden temppelissä. Hän
katseli tarjoilijoita -- kalpeita, onttorintaisia, kituvan näköisiä
miehiä; hän kuvitteli mielessään niitä vielä alemman laatuisten
palvelijoiden laumoja, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet
päivän valoon; miehiä, jotka pesivät astioita, miehiä, jotka
kantoivat jätteitä ja eläinten sisälmyksiä, miehiä, jotka loivat
lapioilla hiiliä sulatusuuniin ja synnyttivät kuumuutta ja valoa
ja voimaa. Suljettuina hämäriin kellareihin, monta kerrosta maan
alla, ja määrättyinä ikuisesti palvelemaan aistillisuutta -- kuinka
kauhean täytyi heidän kohtalonsa olla, kuinka kuvaamattoman heidän
turmeluksensa! Ja he olivat ulkomaalaisia; he olivat tulleet tänne
etsimään vapautta. Ja uuden mantereen valtijaat olivat ottaneet
heidät kiinni ja tyrmänneet heidät sinne!
Tästä lähtökohdasta hänen ajatuksensa kulkivat eteenpäin raatajain
joukkoihin kaikilla maailman kulmilla, joiden tehtävänä oli luoda
sitä, mitä nämä sokeat mässääjät hävittivät: naisiin ja lapsiin
lukemattomissa kehruumoissa ja orjatehtaissa, missä kehrättiin
kankaita ja leikattiin ja ommeltiin vaatteita; tyttöihin, jotka
tekivät keinotekoisia kukkia, jotka pyörittivät papyrosseja, jotka
kokosivat rypäleet viinipuista; kaivosmiehiin, jotka kaivoivat
hiiliä ja kalliita metalleja ulos maasta; miehiin, jotka tähystivät
kymmenistä tuhansista vahtitorneista ja merkinantokoneista, jotka
taistelivat elementtejä vastaan kymmenien tuhansien laivojen kansilta
-- tuodakseen kaiken tämän tänne hävitettäväksi. Aste asteelta sitä
mukaa kuin ylellisyyden hillitön virta kasvoi ja ihmisten voimat
käännettiin synnyttämään turhuutta ja turmelusta -- niin, sitä mukaa
lisääntyi kaikkien näiden Mammonan orjien kurjuus ja alennustila.
Ja kuka saattoi kuvitella, mitä he siitä ajattelisivat -- jos he
milloinkaan heräisivät sitä ajattelemaan?
Ja silloin äkkiä aivankuin salamana muistui Montaguelle jälleen
mieleen tuo puhe, jota hän oli kuunnellut kadunkulmauksessa ollessaan
ensimäistä iltaa New-Yorkissa! Hän saattoi uudelleen kuulla ylhäällä
jyskyttävien junien jyrinän ja puhujan kimakan äänen; hän saattoi
nähdä hänen villiintyneet ja nälkäiset kasvonsa ja tiheän joukon,
joka tuijotti ylös häneen. Ja hän muisti majuri Thornen sanat:
"Se merkitsee toista yhteiskunnallista sotaa!"
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Alice oli matkustanut pariksi viikkoa, ja se päivä lähestyi, jolloin
Hasbrookin juttu tuli tutkittavaksi. Edellisenä lauantaina, joka
oli Long Islandin metsästysklubin Mi-carème-tanssijaispäivä, oli
Siegfried Harvey kutsunut loppuviikoksi koolle yksityisen seurueen,
ja Montague hyväksyi myöskin hänen kutsunsa. Hän oli tehnyt kovasti
työtä, ja pannut juuri loppupäätelmät kirjelmäänsä, ja hän tuumaili,
että lepo tekisi nyt hänelle hyvää.
Hän matkusti veljensä kanssa perjantai-iltapäivällä, ja ensimäinen
henkilö, jonka hän kohtasi, oli Betty Wyman, jota hän ei ollut nähnyt
pitkään aikaan. Bettyllä oli paljon kerrottavana, ja hän kertoi.
Koska Montaguea ei oltu nähty Mrs Winnien seurassa hänen kotonaan
sattuneen näytöksen jälkeen, olivat ihmiset alkaneet huomata käänteen
ja juoruilla ei ollut ollenkaan loppua; ja Mistress Betty tahtoi
tietää siitä kaiken, sekä kuinka kaikki oli nyt heidän välillään.
