Montague palasi takaisin kaupunkiin ja hautautui jälleen kirjoihinsa;

sillä aikaa Alice vietti vähäiset tuntinsa seuraamalla uuden pukunsa

kehitystä, jossa hänen tuli ylläpitää perheen kunniaa Mrs Devonin

avajaistansseissa. Tuo suuri tapahtuma oli määrätty seuraavaksi

viikoksi, ja se jännitti salonkimaailmaa yhtä paljon kuin joulun

saapuminen lapsilaumaa. Jokainen, jonka Montague tapasi, oli

kutsuttu, ja jokainen aikoi mennä, ellei hänellä ollut suruaika.

Heidän lörpöttelynsä kohdistui yksinomaan niihin tyytymättömiin,

joita ei oltu kutsuttu, ja heidän kiukkuunsa ja katkeruuteensa.

Mrs Devonin asunnon ovet avattiin varhain tuona kohtalorikkaana

iltana, mutta harvat tulisivat saapumaan ennen puoliyötä. Tapoihin

kuuluvaa oli ensin käydä oopperassa, ja ennen sitä oli noudatettava

puolta tusinaa kutsuja suurille päivällisille. Onnellinen oli

se, joka ei saanut tehdä lääkärin tuttavuutta tämän tilaisuuden

jälkeen; sillä kello yhden aikaan tuli Mrs Devonin jättiläismäinen

illallisateria, ja sitte taas kello neljän aikaan toinen illallinen.

Tusina uusia ylimääräisiä kokkeja oli tuotettu viikkokauden ajaksi

Devonin taloon näitä ruokia valmistamaan -- sillä yhtenä puolena

tuon suuren naisen ylpeydestä oli se, että hän ei sallinut kenenkään

ulkopuolisen hankkijan valmistaa mitään vierailleen.

Montague ei ollut koskaan lakannut ihmettelemästä sitä

salonkimaailman ilmiötä, jonka hän tunsi Mrs Devonin nimellä. Hän

saapui sinne, ja jättäytyi kohtalon varaan, keskelle vilisevää,

tyrkkivää vierasjoukkoa; ja lukuunottamatta sitä, että hän sattumalta

joutui keskusteluun muutaman salapoliisin kanssa -- joita siellä

oli lukemattomia -- luullen häntä vieraaksi, tuli hän toimeen

erinomaisen hyvin. Mutta kaiken aikaa, kun häntä kuljetettiin

ympäri ja esiteltiin ja tanssitettiin, katseli hän ympärilleen

ja ihmetteli. Komeat raput ja sali ja seurusteluhuoneet olivat

muuttuneet troopillisiksi puutarhoiksi, joissa kasvoi palmuja ja

kiipeileviä viinimarjapensaita, ja azaleoja ja ruusuja, ja suuria,

tulipunaisia poinsettia -- maljakoita, joiden läpi tuhannet valot

hohtivat. (Sanottiin, että nämä tanssiaiset olivat tyhjentäneet maan

kukkaissadon aina Atlantaan saakka etelässä.) Ja vastaanottohuoneessa

kohtasi sitte tuon pienikokoisen, vanhan naisen, joka seisoi

orkkiksista laitetun lehtimajan alla. Hän oli puettu kuninkaalliseen

purppuramantteliin, joka oli koristeltu hopealla, ja vyötetty

helmistä tehdyllä panssarivyöllä. Jos saattoi uskoa sanomalehtiä,

olivat timantit, joita muuan kantoi päällään näissä pidoissa, sadan

miljoonan markan arvoiset.

Muukalaisen aivan tempasi valtaansa kaikki tämä loisto. Kaksi sataa

loistavasti puettua naista ja heidän kavaljeeriaan tanssi katrillia

-- näky niin huvittava, että sitä voi ajatella tapahtuneeksi vain

saduissa ja tarinoissa, taikka jossakin vanhassa ritarikauden

aikaisessa seikkailuromaanissa. Neljä kertaa näiden pitojen aikana

jaettiin lahjoja, ja jalokiviä ja taide-esineitä putosi esille

aivankuin taikasauvasta. Mrs Devon itse poistui pian, mutta soiton ja

ilonpidon riemu jatkui lähes aamuun saakka, ja koko tämän ajan olivat

tuon suuren rakennuksen salit ja huoneet niin täyteen pakatut, että

tuskin saattoi päästä liikkumaan.

Sitten lähdettiin kotia, ja silloin selkeni, että kaikki tämä loisto

-- ja kaikki se ihmistyö, jota se edusti, ei ollut enää muuta

kuin muisto! Eikä näiden kemujen täydellistä merkitystä saattanut

ymmärtää, jollei tajunnut, että ne olivat vain yksi tuhansista --

malli, jota jokainen koetti jäljitellä omissa pienissä pidoissaan. Se

oli merkkikello, joka kertoi maailmalle, että 'sesonki' oli alkanut.

Se avasi ylellisyyden portit selko selälleen, ja mässäyksen virrat

tulvivat niiden läpi. Siitä lähtien seurasivat huvitukset yhtenä

ainoana katkeamattomana ketjuna toisiaan; kolme juhla-ateriaa saattoi

olla joka ainoa yö -- sillä yksi päivällinen ja kaksi illallista oli

tätä nykyä tapana kutsuissa! Ja muun osan päivästä veivät vastaanotot

ja teevierailut ja soitto-esitykset -- yhdellä henkilöllä saattoi

olla valittavana parikymmentä tilaisuutta, mutta hän ei milloinkaan

syrjäyttänyt sitä piiriä, minkä hän oli kohdannut Mrs Devonilla.

Eikä tähän ollut vielä luettu ne kymmenet tuhannet onnenonkijat ja

matkijat, joita oli kaikkialla koko kaupungissa; eivätkä ne, jotka

olivat lukemattomissa muissa kaupungeissa, missä jokaisessa oli

tuhansia naisia, joilla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin apinoida

Maailmankaupungin tapoja. Järki ei jaksanut tajuta tätä suunnatonta

loan ja alennuksen tulvaa -- se oli jotakin, joka sokaisi aistit ja

pauhasi korvissa mahtavana kuin Niagara.

Tämän kaiken merkitys ei ulottunut yksinomaan niihin ihmisiin,

jotka sitä itsestään vuodattivat esille; sen vaikutukset ulottuivat

läpi koko maan. Laumoittain oli liikemiehiä ja käsityöläisiä, jotka

tuottivat ylhäisölle kaiken, mitä se osti, ja joiden tehtävänä

oli houkutella ihmisiä ostamaan niin paljon kuin mahdollista. Ja

siten suunnittelivat he niin kutsutut "muodit" -- ne olivat pieniä

ylimielisyyksiä kuosissa ja kankaassa, jotka saivat kaiken muuttumaan

pian vanhanaikaiseksi. Ennen oli ollut kaksi muotikautta, mutta nyt

oli neljä; ja akkunanäyttelyjen ja miljoonien ilmotusten kautta

narrattiin yleisö ansaan. "Keltaiset" lehdet omistivat sivumääriä

perinpohjin kuvaillakseen, miten nuo 400 olivat puetut; oli olemassa

aikakauskirjoja, joilla oli miljoonia lukijoita, ja jotka eivät

olleet olemassa mitään muuta tarkoitusta varten kuin levittääkseen

näitä aatteita. Ja kaikkialla, kaikissa salonkimaailman luokissa

miehet ja naiset kuluttivat aivojaan ja sydäntään ja jännittivät

tarmonsa seuratakseen tätä muodin kummitusta; laumoittain ihmisiä

pysyi sentähden köyhinä, ja se vietteli maailman nuorison ja

toivon. Uudisviljelijäin vaimot maalaiskylissä koristelivat

hattujaan ollakseen "muodikkaita"; ja palvelustytöt kaupungissa

kantoivat keinotekoisia hylkeennahkavaippoja, ja kirjanpitäjät ja

ompelijattaret myivät itsensä porttoloihin koristeiden ja kullattujen

jalokivien takia.

Tähän yllyttäjänä oli koristeluvaisto ja rahanhimo, joka sitä

läpäisi. Maailmankaupungissa oli ainoana ylhäisyyden todisteena raha,

ja rahan omistaminen oli todisteena vallasta; ja tämä vaikutus oli

värittänyt kaikki ihmisten luonnolliset halut. Kauneuden rakkaus,

yltiöpäinen halu vieraanvaraisuuteen, ilot ja musiikki ja tanssi

ja rakkaus -- kaikki nämä seikat olivat muuttuneet vain rahavallan

osottamisen välineiksi! Miehet kokosivat ahkerasti enemmän rahaa

-- mutta heidän mielettömillä vaimoillaan ei ollut elämässään

muuta tekemistä kuin tuo järjetön komeilemiskilpailu. Ja niin oli

tultu siihen, että naista, joka osasi kuluttaa omaisuutta kaikista

silmiinpistävimmällä tavalla, ja joka oli kaikista vaikuttavin väline

toisten ihmisten elämän ja työn pirstomiseksi -- häntä enimmän

ylistettiin ja huomattiin.

