Sitten katkaisi hän olonsa ja lisäsi "Hyvää iltaa, herra."

"Hyvää iltaa", sanoi Montague.

Hän vapisi hieman ja Duval huomasi sen; hän hymyili sydämellisesti.

"Tämän laatuisesta aineksesta syntyy näytelmiä", sanoi hän. "Mutta

pyydän, ettette ole häpeissänne -- meillä ei tule olemaan mitään

näytelmiä."

Montague ei keksinyt mitään, mitä hän olisi siihen sanonut.

"Velvollisuuteni on pyytää Evelyniltä anteeksi", jatkoi toinen.

"Se oli yksinomaan ikävä sattuma -- tämä häiritsemiseni, nähkääs.

Minulla ei ole tapana tunkeutua. Te voitte olla niinkuin kotonanne

tulevaisuudessa."

Montague lensi tulipunaiseksi nämä sanat kuullessaan.

"Mr Duval", sanoi hän, "Minun täytyy vakuuttaa Teille, että Te olette

erehtynyt --"

Toinen katsoi silmiään siristäen häneen. "Oh, tulkaa, tulkaa!" sanoi

hän nauraen. "Jutelkaamme niinkuin maailmanmiehet."

"Minä sanon, että Te olette erehtynyt", sanoi Montague uudelleen.

Toinen kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän

sydämellisesti. "Niinkuin haluatte. Tahdoin vain tehdä asiat Teille

selväksi, siinä kaikki. Haluan, että iloitsette Evelynin kanssa. Minä

en sano Teille hänestä mitään -- Te rakastatte häntä. Riittää, että

minä olen omistanut hänet, ja minä olen väsynyt häneen; kenttä on nyt

Teidän, Mutta älkää saattako häntä epäluulojen alaiseksi, älkääkä

antako hänen tehdä itsestään narria julkisuudessa, jos vaan voitte

sitä auttaa. Ja älkää myöskään antako hänen kuluttaa liiaksi paljon

rahaa -- hän maksaa minulle jo viisi miljoonaa vuodessa. Hyvää yötä,

Mr Montague!"

Ja hän meni ulos. Montague, joka seisoi niinkuin kuvapatsas, saattoi

kuulla hänen nauraa kikattavan mennessään alas saliin.

Viimein Montague ryhtyi itsekin tekemään lähtöä. Mutta hän kuuli Mrs

Winnien tulevan takaisin ja hän jäi häntä odottamaan. Mrs Winnie tuli

sisälle ja sulki oven ja kääntyi häneen päin.

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän.

"Hän -- oli sangen miellyttävä", sanoi Montague.

Ja Mrs Winnie hymyili ilkeästi. "Minä menin ulos tarkotuksella",

sanoi hän. "Halusin, että sinä näkisit hänet -- näkisit, minkälainen

mies hän on ja kuinka paljon 'velvollisuuksia' minulla on häntä

kohtaan! Sinä näit, arvaan."

"Kyllä, minä näin", sanoi hän.

Sitten taas hän aikoi lähteä. Mutta Mrs Winnie otti häntä

käsivarresta. "Tule ja puhu minulle", sanoi hän. "Ole niin hyvä!"

Ja hän vei hänet uudelleen takan ääreen. "Kuule", sanoi hän. "Hän ei

tule tänne enää takaisin. Hän aikoo matkustaa tänä iltana -- luulin,

että hän oli jo mennyt. Ja hän ei palaa pariin kuukauteen. Kukaan ei

meitä enää häiritse."

Hän tuli hyvin lähelle Montaguea ja katseli häntä kasvoihin. Hän oli

pyyhkinyt pois kyyneleensä, ja onnellinen ilme oli palannut takaisin

hänen kasvoilleen; hän oli rakastettavampi kuin milloinkaan.

"Minä otin sinut hämmästyttäen vastaan", sanoi hän hymyillen. "Sinä

et tietänyt, kuinka olisit menetellyt. Ja minä häpesin -- minä

luulin, että sinä minua vihaisit. Mutta minä en aio enää olla onneton

-- minä en ollenkaan välitä. Olen iloinen, että puhuin!"

Ja Mrs Winnie nosti kätensä ja tarttui hänen nuttunsa rintaimiin.

"Minä tiedän, että sinä rakastat minua", sanoi hän; "minä näin sen

sinun silmistäsi juuri äsken, ennenkuin hän astui huoneeseen! Mutta

sinä et vaan tahtoisi antaa itsellesi vapautta. Sinulla on niin monta

epäilystä ja pelkoa. Mutta sinä saat nähdä, että minä olen oikeassa;

sinä olet oppiva minua rakastamaan. Sinä et voi sille mitään -- minä

olen oleva niin ystävällinen ja hyvä! Kunhan et vain mene pois --"

Mrs Winnie oli niin lähellä häntä, että hänen hengityksensä kosketti

hänen kasvojaan. "Lupaa minulle, rakkaani", sanoi hän kuiskaten --

"että sinä et lakkaa käymästä minun luonani -- että sinä tahdot oppia

minua rakastamaan. Minä en voi olla olemassa ilman sinua!"

Montague vapisi joka hermonpäähän saakka; hän tunsi olevansa mies,

joka oli tarttunut verkkoon. Mrs Winnie oli omistanut kaikki,

mitä hän elämässä tarvitsi; ja nyt tahtoi hän hänet! Hänelle oli

mahdotonta ajatellakaan mitään muuta mahdollisuutta.

"Kuule", alotti hän ystävällisesti.

Mutta Mrs Winnie luki hänen katseestaan kiellon, ja hän huusi, "Ei,

ei -- et saa! Minä en voi elää ilman sinua! Ajattele! Minä rakastan

sinua! Mitä voisin minä muuta sinulle sanoa? Minä en voi uskoa,

että sinä et välitä minusta -- sinä _olet_ pitänyt minusta -- minä

olen nähnyt sen katseestasi. Kuitenkin sinä pelkäät minua -- miksi?

Katso minuun -- enkö ole kaunis muodoltani? Ja onko naisen rakkaus

niin pieni asia -- voitko heittää sen luotasi ja tallata maahan niin

helposti? Miksi tahdot mennä? Etkö ymmärrä -- ei kukaan tiedä, että

olemme täällä -- ei kukaan välitä! Sinä voisit tulla tänne milloin

hyvänsä haluat -- tämä on minun paikkani -- minun! Eikä kukaan tule

siitä ajattelemaan mitään. Kaikki muutkin menettelevät niin. Siinä ei

ole mitään peljättävää!"

Mrs Winnie kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itsensä

hänen lähelleen, niin että Montague saattoi tuntea hänen sydämensä

sykkivän hänen rintaansa vastaan. "Oi, älä jätä minua tänä iltana

yksin tänne!" huusi hän.

Montaguelle nuo sanat olivat kuin hälyytyskellon lyönti syvälle hänen

sielussaan. "Minun täytyy mennä", sanoi hän.

Mrs Winnie heitti päätään taaksepäin ja tuijotti häneen, ja Montague

havaitsi kauhun ja tuskan, joka kuvastui hänen silmissään, "Ei, ei!"

huusi hän, "älä sano sitä minulle! Minä en voi sitä kestää -- oi

katso, mitä minä olen tehnyt! Katsele minuun! Armahda minua!"

"Mrs Winnie", sanoi hän, "Sinun tulee armahtaa _minua_!"

Mutta hän tunsi, kuinka hän tarttui häneen kiinni yhä lujemmin. Ja

hän tarttui hänen ranteisiinsa, ja lempeällä väkivallalla irrotti hän

hänen otteensa itsestään; Mrs Winnien kädet laskeutuivat sivuille, ja

hän tuijotti häneen hämmentyneenä.

"Minun täytyy mennä", sanoi Montague uudelleen.

Ja hän astui ovea kohti. Mrs Winnie seurasi häntä tylsänä katseellaan.

"Hyvästi", sanoi Montague. Hän tiesi, että enemmät sanat olivat

turhia; hänen myötätuntonsa olisi ollut niinkuin öljyä liekkien

päälle. Mrs Winnie näki hänen liikkuvan, ja kun hän avasi oven,

heittäytyi hän alas tuloon ja puhkesi raivoisaan, hillittömään

itkuun. Hän sulki oven hiljaa ja meni pois.

Hän löysi raput alakertaan ja sai hattunsa ja päällysvaatteensa

kenenkään näkemättä. Hän asteli alas Avenueta -- ja siinä yhtäkkiä

kohosi hänen edessään taivasta kohti St. Cecilian jättiläisrakennus.

Hän pysähtyi ja tarkasti sitä -- se näytti suurelta, myrskyisänä

myllertävältä tunnemereltä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi

ymmärtävään, minkä tähden ihmiset ovat panneet kokoon tuon tornina

ylöspäin kiipeävän kivikasan!

Sitten meni hän kotia.

Hän tapasi Alicen pukeutumassa joitakin tanssiaisia varten ja

Oliverin häntä odottamassa. Hän meni huoneeseensa ja otti päältään

päällystakkinsa; ja Oliver tuli hänen luokseen, ja äkkinäisellä

liikkeellä heittäytyi hän hänen olkapäidensä yli ja piti ylhäällä

voitonmerkkiä.