Mutta Montague ei tahtonut kertoa hänelle, ja siksi Mrs Betty
nenäkkäästi kieltäytyi kertomasta hänelle, mitä itse oli kuullut.
Koko keskustelun ajan silmäili hän Montaguea koomillisella tavalla,
ja saattoi selvästi huomata, että hän edellytti pahinta; ja
myöskin, että Montague oli tullut paljon mieltäkiinnittävämmäksi
henkilöksi hänelle sentakia. Montague sai mitä omituisimpia tunnelmia
keskustellessaan Betty Wymanin kanssa; hän oli herkullinen ja
houkutteleva, miltei vastustamaton; ja kuitenkin hänen näkökantansa
elämästä olivat niin vanhanaikaiset! "Minähän sanoin Teille, että
Teidän ei pitäisi tehdä sillä tavalla kesylle kissalle!" sanoi hän
Montaguelle.
Sitten jatkoi hän puhetta selvitellen Montaguen omaa kohtaloa ja
kiduttaen häntä kaikella sillä hämmingillä, minkä hän oli saanut
aikaan.
"Tietäkää", sanoi hän, "että Ollie ja minä olimme kauhuissamme --
luulimme, että isoisä olisi raivoissaan, ja että me joutuisimme
perikatoon. Mutta miten lieneekään, se ei käynyt sillä tavalla. Olkaa
vaan vaiti kaiken tuon suhteen, mutta minulla on ollut jonkinmoinen
aavistus siitä, että hänen täytyy olla suojana Teidän puolellanne."
"Sepä olisi hauskaa tietää", sanoi Montague naurahtaen -- "olen
koettanut kauan aikaa etsiä, kuka olisi minun puolellani taistelussa."
"Hän puheli siitä toissa päivänä", sanoi Betty, "ja minä kuulin, että
hän ei ollut otaksunut kenenkään Ollien perheen jäsenen omaavan niin
paljoa ymmärrystä!"
Betty asui erään tätinsä kanssa aivan lähellä, ja hän meni takaisin
ennen päivällistä. Automobiilissa, joka tuli häntä noutamaan, oli
itse vanha Wyman matkalla kotia kaupungista; ja kun ulkona oli
alkanut pyryyttää lunta, tuli hän sisälle ja seisoi tulen ääressä
sillä aikaa kun hänen vaununsa vaihdettiin umpinaiseen Harveyn
tallista. Montague ei tavannut häntä, vaan tarkasteli häntä varjosta
-- hintelä ihmiskääpiö, jolla oli terävät ja älykkäät kasvot,
täynnä ryppyjä. Oli vaikea saada päähänsä, että tämä pieni ruumis
omasi yhden maan suurimmista liikkeelle panevista älyistä. Hän oli
tavattomasti hermostunut ja ärtyinen mies, katkera ja leppymätön --
kautta kummitusten, enimmän vihattu ja peljätty mies Wall Streetillä.
Hän oli nopea, käskevä ja äkäinen kuin ampiainen. "Johtohenkilöt
niissä kokouksissa, joissa minä olen läsnä, äänestävät ensiksi ja
keskustelevat perästäpäin", oli yksi hänen sanontatapojaan, joita
Montague oli kuullut lainattavan. Katsellessa häntä tulen ääressä,
kun hän siinä hieroskeli käsiään ja rupatteli iloisesti, lensi
Montaguelle äkkiä tunne jostakin verhojen takaisesta, jostakin
saavutetusta etuoikeudesta, joka on kielletty kuolevaisilta --
kuninkuudesta, joka säilyy arkipuvunkin yllä ollessa!
Päivällisen jälkeen sinä iltana jutteli Montague isäntänsä kanssa
tupakkahuoneessa; ja hän otti esille Hasbrookin jutun ja kertoi
matkastaan Washingtoniin ja keskustelustaan tuomari Ellisin kanssa.
"Harveylla oli myöskin hiukan keskustelemista. Juttelin Freddie
Vandamin kanssa siitä", sanoi hän.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Montague.
"Oh", vastasi toinen naurahtaen, "hän on sanomattakin harmissaan.
Tiedättehän, että hänen isänsä kasvatti hänet siihen luuloon, että
Fidelity jollain tavalla olisi hänen omaisuuttaan. Kun hän milloin
viittaa siihen, sanoo hän aina 'minun yhtiöni'. Ja hän on hyvin ylpeä
ja mahtava siitä -- se on persoonallinen solvaus, jos joku hyökkää
sen kimppuun. Mutta ilmeisesti hän ei tiedä, kuka tämän jutun takana
on."