Kauhistuttavin tosiseikka ylhäisön suhteen oli tämän äärettömän sokea

materialismi. Ne toiveet, joita Montague oli tuonut tänne mukanaan,

olivat poimitut Eurooppalaisesta kirjallisuudesta; _grand mondessa_

[= suuri maailma. Suomentaja.], sellaisessa kuin tämä, odotti hän

tapaavansa diplomaatteja ja valtiomiehiä, tutkijoita ja tiedemiehiä,

filosofeja ja runoilijoita ja maalareita. Mutta seuramaailmassa ei

koskaan kuultu sanaakaan sellaisista ihmisistä. Eriskummallisuuden

merkki oli se, että joku oli innostunut älyllisistä kysymyksistä, ja

huoletta sai kulkea viikkokausia ympäriinsä kohtaamatta ainoatakaan

henkilöä, jolla olisi ollut edes yksi ainoa ajatus. Kun nämä ihmiset

lukivat, ottivat he käteensä jonkun ruoansulatusnovellin, ja kun

he menivät näytelmään, oli sinä aina jokin soitannollinen ilveily.

Ainoa älyllinen tuote, mihin se saattoi viitata omanaan, oli ruokoton

skandaalilehti, jota etupäässä käytettiin kiristysvälineenä. Silloin

tällöin joku nuori, hehkuva ylhäisönainen koetti järjestää salongin

mannermaan malliin, ja koota sinne ympärilleen muutamia vähäpätöisiä

älyniekkoja joksikin aikaa. Mutta enimmäkseen kaupungin älylliset

työntekijät pysyttelivät ankarasti erillään; ja salonkimaailma oli

jäänyt pieneksi ihmisryhmäksi, joiden rikkaudet olivat muodostuneet

historiallisiksi parissa vuosikymmenessä, ja jotka kokoontuivat

yhteen toistensa palatseissa, ja mässäsivät ja huijasivat ja

lörpöttelivät toisistaan, ja kietoivat persoonallisuutensa ympärille

pelottavan ja luotansa sysäävän majesteetillisuuden verhon.

Montague huomasi ajattelevansa, että kenties he eivät olleet niitä,

joita tuli syyttää. Eivät he olleet asettaneet rikkautta kaiken

päämääräksi ja tarkotusperäksi -- sen oli tehnyt yhteiskunnat, josta

he olivat osa. Ei se ollut heidän vikansa, että heille oli jäänyt

valtaa, eivätkä he osanneet sitä mihinkään käyttää; ei se ollut

heidän vikansa, että he näkivät poikiensa ja tyttäriensä joutuvan

maailman hylkiöiksi, joilta oli riistetty kaikki välttämättömät

elämisen tarpeet, ja mahdollisuuskin tehdä mitään hyödyllistä.

Säälittävin ilmiö keskellä kaikkia muita ilmiöitä oli Montaguelle

tämä "toinen sukupolvi", joka oli astuva näyttämölle koko elämä

jo etukäteen ylt'yleensä myrkytettynä. Mikään vääryys, minkä he

saattoivat tehdä maailmalle, ei saattanut milloinkaan olla sen

vääryyden vertainen, minkä maailma oli tehnyt heille, salliessaan

heidän omistaa rahaa, jota he eivät olleet ansainneet. He olivat

ikuisesti eristetyt todellisuudesta ja mahdollisuudesta ymmärtää

elämää; heillä oli suuret, terveet ruumiit, ja heidän täytyi kokea --

eikä heillä ollut mitään tekemistä. Se oli kaiken tämän elinvoimaa

jäytävän hurjastelun todellinen merkitys -- tämän "seuraelämän

pyörteen", niinkuin sitä kutsuttiin; mielettöminä haettiin alinomaa

uutta kiihdykettä, uusia sysäyksiä jotka saisivat liikkeelle noiden

ihmisten aistit, joita ei koko maailmassa mikään liikuttanut.

Siitä syystä rakensivat he palatseja, ja sirottelivat lahjojaan

tansseissa ja pidoissa, ja kusivat automobiileillaan ympäri maata ja

matkustelivat yli maan huvialuksillaan ja yksityisjunillaan.

Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että

kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet

värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä

piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden

sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta

naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi

torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli

Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä;

haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelata _bridgeä_

pyramiidien varjossa -- ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että

"tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!

Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana

renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät

jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin

lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi.

Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän

"keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko -- jos ei hienosto niitä

keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan

nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka

ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä

intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla

hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin

muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja

puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta;

miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista"

joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa;

salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja

sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä -- muuan nuori nainen kantoi

kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli

tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle

tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa

kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen

elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta

varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja

leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet

erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset

kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä

päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen

-- kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa

Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaa _montilladon_ kanssa

Waldorfilla -- ja niin edespäin.

Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että

ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia

eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa.

Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen

eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa

kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti,

ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja

kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin

ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja

"vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja

"kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi

ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun

matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone,

joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä

käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse

oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa

sähkökamelilla!

Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat

rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies,

joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja

vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan

katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen,

joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan,

ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja

laakeriseppeleihin -- ja hänen suosikkikoiransa kantoivat

päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua!

Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä

eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja

tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua,

ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä

perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä

neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt

hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian

marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen

tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla

viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen

vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas.

Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä

sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä

Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan,

joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri

ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja

puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi,

jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja

muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi

mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut

reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut

yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt

palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan

aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden

miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei

milloinkaan ole nähnyt!

Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen

ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja

muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä

tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat

pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi,

niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin

nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita,

jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja

karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague

vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut

villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka

matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää

voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild

oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta

suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei

ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle

huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä

alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille

kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon -- jota parooni ei

ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena

ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän

tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen

urheilulaji -- Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen

ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen,

joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen

miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa

sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita;

sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän

sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa

vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä;

siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia -- olipa siellä muutamia,

jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli

kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen

aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä

ihmetellen ja pää pyörällä -- eikä hän voinut olla muistamatta sitä

miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.

Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin

tuntuikin ajatella, oli _kolmas_ kasvamassa ja valmistumassa ottamaan

ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei

kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli

ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse

ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista

ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi

milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai

unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi

heidät todellisuuteen!

Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat

näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa

maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan

rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi,

kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä

kirjotuksissa sen _layetteä_ [layette = kapalovaatteet. Suomentaja.]

ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa,

ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet

kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen

pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä

tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa",

peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.

Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin

keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana

ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista

vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen

katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna

niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja

suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä.

Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia,

vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta

puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut

ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään,

mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille -- heillä oli pienen pieniä

jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja

täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan

ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja

sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs

Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä

kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka

ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua,

ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen

onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä

kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen

aamiaista.

Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä

hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable

oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat

nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä

olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen

silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä -- onko Teidän mielestänne

lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."

Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa

suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä

kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti,

eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana

koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä

estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin.

Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien -- hän aprikoi mitä

tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen

sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja

olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.

Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja

kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta

nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä

oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus

oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman

uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi.

Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman

neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi,

jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli

hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen

kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven

ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!

Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä

eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen

iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa,

joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia

seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä.

"Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle --

"sillä Strathcona tulee sinne."

Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen

aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä

(Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon

nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri

siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka

nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat

silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat

hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan

käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti

lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen

purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui

hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä

käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia)

säkeitään.

Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän.

Hän puhui itsestään ja työstään -- nähtävästi oli hän tullut sinne

saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin

nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät

paikasta toiseen -- sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii

aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan

ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti

kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi

hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia

ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen -- ne olivat

sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa,

paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän

todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun

moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja

penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin

lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan

ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"

Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut

mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat

"mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin

ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan

ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa,

missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta

teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi

ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli

tehdä niinkuin halutti?

Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen

kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei

saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija --

hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli

ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän

läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin

ihmissaavutuksiin -- menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei

voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt:

pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset -- ah, hän oli ne

kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän

oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä

oli ollut mieltäkiinnittävää -- aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia

maailmoita -- sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta,

joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.

Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja

ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun

rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä;

mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen --

komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä

toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan,

ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen

käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu,

jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään

piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti

läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki,

ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti

isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen:

"Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin

on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." -- Se oli

hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala

oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta

ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja

menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!

Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi

kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja

ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli

hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar

Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli

kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta

siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin

raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri

ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka

kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat

matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään;

ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista

kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin -- saivat pitkiä latinalaisia

ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla

oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä

helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret

miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti

pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei

halveksien -- sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista -- vaan

pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä

toinen merkityksettömäksi.

Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat

runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa

turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä,

että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli

muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa,

ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta

toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät

olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus.

Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat

elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa

ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden

kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset

imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden

runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin,

joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän

vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä,

tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden

pesissä!

Seitsemästoista luku.

Seuraelämän mylly pyöri toista kuukauttaan. Montague vetäytyi

yksikseen niin paljon kuin hänen veljensä suinkin salli; mutta

Alice oli puuhassa kaiket yöt ja puolet päivistä. Oliver oli myynyt

kilpa-ajo-autonsa eräälle ystävälleen -- hän oli perheellinen mies

nyt, sanoi hän, ja hänen raju seikkailuaikansa oli ohi. Sen sijaan

oli hän hankkinut emaljisen vaunun Alicea varten; vaikka tämä

selittikin, että hän ei sitä ollenkaan tarvinnut -- jos hän milloin

aikoi jonnekin mennä, pyysi Charlie Carter käyttämään hänen vaunuaan.

Montague huomasi harmikseen, että Charlie leiriskeli yhtä sitkeästi

kuin ennenkin Alicen ympärillä.

Suuri oikeusjuttu edistyi edistymistään. Monen viikon pohdinnan ja

tutkimusten jälkeen tunsi Montague, että hänellä oli asia perinpohjin

selvillä; ja hän oli ottanut Mr Hasbrookin muistiinpanot perustaksi

omalle uudelle työlleen, joka tuli olemaan paljon sisältörikkaampi.

Pala palalta kaivautuessaan syvemmälle asiaan huomasi hän

Fidelity-yhtiössä ja koko vakuutusliikkeessä ja siihen kietoutuneissa

pankki- ja rahamaailmoissa vallitsevan asiaintilan, joka järkytti

häntä syvästi. Hänen oli mahdoton kuvitella, kuinka sellaiset olot

saattoivat olla olemassa ja pysyä tuntemattomana yleisölle --

varsinkin kun jokainen Wall Streetillä, jonka kanssa hän keskusteli,

näytti niistä tietävän ja pitävän niitä asiaankuuluvina.

Mr Hasbrookin paperit tarjosivat hänelle viittauksen kirjoihin;

Montague otti nämä kuivat ainekset ja laati niistä vastalauseen,

josta henki elämää. Hän raatoi kuolettavalla innostuksella tässä

asiassa; se ei ollut yksinomaan yhden ihmisen taistelua muutamien

kymmenien tuhansien markkojen edestä, se oli vetoumus niiden

miljoonien avuttomien ihmisten puolesta, joiden luottamus oli

petetty. Se oli ensimäinen askel suuressa taistelussa, jonka avulla

nuori lakimies aikoi pakottaa suuret vääryydet astumaan päivän valoon.

Hän kävi läpi syytöskirjelmänsä Mr Hasbrookin kanssa, ja iloksensa

huomasi hän, että työ, jonka hän oli suorittanut, teki vaikutuksensa

myöskin häneen. Itse asiassa hänen kundinsa oli hieman peloissaan,

että muutamat hänen todistuskappaleistaan olisivat ehkä liiaksi

radikaalisia sävyltänsä -- ankarasti lailliselta näkökannalta

katsottuna, riensi hän nopeasti selittämään. Mutta Montague rauhotti

häntä tässä suhteessa.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin suuri laiva oli valmiina

laskettavaksi teloiltaan. Uutisten oli täytynyt levitä

nopeasti, sillä muutamia tunteja ennenkuin juttupaperit

oli saatu järjestykseen, sai Montague kutsun muutamalta

sanomalehtireportterilta, joka kertoi hänelle kiihtyneestä

mielialasta raha-piireissä, missä juttu oli iskenyt heihin niinkuin

pommi. Montague selitti jutun tarkotuksen, ja antoi reportterille

joukon tosiasioita, joiden hän tunsi varmasti vetävän huomiota

asiaan. Kun hän seuraavana aamuna otti sanomalehden käteensä, huomasi

hän kuitenkin hämmästyksekseen, että vain muutamia rivejä oli

omistettu oikeusjutulle, ja että hänen haastattelunsa sijalle oli

pantu keskustelu erään Fidelityn virkailijan luona, jonka nimeä ei

mainittu, ja joka sisälsi, että oli käynyt selville, että hyökkäys

yhtiötä vastaan oli nähtävästi tehty kiristämistarkotuksessa.

Se oli ainoa väre, minkä Montaguen työ nosti lammikon pinnalle; mutta

kalojen keskuudessa pohjalla oli käynnissä voimakas liike, jonka hän

pian sai kokea.

Samana iltana hänen istuessaan ankarassa työssä kirjojen ääressä

sai hän veljeltään kutsun tulla telefooniin. "Olen tulossa sinun

luoksesi", sanoi Oliver. "Odota minua."

"Hyvä on", sanoi toinen ja lisäsi, "Luulin, että olit päivällisillä

Wallingeilla."

"Olen siellä parhaallaan", oli vastaus. "Olen poislähdössä."

"Mitä, on tapahtunut?" kysyi Montague.

"Helvetin pirut ovat valloillaan", kuului vastaus -- ja sitten

hiljaisuus.

Kun Oliver muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi, ei hän edes

pysähtynyt heittääkseen hattuaan, vaan huudahti, "Allan, mitä taivaan

nimessä olet sinä tehnyt?"

"Mitä tarkotat?"

"Oh, se juttu!"

"Mitä siitä?"

"Hyvä Jumala, mies!" huusi Oliver. "Tarkotatko todella, ettet tiedä,

mitä olet tehnyt?"

Montague katsoi häneen tuijottaen. "Pelkäänpä, etten tiedä", sanoi

hän.

"Mitä!, sinä käännät maailman ylös alasin!" huudahti toinen. "Kaikki

tuttavasi ovat aivan kiukusta pakahtumaisillaan sentähden."

"Kaikki tuttavani!" toisti Montague. "Mitä heillä on tekemistä sen

kanssa?"

"Mitäkö? Sinä olet survaissut heitä selkään!" kirkui Oliver puoleksi

ulvoen. "Uskoin tuskin korviani, kun he kertoivat minulle. Robbie

Walling on kerrassaan raivoissaan -- en koskaan elämässäni ole

viettänyt sellaisia hetkiä."

"En ymmärrä vieläkään", sanoi Montague enemmän ja enemmän

hämmästyneenä. "Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö, mies", huusi Oliver, "hänen veljensä on yhtenä johtajana

Fidelityssä! Ja hänen omat etunsa -- ja kaikki muut yhtiöt! Sinä olet

iskenyt koko vakuutusliikkeeseen!"

Montague tapaili ilmaa. "Oh, minä ymmärrän!" sanoi hän.

"Kuinka saatoit sinä sellaista tyhmyyttä ajatellakaan?" huusi toinen

hurjasti. "Sinä lupasit neuvotella minun kanssani asioista --"

"Minä sanoin sinulle, kun otin tämän jutun", keskeytti Montague

nopeasti.

"Tiedän", sanoi hänen veljensä. "Mutta sinä et selittänyt -- ja mitä

minä siitä ymmärsin? Luulin voivani jättää sinun terveen järkesi

arvosteltavaksi, ettet sekaannu tänkaltasiin asioihin."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Montague vakavasti. "Minulla ei ollut

aavistustakaan sellaisista seurauksista."

"Sen sanoin Robbielle", sanoi Oliver. "Hyvä Jumala, millaista minulla

siellä oli!"

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa, laski ne vuoteen reunalle,

istuutui ja ryhtyi sitten kertomaan. "Sain hänet käsittämään

sen epäedullisen aseman, jossa sinä olit", sanoi hän, "kun olit

muukalainen ja aivan perehtymätön asioiden tilaan. Uskon, että

hänellä oli mielessä, että sinä olit koettanut saavuttaa hänen

luottamustaan tarkotuksella hyökätä sitten hänen kimppuunsa. Se oli

Mrs Robbie, arvaan sen -- sinä tiedät, että hänen onnensa tulee aina

siltä taholta."