Hän veti sen esille varovaisesti ja mittaili sen pituutta, hymyillen

samalla vahingoniloisesti. Sitten kohotti hän sen ylös valoa kohti

nähdäkseen sen väriä. "Musta!" huusi hän. "Sysi musta!" Ja hän

katseli veljeään iloinen veitikka silmissään, "Hei Allan!" nauraa

hykersi hän.

Montague ei virkkanut mitään.

Kahdeskymmenes luku.

Noin viikko paastonajan alkamisen jälkeen kaupungin huvit tulivat

vaimenemaan ja seuraelämä oli muuttava toimintanäyttämönsä

maaseutuklubeihin ja Californiaan ja Kuumille lähteille ja

Palmurannikolle. Mrs Caroline Smythe pyysi Alicea liittymään hänen

seurueeseensa retkellä viime mainittuun paikkaan; mutta Montague pani

vastaan, koska hän näki Alicen käyneen kalpeaksi ja hermostuneeksi

kolmen kuukauden yötä päivää kestäneiden juhlien jälkeen. Myöskin

käynti Floridassa vaatisi viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden

tuhannen markan arvosta uusia vaatteita; ja nämä nähtävästi eivät

riittäisi kesäksi -- ne olisivat kuluneet ja _passé_ siihen aikaan.

[_Passé_ = ohi muodista. Suomentaja.]

Niin asettui Alice lepäämään; mutta hän oli liiaksi suosittu

saadakseen olla yksin -- muutamien päivien perästä tuli toinen

kutsu, tällä kertaa kenraali Prenticeltä ja hänen perheeltään. He

suunnittelivat rautatieretkeä -- joka kestäisi yhden kuukauden;

heillä tulisi olemaan yksityinen juna, ja kaksikymmentäviisi ihmistä

seurueessa, ja he tulisivat menemään Californiaan ja Mexikoon --

"huristaen ympäri piirin", niinkuin he sitä kutsuivat. Alice tahtoi

kaikin mokomin mennä ja Montague antoi suostumuksensa. Jälestä päin

sai hän harmikseen kuulla, että Charlie Carter oli yksi kutsutuista,

ja hän olisi mielellään tahtonut, että Alice olisi kieltäytynyt;

mutta Alice ei tahtonut sitä tehdä, eikä hän voinut tehdä päätöstä ja

estää häntä.

Nämä junaretket olivat noiden huolettomina eläjien viimeinen

ajankuluke; vielä vuosi sitten ei kukaan ollut niistä kuullut, ja nyt

viisikymmentä seuruetta jätti joka kuukausi New-Yorkin. Saattoi nähdä

tusinan verran näitä hotellijunia yhdellä kertaa Palmurannikolla;

muutamat ihmiset elivät kiskojen päällä yhtämittaa ja he olivat

rakentaneet erityiset raiteet miellyttäviin paikkoihin joka paikkaan,

minne pysähtyivät. Muuan mies oli rakennuttanut jättiläismäisen

rautatie-automobiilin, joka oli oinaan muotoinen ja jossa oli

sijaa kuudellekymmenelle henkilölle. Prenticen junassa oli neljä

vaunua, yksi niistä "kirjastovaunu", joka oli päällystetty St. Iagon

mahongilla, ja varustettu ilmatorvijärjestelmällä. Myöskin löytyi

siinä kylpyhuoneet, parturisalonki, ja pakaasivaunu, jossa oli kaksi

automobiilia tutkimusretkien tekemistä varten.

Mrs Winnien kohtauksen jälkeen Oliver oli ilmeisesti päättänyt, että

hänen veljensä oli yksi vihityistä. Kohta sen jälkeen salli hän hänen

vilaukselta nähdä sitä puolta elämästään, johon lauluissa poikamiehen

päivällisillä oli viittailtu.

Oliver oli aikonut ottaa Betty Wymanin teatteriin; mutta Bettyn

isoisä oli tullut aivan odottamatta kotia Länneltä, ja niin tulikin

Oliver ja otti hänen sijaansa veljensä.

"Olin aikonut valmistaa hänelle kepposen", sanoi hän. "Me menemme

katsomaan yhtä vanhaa rakastettuani."

Se oli käännös eräästä ranskalaisesta huvinäytelmästä, jossa

aviolliset uskottomuudet kahden parin välillä olivat aiheena moneen

onnettomuuteen. Yksi esiintyvistä henkilöistä oli kamarineitsyt,

joka oli rakastunut kauniiseen nuoreen soturiin, mutta jota toisen

avioparin mies ajoi takaa. Se oli pienempi osa, mutta nuoressa

tytössä, joka sitä näytteli, oli niin paljon suloutta, ja hänen

naurunsa oli niin iloinen, että hän teki osastaan varsin huomattavan.

Kun näytös oli ohi, kysyi Oliver häneltä, kenen näyttelemisestä hän

piti enimmän, ja hän mainitsi nuoren tytön nimen.

"Tule, niin minä esitän sinut hänelle", sanoi Oliver.

Hän avasi erään oven, joka oli heidän aitionsa vieressä. "Kuinka

voitte, Mr Wilson?" kysyi hän nyökäyttäen päätään eräälle herralle,

joka iltapuvussa seisoi siinä lähellä. Sitten kääntyi hän

seurusteluhuoneihin ja kulki alas käytävää ja koputti muutaman oven

päälle. Ääni huusi, "Sisään", ja Oliver avasi oven; ja he astuivat

pienen pieneen huoneeseen, jossa vaaterippeitä makasi huiskin haiskin

ympäri laattialla ja tuoleilla, ja tyttö, korsetteihin ja aluspaitaan

puettuna istui peilin ääressä. "Halloo, Rosalie", sanoi hän.

Ja tyttö pudotti puuteriviuhkansa, ja hypähti huudahtaen seisomaan --

"Ollie!" Silmänräpäystä myöhemmin oli hän jo kietonut käsivartensa

hänen kaulansa ympäri.

"Oo sinua kurjaa olentoa", huusi hän. "Minkä tähden sinä et enää tule

minun luokseni? Etkö saanut kirjeitäni?"

"Sain muutamia", sanoi hän. "Mutta minä olen ollut ahkera. Tämä on

minun veljeni, Mr Allan Montague."

Toinen nyökkäsi päätään Montaguelle ja sanoi, "Kuinka voitte?" --

mutta ei päästänyt irti Oliverista. "Minkätähden et tule minun

luokseni?" huudahti hän.

"Kas, kas nyt!" sanoi Oliver nauraen hyvätuulisesti "Olen tuonut

veljeni mukanani, niin että sinun tulisi käyttäytyä siivolla."

"Minä en välitä veljestäsi!" huudahti tyttö, kääntämättä häneen edes

toista kertaa katsettaan. Sitten työnsi hän Oliverin eteensä ja

katseli häntä kasvoista kasvoihin käsivarsiensa etäisyydeltä. "Kuinka

voit olla niin julma minulle!" kysyi hän.

"Sanoinhan sinulle, että olin ahkera", sanoi Oliver iloisesti. "Ja

minä annoin sinulle rehellisen varoituksen, annoinhan? Kuinka Toodles

jaksaa?"

"Oo, Toodles on hurmaantunut", sanoi Rosalie. "Hän on saanut uuden

ystävän." Nyt hänen käytöksensä muuttui liehakoittelevaksi ja hän

lisäsi: "Oi, Ollie! Hän antoi hänelle timanttineulan! Ja Toodles

näyttää aivan kreivittäreltä -- hän odottaa tilaisuutta saadakseen

kantaa sitä jossakin osassa!"

"Olethan nähnyt Toodlesin?" sanoi Oliver veljelleen. "Hän esiintyy

'Kamtshatkan Kalifissa'!"

"Toiset lähtevät matkalle ensi viikolla", sanoi Rosalie. "Ja sitten

jään minä aivan yksin." Hän lisäsi mairittelevalla äänellä: "Ollie,

ole nyt kiltti poika ja ota meidät ulos tänä iltana, teethän sen?

Ajattele, kuinka kauan siitä on, kun olen sinua nähnyt! Oh, minä olen

ollut niin herttainen, etten enää tunne itseäni peilistäkään. Teethän

sen, Ollie!"

"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "voinhan teidät ottaa."

"Minä en aiokaan päästää sinua pujahtamaan käsistäni", huusi tyttö.

"Minä hyppään suoraan yli rampin sinun jälkeesi!"

"Sinun olisi parasta pukeutua nyt", sanoi Oliver. "Myöhästyt."

Hän sysäsi syrjään tarjottimen, jolla oli muutamia laseja, ja

istuutui muutamalle pölkylle; ja Montague seisoi nurkassa ja tarkasti

Rosalieta, kun hän puuteroi ja maalasi itseään ja puki ylleen kevyen

kesäpuvun ja hän siinä lasketteli virtana juttuja "Toodelesista" ja

"Flossiesta" ja "Gracesta" ja muutamista muista. Muutamia minuutteja

myöhemmin kuului ukkos-ääni käytävällä: "Toinen näytös!" Vielä

muutamia syleilyjä ja sitten Oliver harjasi puuterin pois nutustaan

ja meni nauraen pois.

Montague seisoi muutamia minuutteja kulissien takana tarkastellen,

kuinka näyttämönvaihtajat viimeistelivät uutta näyttämöä ja eri

näyttelijät ottivat kukin asentonsa. Sitten menivät he aitioonsa.