"Tiesikö hän jotakin Ellisestä?" kysyi Montague.
"Kyllä", sanoi toinen, "hän oli saanut selville niin paljon. Se oli
oikeastaan hän, joka sen minulle alkuaan kertoi. Hän sanoo, että
Ellis on nylkenyt yhtiötä vuosikausia -- hänellä on suuri palkka,
jota hän ei koskaan ansaitseisi, ja hän on ottanut lainaksi kolmisen
miljoonaa markkaa arvottomilla obligationeilla."
Montague tuijotti suu ammollaan.
"Niin", nauroi Harvey. "Mutta sittenkin, se on pieni asia. Vaikeudet
Freddie Vandamin suhteen on vain siinä, että hän näkee ainoastaan
tuollaiset asiat; ja siten hän ei koskaan ole osaava ratkaista
mysteriota. Hän tietää, että tämä joukkue yhtiössä suunnittelee
joitakin etuja itselleen, tai koettaa jollain tavalla käyttää häntä
hyväkseen -- mutta hän ei milloinkaan käsitä sitä, kuinka suuret
miehet punovat lankoja kulissien takana. Jonain päivänä heittävät he
hänet kokonaan yli kannen, ja silloin ymmärtää hän kuinka ne ovat
pelanneet hänen kanssaan. Sitä juuri tämä Hasbrookin juttu merkitsee,
nähkääs -- he tahtovat vain pelottaa häntä uhkaamalla vetää yhtiön
asiat oikeuteen ja sanomalehtiin."
Montague istui hetken syvissä mietteissä.
"Minkä luulette olevan Wymanin suhteen tähän asiaan?" kysyi hän
viimein.
"Enpä todellakaan tiedä", sanoi Harvey. "Hänen otaksutaan olevan
Freddien vastaajan -- mutta mitä sellaisesta sekasotkusta voi sanoa?"
"Se on tosiaankin likanen vyyhti", sanoi Montague.
"Siinä ei ole mitään pohjaa", sanoi toinen. "Kerrassaan se pakahuttaa
kuoliaaksi! Kuunnelkaapa vain, mitä Vandam kertoi minulle tänään!"
Ja sitten Harvey mainitsi erään Fidelityn johtajan nimen, joka oli
muuan hyvin tunnettu ihmisystävä. Kuultuaan, että erään nuoremman
liikeosakkaansa vaimoa oli kohdannut onnettomuus lapsensynnytyksessä,
ja että lääkäri oli sanonut miehelle hänen vaimonsa olevan varmasti
kuoleman oman, jos enää saisi toisen lapsen, oli tämä mies kysynyt,
"Miksi et ole vakuuttanut hänen henkeään?" Toinen vastasi, että
hän oli koettanut, mutta yhtiöt eivät olleet hyväksyneet hänen
vaimoaan. "Minä takaan sen Teille", sanoi hän; ja niin lähettivät
he uuden hakemuksen, ja johtaja tuli Freddie Vandamin luo, mukanaan
vakuutuskirja, jonka oli tarkastanut "hallintoneuvosto." Seitsemän
kuukautta myöhemmin kuoli vaimo, ja Fidelity maksoi miehelle täyden
summan -- miljoonan tahi pari!
"Sellaisia asioita tapahtuu vakuutusmaailmassa!" sanoi Siegfried
Harvey.
Ja tämä juttu oli uutena lisänä Montaguen huvituksiin maaseutuklubin
juhlapidoissa. Se oli loistava juttu; mutta kenties oli hänen
ajatuksensa synkkyys sille vahingoksi; kukat ja musiikki ja kauniit
puvut hävisivät kokonaan kaikessa vaateliaisuudessaan, ja hän näki
vaan herkuttelua ja juoppoutta -- enemmän kuin koskaan ennen, hänestä
tuntui.
Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi
Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan
hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle
viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä
kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän
kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä.
Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui
hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä
liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin
käytökseen.
Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina
matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä
tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia
aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa
se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle;
hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa
sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes
oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan
itsensä.
Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi
sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:
"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän
aikaan tänä iltana. Alice."
Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen
mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille
-- hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan
ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän,
kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä
mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon;
ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että
he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice
oli kotona takaisin!
Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla;
nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan.
Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin
junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja
viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas
junasillalle. Hän oli yksin!
"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui
hänelle.
"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."
"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka
yksinäsi!" änkytti Montague.
"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."
"Kuinka maailmassa --", alotti Montague.
"En voi kertoa siitä täällä, Allan", sanoi hän. "Odota, kunnes
pääsemme johonkin rauhalliseen paikkaan."
"Mutta", jatkoi hän itsepintaisesti, "Prenticet! He päästivät sinut
tulemaan kotia yksin?"
"He eivät tietäneet siitä", sanoi hän. "Minä juoksin tieheni."
Montague oli sekaantunut enemmän kuin koskaan. Mutta kun hän aikoi
tehdä lisää kysymyksiä, laski Alice käden hänen käsivarrelleen.
"Pyydän, odota, Allan", sanoi hän. "Menen aivan hämmennyksiin siitä
puhuessani. Se oli Charlie Carter."
Ja niin välähti Montaguelle valonkipinä. Hän tapaili henkeä ja
änkytti, "oh!"
Hän ei puhunut sanaakaan, ennenkuin he olivat kulkeneet yli
lauttauksen ja sijoittautuneet vaunuun, joka läksi liikkeelle. "No",
sanoi hän, "kerroppas nyt."
Alice alotti. "Olin hyvin hämmentynyt", sanoi hän. "Mutta sinun tulee
ymmärtää, Allan, että minulla on ollut lähes viikkokauden aika sitä
ajatella, enkä minä siitä enää välitä. Siksi pyydän, ettet antaisi
sen kiihdyttää itseäsi; se ei ollut Charlie-paran vika -- hän ei voi
auttaa itseään. Se oli minun oma erehdykseni. Minun olisi tullut
noudattaa sinun neuvoasi ja olla olematta missään tekemisissä hänen
kanssaan."
"Jatka", sanoi hän; ja Alice kertoi koko tarinan.
Seurue oli lähtenyt tarkastusmatkalle, ja hänellä oli ollut pääkipua,
jonka tähden hän oli jäänyt vaunuun. Ja Charlie Carter oli tullut
ja alkanut tehdä rakkauden tunnustusta hänelle. "Hän oli jo ennen
pyytänyt minua avioliittoon -- se tapahtui matkalle lähdettäessä",
sanoi hän. "Ja minä sanoin hänelle ei. Siitä lähtien ei hän tahtonut
koskaan päästää minua yksin. Ja tällä kertaa käyttäytyi hän
hirvittävällä tavalla -- hän heittäytyi maahan polvilleen ja itki ja
sanoi, että hän ei saattanut elää ilman minua. Ja kaikki, mitä minä
sanoin, oli aivan turhaa. Viimein hän -- hän tarttui minuun kiinni
-- eikä hän tahtonut minua päästää menemään. Minä olin raivoissani
ja säikähtynyt. Minun täytyi uhata huutaa apua, ennenkuin hän päästi
minut. Ja nyt -- nyt tiedät sinä, kuinka se tapahtui."
"Tiedän", sanoi Montague vakavasti. "Jatka."
"No hyvä, sen jälkeen päätin minä, että minä en voinut jäädä
minnekään, missä minun oli pakko nähdä häntä. Jos minä olisin
pyytänyt Mrs Prenticeä lähettämään hänet pois, olisi siitä syntynyt
skandaali, ja se olisi heittänyt tahraisen varjon jokaisen matkalle.
Siksi läksin minä ulos, ja sain tietää, että lyhyen ajan kuluttua
läksi juna itään, ja minä pakkasin kokoon tavarani ja jätin lyhyen
ilmotuksen Mrs Prenticelle. Kerroin hänelle tekaistun jutun --
sanoin, että olin saanut sähkösanoman, että äitini oli sairaana, ja
että en halunnut riistää heidän hyvää aikaansa, jonka tähden olin
lähtenyt yksin. Se oli kaikista parasta, mitä voin ajatella. En
peljännyt matkustaa, sikäli kuin olin varma, ettei Charlie ehtinyt
matkaani."
Montague ei sanonut sanaakaan; hän istui kädet lujasti yhteen
puristettuina.
"Sellainen teko näyttää toivottomalta", sanoi Alice hermostuneesti.
"Mutta näetkös, olin suunniltani ja onneton. En enää välittänyt
seurueesta vähääkään -- tahdoin olla kotona. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja minä olen iloinen, että olet täällä."