Oliver pyyhki hikikarpaleet otsaltaan. "Voi minua!" sanoi hän. "Ja

kuvittele, mitä vanha Wyman sanoo kaikesta tästä! Ja mitkä surkeat

hetket Betty-parka saa viettää! Ja sitten Freddie Vandam -- ilma on

oleva harmaana puolen peninkulman alalla hänen ympärillään! Minun

täytyy lähettää hänelle sähkösanoma ja selittää, että se oli erehdys,

ja että me alamme siitä selvitä."

Ja hän nousi ylös, pannakseen täytäntöön sen, minkä oli sanonut.

Mutta kun hän oli puolitiessä pöydän luo, kuuli hän veljensä sanovan,

"Odota."

Hän kääntyi ja näki Montaguen, joka oli aivan kalpea. "Otaksun,

että lausuessasi 'me alamme siitä selvitä'", sanoi viime mainittu,

"tarkotat, että luopuisin jutusta."

"Tietysti", oli vastaus.

"No hyvä, siis", jatkoi hän juhlallisen vakavana, -- "minusta

näyttää, että se käy vaikeaksi, ja olen siitä pahoillani. Mutta

lienee parasta, että sinä ymmärrät minua alusta saakka -- en koskaan

tule luopumaan tästä jutusta."

Oliverin kasvot kävivät rennoiksi. "Allan!" änkytti hän.

Sitten seurasi hiljaisuus; ja sen jälkeen puhkesi myrsky. Oliver

tunsi hyvin veljensä ymmärtääkseen, kuinka perinpohjaisesti hän aina

tarkotti sitä, mitä sanoi; ja niin joutui hän yht'äkkiä täydessä

voimassa raivokkaan vimman valtaan. Hän valitti, kirosi ja väänteli

käsiään, ja syytti veljeään sanoen, että hän oli pettänyt hänet,

että hän saattoi hänet perikatoon -- polki hänet ja koko perheen

ojaan. Heitä pilkattaisiin ja häväistäisiin -- heidät merkittäisiin

mustalle listalle ja heitettäisiin ulos seuramaailmasta. Alicen ura

olisi katkaistu lyhyeen -- jok'ainoa ovi olisi häneltä sulettu.

Hänen oma uransa kuolisi ennenkuin se olisi syntynytkään; hän ei

koskaan pääsisi klubeihin -- hänen olisi pakko tehdä vararikko ja

hän jäisi pennittömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen Oliver kertasi

jutun aikaansaaman hämmennyksen, nimittäen henkilö henkilöltä ne,

jotka raivostuisivat, ja kuvaillen, mitä kukin tulisi tekemään; niitä

olivat Wallingit ja Venablet ja Havensit, Vandamit ja Toddit ja

Wymanit -- ne kaikki kuuluivat samaan rykmenttiin, ja Montague oli

heittänyt pommin heidän keskelleen!

Hänelle oli sangen tuskallista katsella veljensä raivoa ja epätoivoa;

mutta hän oli selvittänyt itselleen tien tässä asiassa, ja hän tiesi,

että hän ei enää saattanut mitenkään kääntyä takaisin. "Katkeralta

tuntuu kuulla, että kaikki tuttavat ovat varkaita", sanoi hän. "Mutta

se ei muuta mielipidettäni varkaudesta."

"Mutta Jumalani!" huusi Oliver, "tulitko sinä New-Yorkiin pitämään

saarnoja?"

Siihen vastasi toinen hänelle, "Tulin harjottelemaan lakia. Ja

lakimies, joka ei tahdo taistella vääryyttä vastaan, on ammattinsa

pettäjä."

Oliver kohotti epätoivoisena kätensä. Mitä voi tällaiseen näkökantaan

vastata?

Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen,

mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli

vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa

hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen

-- hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille

korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!

Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan,

että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa.

Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla

tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti

saattoi jättää.

"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?"

huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"

"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen

varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."

Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen

veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli

asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen

ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän

henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen

aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen

syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä

voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon,

tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.

Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla

istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan

horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä

kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut

sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat --

rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien

aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta

kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana.

He omistivat sen täydellisesti -- he pitivät sitä kourassaan.

Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset -- pankit,

vakuutus- ja luottoyhtiöt -- kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan;

ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja

sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä

varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa.

Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi

heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet

häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti

heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä

varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan

yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät

he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat

perikatoon.

Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin -- hän nimitti nimeltä nämä

vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä

he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies

ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita

asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa

perästä -- nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli

miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten

nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta -- sillä

kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän

oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan!

Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi

rahat -- kuinka paljon tahansa niitä olisikaan -- ja sitten jättäisi

hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä

päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin

ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja,

joilla voit hankkia elatuksen -- jos jätät sen minulle, niin pidän

itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano

minulle -- tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"

Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!"

huusi hän; "kautta Jumalani, en!"

"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän

kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin

se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta -- en usko sitä

hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että

minä jään tänne ja katson itse -- ja jos se olisikin totta, niin

se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan

noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni

saakka! He kenties syöksevät minut häviöön -- minä menen ja asun

ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä -- mutta niin totta kuin

on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin

olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"

Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena

ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään -- hän ei ollut

koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö

minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä.

"Kyllä, kyllä."

"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja

minä emme voi soutaa yhtäänne."

"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin

jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja

matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole

oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä

olit ennen olevinasi uskalias ja viisas -- ja nyt et sinä ainoatakaan

kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit

pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice

myisi itsensä heille -- sinä tahdot, että minä myisin heille oman

urani!"

Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi.

Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja

sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet

ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet

koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin

niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon

sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta -- kerro

heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he,

että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua

siitä -- he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä

Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan

hänen itsensä tehdä päätöksensä -- jos hän tahtoo olla seuraelämän

kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun

käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän

hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä

sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."

Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on

kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina,

ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin

vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän

oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi

siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että

hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella

onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät

vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit

suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan -- no, mitä siitä,

heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka

Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä

ottaisivat hänet vastaan.

Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän

oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla.

Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen

uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä

toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki

lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa

tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja niin Montague näytteli vaeltavan ritarin osaa. Hän kulki

omantunnon vaivoja ja epäluuloja kärsien, epävarmana siitä, miten

jokainen uusi ihminen häntä kohteleisi. Seuraavana iltana oli hän

luvannut olla mukana teatteriseurueessa Siegfried Harveyn kanssa; ja

he söivät illallista yksityisessä huoneessa Delmonicolla, ja sinne

tuli Mrs Winnie, säteillen kuin omenapuu aikaisin huhtikuussa --

ja mutisten matalalla äänellä, "Oi Te hirveä mies, mihin Te olette

ryhtynyt?"

"Olenko satuttanut kynteni _Teidänkin_ säilykevarastoonne?" kysyi hän

nopeasti.

"Ette, ette minun", sanoi hän, "mutta --", ja hän epäröi.

"Mr Duvalin?" kysyi Montague.

"Ei", sanoi hän, "ette hänen -- vaan kaikkien muiden! Hän kertoi

minulle siitä tänään -- mitä hirvittävin kuohunta on käynnissä. Hän

tahtoi, että minä koettaisin saada Teiltä selville, mitä Teillä oli

mielessä, ja kuka oli sen takana."

Montague kuunteli ihmetellen. Tahtoiko Mrs Winnie ilmaista, että

hänen miehensä oli pyytänyt häntä koettamaan urkkia häneltä hänen

liikesalaisuuksiaan? Nähtävästi sitä hän tarkotti. "Sanoin hänelle,

etten koskaan juttele liikeasioista ystävieni kanssa", sanoi Mrs

Winnie. "Hän voi kysyä Teiltä itse, jos hän näkee sen hyväksi. Mutta

mitä kaikki kuitenkin _oikeastaan_ merkitsee?"

Montague hymyili hänen yksinkertaiselle epäjohdonmukaisuudelleen.

"Se ei merkitse mitään muuta", sanoi hän, "kuin että koetan etsiä

erään kundini oikeuksia."

"Mutta onko Teillä rohkeutta saattaa itsellenne niin monta voimakasta

vihamiestä?" kysyi hän.

"Olen tehnyt heittoni", vastasi hän.

