"Tarkotan", vastasi toinen, "että minä en tunne itselläni olevan
vapautta sanoa, vaikkakin tietäisin."
Ja Montague katsoi tuijottaen häneen; hän ei ollut valmistunut
tällaiseen avomielisyyteen.
"Ei milloinkaan pälkähtänyt päähäni", jatkoi toinen, "että tuollainen
seikka merkitsisi Teille mitään."
"Miksi --" alotti Montague.
"Pyydän, ymmärtäkää minua, Mr Montague", sanoi tuomari. "Minusta
näytti tämä juttu päivänselvästi oikeudenmukaiselta, ja niin näytti
ne myöskin Teistä. Ja toinen seikka, josta ainoastaan arvelin
Teillä olevan oikeutta olla vakuutettu, oli se, että oli kyseessä
vakava asia. Siitä tunsin olevani vakuutettu. Minusta ei näyttänyt
merkitsevän mitään, että Mr Hasbrookin takana saattaisi olla
yksilöitä, joiden edut olivat kyseessä. Otaksukaamme esimerkiksi,
että olisi muutamia osakkaita, joita Fidelityn hallitus olisi
loukannut, ja jotka haluaisivat rangaista sitä. Voisiko lakimies
menetellä oikeudenmukaisesti kieltäytyessään ottamasta ajaakseen
asiaa, jonka puolella on oikeus, vain siitä syystä, että hän ei
tietänyt sellaisista yksityisistä vaikuttimista? Taikka, ottakaamme
äärimmäinen tapaus -- ryhmätaistelu yhtiön sisällä, niinkuin Te
sanotte, että Teille on kerrottu. Hyvä, se olisi tapaus, jonka
kautta varkaat ajettaisiin ulos; ja olisiko mitään syytä, miksi ei
yleisö saisi käyttää hyväkseen sellaista asemaa? Yhtiön sisäpuolella
olevat ihmiset tietävät ensimäisenä, mitä tapahtuu; ja jos näette
tilaisuuden käyttää hyväksenne sellaista etua oikeudenmukaisessa
taistelussa -- ettekö pitäisi siitä kiinni?"
Sillä tavalla jatkoi tuomari, armollisena ja hurskaana -- ja niin
hienosti ja ylhäisesti vääristellen! Hänen hitaasti vuotavan puheensa
takana saattoi Montague tuntea yhden perusajatuksen; se ei tullut
ilmi sanoina, eikä edes viittauksena, mutta se läpäisi tuomarin
keskustelun niinkuin tunne läpäisee säveleen. Nuori lakimies oli
saanut suuren korvauksen, ja hänellä oli kevyt, yksinkertainen juttu;
ja maailmanmiehenä ei hän tosiaankaan saattanut haluta nuuskia sitä
liian likeisesti. Hän oli kuullut juoruja, ja tunsi, että hänen
maineensa vaati häntä olemaan niiden johdosta hermostunut; mutta hän
oli saapunut, vain saadakseen tasapainonsa ja päästäkseen rauhaan,
ja voidakseen pitää korvauksensa menettämättä hyvää mielipidettään
itsensä suhteen.
Montague läksi, sillä hän päätti mielessään, ettei maksanut vaivaa
hetkeäkään koettaa saada itseään ymmärretyksi. Joka tapauksessa,
hän oli nyt jutussa kiinni, eikä mitään ollut saavutettavissa
murtautumalla siitä irti. Kaksi seikkaa oli, jotka hän tunsi
saaneensa varmaksi keskustelun kautta -- ensiksi, että hänen
kundinsa oli "valenukke", ja että se itse asiassa oli juttu, jonka
kautta varkaat karkotetaan; ja toiseksi, että hänellä ei ollut
mitään takeita siitä, että hän ei millä hetkellä hyvänsä voisi
jäädä satimeen -- ilman tuomarin liikuttavaa luottamusta muutamiin
tuntemattomiin osakkaisiin.
Yhdeksästoista luku.
Montague tuli kotiaan tehtyään lujan päätöksen, että hän ei voisi
tehdä mitään muuta kuin olla seuraavalla kerralla varovaisempi. Tämän
erehdyksen hinta hänen tuli suorittaa.
Hän sai vielä kokea, paljonko se tuli hänelle lopullisesti maksamaan.