"Eikö hän ole helmi?" kysyi Oliver.

"Hän on hyvin kaunis", myönsi toinen.

"Hän tuli suoraan köyhäin kortteleilta", sanoi Oliver -- alhaalta

Rivington Streetiltä. Sitä ei tapahdu usein.

"Kuinka tulit hänet tuntemaan?" kysyi hänen veljensä.

"Oh, minä etsin hänet sieltä. Hän oli silloin kuorossa. Minä toimitin

hänelle ensimäisen lausumaosansa."

"Sinäkö?" sanoi toinen hämmästyneenä. "Kuinka sen teit?"

"Oh, vähän rahaa vain", oli vastaus. "Raha saa aikaan melkein vaikka

mitä. Ja minä olin rakastunut häneen -- kas sillä tavalla hänet sain."

Montague ei virkkanut mitään, vaan istui ajatuksissaan.

"Ottakaamme hänet mukanamme illalliselle ja tehkäämme hänet

onnelliseksi", lisäsi Oliver, kun verho näyttämöllä kohosi ylös.

"Hänellä on ikävä, arvaan. Näes, minä lupasin Bettylle, että tekisin

parannuksen."

Koko sen näytöksen ja seuraavien ajan näytteli Rosalie yksinomaan

heitä varten; hän oli niin täynnä viehättäväisyyttä ja tulta, että

yleisö aivan huusi innostuksesta ja hän sai osaksensa monta sarjaa

kättentaputuksia. Sitten kun näytös oli ohi, riistäytyi hän irti

kauniin, nuoren sotilaan sylistä ja lensi pukuhuoneeseensa, missä hän

Oliverin ja Montaguen sinne saapuessa oli puoleksi valmiina lähtemään

ulos kadulle.

He kulkivat ylös Broadwayta, ja eräästä ihmisryhmästä, joka tuli ulos

toisesta näyttämönovesta, pujahti heidän luokseen nuori tyttö --

kevyt pikku olento, jolla oli pienen nuken kasvot ja suuri hattu ja

sen päässä purppuran punainen sulka. Tämä oli "Toodles" -- tunnettu

muuten Helen Gwynnen nimellä; ja hän otti Montaguen käsivarren, ja he

jäivät kulkemaan Oliverin ja hänen toverinsa takana.

Montague mietti mitä sanoa kuorotytölle matkalla illallisaterialle.

Jälestä päin hänen veljensä kertoi hänelle, että Toodles oli ollut

erään kiinteimistöasiamiehen vaimo pienessä kaupungissa Oklahomassa,

ja oli paennut kunnianarvoisasta ja ikävystyttävästä asemastaan

muutaman matkustavan teatteriseurueen kanssa. Nyt näytteli hän osaa

kiertävässä musikaalisessa ilveilyssä, jonka Montague oli nähnyt Mrs

de Graffenriedillä; ja samalla vannoi hän uskollisuutta kauniille

nuorelle "viiniasioitsijalle." Hän ilmaisi Montaguelle salaisuutena

toivovansa, että viime mainittu näkisi hänet sinä iltana -- hänet

täytyi saada hieman mustasukkaiseksi.

Ihmiset olivat antaneet tälle osalle Broadwayta nimen "suuri

valkoinen tie"; ja sen päässä seisoi suunnaton hotellirakennus

kirkkaasti valaistuna, rakennettuna oivallisesta marmorista ja

pronssista, ja seinillä ja sisällä oli kuuluisia maalauksia. Tällä

hetkellä jokainen sen monista ruokailuhuoneista oli tungokseen asti

täynnä illallisseurueita, ja koko paikka kaikui naurusta ja lautasten

räminästä ja lukuisten orkesterien sävelistä, jotka sankarillisesti

keskellä melua tekivät raskasta työtään. Täältä löysivät he itselleen

pöydän, ja sillä aikaa kun Oliver tilasi paistettuja kylmiä munia

ja viiriäisiä aspiksen kera, istui Montague ja katseli ympärilleen

meluavia seurueita, ja kuunteli Rivington Streetillä pienen

ompelijatar-näyttelijättären lavertelua.

Hänen veljensä oli "saanut hänet", sanoi hän, ostamalla hänelle

lausunto-osan eräässä näytelmässä; ja Montaguen mieleen muistui

hurjat juomingit, joista hän oli kuullut puhuttavan poikamiehen

päivällisillä, ja hän aavisti, että täällä hän oli sen virran

lähteillä, joista ne saivat ravintonsa. Heitä lähimpänä olevassa

pöydässä oli nuori juutalainen, jonka Toodles hänelle näytti ja sanoi

olevan suuren kangastavaratehtailijan pojan ja perijän. Hänellä oli

tapana "pitää" useita tyttöjä, sanoi hän; ja tuo kuninkaallinen

olento, joka oli häntä _vis à vis_ [= vastapäätä] oli kuorotyttönä

"Mandalayn tyttösissä." Ja vähän kauempana huoneen perille päin

oli nuori poika, jolla oli enkelimäiset kasvot ja syntyperäisen

prinssillinen ilme -- hän oli perinyt viisi miljoonaa ja paennut

koulusta, ja oli luomassa itselleen nimeä Tenderloinissa. Se

pikkuinen sievä tyttö, puettuna ylt'yleensä vihreään, joka istui

hänen kanssaan, oli Violet Fane, joka oli taiteilijan mallina eräässä

uudessa voittokulussa kulkeneessa näytelmässä. Hänestä oli ollut

täyden sivun kuva sunnuntain "urheilulehden" lisälehdessä, jota

täällä luettiin -- huomautti hänelle Rosalie.

"Minkätähden et koskaan tee sitä minulle?" lisäsi hän kääntyen

Oliveriin.

"Saatanhan sen tehdä", sanoi hän nauraen. "Mitä se maksaa?"

Ja kun hän kuuli, että siitä kunniasta saisi hän maksaa ainoastaan

seitsemäntuhatta viisisataa markkaa, sanoi hän, "Minä teen sen, jos

olet kiltti." Ja siitä hetkestä katosi viimeinenkin tuskan jälki

Rosalien kasvoilta ja keskustelusta.

Kun shampanjatoti oli juotu, tuli hän ja Oliver tuttavalliseksi.

Sitten kääntyi Montague Toodlesin puoleen saadakseen kuulla enemmän

siitä kuinka "toinen sukupolvi" ryösti ylemmällä asteella olevia

naisia.

Kuorotytöt saivat viidestäkymmenestä sataan markkaan viikolta, sanoi

Toodles; ja se riitti tuskin vaatteiden maksuksi. Hänen työnsä oli

hyvin epävarmaa -- hän saattoi kuluttaa viikkokausia harjotuksissa,

ja sitten, jos näytteleminen epäonnistuisi, ei hän saisi penniäkään.

Se oli koiran elämää; ja avaimet vapauteen ja tilaisuuksiin antoi

hänelle niiden rikkaiden miesten "pitäminen", jotka maleksivat

teattereissa ja piirittivät tyttöjä. He lähettivät heille osotuksia,

taikka tuhlasivat heille kukkavihkoja, joiden sisälle oli kätkettynä

kortteja tahi kukaties rahaa. Oli olemassa miljonääritaiteilijoita

ja -runoilijoita, jotka ensi näytöksiä varten olivat säännöllisesti

varanneet eturivien istuimet; heillä oli sopimuksia kukkakauppiaiden

ja lakeijojen ja sokurileipureiden kanssa ja antoivat _Carte

blanchen_ [= vapaalippu] kymmenille tyttösille, jotka lainasivat

itseään heidän tarkotuksiaan varten. Joskus he olivat liitossa

johtajien kanssa, ja tyttö, joka pani vastaan, saattoi huomata

toiveensa tuhoutuvan; joskus nämä miehet saattoivat rahoillaan

järjestää näytäntöjä, antaakseen tilaisuuden jollekin suosikille.

Myöhemmällä kääntyi Toodles kuuntelemaan Oliveria ja hänen toveriaan;

ja Montague istui takana ja katseli ympäri huonetta. Lähinnä häntä

oli pitkä pöytä ja sen ääressä tusina ihmisiä; ja hän tarkasteli

shampanjakulhoja ja fantastisen näköistä loppumatonta ruokalajien

sarjaa, ja mässääjiä, joiden kasvot hohtivat punaisina ja silmät

kuumeisina ja jotka nauroivat äänekkäästi. Yli kaiken melun kuului

orkesterin ääni, kutsuvana, kutsuvana niinkuin myrskytuuli vuorilla;

musiikki oli raivoisaa ja sekavapiirteistä, ja synnytti kuvaamattoman

tuskan ja epätiedon tunteen. Kun oikein ymmärsi, että tämä sama

tapahtui tuhansissa eri paikoissa ympärillä, näytti siltä, kuin

täällä olisi ollut nautintojen ja näännytyksen virta, jonka rinnalla

ylhäisön elämä ei ollut mitään.