Mrs Winnie ei vastannut mitään, vaan katseli häntä silmissään

ihaileva ihmettely. "Te olette erilainen kuin miehet ympärillänne",

huomautti hän hetken kuluttua -- ja hänen äänensävystään saattoi

Montague ymmärtää, että oli olemassa yksi henkilö, joka aikoi seisoa

hänen rinnallaan.

Mutta Mrs Winnie ei ollut koko seuramaailma. Montague huomasi

huvitettuna, miten sukkelaan kutsujen virta ehtyi; Alicen oli

välttämätöntä tehdä kutsuluetteloonsa monta tarkistusta. Freddie

Vandam oli luvannut kutsua heidät asunnolleen Long Islandiin, ja

tietenkään se kutsu ei koskaan olisi tuleva; samalla tavalla eivät he

koskaan enään tulisi näkemään Lester Toddien palatsia vuoren huipulla

Jerseyssä.

Oliver vietti muutamat lähinnä seuraavat päivät vierailulla

selittelemässä ihmisille pulmallista asemaansa. Hän pesi kätensä

veljensä asioista, sanoi hän; ja hänen ystävänsä voisivat tehdä

saman, jos katsoisivat sen hyväksi. Robbie Wallingien kanssa oli

hänellä puoli tuntia kestävä myrsky, josta hän piti parhaimpana

kertoa niin vähän kuin mahdollista muulle perheelle. Robbie ei

katkaissut kokonaan välejään hänen kanssaan heidän välisensä

Wall Street-sopimuksen takia; mutta Mrs Robbien tunne oli niin

katkera, sanoi hän, että olisi parempi, jos Alice ei näkisi häntä

vilaukseltakaan vähään aikaan. Hänellä oli pitkä keskustelu Alicen

kanssa, ja hän selitti Alicelle asiaintilaa. Tyttö tuli vallan

mykäksi, sillä hän oli syvästi kiitollinen Mrs Robbielle, sekä päälle

päätteeksi rakasti häntä; ja hän ei voinut mitenkään uskoa, että

ystävä saattaisi olla hänelle noin julmasti oikeudeton.

Seurauksena koko näytelmästä oli mitä vastenmielisin sivukohtaus.

Muutamia päiviä myöhemmin Alice tapasi Mrs Robbien eräillä

vastaanotoilla; ja hän otti nuoren tytön syrjään ja koetti kertoa

hänelle kuinka onneton ja avuton hän oli. Ja seurauksena oli, että

Mrs Robbie tuli vihan vimmoihin ja haukkui hänet perinpohjin,

selittäen useiden ihmisten läsnäollessa, että hän oli syönyt heitä

ja käyttänyt väärin heidän vieraanvaraisuuttaan! Ja niin Alice tuli

kotiin, itkien ja puoleksi sairaana.

Kaikki tämä tietysti oli vain öljyä tulen päälle; liekkien

leimahdukset valaisivat ylhäisiä taivaitakin. Seuraava aste oli

artikkeli seuramaailman skandaalilehdessä, joka äärettömällä

mielihyvällä kertoi kuinka muuan äärimmäiseen hienostoon kuuluva

rouva oli ottanut huostaansa karillejoutuneen, turvattoman

lapsiperheen eräästä kaukaisesta valtiosta, ja esittänyt heidät

parhaimmissa piireissä, ja vieläpä mennyt niin pitkälle, että oli

toimeenpannut suuremmoiset tanssijaiset heidän kunniakseen; ja kuinka

sitten oli huomattu, että perheen pää salaisuudessa valmisteli

hyökkäystä heidän liikeharrastuksiaan vastaan; ja voi sitä hiuksien

repimistä ja hampaiden kiristelyä, mikä oli seurannut -- ja kiivasta

riitaa julkisella paikalla. Kirjoitus loppui ennustuksella, että

muukalaiset tulisivat löytämään itsensä huvittavan seuramaailmasodan

keskustasta.

Oliver näytti ensimäisenä heille tämän lehden. Mutta muuten eivät

he millään muotoa olisi jääneet sitä vaille -- puoli tusinaa

tuntemattomia ystäviä lähetti yltäkylläisessä hyvyydessään heille

siitä postissa kappaleen huolellisesti leimattuna ja osotettuna. --

Ja sitten tuli Reggie Mann, joka maantieritarina ja juttujenkokoojana

istui aidan harjalla ja seurasi pilanäytelmää; Reggiellä oli hieno

myötätunnon verho peittämättömän iloisilla kasvoillaan, ja hän toi

viimeiset tiedot taistelukentän kaikilta kulmilta. Siten saivat

he tarkat tiedot kaikesta, mitä kukin heistä sanoi -- kuka oli

huvitettu, kuka raivoissaan, ja kuka ehdotti heitettäväksi heidät

ulos, ja kuka otettavaksi heidät takaisin.

Montague kuunteli lyhyen aikaa, mutta sitten hän väsyi kuuntelemaan

ja läksi kävelemään päästäkseen irti kaikesta -- ja juostakseen

suoraapäätä toiseen ansaan. Oli pimeä, ja hän vaelsi alas pitkin

katua, kun säteilevästi valaistusta jalokivikaupasta astui Mrs Billy

Alden vaununsa luo. Ja hän tervehti Montaguea iloisesti huudahtaen.

"Oh Teitä miekkosta", huusi hän, "mitä Te olette puuhaillut?"

Hän koetti naurulla välttää vastaamista ja päästä pakoon, mutta Mrs

Billy otti häntä käsivarresta kiinni käskien, "Astukaa tänne sisälle

ja kertokaa siitä minulle."

Ja niin huomasi hän liikkuvansa hitaasti vierivän ajopelivirran

mukana alas katua, vierellään Mrs Billy, joka tarkasteli häntä

kujeillen ja kysyi, eikö hän tuntenut olevansa niinkuin virtahepo

sammakkoaltaassa.

Montague vastasi hänen pilantekoonsa kysymällä, minkä lipun alla hän

seisoi. Mutta sitä tuskin oli tarpeellista kysyä, sillä jokainen,

joka taisteli Wallingin kanssa, tuli _ipso facto_ [= sen kautta.

Suomentaja.] Mrs Billyn ystäväksi. Hän sanoi Montaguelle, että

jos hän tunsi yhteiskunnallisen asemansa tuhoutuneeksi, ei hänen

tarvinnut muuta kuin tulla hänen luokseen. Hän pukisi itsensä

rautapaitaan ja asettuisi taisteluun.

"Mutta kertokaa minulle, kuinka tulitte sen tehneeksi", sanoi hän.

Hän vastasi, että siinä ei ollut paljoa kertomista. Hän oli ottanut

ajaakseen jutun, jolla päivänselvästi oli oikeus puolellaan,

aavistamatta vähintäkään, minkä myrskyn se saisi aikaan.

Silloin huomasi hän, että hänen toverinsa katsoi häneen terävästi.

"Tarkotatteko todellakin, että siinä oli kaikki?" kysyi hän.

"Tietysti", sanoi toinen hämmästyneenä.

"Tiedättekö", oli odottamaton vastaus, "minä tuskin tiedän, mitä

Teidän suhteenne tehdä. Pelkään luottaa Teihin veljenne tähden."

Montague istui hämmästyksen lyömänä. "En tiedä, mitä tarkotatte",

sanoi hän.

"Jokainen arvelee, että siinä jutussa on jotakin petosta takana",

vastasi hän.

"Oh", sanoi Montague, "ymmärrän. Hyvä on, he saavat sen huomata. Jos

se Teitä jotenkin hyödyttää, niin tietäkää, että minulla on ollut

loppumattomia kohtauksia veljeni kanssa."

"Minä uskon Teitä", sanoi Mrs Billy sydämellisesti. "Mutta tuntuu

ihmeelliseltä, että on saattanut olla niin sokea asioiden tilalle!

Minä tunnen aivan häpeäväni, kun en auttanut Teitä itse!"

Vaunu oli seisattunut Mrs Billyn kodin eteen, ja hän pyysi Montaguea

tulemaan päivälliselle. "Siellä ei tule olemaan ketään muuta, kuin

minun veljeni", sanoi hän, -- "me lepäämme tänä iltana. Ja minä voin

korvata Teille laiminlyöntini!"