Seuraavana päivänä hänen saapumisensa jälkeen tuli häntä tapaamaan
eräs mies -- Mr John Burton seisoi hänen käyntikortissaan. Hän
osotti olevansa sen yhtiön värväysasiamies, joka julkaisi ylhäisön
skandaalilehteä. He valmistelivat _de luxe_ kertomusta New-Yorkin
etevimmistä perheistä; se oli oleva mitä upein laite, tilaajina
ylhäisimmistä ylhäisin sääty, ja hinta seitsemän tuhatta viisisataa
markkaa perhekunnalta. Varmaankin Mr Montague tahtoisi, että hänen
perhettään ei mitenkään poisjätettäisi?
Ja Mr Montague selitti kohteliaasti, että hän oli verrattain outo
New-Yorkissa, eikä hänen perheensä oikeudenmukaisesti kuuluisi
sellaiseen nidokseen. Mutta asiamies ei tyytynyt tähän. Saattoi
sittenkin olla syitä, jotka pakottaisivat hänet tilaamaan; saattoi
olla erinäisiä tapauksia; Mr Montague muukalaisena ei saattanut
käsittää tarjouksen tärkeää luonnetta; keskusteltuaan ystäviensä
kanssa, hän kukaties muuttaisi mieltään -- ja niin edespäin.
Kuunnellessaan tätä laveaa viittausten sarjaa ja päästessään selville
niiden merkityksestä, nousivat veret Montaguen poskille -- kunnes
lopulta hän äkkiä nousi ja sanoi hyvästi miehelle.
Mutta kun hän sitten istui yksin, kuoli hänen vihansa tykkänään, ja
jälelle jäi vaan epämiellyttävä, levoton tunne. Ja kolme neljä päivää
myöhemmin osti hän toisen painoksen lehteä, ja aivan oikein, siinä
oli uusi kappale!
Hän seisoi kadun kulmassa ja luki sitä. Seuraelämän sota raivosi
kuumana; siinä sanottiin; ja lisättiin, että Mrs de Graffenried
uhkasi asettua muukalaisten puolelle. Sitten jatkui se kuvauksella
eräästä hienosta uudenaikaisesta nuorukaisesta, joka kierteli
ympäri ystäviensä keskuudessa pyytämässä anteeksi veljensä
ajattelemattomuuksia. Myöskin, sanottiin siinä, oli eräs loistava
seuramaailman kuningatar, erään suuren pankkiirin vaimo, tarttunut
taisteluhansikkaan. Ja sitten seurasi kolme lausetta, jotka saivat
veren liekkinä virtaamaan Montaguen poskille:
"Ei myös ole puuttunut huomautuksia tämänlaisen epäilyttävän
innon johdosta. On huomattu, että tuon romanttiselta näyttävän
etelämaalaisen saapumisen jälkeen tämän levottoman naisen
harrastus babisteihin ja transsimediumeihin on vähentynyt; ja nyt
seuramaailmassa odotetaan mitä mieltäkiinnittävimmän asiaintilan
paljastumista."
Montaguelle olivat nämä sanat ikäänkuin isku vasten kasvoja.
Hän kulki alas katua, puoleksi hämmentyneenä. Se näytti hänestä
mustimmalta häväistykseltä, mitä New-York vielä oli hänelle
näyttänyt. Hän pusersi kätensä nyrkkiin, kuiskaillen itsekseen:
"konnat!" Samalla tajusi hän silmänräpäyksessä, että hän oli avuton.
Siellä alhaalla kotona olisi saattanut nutistaa sellaisen lehden
toimittajan; mutta täällä hän oli susien omassa pesässä, eikä hän
voinut tehdä yhtään mitään. Hän meni takaisin toimistoonsa ja
istuutui pöydän ääreen.
"Rakas Mrs Winnie", kirjotti hän. "Olen juuri lukenut mukana
seuraavan artikkelin, enkä voi ilmaista Teille, miten syvästi minuun
koskee, että Teidän ystävällisyytenne meitä kohtaan on saattanut
Teidät tuollaisen vihanpurkauksen uhriksi. Olen aivan avuton asiassa;
en voi muuta kuin menetellä niin, että vältätte enemmät ikävyydet.
Pyydän, uskokaa minua kun sanon, että ymmärrämme parhaiten toisiamme,
jos ajattelette niin että olisi parasta, ettemme tapaisi enää
toistaiseksi; sekä että tämä ei vaikuta ollenkaan meidän tunteisiimme."
Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten
meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi
telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.
"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut
jonnekin tänä iltana?"
"En", vastasi hän.
"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"
"Mrs Winnie" -- pani hän vastaan.
"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"
"Minä vihaan, että olen Teitä --" alotti hän.
"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.