Sanottiin, että New-Yorkin hotellit asetettuina perätysten

ulottuisivat Lontooseen saakka; ja ne pitivät huolta parista sadasta

ihmisestä päivässä -- lauma, joka oli tullut kaikilta maailman

kulmilta etsimään nautintoja ja kiihoketta. Siellä oli uteliaita

katselijoita ja "maalaiskundeja" neljästäkymmenestäviidestä

valtiosta; teksassilaisia paimenia ja puutavarakuninkaita Mainelta ja

kaivosmiehiä Nevadasta. Kotona tuli heidän pitää huolta maineestaan

ja ehkä perheestään; mutta kerran heittäydyttyään Tenderloinin

pyörteisiin olivat he kätketyt kaikelta maailmalta. He tulivat

taskut täynnä rahaa; ja hotellit ja ravintolat, pelihelvetit ja

keinottelulaitokset ja porttolat -- kaikki olivat siellä heitä

odottamassa! Niin kiihkeäksi oli tullut kilpailu, että oli alemassa

räätäliliike ja pankki, jotka olivat avoinna ympäri vuoden,

lukuunottamatta sunnuntaipäiviä.

Kaikkialla jalkojesi juurella oli levitettynä paheiden verkko.

Hotellisi ylitarjoilija oli "laulajattaren" "ohjaaja" ja

kotisalapoliisi "kalasteli" pelihelveteissä. Suloinen nainen,

joka hymyili sinulle "Peacock Alleyllä", oli "madame";

miellyttäväkasvoinen nuorukainen, joka puheli sinulle tarjoilupöydän

ääressä, etsiskeli kundeja välitystoimistolle, joka oli

viereisessä huoneessa. Kolme kertaa yhdessä ainoassa päivässä

tarjottiin Montaguelle eräässä toisessa tällaisessa suuressa

yömajassa "pientärahaa" ja niin avautuivat hänen silmänsä näkemään

uudenlaatuista ryöstämistä. Häntä hämmästytti livreapukuisten

palvelijain suuri lukumäärä, jotka hyörivät hänen ympärillään ja

joille hän antoi juomarahoja palveluksistaan. Hän ei huomannut,

että poikaset pesuhuoneissa ja vaate-eteisissä eivät osanneet

puhua sanaakaan englantia; hän ei saattanut tietää, että heidät

tarkastettiin joka ilta ja tyhjennettiin putipuhtaaksi, ja

että kreikkalainen, joka oli heidät vuokrannut, oli maksanut

seitsemänkymmentäviisi tuhatta markkaa vuodessa hotellille siitä

etuoikeudesta.

Niin pitkälle olivat pahuuden haarat levinneet, että oli olemassa

prostitutionipaikkoja, joissa asiat toimitettiin yksinomaan

telefoonin kautta, ja jotka lähettivät naisen vaunuissa millä

osotteella hyvänsä; ja siellä oli yläluokille luovutettuja taloja,

jotka varustivat erinomaisen hienoja asuntoja ja niihin tyttösiä

ja kamarineitoja palvelijoina. Ja tässä paheiden maailmassa

tunnustettiin täydellisesti nykyaikainen oppi molempien sukupuolien

yhdenvertaisuudesta; naisia varten oli olemassa erityiset peli- ja

keinotteluhelvetit ja opiumitarjoilut, ja juopottelupaikat,

jotka pitivät huolta naisten tarjoilusta. Erään suuren hotellin

"oranssi-huoneessa" voit nähdä rikkaita naisia, kaiken säätyisiä ja

kaiken näköisiä, jotka sormissaan hypistelivät nahkapäällyksisiä

ja kullalla levytettyjä viinikortteja. Tässä huoneessa yksin

myytiin yli kymmenen tuhannen markan arvosta juomia yhtenä päivänä;

ja hotelli maksoi vuosittain viisi miljoonaa markkaa korkoja

Devonien maa-alueelle. Täällä läheisyydessä oli myöskin Devoneilla

"neekerikasteikkoja", missä aamun varhaisilla tunneilla saattoi nähdä

valkoihoisia naisia rikkaissa pukimissa juomassa juovutusjuomia.

Tässä loiselämän kiehuvassa kattilassa oli monta tapaa, joilla

rahaa voitiin hankkia, ja siellä kohtasi monenlaisia outoja ja

uskomattomia tyyppejä inhimillisiä olentoja. Kerran oli Montaguelle

ylhäisön keskuudessa osotettu erästä naista, joka oli ollut

"tatuoituna naisena" sirkuksessa; siellä oli myöskin toinen, joka

oli ollut osallisena merihöyrylaivahuijauksissa, ja vielä toinen,

joka oli pessyt lautasia kaivoskentillä. Erään tällaisen suuren

holliin omistaja oli ollut hyvin menestynyt murtovaras; ja erään

departementtivaraston omistaja oli alottanut elämänsä "varkaiden

piilottajana." Jokaisessa näissä mässääjäin ryhmissä voitiin sinulle

osottaa tällaisia merkillisiä olentoja: siellä oli monimiljonääri,

joka myi pilaantuneita hyytelöitä ihmisille; toinen, joka oli

keksinyt lapsia rauhottavan opiumisiirapin; seuraa rakastava vanha

herrasmies, joka maksoi tyhjäksi useiden rautateiden "keltaisen

koirarahaston"; kaunis ajuri, joka oli karannut perijättären kanssa.

Kerran oli eräs suuri tiedemies keksinyt uudenmalliset alusvaatteet,

ja oli koettanut tehdä keksinnöstään lahjan ihmiskunnalle; ja

tuolla oli mies, joka oli tarttunut asiaan ja lyönyt sillä

miljooneja! Tuolla oli "transsimediumi", joka oli saanut kokonaisen

omaisuuden kuihtuneelta vanhalta tehtailijalta; täällä oli suuri

sanomalehti-isäntä, joka julkaisi humbuugi-ilmotuksia ja otti viisi

markkaa riviltä; täällä oli sikaritehtailija, jonka loistavat

kasvot nähtiin jokaisen vekselipöydän päällä -- hän oli alottanut

tinatehtailijana, ja välttääkseen tullimaksuja, oli hän antanut

valattaa raaka-aineensa kuvapatsaiden muotoon ja tuonut ne maahan

taideteoksina!

Niin kauhistuttavia ja saastaisia kuin olivatkin ne lähteet,

joista rikkaudet olivat kootut, niin yhtä saastaiset ja vielä

kauhistuttavammat olivat ne tarkotukset, joihin ne tuhlattiin. Mrs

Vivie Patton oli viitannut Montaguelle jostakin "Decameron Klubista",

jonka jäsenet kokoontuivat toistensa koteihin ja kilpailivat

keskenään inhottavien juttujen kertomisessa; Strathcona oli kertonut

hänelle toisesta ryhmästä ylhäisiä naisia ja herroja, jotka

panivat toimeen loistavia juhlia, joissa he pukeutuivat menneiden

aikakausien pukuihin, ja jäljittelivät kuuluisia historiassa

esiintyviä persoonallisuuksia, ja hovien ja leirien paheita ja

hurjia juominkeja. Kerrottiin "Kleopatra-öistä" huvipursien

kannella Newportissa. Wall Streetillä oli muuan "sukeltaja",

joka oli alottanut elämänsä kaivosmiehenä Lännellä; ja kun hänen

liiketuttavansa tulivat kaupunkiin, vuokrasi hän vankkurit, ja otti

lastiksi shampanjaa ja puoli tusinaa prostitueerattuja naisia, ja

vietti yön kiitäen ympäri maaseutuja. Tämä mies asusti nyt eräässä

New-Yorkin suurimmista hotelleista; ja omassa osastossaan saattoi

hän toimeenpanna taistelukilpailuja ja kukkotappeluita; ja verisiä

näyttelyjä, joita kutsuttiin nimellä "syyhyttävät nyrkkiottelut",

ja joissa miehet koettivat pehmittää toistensa sääriluita; tai ehkä

"kuninkaallisen taistelun", jolloin puoli tusinaa neekereitä tappeli

keskenään palkinnosta, jona oli katosta riippuva timanttineula.

Siellä oli toinen mahtava persoonallisuus, satakertainen miljonääri,

joka oli rakennuttanut itselleen palatsin, joka oli koko kaupungin

painajaisena; saattoi saada kutsun päivällisille tähän taloon, ja

löytää itsensä istumassa kolmen tai neljän alastoman naisen keralla

pöydässä. Ja eräällä hänen ystävällään oli huvituksena hangata

hajuvesiä nuorten tyttöjen ruumiseen, ja huumata itseään tuoksulla;

kun tämä ijäkäs mies meni naimisiin, ryömivät hänen häpeälliset

tekonsa päivän valoon niinkuin inhottavat käärmeet reijistään.

Montague oli nyt maailmassa, jolle kaikki nämä ruokottomat

salaisuudet olivat elämän jokapäiväisiä tosiasioita; näiden

teatterilämpiöiden ja taiteilijain atelierityttöjen keskuudessa

saattoi kuulla mainittavan maassa mitä kunnioitetuimpia ja suurimpia

nimiä ja niiden ympärillä pelottavia pilapuheita. "Olin viime

yönä erään tuomarin kanssa", sanoi nuori nainen, joka pysähtyi

tervehtimään Oliveria; ja sitten seurasi kertomus paikasta, missä

harjotettiin erilaisia likaisia paheiden muotoja ja kiihotettiin

siten kuihtuneita himoja.