Montaguella ei ollut mitään kutsuja ja niin astui hän sisälle ja

näki Mrs Billyn asunnon, joka oli koristeltu doogien palatsin

malliin, ja kohtasi siellä Mr "Davy" Aldenin, lempeäkäytöksisen

pikku-herran, joka totteli määräyksiä silmänräpäyksessä. He söivät

virkistävän päivällisen, johon kuului puoli tusinaa ruokalajeja,

ja vetäytyivät sen jälkeen seurusteluhuoneeseen, missä Mrs Billy

vajosi suunnattomaan lepotuoliin, vierellään valmiina whisky-pullo

ja muutamia siruisia jäänpalasia. Sitten valitsi hän eräältä

tarjottimelta paksun mustan sikaarin, puri siitä rauhallisesti pään

poikki, sytytti sen ja istuutui jälleen mukavaan asentoonsa ja jatkoi

kertomistaan Montaguelle New-Yorkista ja niistä suurista perheistä,

jotka sitä hallitsivat; ja hän kertoi hänelle, kuinka ja mistä he

olivat saaneet rahansa, ja kutka olivat heidän liittolaisiaan ja

kutka vihamiehiä, ja mitä kaikkia luurankoja oli kätkettynä kaikkien

heidän kammioihinsa.

Maksoi vaivan tulla pitkän matkan päästä kuuntelemaan Mrs Billyä

kasvoista kasvoihin; hänen ajatuksensa olivat voimakkaat ja hänen

mielikuvituksensa oli kuvarikas. Hän puhui vanhasta Dan Watermanista,

ja kuvaili häntä villisikana, joka tonkii pähkinöitä. Hän oli mies

kuin mies, sanoi Mrs Billy, jollet mennyt hänen puunsa alle. Ja

Montague kysyi, "Mikä on hänen puunsa?" ja hän vastasi, "Jokainen,

jonka alla hän kulloinkin sattuu olemaan."

Ja sitten tuli hän Masoneihin. Mrs Billy oli kuulunut tämän perheen

sisäiseen tuttavapiiriin, eikä ollut pienintäkään seikkaa, mitä hän

ei siitä olisi tietänyt; ja hän otti esille jäsenet, yhden toisensa

jälkeen, leikkeli ne palasiksi ja näytteli niitä Montaguelle. He

olivat tyypillistä _burgeois_-luokkaa [_burgeois_ = porvari.

Suomentaja.], sanoi hän. He olivat porvareita. He eivät milloinkaan

olleet näyttäneet pienintäkään kykyä hienostua -- he söivät ja joivat

ja tyrkkivät toisia ihmisiä pois tieltään. Vanhemmat heistä olivat

olleet tolloja ja uudet olivat poroporvareita.

Ja Mrs Billy istui puhallellen sikaariaan. "Tunnetteko sen perheen

historian?" kysyi hän. "Perustaja oli vanha ja karkea lauttaaja.

Hän tappeli kilpailijainsa kanssa niin hyvin, että lopuksi hän

omisti kaikki alukset; ja sitten joku keksi ajatuksen ostaa

lainsäätäjäkunnat ja rakentaa rautateitä, ja hän ryhtyi siihen.

Siihen aikaan tapahtui kaikki yksinkertaisesti rohkealla kouraisulla

-- jos milloin katsotte näitä asioita, niin huomaatte, että meidän

päivinämme he kokoavat omaisuuksia niistä etuoikeuksista, joita tuo

vanha mies yksinkertaisesti vain asetti ja joista hän ei hellittänyt.

Täällä on esim. muuan rautatiesilta, johon heillä ei ole mitään

siveellistä oikeutta; veljeni tietää siitä he ovat tehneet itselleen

sitoumuksen rautatiensä kanssa, jonka mukaan heille maksetaan

jokaisesta matkustajasta, ja heidän voittonsa on joka vuosi suurempi

kuin sillan hinta."

"Poika oli silloin perheen päänä, kun minä tulin; ja minä

huomasin, että hän oli järjestänyt kaiken niin, että hän jättäisi

sataviisikymmentä miljoonaa markkaa yhdelle pojistaan, ja vain

viisikymmentä miljoonaa minun miehelleni. Minä aloin tehdä työtä

sitä muuttaakseni, uskallanpa sanoa. Otin tavakseni käydä häntä

katsomassa, ja kutkutella hänen selkäänsä ja imarrella häntä ja tehdä

hänen olonsa mukavaksi. Tietysti perhe tuli raivoihin -- oh, kuinka

he minua vihasivat! He antoivat vanhan Ellisin tehtäväksi pitää minua

kaukana -- oletteko tavannut tuomari Ellisin?"

"Olen", sanoi Montague.

"Hyvä, siinä on Teillä pehmeäkäpäläinen vanha teeskentelijä", sanoi

Mrs Billy. "Siihen aikaan hän oli Masonin liikelakeija -- hänen

asianaan oli siirtää rahoja lakimiehille ja pitää koneiston pyöriä

rasvattuina. Ja ensimäiseksi sanoin minä tuolle vanhalle miehelle,

että minä en pyytänyt häntä tekemään seuraa minun kyökkimestarilleni,

eikä hänen tarvitse pyytää minua pitämään seuraa hänen

kamarineitsyelleen -- ja niin kielsin minä Ellistä astumasta talooni.

Ja kun minä huomasin, että hän aikoi pyrkiä minun ja tuon vanhan

miehen väliin, jouduin minä vihan vimmaan ja pehmitin nyrkeilläni

hänen korvansa ja jahtasin hänet ulos huoneesta!"

Mrs Billy pysähtyi ja nauroi sydämensä pohjasta tuolle muistolle.

"Tietysti se kihelmöi tuota vanhaa miestä aivan että hän tahtoi

kuolla", jatkoi hän. "Masonit eivät milloinkaan saattaneet ymmärtää,

kuinka minun onnistui päästä hänen ympärilleen sillä tavalla kuin

pääsin; mutta se oli vain siitä syystä, että minä olin rehellinen

hänen kanssaan. He tulivat mairitellen hänen ympärilleen, ja

teeskentelivät olevansa huolissaan hänen terveytensä takia;

jotavastoin minä halusin rahoja, ja sanoinkin sen hänelle."

Tuo miehekäs nainen kääntyi whisky-pulloon. "Saako luvan vähän

skotlantilaista?" kysyi hän ja vuodatti hiukkasen itselleen ja jatkoi

sitten kertomistaan. "Kun minä ensi kerran tulin New-Yorkiin, olivat

rikkaiden ihmisten talot kaikki samallaisia -- kaikissa ikävät,

harmaasta kivestä tehdyt etusivut, jotka olivat sullotut parille

kaupunkitontille. Minä vannoin, että minulla tulisi olemaan talo,

jossa olisi huoneita ylt'ympäriinsä -- ja se oli noiden kaikkien

palatsien alku, joiden ohi koko New-York nyt kulkee ja joihin se

ihmetellen tuijottelee. Teidän on mahdoton miltei uskoa minua nyt

-- ne talot saivat aikaan skandaalin! Mutta kuohu kutkutteli tuota

vanhaa miestä. Muistan, kuinka eräänä päivänä kuljimme pitkin

Avenueta nähdäksemme kuinka työ edistyi; ja hän viittasi pitkällä

kepillään toiseen kerrokseen ja kysyi: 'Mikä se on?' Minä vastasin,

'se on säilö, jonka minä annan rakentaa talooni.' (Sekin oli uutuus

noina aikoina.) 'Aion pitää siinä rahani', sanoin minä. 'Loruja!'

murisi hän, 'kun olet saanut valmiiksi tämän talon, ei sinulla

tule olemaan penniäkään jälellä.' -- 'Olen suunnitellut, että sinä

täyttäisit sen minun puolestani', vastasin; ja tiedättekö, hän nauraa

hykerteli sille koko matkan palatessamme kotia!"

Mrs Billy istui nauraen hiljaa itsekseen. "Meillä oli suuria

taisteluita noina muinaisina päivinä", sanoi hän. "Muiden muassa sain

minä tuoda Masonit seuramaailmaan. He hiiviskelivät ulkopuolella

minun tullessani -- nuoleskellen siellä ihmisten kenkiä ja odottaen

onnettaren potkausta. Minä sanoin itselleni, minä tahdon tehdä

siitä lopun -- me panemme toimeen näytelmän. Niin järjestin minä

tanssiaiset, jotka panivat koko maan liikkeelle ja ihmettelemään

suu ammollaan -- ne eivät olisi mitkään erikoisesti huomattavat

meidän aikoinamme, mutta silloin eivät ihmiset olleet uneksineet

mistään niin suuremmoisesta. Ja minä tein luettelon kaikista niistä

ihmisistä, joita halusin New-Yorkissa tuntea, ja sanoin itselleni:

'Jos tulet, olet ystävä, ja jos et tule, olet vihamies.' Ja he

tulivat kaikki, kuulkaa minua! Eikä koskaan enää senjälkeen kysytty,

kuuluivatko Masonit seuramaailmaan."

