"Sitten se on aivan niin kuin olin ajatellut", vastasi Harvey. "Olen
tarkannut Teitä -- Te olette rehellinen mies, ja Te asetatte itsenne
loppumattomiin vaikeuksiin mitä parhaimmista vaikuttimista. Ja jos
en ole erehtynyt, niin Teitä käyttävät hyväkseen sellaiset henkilöt,
jotka eivät ole rehellisiä, ja joiden kanssa yhdessä Te ette
työskentelisi, jos tuntisitte heidän tarkotusperänsä."
"Minkälaisia tarkotusperiä heillä saattaisi olla?"
"On olemassa useita mahdollisuuksia. Ensiksi, se saattaisi olla
'häiriö'-juttu -- on joku, joka toivoo, että hänen puoltonsa
ostettaisiin kalliilla hinnalla. Melkein jokainen ajattelee, että
niin on asianlaita. Mutta minä en; minä ajattelen mieluummin, että
joku henkilö yhtiön sisällä koettaa saada hallitusta pihtiin."
"Kuka se saattaisi olla?" huudahti Montague hämmästyneenä.
"Sitä en tiedä. En ole kylliksi perehtynyt Fidelityn tilaan --
se muuttuu alinomaa. En tiedä muuta kuin että siellä on ryhmiä,
jotka taistelevat sen johtamisesta, ja vihaavat toinen toisiaan
hirmuisesti, ja ovat valmiit tekemään mitä maailmassa tahansa
musertaakseen toinen toisensa. Te tiedätte, että heidän kahdensadan
miljoonan ylijäämänsä antaa heille äärettömän voiman; minä ennemmin
voisin heiluttaa kahtasataa miljoonaa Streetillä kuin pitää
viisikymmentä omassa hallussani. Ja niin tappelevat jättiläiset
noiden yhtiöiden hallitsemisesta; etkä voi sanoa, kuka on voitolla,
kuka on häviöllä -- ei voi koskaan tietää, mitä todella merkitsee
kaikki se mitä taistelussa tapahtuu. Ainoa, mistä voit olla varma, on
se, että peli on petollista alusta loppuun saakka, ja että mikään,
mitä tapahtuu, ei ole sitä, mitä se on olevinaan."
Montague kuunteli, puoleksi sekavana ja tuntien ikäänkuin maa, jolla
hän seisoi, olisi vajoamassa hänen jalkojensa alla.
"Mitä Te tiedätte niistä, jotka toivat Teille tämän jutun?" kysyi
hänen toverinsa äkkiä.
"En paljon mitään", sanoi hän hiljaa.
Harvey epäröi hetken. "Pyydän, ymmärtäkää minua", sanoi hän. "Minulla
ei ole mitään halua nuuskia Teidän asioitanne, ja jollette välitä
sanoa sanaakaan enempää, niin voin ymmärtää Teitä täydellisesti.
Mutta olen kuullut sanottavan, että mies, joka sen alkoi, oli Ellis."
Montague epäröi nyt vuorostaan; sitten hän sanoi, "se on totta --
meidän kesken."
"Sangen hyvä", sanoi Harvey, "ja se juuri saattoi minut epäilemään.
Tiedättekö jotakin Ellisistä?"
"En tietänyt silloin", sanoi toinen. "Olen senjälkeen jotakin
kuullut."
"Voin aavistaa, että niin oli", sanoi Harvey. "Ja voinpa sanoa Teille,
että Ellis on kietoutunut henkivakuutusasioihin kaikenmoisilla
epäilyttävillä tavoilla. Minusta näyttää, että Teillä on syytä olla
mitä varovaisin seuratessanne häntä."
Montague istui kädet nyrkkiin puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä.
Hänen ystävänsä puhe oli ollut niinkuin valovälähdys; se paljasti
jättiläismäisiä uhkaavia haamuja hänen ympärillään. Koko hänen
toiveidensa rakennus näytti horjuvan; hänen juttunsa, jonka päälle
hän oli niin kovasti työtä tehnyt -- hänen kaksisataa viisikymmentä
tuhatta markkaansa, joista hän oli ollut niin ylpeä! Oliko
mahdollista, että häntä oli petetty, että hän oli tehnyt itsensä
narriksi?