He saapuivat kotia ja Montague soitti Harveylle ja kertoi veljelleen,
mitä oli tapahtunut. Hän saattoi kuulla Oliverin hämmästyneen
huohotuksen. "Se on suloinen hyvä-huomen!" sanoi hän saatuaan jälleen
tyyneytensä; ja sitten lisäsi hän nauraen, "Otaksunpa, että se
vakiinnuttaa Charlie-paran aikomuksia."
"Olen iloinen, että olet tullut siihen johtopäätökseen", sanoi toinen
asettaessaan kuulotorven paikoilleen.
Tämä tapahtuma järkytti Montaguea suuresti. Mutta hänellä ei ollut
paljoa aikaa ajatella sitä -- seuraavana aamuna kello yhdentoista
aikaan oli hänen asiansa tuleva tutkittavaksi, ja siksi kaikki
hänen ajatuksensa kääntyivät siihen. Tämä asia oli ollut ainoana
todellisena mielenkiinnittäjänä hänen elämässään kolmena viimeisenä
kuukautena; se oli hänen päämääränsä, asia, jonka tähden hän kärsi
kaikkea, mikä muuten olisi ajanut hänet inholla luotaan. Ja hän oli
harjottanut itseään niinkuin atleetti suurta kilpailua varten; hän
oli täydellisesti kunnossa ja valmiina otteluun elämästään. Hän läksi
kaupungille sinä aamuna jokainen jänne ruumiissaan ja mielessään
sykkivänä ja palavana; ja hän meni toimistoonsa ja posti oli tuonut
hänelle kirjeen Mr Hasbrookilta. Hän avasi sen nopeasti ja luki
sanoman, lyhyen, suoran ja päättäväisen niinkuin miekansivallus:
"Pyydän ilmottaa Teille, että olen saanut tyydyttävän ehdotuksen
Fidelity-yhtiöltä. Olen sopinut heidän kanssaan ja tahdon peräyttää
jutun. Kiittäen Teitä palveluksistanne olen Teidän aina uskollinen."
Montaguelle tuli tämä niinkuin ukkosen isku. Hän istui aivan
mykistyneenä -- hänen kätensä herposivat ja kirje putosi pöydälle,
joka oli hänen edessään.
Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja
käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän
odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa
Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin
oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että
numero on katkaistu, herra."
Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen
liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!
Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan.
Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei
ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen
jalkojensa alla oli pettänyt!
Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty
narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään.
Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä -- hän
oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden
voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä
nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita
hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat
niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa
kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan
kuin akanahöytyvä myrskyssä.
Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa.
Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa
kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa
siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan
oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko
elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet
häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti
vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi
jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän
pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä -- hän pakottaisi ihmiset
kuulemaan, mitä hän sanoi!
Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena.
Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä
tutkimuksiinsa.
"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen
itseään vielä uuteen häpeään -- kertomaan epäonnistumisestaan
Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."
Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän
ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti -- "Sano minulle, Allan!
Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"
"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.
"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."
"Ei ole ollut minkäänlaista riitaa", sanoi Montague.
"No hyvä, mitä se sitten on?"
"Ei yhtään mitään."
"Sen täytyy olla jotakin!" huudahti Oliver. "Mitä muuten nämä kaikki
jutut merkitsevät?"
"Mitkä jutut?"
"Teistä kahdesta. Kohtasin Mrs Vivie Pattonin aivan äsken, ja hän
vannotti minua olemaan vaiti ja kertoi minulle, että Mrs Winnie oli
kertonut jollekulle, sinun tehneen hänelle niin raivoisia rakkauden
tunnustuksia, että hänen oli täytynyt pyytää sinua jättämään talonsa."
Montague kyyristäytyi kokoon aivankuin iskusta.
"Oh", läähätti hän.
"Niin hän sanoi", sanoi Oliver.
"Se on valhe!" huusi hän.
"Niin sanoin minäkin Mrs, Vivielle", sanoi toinen; "se ei kuulosta
sinun tapaiseltasi --"
Montague oli lentänyt tulipunaiseksi. "Minä en sitä tarkota!" huusi
hän. "Tarkotan, että Mrs Winnie ei ole koskaan sanonut mitään
sellaista."