Mrs Billy keskeytti; ja Montague huomautti hymyillen, että

epäilemättä hän oli nyt pahoillaan, että oli sen tehnyt.

"Oh, en", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minä huomaan, että

minun ei tarvitse muuta kuin olla kärsivällinen -- minä vihaan

ihmisiä, luulenpa, että mielelläni ne myrkyttäisin, mutta jos minä

vaan odotan kyllin kauan, niin olen varma, että heille tapahtuu

jotakin paljon kauheampaa kuin mitä ikinä olen uneksinut, Teidät

kostetaan vielä Robbielle eräänä päivänä."

"En tahdo mitään kostoa", vastasi Montague. "Minulla ei ole mitään

riitaa heidän kanssaan -- minä vain toivon, etten olisi hyväksynyt

heidän vieraanvaraisuuttaan. En tietänyt, että he olivat sellaisia

vähäpätöisiä ihmisiä. Tuntuu vaikealta sitä uskoa."

Mrs Billy nauroi pirullisesti. "Mitä Te voisitte odottaa?" sanoi hän.

"He eivät tiedä mistään muusta kuin rahoistaan. Kun ne ovat menneet,

niin he itse ovat menneet -- he eivät voisi koskaan enää saada mitään

kokoon."

Nainen nauroi äänettömästi ja lisäsi: "Nämä sanat muistuttavat

mieleeni Davyn kokemuksen, kun hän tahtoi päästä kongressiin!

Kerroppa siitä hänelle, Davy."

Mutta Mr Alden ei ollut asiasta lämmennyt; hän jätti kertomisen

siskolleen.

"Hän oli demokraatti, tiedättehän", sanoi hän, "ja hän meni johtajan

luo ja sanoi hänelle, että hän haluaisi päästä kongressiin. Hän sai

vastaukseksi, että se maksaisi hänelle kaksisataa tuhatta markkaa,

mutta hän tuimistui hinnan suuruutta. Toisten ei tarvinnut panna

sellaisia summia", sanoi hän -- "mistä syystä hänen pitäisi? Ja se

vanha mies murisi hänelle, 'Toisilla on muuta annettavana. Yksi voi

taata kirjeenkantajat, toisen edestä maksaa osuuskunta. Mutta mitä

voitte Te tehdä? Mitä muuta Teillä olisi kuin rahanne?' Ja niin

maksoi Davy rahat -- maksoithan, Davy?" Ja Davy irvisti kömpelösti.

"Sittenkin", jatkoi hän, "kävi hänen paremmin kuin Devon-paran.

He saivat hänestä kaksisataa viisikymmentä tuhatta, myivät hänen

nimensä, eikä hän sittenkään päässyt milloinkaan kongressiin! Se

tapahtui juuri vähää ennen kuin hän julisti, että Amerikka ei ollut

herrasmiehelle sopiva paikka elää."

Ja niin Mrs Billy innostui kertomaan Devoneista! Ja sen jälkeen

tulivat Havensit ja Wymanit ja Toddit; oli jo puoliyö, ennenkuin hän

ehti läpi ne kaikki.

Kahdeksastoista luku.

Sanomalehdet eivät puhuneet sanaakaan enää Hasbrookin jutusta.

Mutta rahapiireissä oli Montague sen kautta saavuttanut melkoisen

suurta huomiota. Ja tämä oli väline, joka toi hänelle joukon uusia

oikeustapauksia.

Mutta kautta Onnettaren, nämä eivät enää olleet mitään kahdensadan

viidenkymmenen tuhannen kundeja! Ensimäinen vierailija oli rutiköyhä

leski, joka omisti asiapaperin, joka oikeutti hänet suurimpaan

osaan erästä suurta Pensylvanian kaupunkia -- onnettomuudeksi vain

asiakirja oli noin kahdeksankymmenen vuoden vanha. Ja sitten tuli

köyhä vanhus, joka oli haavottunut raitiovaunuonnettomuudessa

ja nenästä vetämällä oli hänet saatu merkitsemään pois kaikki

oikeutensa; ja muuan harmistunut kaupunkilainen, joka ehdotti

nostettavaksi sata oikeusjuttua kuljetustrustia vastaan sentähden,

että ne olivat kieltäytyneet kuljettamasta tavaroita. Kaikki

olivat satunnaisia tapauksia, ja sellaisia, joissa onnistumisen

mahdollisuudet olivat äärettömän epämääräiset. Ja Montague huomasi,

että ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ikäänkuin viimeiseen

pakopaikkaansa, kuultuaan nähtävästi hänestä, että hän oli mies,

jolla oli epäitsekäs luonne.

Niiden joukossa oli eräs tapaus, joka erityisesti hänen mieltänsä

kiukutti, sillä se näytti käyvän uhkaavalla tavalla yhteen hänen

veljensä julman ennustuksen kanssa. Hänen luoksensa tuli muuan

vanhanpuoleinen herra, käytökseltään silmiinpistävän hienostunut ja

arvokas, joka alkoi selittää hänelle mitä hämmästyttävintä tapausta.

Viisi tai kuusi vuotta sitten oli hän keksinyt varastopatterin, joka

oli kaikista etevin tunnetuista pattereista. Hän oli järjestänyt

yhtiön, jolla oli viidentoista miljoonan pääoma, niitä rakentamaan,

ja hän otti itse osaa kolmannella osalla patenttiinsa ja tuli

yhtiön päälliköksi. Kohta sen perästä oli tullut ehdotus eräältä

henkilöryhmältä, joka tahtoi järjestää yhtiön automobiilien

rakentamista varten; he ehdottivat tehtäväksi sopimuksen, joka

myöntäisi heille yksinomaisen oikeuden patterin käyttämiseen. Mutta

nämä henkilöt olivat ihmisiä, joiden kanssa keksijä ei tahtonut

olla tekemisissä -- ne olivat liikenne- ja kaasusuuruuksia, jotka

olivat laajalti tunnettuja häpeämättömistä menettelytavoistaan. Ja

niin oli hän hyljännyt heidän tarjouksensa, ja ryhtynyt sensijaan

hommaamaan itse automobiiliyhtiöitä. Hän oli juuri päässyt alkamaan,

kun hän huomasi kilpailijoidensa ryhtyneen toimenpiteisiin saadakseen

häneltä pois hänen keksintönsä. Eräs ystävä, joka oli omistanut

toisen kolmannen osan hänen liikkeestään, oli pantannut osakkeensa,

auttaakseen uuden yhtiön muodostumista, ja nyt tuli vaatimus pankin

puolelta, että tarvittiin enemmän takuita, ja hän oli pakotettu

myymään. Ja seuraavassa osakkeiden omistajain kokouksessa kävi

selville, että hänen kilpailijansa olivat ostaneet hänen osuutensa,

ja samaten suuren määrän avonaisilla markkinoilla olevia osakkeita;

ja he jatkoivat yhtiön vallottamista karkottaen entisen johtajan --

ja tehden sen jälkeen sopimuksen oman autoyhtiönsä kanssa valmistaa

heille varastopattereja hinnalla, joka ei jättänyt penniäkään voittoa

valmistajille! Ja niin ei keksijä ollut kahteen vuoteen saanut

markkaakaan osinkoa viiden miljoonan arvoisesta paperistaan; ja

täyttääkseen maljan äärimmilleen, oli yhtiö kieltäytynyt myymästä

patteria hänen automobiiliyhtiölleen, ja niin oli se mennyt

konkurssiin ja myöskin oli hänen ystävänsä joutunut perikatoon.

Montague syventyi juttuun suurella huolellisuudella ja huomasi, että

kertomus oli totta. Erikoisesti huvitti häntä siinä se, että hän

oli tavannut pari näistä rahaylimyksistä seuramaailmassa; hän oli

tullut tuntemaan toisen suuruuden pojan ja perijän hyvin läheisesti

Siegfried Harveyllä. Tämä kullalla huuhdeltu nuorukainen aikoi

avioliittoon muutamien päivien kuluttua, ja sanomalehdet kertoivat,

että appiukko oli lahjottanut morsiamelle viiden miljoonan markan

rahamääräyksen. Montague ei saattanut olla tuumailematta, eikö siinä

ollut ne miljoonat, jotka oli otettu hänen kundiltaan!