"Kautta taivaan, kuinka pääsen minä siitä selville?" huusi hän.
"Kysytte enemmän kuin voin Teille sanoa", sanoi hänen ystävänsä. "Ja
senpä tähden, en voi varmasti tietää, voisitteko tehdä mitään tällä
hetkellä. Ainoa, mitä voin tehdä, oli että varotin Teitä maaperän
suhteen, jolla astuitte, niin että voitte itse olla varovainen
tulevaisuudessa."
Montague kiitti häntä sydämellisesti palveluksesta; ja sitten meni
hän takaisin toimistoonsa, ja vietti lopun päivästä vaivaten itseään
asiaa pohtimalla.
Se, mitä hän oli kuullut, oli tehnyt suuren muutoksen asioihin.
Ennen sitä oli kaikki näyttänyt niin yksinkertaiselta; ja nyt ei
mikään ollut selvää. Hänet herpasi kokonaan tunne ponnistustensa
täydellisestä hyödyttömyydestä; hän koetti rakentaa taloa
lentohiedalle. Ei ollut missään kiinteätä kohtaa, jolle hän olisi
voinut jalkansa asettaa. Ei missään ollut pisaraakaan totuutta --
oli olemassa vain taistelevia voimia, jotka käyttivät tosipuheita
ainoastaan sanaparsina omien tarkotustensa hyväksi! Ja nyt hän
näki itsensä sellaisena kuin maailma hänet näki -- osallisena
petosyritykseen -- konnana niinkuin kaikki muutkin. Hän tunsi, että
hän oli astunut harhaan uransa ensimäisellä askeleella.
Seurauksena koko asiasta oli, että hän matkusti iltajunalla
Washingtoniin; ja seuraavana aamuna puheli hän asiasta tuomari
Ellisin kanssa. Montague oli ymmärtänyt, että oli tarpeellista mennä
hitaasti, sillä, sittenkään ei hänellä ollut mitään selvää perustaa
epäilylleen; ja niin selitti hän suurella tahdillisuudella ja
varovaisuudella, että hänen korviinsa oli kuulunut, että Hasbrookin
jutun takana oli olemassa puolueita, joiden edut olivat kyseessä; ja
että tämä oli saattanut hänet levottomaksi, sillä hän ei tietänyt
kerrassaan mitään omasta kundistaan. Hän oli tullut kysymään tuomarin
neuvoa asiassa.
Kukaan ei olisi saattanut ottaa asiaa armollisemmin kuin tämä
suuri mies: hän oli pelkkää ystävällisyyttä ja johdonmukaisuutta.
Ennen kaikkea, sanoi hän, oli hän varottanut häntä etukäteen, että
vihamiehet hyökkäisivät hänen kimppuunsa ja vetäisivät häntä nenästä,
ja että kaikellaisia hienon hienoja keinoja käytettäisiin häneen
vaikuttamiseen. Ja hänen tuli ymmärtää, että nämä huhut olivat osana
siinä taistelussa; ei ollenkaan tehnyt mitään eroa, kuinka hyvä
ystävä ne oli hänelle tuonut -- mistä saattoi hän tietää, kuinka hyvä
ystävä oli tuonut ne sille ystävälle?
Tuomari uskalsi toivoa, että mikään, mitä jotkut saattaisivat
tulla sanomaan, ei vaikuttaisi häneen niin että hän uskoisi hänen,
tuomarin, neuvoneen häntä tekemään jotakin, joka olisi väärää.
"Ei", sanoi Montague, "mutta voitteko vakuuttaa minulle, että Mr
Hasbrookin takana ei olisi mitään puolueita, joiden edut olisivat
kysymyksessä?"
"Joiden edut olisivat kysymyksessä?" kysyi toinen. "Tarkotan,
ihmisiä, jotka ovat tekemisissä Fidelityn tai muiden
vakuutusyhtiöiden kanssa."
"Joutavia", sanoi tuomari; "luonnollisesti en voi sitä Teille
vakuuttaa."