"Oo", sanoi Oliver pudistaen olkapäitään. "Saattaa olla, ettei",
lisäsi hän. "Mutta tiedän, että hän on raivoissaan jostakin sinulle
-- jokainen siitä puhuu. Hän kertoo ihmisille, että hän ei koskaan
puhu enää sanaakaan sinulle. Ja sitäpä minä tahtoisin tietää, minkä
tähden sinun on tehtävä vihamieheksesi jokainen, jonka tunnet?"
Montague ei virkkanut mitään; hän vapisi vihasta.
"Kautta kaikkivaltiaan, mitä teit sinä hänelle", alkoi taas toinen.
"Etkö voi uskoa minulle --"
Ja äkkiä Montague hyppäsi seisaalleen. "Oi, Oliver", huudahti hän,
"jätä minut yksin! Lähde pois!"
Ja hän meni viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven kiinni ja alkoi
kävellä edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu eläin.
Se on valhe! Se oli valhe! Mrs Winnie ei ollut koskaan sanonut
sellaista! Hän ei tulisi koskaan sitä uskomaan -- se oli vain
likainen riekale noista julkisuutta karttavista juoruista!
Mutta sitten valtasi hänet uusi raivonpuuska. Mitä merkitsee --
oliko se totta tai ei -- oliko mikään totta vai ei! Eikö ollut
yhdentekevää, jos joku olisi tehnyt kaikki nuo likaiset ja inhottavat
asiat, mitä kaikki muut sanoivat heidän tehneet? Siitähän jokainen
puhuu! Sitähän jokainen uskoi -- siitähän jokainen oli huvitettu!
Se oli koko ylhäisön mittakaava -- sen ihanne ja ohjaaja! Sillä
tavalla kuluttivat he aikaansa, toistamalla likaisia juttuja
toinen toisistaan; eläen ilmapiirissä, joka oli täynnä epäluuloja,
ihmishalveksumista, loppumattomia kuiskeita ja valheita ja juoruja
alhaisista juonista.
Voimakas raivovirta kohosi aaltoina hänen sisällään ja nieli hänet
mukanaan -- raivo sitä maailmaa kohtaan, johon hän oli tullut, ja
itseään vastaan sen osan tähden, mitä hän siinä oli näytellyt. Kaikki
näytti nousseen huippuunsa yhdellä kertaa; ja hän vihasi sitä,
mitä he tekivät, vihasi kaikkea sitä, mitä he olivat houkutelleet
hänet tekemään. Hän vihasi tapaa, millä hän oli saanut rahansa, ja
tapaa, millä hän oli sen kuluttanut. Hän vihasi joutilaisuutta ja
tuhlaavaisuutta, juoppoutta ja kohtuuttomuutta, tarkotuksettomuutta
ja typeryyttä.
Ja äkkiä kääntyi hän ja lennätti auki sen huoneen oven, missä Oliver
yhä istui. Ja hän seisoi kynnyksellä huudahtaen, "Oliver, nyt on
kaikki loppunut!"
Oliver tuijotti häneen. "Mitä tarkotat?" kysyi hän.
"Tarkotan sitä", huusi hänen veljensä, "että olen saanut niin paljon
kuin jaksan kestää 'seuramaailmasta'! Ja aijon nyt lähteä tieheni.
Sinä voit jatkaa -- mutta minä en aijo enää ottaa toista askelta
sinun kanssasi! Minä olen saanut kylliksi -- ja luulenpa, että Alice
on saanut kylliksi hänkin. Riistämme itsemme irti teidän käsistänne
-- lennämme ulos!"
"Mitä aijot tehdä?" änkytti Oliver.
"Aijon jättää nämä kalliit huoneustot -- jättää ne huomisaamuna,
kun viikko on lopussa. Ja aijon lakata tuhlailemasta rahojani
sellaiseen, mitä en tarvitse. Aijon lakata vastaanottamasta kutsuja,
ja kohtaamasta ihmisiä, joista en pidä tai joita en tahdo tuntea.
Olen koettanut peliänne, olen koettanut sitä kovasti ja minä en pidä
siitä; ja minä aijon päästä ulos, ennenkuin se on liian myöhäistä.
Olen koettava löytää jonkun säädyllisen ja yksinkertaisen paikan,
missä elän; ja sitten aijon mennä alas kaupunkiin ja etsiä, eikö
New-Yorkissa löytyisi ihmiselle jotakin keinoa, millä rehellisesti
ansaitsisi elatuksensa!"