Mikään kuvaus Maailmankaupungin elämäntavoista ei olisi täydellinen,

jollei se jättäisi vastahakoisen lukijan mieleen jotakin käsitystä

siitä määrästä, missä näiden luonnottomien paheiden iljettävä

harjottaminen voitti jalansijaa. Ei olisi ollenkaan liioiteltua

sanoa, että joutilasten luokkien keskuudessa ne raivosivat niinkuin

ruttotauti. Kymmenen vuotta takaperin katseli niitä halveksimisella

vieläpä jokainen ammattipaheellinenkin; mutta nyt tunnusti yleisin

prostitueerattu sen osaksi omasta kohtalostaan.

Eikä ollut niitä korkeuksia, joihin ne eivät olisi päässeet --

valtioministerit olivat niiden orjia; ne hallitsivat suuria

rikkauksia ja määräsivät yleisiä tapahtumia. Washingtonissa oli ollut

eräs lähettiläs, jonka oma tytär opetti niitä suuren isänsä taloissa,

kunnes häväistysjuttu pakotti ministerin kutsumaan hänet takaisin.

Muutamat näistä paheiden harjotuksista olivat seurauksiltaan

pelottavia, murtaen uhrinsa täydellisesti lyhyessä ajassa; ja

lääkärit, jotka tutkivat niiden oireita, kauhistuivat nähdessään

niitä ilmenevän ystäviensä kodeissa.

Ja New-Yorkista, maan varallisuuden ja sivistyksen keskustasta,

levisivät nämä paheet maan joka kulmalle. Teatteriseurueet

ja matkustavat kauppamiehet kuljettivat niitä mukanaan;

vierailevat kauppiaat ja uteliaat tyhjäntoimittajat saivat niitä.

Korttikaupustelijat möivät irstaita kuvia ja kirjoja -- joiden

valmistaminen ja tuottaminen oli vallan erikoinen teollisuus; saattoi

saada käsiinsä englanninkielisinä ulkomailla painettuja luetteloja,

joiden sisältö sai ilkeät väreet tuntumaan ihossa. Siellä oli halpoja

viikkolehtiä, jotka maksoivat viisikymmentä penniä vuodessa, ja joita

avoimista ulkoikkunoista heitettiin palvelustyttösille; siellä oli

keltakantisia ranskalaisia novelleja, jotka kertoivat talonrouvien

uskomattomasta irstaisuudesta. Omituisena lisätodistuksena ylhäisön

moraalista oli se, että junissa, jotka kulkivat määrättyihin

esikaupunkiyhteiskuntiin ja joiden säännöllisinä matkustajina olivat

äärimmäiset muotisankarit, tekivät sanomalehtipojat tuottavaa kauppaa

tuollaisella kirjallisuudella; ja kun hyvässä maineessa olevan kirkon

sielunpaimen karkasi "suuren maailman" tytön kanssa, julisti piispa

sen julkisesti hänen seurakuntalaistensa moraaliseksi häpeäksi!

Teoriiana oli, että oli olemassa kaksi maailmaa, ja ne pidettiin

jyrkästi toisistaan erotettuina. Oli kahden säätyisiä naisia:

toisen kanssa oltiin leikkisillä ja se heitettiin syrjään, ja

toista suojeltiin ja kunnioitettiin. Sellaisia ilmiöitä kuin

prostitueerattuja ja käytettyjä naisia saattoi kyllä olla olemassa,

mutta niistä ei hienostuneet ihmiset puhuneet, eikä heillä ollut

mitään tekemistä niiden kanssa. Mutta Montague oli kuullut

sanottavan, että jos seuraisi orjainketjua, niin löytäisi toisen pään

kietoutuneena mestarin ranteen ympärille; ja hän huomasi Tenderloinin

pursuavan kostoaan Viidennen Avenuen päälle. Asianlaita ei ollut

sellainen, että rikkaat miehet olisivat kuljettaneet ainoastaan

sairalloiset paheet vaimoilleen; ei, vaan he veivät mukanaan myöskin

tavat ja ihanteet.

Montaguea oli hämmästyttänyt asioiden tila, mikä vallitsi New-Yorkin

seuraelämässä; naisten juominen ja tupakoiminen ja pelaaminen, heidän

kovat ja ruokottomat näkökantansa elämästä, heidän raa'at juttunsa,

joita he alituisesti kertoivat. Ja täällä, tässä "pinnan alaisessa"

maailmassa oli hän joutunut turmeluksen alkulähteille. Se oli

jotakin, joka leimahti äkkiä intuitsionina -- muurit kahden maailman

välillä alkoivat murtua maahan!

Hän saattoi seurata asioiden kulkua tuhansissa eri muodoissa. Siellä

oli Betty Wyman. Hänen veljensä oli aikonut ottaa hänet teatteriin,

viedäkseen hänet näkemään Rosalieta -- valmistaakseen siten hänelle

kepposen! Nyt tietystikin Betty tiesi hänen ja hänen säätynsä

poikamaisista kujeista; hän ja hänen tyttöystävänsä kuiskailivat

ja tekivät heistä pilaa heidän ympärillään. Tuossa istui Oliver,

hymyillen ja täynnä ruokottomuuksia, leikitellen Rosalien kanssa

niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; ja aamulla hän olisi Bettyn

kanssa -- kuka saattoi enää epäillä, mistä Betty oli perinyt

suhtautumistapansa elämään? Ja ajatuskannat, joita Oliver oli

opettanut hänelle tyttönä, säilyttäisi hän vielä ollessaan vaimona;

Oliver saattaisi kiihkoisasti tahtoa pitää häntä itseään varten,

mutta tulisi olemaan toisia, joiden edut vetäisivät toisaanne.

Ja Montague muisteli toisia seikkoja, jotka hän oli nähnyt tai

kuullut seuramaailmasta, ja jotka hän voisi todeta selkosiksi, jotka

olivat tästä "pinnanlaisesta" maailmasta kotoisin. Mitä enemmän hän

ajatteli selitystä, sitä enemmän se näytti hänelle selvenevän. Tätä

"seuramaailmaa", joka hänet oli hämmentänyt -- tätä saattoi hän nyt

kuvailla: sen elämän tavat ja ihanteet olivat sellaisia, jollaisia

hän oli odottanut tapaavansa näyttämöelämän "vapaalla" puolella.

Seuramaailman muodostivat tietenkin naiset ja naiset ne olivat,

jotka antoivat sille sen sävyn; ja seuramaailman naiset olivat

näyttelijättäriä. He näyttelivät kuuluisuuden ja huomion

rakkaudessaan; he näyttelivät makuasioissaan vaatteidensa ja

jalokiviensä suhteen, he näyttelivät pitäessään papyrosseista ja

shampanjasta. He käyttäytyivät niinkuin näyttelijättäret; he puhuivat

ja ajattelivat niinkuin näyttelijättäret. Ainoa silmiinpistävä ero

oli siinä, että todelliset näyttämön naiset valittiin suurella

tarkkuudella -- he olivat ainakin vissillä asteella edulliseen

fyysilliseen asuun nähden; jota vastoin seuramaailman naiset eivät

olleet vähääkään valikoituja -- toiset olivat laihoja, ja muutamat

olivat paksuja, ja jotkut olivat kiduttavan yksinkertaisia.

Montague muisteli tapauksia, jolloin nämä kaksi säätyä olivat

kohdanneet toisensa, kuten eräillä yksityisillä vastaanottojuhlilla.

Alkoi tulla muotiin kuuluvaksi seikaksi kilistellä maljoja

näyttämöhenkilöiden kanssa sellaisissa tilaisuuksissa; ja hän

muisteli, kuinka luonnollisena seikkana nuorempi polvi tämän piti.

Ainoastaan vanhemmat henkilöt pysyttelivät erillään; he katselivat

alas näyttämön naisiin sanomattomasta korkeudestaan, ikäänkuin

johonkin, joka kuului alempaan säätyyn -- sentähden että olivat

pakotetut tekemään työtä elatuksensa puolesta. Mutta Montaguesta

tuntui istuessaan ja keskustellessaan siinä tämän onnettoman

kuorotytön kanssa, joka oli myynyt itsensä pieneen nautintoon, että

oli helpompaa antaa anteeksi hänelle kuin naiselle, joka oli syntynyt

ylellisyydessä, ja halveksi niitä, jotka hankkivat hänelle hänen

rikkautensa.

Mutta enimmän kaikista kohdistui myötätunnon tunteet henkilöön,

jota ei tavattu kummassakaan näistä säädyistä; tyttöön, joka ei

ollut myynyt itseään, vaan taisteli elatuksensa puolesta tämän

raatelevan turmeluksen keskellä. Oli tuhansia itseään kunnioittavia

naisia, myöskin näyttämöllä; Toodles itse oli ollut niiden joukossa,

sanoi hän Montaguelle. "Kuljin rohkeasti eteenpäin kauan aikaa",

sanoi hän, nauraen iloisesti -- "ja viidelläkymmenellä markalla

viikkokaudessa! Minulla oli tapana olla ulkona matkoilla, ja he

maksoivat minulle kahdeksankymmentä; ja ajatelkaa, miltä tuntuu

koettaa elää pysähtymällä kuhunkin paikkaan yhdeksi illaksi -- asua

jossakin ja pysähtyä hotelleihin ja pukea itsensä teatteria varten --

kahdeksallakymmenellä viikossa, eikä mitään työtä puoleen vuoteen! Ja

sillä aikaa -- tunnetteko Cyril Chambersin, kuuluisan kirkkomaalarin?"

"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.

"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä

talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti

minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin

neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle

laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin

seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin

ottaa äitini taikka sisareni mukaan -- ja minä olin niin viaton

siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei

tarkottanut mitään pahaa!"

Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.

"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen

kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani

luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta

kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen

narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota

rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.'

Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"

"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä,

että hän voisi saada rahaa mieheltä?"

"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput -- ja reklaami. Kas,

miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he

ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki

ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan --

hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin

minä."

"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.

"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön,

joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa --

ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat -- ja hän

palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan

palkalla viikkokaudessa."

Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti

Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän

yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja

paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.

Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi,

joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat

sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia,

jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät

paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja

liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja -- kaikellaisia

ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi

keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa,

ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi

ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista.

Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita;

kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut

keltaisella _mayonnalais-kastikkeella_ ja kaikki ylt'yleensä maalatut

vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla

ja merinäköaloilla -- "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja

kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat

muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia

laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta --

tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja

maitotyttö -- ja pari alligaattoria.

Ja kaikki tämä vaihtui joka päivä! Joka aamu saattoi nähdä

tusinoittain odottavia palvelijoita jonossa kantamassa uusia annoksia

ylös korkeuksiin. Montague muisti Betty Wymanin huomautuksen

heidän ensi kertaa keskustellessaan -- he olivat silloin joutuneet

vispattuun kermaan, joka oli muovailtu kiemuroihin -- kuinka hänen

veljensä oli kerran sanonut, "Jos Allan olisi täällä, ajattelisi hän

sitä miestä, joka tuon kerman kiinnitti, ja kuinka kauan se häneltä

vei, ja kuinka hän ehkä oli lukenut 'Yksinkertaista Elämää'!"

Hän ajatteli sitä nyt parhaallaan; hän seisoi siinä ja tuijotteli

ympärilleen, ja katseli kummastellen kaikkia noita orjia, jotka

palvelivat tässä suunnattomassa ylellisyyden temppelissä. Hän

katseli tarjoilijoita -- kalpeita, onttorintaisia, kituvan näköisiä

miehiä; hän kuvitteli mielessään niitä vielä alemman laatuisten

palvelijoiden laumoja, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet

päivän valoon; miehiä, jotka pesivät astioita, miehiä, jotka

kantoivat jätteitä ja eläinten sisälmyksiä, miehiä, jotka loivat

lapioilla hiiliä sulatusuuniin ja synnyttivät kuumuutta ja valoa

ja voimaa. Suljettuina hämäriin kellareihin, monta kerrosta maan

alla, ja määrättyinä ikuisesti palvelemaan aistillisuutta -- kuinka

kauhean täytyi heidän kohtalonsa olla, kuinka kuvaamattoman heidän

turmeluksensa! Ja he olivat ulkomaalaisia; he olivat tulleet tänne

etsimään vapautta. Ja uuden mantereen valtijaat olivat ottaneet

heidät kiinni ja tyrmänneet heidät sinne!

Tästä lähtökohdasta hänen ajatuksensa kulkivat eteenpäin raatajain

joukkoihin kaikilla maailman kulmilla, joiden tehtävänä oli luoda

sitä, mitä nämä sokeat mässääjät hävittivät: naisiin ja lapsiin

lukemattomissa kehruumoissa ja orjatehtaissa, missä kehrättiin

kankaita ja leikattiin ja ommeltiin vaatteita; tyttöihin, jotka

tekivät keinotekoisia kukkia, jotka pyörittivät papyrosseja, jotka

kokosivat rypäleet viinipuista; kaivosmiehiin, jotka kaivoivat

hiiliä ja kalliita metalleja ulos maasta; miehiin, jotka tähystivät

kymmenistä tuhansista vahtitorneista ja merkinantokoneista, jotka

taistelivat elementtejä vastaan kymmenien tuhansien laivojen kansilta

-- tuodakseen kaiken tämän tänne hävitettäväksi. Aste asteelta sitä

mukaa kuin ylellisyyden hillitön virta kasvoi ja ihmisten voimat

käännettiin synnyttämään turhuutta ja turmelusta -- niin, sitä mukaa

lisääntyi kaikkien näiden Mammonan orjien kurjuus ja alennustila.

Ja kuka saattoi kuvitella, mitä he siitä ajattelisivat -- jos he

milloinkaan heräisivät sitä ajattelemaan?

Ja silloin äkkiä aivankuin salamana muistui Montaguelle jälleen

mieleen tuo puhe, jota hän oli kuunnellut kadunkulmauksessa ollessaan

ensimäistä iltaa New-Yorkissa! Hän saattoi uudelleen kuulla ylhäällä

jyskyttävien junien jyrinän ja puhujan kimakan äänen; hän saattoi

nähdä hänen villiintyneet ja nälkäiset kasvonsa ja tiheän joukon,

joka tuijotti ylös häneen. Ja hän muisti majuri Thornen sanat:

"Se merkitsee toista yhteiskunnallista sotaa!"

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Alice oli matkustanut pariksi viikkoa, ja se päivä lähestyi, jolloin

Hasbrookin juttu tuli tutkittavaksi. Edellisenä lauantaina, joka

oli Long Islandin metsästysklubin Mi-carème-tanssijaispäivä, oli

Siegfried Harvey kutsunut loppuviikoksi koolle yksityisen seurueen,

ja Montague hyväksyi myöskin hänen kutsunsa. Hän oli tehnyt kovasti

työtä, ja pannut juuri loppupäätelmät kirjelmäänsä, ja hän tuumaili,

että lepo tekisi nyt hänelle hyvää.

Hän matkusti veljensä kanssa perjantai-iltapäivällä, ja ensimäinen

henkilö, jonka hän kohtasi, oli Betty Wyman, jota hän ei ollut nähnyt

pitkään aikaan. Bettyllä oli paljon kerrottavana, ja hän kertoi.

Koska Montaguea ei oltu nähty Mrs Winnien seurassa hänen kotonaan

sattuneen näytöksen jälkeen, olivat ihmiset alkaneet huomata käänteen

ja juoruilla ei ollut ollenkaan loppua; ja Mistress Betty tahtoi

tietää siitä kaiken, sekä kuinka kaikki oli nyt heidän välillään.

Mutta Montague ei tahtonut kertoa hänelle, ja siksi Mrs Betty

nenäkkäästi kieltäytyi kertomasta hänelle, mitä itse oli kuullut.

Koko keskustelun ajan silmäili hän Montaguea koomillisella tavalla,

ja saattoi selvästi huomata, että hän edellytti pahinta; ja

myöskin, että Montague oli tullut paljon mieltäkiinnittävämmäksi

henkilöksi hänelle sentakia. Montague sai mitä omituisimpia tunnelmia

keskustellessaan Betty Wymanin kanssa; hän oli herkullinen ja

houkutteleva, miltei vastustamaton; ja kuitenkin hänen näkökantansa

elämästä olivat niin vanhanaikaiset! "Minähän sanoin Teille, että

Teidän ei pitäisi tehdä sillä tavalla kesylle kissalle!" sanoi hän

Montaguelle.

Sitten jatkoi hän puhetta selvitellen Montaguen omaa kohtaloa ja

kiduttaen häntä kaikella sillä hämmingillä, minkä hän oli saanut

aikaan.

"Tietäkää", sanoi hän, "että Ollie ja minä olimme kauhuissamme --

luulimme, että isoisä olisi raivoissaan, ja että me joutuisimme

perikatoon. Mutta miten lieneekään, se ei käynyt sillä tavalla. Olkaa

vaan vaiti kaiken tuon suhteen, mutta minulla on ollut jonkinmoinen

aavistus siitä, että hänen täytyy olla suojana Teidän puolellanne."

"Sepä olisi hauskaa tietää", sanoi Montague naurahtaen -- "olen

koettanut kauan aikaa etsiä, kuka olisi minun puolellani taistelussa."

"Hän puheli siitä toissa päivänä", sanoi Betty, "ja minä kuulin, että

hän ei ollut otaksunut kenenkään Ollien perheen jäsenen omaavan niin

paljoa ymmärrystä!"

Betty asui erään tätinsä kanssa aivan lähellä, ja hän meni takaisin

ennen päivällistä. Automobiilissa, joka tuli häntä noutamaan, oli

itse vanha Wyman matkalla kotia kaupungista; ja kun ulkona oli

alkanut pyryyttää lunta, tuli hän sisälle ja seisoi tulen ääressä

sillä aikaa kun hänen vaununsa vaihdettiin umpinaiseen Harveyn

tallista. Montague ei tavannut häntä, vaan tarkasteli häntä varjosta

-- hintelä ihmiskääpiö, jolla oli terävät ja älykkäät kasvot,

täynnä ryppyjä. Oli vaikea saada päähänsä, että tämä pieni ruumis

omasi yhden maan suurimmista liikkeelle panevista älyistä. Hän oli

tavattomasti hermostunut ja ärtyinen mies, katkera ja leppymätön --

kautta kummitusten, enimmän vihattu ja peljätty mies Wall Streetillä.

Hän oli nopea, käskevä ja äkäinen kuin ampiainen. "Johtohenkilöt

niissä kokouksissa, joissa minä olen läsnä, äänestävät ensiksi ja

keskustelevat perästäpäin", oli yksi hänen sanontatapojaan, joita

Montague oli kuullut lainattavan. Katsellessa häntä tulen ääressä,

kun hän siinä hieroskeli käsiään ja rupatteli iloisesti, lensi

Montaguelle äkkiä tunne jostakin verhojen takaisesta, jostakin

saavutetusta etuoikeudesta, joka on kielletty kuolevaisilta --

kuninkuudesta, joka säilyy arkipuvunkin yllä ollessa!

Päivällisen jälkeen sinä iltana jutteli Montague isäntänsä kanssa

tupakkahuoneessa; ja hän otti esille Hasbrookin jutun ja kertoi

matkastaan Washingtoniin ja keskustelustaan tuomari Ellisin kanssa.

"Harveylla oli myöskin hiukan keskustelemista. Juttelin Freddie

Vandamin kanssa siitä", sanoi hän.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Montague.

"Oh", vastasi toinen naurahtaen, "hän on sanomattakin harmissaan.

Tiedättehän, että hänen isänsä kasvatti hänet siihen luuloon, että

Fidelity jollain tavalla olisi hänen omaisuuttaan. Kun hän milloin

viittaa siihen, sanoo hän aina 'minun yhtiöni'. Ja hän on hyvin ylpeä

ja mahtava siitä -- se on persoonallinen solvaus, jos joku hyökkää

sen kimppuun. Mutta ilmeisesti hän ei tiedä, kuka tämän jutun takana

on."

"Tiesikö hän jotakin Ellisestä?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi toinen, "hän oli saanut selville niin paljon. Se oli

oikeastaan hän, joka sen minulle alkuaan kertoi. Hän sanoo, että

Ellis on nylkenyt yhtiötä vuosikausia -- hänellä on suuri palkka,

jota hän ei koskaan ansaitseisi, ja hän on ottanut lainaksi kolmisen

miljoonaa markkaa arvottomilla obligationeilla."

Montague tuijotti suu ammollaan.

"Niin", nauroi Harvey. "Mutta sittenkin, se on pieni asia. Vaikeudet

Freddie Vandamin suhteen on vain siinä, että hän näkee ainoastaan

tuollaiset asiat; ja siten hän ei koskaan ole osaava ratkaista

mysteriota. Hän tietää, että tämä joukkue yhtiössä suunnittelee

joitakin etuja itselleen, tai koettaa jollain tavalla käyttää häntä

hyväkseen -- mutta hän ei milloinkaan käsitä sitä, kuinka suuret

miehet punovat lankoja kulissien takana. Jonain päivänä heittävät he

hänet kokonaan yli kannen, ja silloin ymmärtää hän kuinka ne ovat

pelanneet hänen kanssaan. Sitä juuri tämä Hasbrookin juttu merkitsee,

nähkääs -- he tahtovat vain pelottaa häntä uhkaamalla vetää yhtiön

asiat oikeuteen ja sanomalehtiin."

Montague istui hetken syvissä mietteissä.

"Minkä luulette olevan Wymanin suhteen tähän asiaan?" kysyi hän

viimein.

"Enpä todellakaan tiedä", sanoi Harvey. "Hänen otaksutaan olevan

Freddien vastaajan -- mutta mitä sellaisesta sekasotkusta voi sanoa?"

"Se on tosiaankin likanen vyyhti", sanoi Montague.

"Siinä ei ole mitään pohjaa", sanoi toinen. "Kerrassaan se pakahuttaa

kuoliaaksi! Kuunnelkaapa vain, mitä Vandam kertoi minulle tänään!"

Ja sitten Harvey mainitsi erään Fidelityn johtajan nimen, joka oli

muuan hyvin tunnettu ihmisystävä. Kuultuaan, että erään nuoremman

liikeosakkaansa vaimoa oli kohdannut onnettomuus lapsensynnytyksessä,

ja että lääkäri oli sanonut miehelle hänen vaimonsa olevan varmasti

kuoleman oman, jos enää saisi toisen lapsen, oli tämä mies kysynyt,

"Miksi et ole vakuuttanut hänen henkeään?" Toinen vastasi, että

hän oli koettanut, mutta yhtiöt eivät olleet hyväksyneet hänen

vaimoaan. "Minä takaan sen Teille", sanoi hän; ja niin lähettivät

he uuden hakemuksen, ja johtaja tuli Freddie Vandamin luo, mukanaan

vakuutuskirja, jonka oli tarkastanut "hallintoneuvosto." Seitsemän

kuukautta myöhemmin kuoli vaimo, ja Fidelity maksoi miehelle täyden

summan -- miljoonan tahi pari!

"Sellaisia asioita tapahtuu vakuutusmaailmassa!" sanoi Siegfried

Harvey.

Ja tämä juttu oli uutena lisänä Montaguen huvituksiin maaseutuklubin

juhlapidoissa. Se oli loistava juttu; mutta kenties oli hänen

ajatuksensa synkkyys sille vahingoksi; kukat ja musiikki ja kauniit

puvut hävisivät kokonaan kaikessa vaateliaisuudessaan, ja hän näki

vaan herkuttelua ja juoppoutta -- enemmän kuin koskaan ennen, hänestä

tuntui.

Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi

Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan

hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle

viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä

kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän

kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä.

Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui

hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä

liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin

käytökseen.

Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina

matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä

tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia

aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa

se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle;

hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa

sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes

oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan

itsensä.

Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi

sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:

"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän

aikaan tänä iltana. Alice."

Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen

mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille

-- hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan

ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän,

kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä

mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon;

ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että

he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice

oli kotona takaisin!

Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla;

nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan.

Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin

junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja

viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas

junasillalle. Hän oli yksin!

"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui

hänelle.

"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."

"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka

yksinäsi!" änkytti Montague.

"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."

"Kuinka maailmassa --", alotti Montague.

"En voi kertoa siitä täällä, Allan", sanoi hän. "Odota, kunnes

pääsemme johonkin rauhalliseen paikkaan."

"Mutta", jatkoi hän itsepintaisesti, "Prenticet! He päästivät sinut

tulemaan kotia yksin?"

"He eivät tietäneet siitä", sanoi hän. "Minä juoksin tieheni."

Montague oli sekaantunut enemmän kuin koskaan. Mutta kun hän aikoi

tehdä lisää kysymyksiä, laski Alice käden hänen käsivarrelleen.

"Pyydän, odota, Allan", sanoi hän. "Menen aivan hämmennyksiin siitä

puhuessani. Se oli Charlie Carter."

Ja niin välähti Montaguelle valonkipinä. Hän tapaili henkeä ja

änkytti, "oh!"

Hän ei puhunut sanaakaan, ennenkuin he olivat kulkeneet yli

lauttauksen ja sijoittautuneet vaunuun, joka läksi liikkeelle. "No",

sanoi hän, "kerroppas nyt."

Alice alotti. "Olin hyvin hämmentynyt", sanoi hän. "Mutta sinun tulee

ymmärtää, Allan, että minulla on ollut lähes viikkokauden aika sitä

ajatella, enkä minä siitä enää välitä. Siksi pyydän, ettet antaisi

sen kiihdyttää itseäsi; se ei ollut Charlie-paran vika -- hän ei voi

auttaa itseään. Se oli minun oma erehdykseni. Minun olisi tullut

noudattaa sinun neuvoasi ja olla olematta missään tekemisissä hänen

kanssaan."

"Jatka", sanoi hän; ja Alice kertoi koko tarinan.

Seurue oli lähtenyt tarkastusmatkalle, ja hänellä oli ollut pääkipua,

jonka tähden hän oli jäänyt vaunuun. Ja Charlie Carter oli tullut

ja alkanut tehdä rakkauden tunnustusta hänelle. "Hän oli jo ennen

pyytänyt minua avioliittoon -- se tapahtui matkalle lähdettäessä",

sanoi hän. "Ja minä sanoin hänelle ei. Siitä lähtien ei hän tahtonut

koskaan päästää minua yksin. Ja tällä kertaa käyttäytyi hän

hirvittävällä tavalla -- hän heittäytyi maahan polvilleen ja itki ja

sanoi, että hän ei saattanut elää ilman minua. Ja kaikki, mitä minä

sanoin, oli aivan turhaa. Viimein hän -- hän tarttui minuun kiinni

-- eikä hän tahtonut minua päästää menemään. Minä olin raivoissani

ja säikähtynyt. Minun täytyi uhata huutaa apua, ennenkuin hän päästi

minut. Ja nyt -- nyt tiedät sinä, kuinka se tapahtui."

"Tiedän", sanoi Montague vakavasti. "Jatka."

"No hyvä, sen jälkeen päätin minä, että minä en voinut jäädä

minnekään, missä minun oli pakko nähdä häntä. Jos minä olisin

pyytänyt Mrs Prenticeä lähettämään hänet pois, olisi siitä syntynyt

skandaali, ja se olisi heittänyt tahraisen varjon jokaisen matkalle.

Siksi läksin minä ulos, ja sain tietää, että lyhyen ajan kuluttua

läksi juna itään, ja minä pakkasin kokoon tavarani ja jätin lyhyen

ilmotuksen Mrs Prenticelle. Kerroin hänelle tekaistun jutun --

sanoin, että olin saanut sähkösanoman, että äitini oli sairaana, ja

että en halunnut riistää heidän hyvää aikaansa, jonka tähden olin

lähtenyt yksin. Se oli kaikista parasta, mitä voin ajatella. En

peljännyt matkustaa, sikäli kuin olin varma, ettei Charlie ehtinyt

matkaani."

Montague ei sanonut sanaakaan; hän istui kädet lujasti yhteen

puristettuina.

"Sellainen teko näyttää toivottomalta", sanoi Alice hermostuneesti.

"Mutta näetkös, olin suunniltani ja onneton. En enää välittänyt

seurueesta vähääkään -- tahdoin olla kotona. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja minä olen iloinen, että olet täällä."

He saapuivat kotia ja Montague soitti Harveylle ja kertoi veljelleen,

mitä oli tapahtunut. Hän saattoi kuulla Oliverin hämmästyneen

huohotuksen. "Se on suloinen hyvä-huomen!" sanoi hän saatuaan jälleen

tyyneytensä; ja sitten lisäsi hän nauraen, "Otaksunpa, että se

vakiinnuttaa Charlie-paran aikomuksia."

"Olen iloinen, että olet tullut siihen johtopäätökseen", sanoi toinen

asettaessaan kuulotorven paikoilleen.

Tämä tapahtuma järkytti Montaguea suuresti. Mutta hänellä ei ollut

paljoa aikaa ajatella sitä -- seuraavana aamuna kello yhdentoista

aikaan oli hänen asiansa tuleva tutkittavaksi, ja siksi kaikki

hänen ajatuksensa kääntyivät siihen. Tämä asia oli ollut ainoana

todellisena mielenkiinnittäjänä hänen elämässään kolmena viimeisenä

kuukautena; se oli hänen päämääränsä, asia, jonka tähden hän kärsi

kaikkea, mikä muuten olisi ajanut hänet inholla luotaan. Ja hän oli

harjottanut itseään niinkuin atleetti suurta kilpailua varten; hän

oli täydellisesti kunnossa ja valmiina otteluun elämästään. Hän läksi

kaupungille sinä aamuna jokainen jänne ruumiissaan ja mielessään

sykkivänä ja palavana; ja hän meni toimistoonsa ja posti oli tuonut

hänelle kirjeen Mr Hasbrookilta. Hän avasi sen nopeasti ja luki

sanoman, lyhyen, suoran ja päättäväisen niinkuin miekansivallus:

"Pyydän ilmottaa Teille, että olen saanut tyydyttävän ehdotuksen

Fidelity-yhtiöltä. Olen sopinut heidän kanssaan ja tahdon peräyttää

jutun. Kiittäen Teitä palveluksistanne olen Teidän aina uskollinen."

Montaguelle tuli tämä niinkuin ukkosen isku. Hän istui aivan

mykistyneenä -- hänen kätensä herposivat ja kirje putosi pöydälle,

joka oli hänen edessään.

Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja

käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän

odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa

Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin

oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että

numero on katkaistu, herra."

Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen

liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!

Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan.

Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei

ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen

jalkojensa alla oli pettänyt!

Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty

narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään.

Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä -- hän

oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden

voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä

nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita

hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat

niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa

kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan

kuin akanahöytyvä myrskyssä.

Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa.

Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa

kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa

siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan

oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko

elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet

häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti

vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi

jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän

pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä -- hän pakottaisi ihmiset

kuulemaan, mitä hän sanoi!

Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena.

Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä

tutkimuksiinsa.

"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen

itseään vielä uuteen häpeään -- kertomaan epäonnistumisestaan

Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."

Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän

ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti -- "Sano minulle, Allan!

Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.

"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."

"Ei ole ollut minkäänlaista riitaa", sanoi Montague.

"No hyvä, mitä se sitten on?"

"Ei yhtään mitään."

"Sen täytyy olla jotakin!" huudahti Oliver. "Mitä muuten nämä kaikki

jutut merkitsevät?"

"Mitkä jutut?"

"Teistä kahdesta. Kohtasin Mrs Vivie Pattonin aivan äsken, ja hän

vannotti minua olemaan vaiti ja kertoi minulle, että Mrs Winnie oli

kertonut jollekulle, sinun tehneen hänelle niin raivoisia rakkauden

tunnustuksia, että hänen oli täytynyt pyytää sinua jättämään talonsa."

Montague kyyristäytyi kokoon aivankuin iskusta.

"Oh", läähätti hän.

"Niin hän sanoi", sanoi Oliver.

"Se on valhe!" huusi hän.

"Niin sanoin minäkin Mrs, Vivielle", sanoi toinen; "se ei kuulosta

sinun tapaiseltasi --"

Montague oli lentänyt tulipunaiseksi. "Minä en sitä tarkota!" huusi

hän. "Tarkotan, että Mrs Winnie ei ole koskaan sanonut mitään

sellaista."

"Oo", sanoi Oliver pudistaen olkapäitään. "Saattaa olla, ettei",

lisäsi hän. "Mutta tiedän, että hän on raivoissaan jostakin sinulle

-- jokainen siitä puhuu. Hän kertoo ihmisille, että hän ei koskaan

puhu enää sanaakaan sinulle. Ja sitäpä minä tahtoisin tietää, minkä

tähden sinun on tehtävä vihamieheksesi jokainen, jonka tunnet?"

Montague ei virkkanut mitään; hän vapisi vihasta.

"Kautta kaikkivaltiaan, mitä teit sinä hänelle", alkoi taas toinen.

"Etkö voi uskoa minulle --"

Ja äkkiä Montague hyppäsi seisaalleen. "Oi, Oliver", huudahti hän,

"jätä minut yksin! Lähde pois!"

Ja hän meni viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven kiinni ja alkoi

kävellä edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu eläin.

Se on valhe! Se oli valhe! Mrs Winnie ei ollut koskaan sanonut

sellaista! Hän ei tulisi koskaan sitä uskomaan -- se oli vain

likainen riekale noista julkisuutta karttavista juoruista!

Mutta sitten valtasi hänet uusi raivonpuuska. Mitä merkitsee --

oliko se totta tai ei -- oliko mikään totta vai ei! Eikö ollut

yhdentekevää, jos joku olisi tehnyt kaikki nuo likaiset ja inhottavat

asiat, mitä kaikki muut sanoivat heidän tehneet? Siitähän jokainen

puhuu! Sitähän jokainen uskoi -- siitähän jokainen oli huvitettu!

Se oli koko ylhäisön mittakaava -- sen ihanne ja ohjaaja! Sillä

tavalla kuluttivat he aikaansa, toistamalla likaisia juttuja

toinen toisistaan; eläen ilmapiirissä, joka oli täynnä epäluuloja,

ihmishalveksumista, loppumattomia kuiskeita ja valheita ja juoruja

alhaisista juonista.

Voimakas raivovirta kohosi aaltoina hänen sisällään ja nieli hänet

mukanaan -- raivo sitä maailmaa kohtaan, johon hän oli tullut, ja

itseään vastaan sen osan tähden, mitä hän siinä oli näytellyt. Kaikki

näytti nousseen huippuunsa yhdellä kertaa; ja hän vihasi sitä,

mitä he tekivät, vihasi kaikkea sitä, mitä he olivat houkutelleet

hänet tekemään. Hän vihasi tapaa, millä hän oli saanut rahansa, ja

tapaa, millä hän oli sen kuluttanut. Hän vihasi joutilaisuutta ja

tuhlaavaisuutta, juoppoutta ja kohtuuttomuutta, tarkotuksettomuutta

ja typeryyttä.

Ja äkkiä kääntyi hän ja lennätti auki sen huoneen oven, missä Oliver

yhä istui. Ja hän seisoi kynnyksellä huudahtaen, "Oliver, nyt on

kaikki loppunut!"

Oliver tuijotti häneen. "Mitä tarkotat?" kysyi hän.

"Tarkotan sitä", huusi hänen veljensä, "että olen saanut niin paljon

kuin jaksan kestää 'seuramaailmasta'! Ja aijon nyt lähteä tieheni.

Sinä voit jatkaa -- mutta minä en aijo enää ottaa toista askelta

sinun kanssasi! Minä olen saanut kylliksi -- ja luulenpa, että Alice

on saanut kylliksi hänkin. Riistämme itsemme irti teidän käsistänne

-- lennämme ulos!"

"Mitä aijot tehdä?" änkytti Oliver.

"Aijon jättää nämä kalliit huoneustot -- jättää ne huomisaamuna,

kun viikko on lopussa. Ja aijon lakata tuhlailemasta rahojani

sellaiseen, mitä en tarvitse. Aijon lakata vastaanottamasta kutsuja,

ja kohtaamasta ihmisiä, joista en pidä tai joita en tahdo tuntea.

Olen koettanut peliänne, olen koettanut sitä kovasti ja minä en pidä

siitä; ja minä aijon päästä ulos, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Olen koettava löytää jonkun säädyllisen ja yksinkertaisen paikan,

missä elän; ja sitten aijon mennä alas kaupunkiin ja etsiä, eikö

New-Yorkissa löytyisi ihmiselle jotakin keinoa, millä rehellisesti

ansaitsisi elatuksensa!"

Maailmankaupunki: Romaani · 第 14 / 14 题