Miljonääreissä tuli olemaan "poikamiehen päivälliset" hääpäivän

edellisenä iltana, joille Oliver ja hän olivat kutsutut. Koska hän

aikoi ottaa ajaakseen tämän jutun, meni hän veljensä luokse ja sanoi,

että hän aikoi kieltäytyä; mutta Oliver oli alkanut saada takaisin

rohkeuttaan päivä päivältä ja selitti, että nyt oli tärkeämpää kuin

milloinkaan, että hän seisoisi paikoillaan ja katsoisi kasvoista

kasvoihin vihamiehiään -- Alicen tähden, jollei hänen itsensä.

Ja niin meni Montague päivällisille, ja näki yhä syvemmälle

varastettujen miljoonien tarinaan.

Alussa kaikki oli mitä kauneinta. Siellä oli suuri yksityinen

päivällishuone, loistavasti koristeltu, ja jouhiorkesteri soitti

kätkeytyneenä kukkasista laadittuun huvimajaan. Mutta kylmää totia

oli myöskin saatavana sivupöydän ääressä käytävällä; ja kun vieraat

olivat ehtineet kahviin saakka, oli jokainen iloisessa humalassa.

Jokaisen maljan jälkeen huuhtelivat he lasien sisällyksellä toistensa

olkapäitä. "Poikamiesten päivällisten" tarkotuksena oli nähtävästi

sanoa hyvästit vanhoille päiville ja iloveikoille; sentähden kuultiin

tunteellisia ja koomillisia lauluja, jotka olivat tilaisuutta

varten sävelletyt, ja ne vastaanotettiin pyörretuulen tapaisilla

naurunpuuskilla.

Kuuntelemalla tarkasti ja lukemalla rivien välistä saattoi

kokoonpanna kokonaisen tarinan nuoren isännän, seikkailurikkaasta

elämänurasta. Hänellä oli talo West Siden varrella; ja huvipursi ja

juominkeja maailman joka kulmalla. New Portin satamassa oli vietetty

kesäyö, jolloin joku oli keksinyt säteilevän tuuman jäädyttää sadan

markan kultarahoja pienen pieniin jäälohkareisiin, ja pudottaa ne

alas tyttöjen selkään! Ja New-Yorkissa oli eräässä atelierissä

pidot, missä oli tuotu esille suunnaton pasteija, josta oli astunut

esiin puoleksi alaston tyttö, ympärillään parvi kanarialintuja! Yksi

tyttönen oli tottunut tanssimaan illallispöytien päällä, puettuna

läpinäkyvään pukuun; ja hän oli juopunut erään teatterivierailun

jälkeen ja lähtenyt murtamaan maahan erästä Broadwayn ravintolaa.

Siellä oli yksi chicagolainen serkku, hurja veitikka, jonka

erikoisuutena oli tällainen ajanvietto, ja jonka rouvat kylpivät

shampanjassa. Nähtävästi oli lukemattomia paikkoja kaupungissa, missä

semmoisia juominkeja vietettiin alinomaa; siellä oli yksityisiä

klubeja ja taiteilijoiden "atelierejä" -- siellä sai kuulla useiden

viittailevan korkeaan torniin, jota Montague ei käsittänyt. Monet

sellaiset asiat kuitenkin selitti hänelle vanhemmanpuoleinen

herrasmies, joka istui hänen oikealla puolellaan, ja joka näytti

seisovan järkähtämättömänä huolimatta siitä, kuinka paljon tahansa

hän joi. Sivumennen kehotti hän vakavasti Montaguea tapaamaan yhtä

isännän nuorista rouvista, joka oli "tavaton" tyttö, ja oli tarjolla.

Aamun sarastaessa muuttuivat kemut väkivaltaiseksi melskenäytelmäksi;

nuoret miehet riistivät pois vaatteensa ja repivät pöydät palasiksi

ja pinosivat jätteet pois tieltä erääseen nurkkaan, murskaten

siellä suurimman osan saviesineitä. Ottelujen välillä avattiin

shampanjapulloja lyömällä rikki niiden kaulat; ja tätä kesti neljään

saakka aamulla, jolloin useimmat vieraista makasivat kasoissa

lattialla.

Montague ajoi kotia vaunuissa yhdessä sen vanhanpuoleisen

herrasmiehen kanssa, joka oli istunut hänen vierellään; ja matkalla

kysyi hän, olivatko sellaiset näytelmät kuin tämä tavallisia. Ja

hänen toverinsa, joka oli "teräsmies" Länneltä, kertoi hänelle

vastauksena muutamista, joiden todistajana hän oli ollut kotona.

Siegfried Harveyn teatterivierailuilla oli Montague nähnyt tunnetun

näyttelijättären muutamassa musikaalisessa ilveilyssä, joka silloin

saavutti mitä suurimman menestyksen New-Yorkin näyttämöllä. Paikat

olivat loppuunmyydyt viikkoja ennen, ja näytelmän loputtua saattoi

nähdä kadun näyttämöoven edessä olevan tulvillaan ihmisiä, jotka

seisoivat odottaen näkevänsä tuon naisen, kun hän tuli ulos. Hän oli

pehmeä ja taipuvainen niinkuin pantteri, ja kantoi ruumiinmukaisia

vaatteita, jotka paljastivat piirteet. Näytti siltä kuin näytelmä

olisi ollut kokoonpantu yhtä ainoata tarkotusta silmälläpitäen:

saadakseen nähdä kuinka paljon irstaisuutta voitaisiin sovittaa

näyttämölle ilman poliisin sekaantumista. Ja nyt hänen kumppaninsa

kertoi hänelle, kuinka tämä nainen oli kutsuttu laulamaan

juomingeissa, jotka toimeenpanivat erään mahtavan trustin päämiehet,

ja puolen yön jälkeen oli hän mennyt yhteen kaupungin hienoimmista

klubeista, ja laulanut yleisesti suositun viisun, "Tahdotko

tulla kanssani leikkiin?" Iloiset pohatat olivat ottaneet kutsun

kirjaimellisesti -- seurauksella, että näyttelijätär oli paennut

huoneesta puoleksi rikkirevityin vaattein. Ja vähän aikaa myöhemmin

oli eräs tämän trustin virkailijoista halunnut päästä vapaaksi

vaimostaan ja naida kuorotytön; ja kun julkinen myrsky oli vaatinut

johtajia pyytämään häntä peruuttamaan aikeensa, oli hän vastannut

uhkaamalla kertoa näistä juomingeista!

Seuraavana päivänä -- tai mieluummin, täsmällisesti sanottuna,

samana aamuna -- Montague ja Alice olivat läsnä loistavissa

häissä. Sanomalehdet selittivät sen olevan "tärkeimmän" tapahtuman

viikkokauden seuraelämässä; ja tarvittiin puoli tusinaa poliiseja

pitämään loitolla ihmisiä, jotka tungokseen asti täyttivät kadun.

Vihkimysmenot tapahtuivat S:t Cecilian kirkossa, ja juhlallinen

piispa toimitti ne tulipunaisissa ja purppuraisissa mantteleissaan.

Ovien sisäpuolella olivat kaikki valitut, hienosti puettuina ja

ajeltuina, ja mikä huumaava sekotus suloisten hajuvesien tuoksua,

sellainen, jonka vertaista eivät Arcadian laaksot saattaneet

tarjota! Ylkä oli kiillotettu ja harjattu ja näytti hyvin kauniilta,

vaikka hieman kalpealta; ja Montague ei saattanut olla hymyilemättä

huomatessaan sulhaspojan, joka näytti niin juhlalliselta,

palauttaessaan mieleensä juopuneen mellastajan, joka muutamia tunteja

sitten hoiperrellen vaipui vaaleansinisessä aluspaidassaan, joka oli

takaa rikkirevitty.

Montaguet tiesivät jo, ketä heidän tuli välttää. Heidät otti

armollisesti siipiensä suojaan Mrs Eldridge Devon -- jonka asemaa

tosiasiassa ei ollut järkyttänyt vakuutusjutut; ja seuraavana aamuna

näkivät he tyytyväisyydellä nimensä mainittuina läsnäolleiden

luettelossa -- ja myöskin pari riviä Alicen puvusta. Alicesta

aina mainittiin nimellä "Miss Montague"; sangen hupaista oli

olla _ainoa_ "Miss Montague", ja ajatella, kuinka kaikki muut

kaupungin Miss Montaguet saivat siitä ylhäisesti nenälleen!

"Keltaiset" lehdet sisälsivät myöskin kertomuksia morsiuspuvusta, ja

ihmeellisistä lahjoista, jotka hän oli saanut, ja kauan kestävästä

kuherruskuukaudesta, jonka hän aikoi viettää Välimerellä miehensä

huvialuksella. Montague tuumi ihmetellen, eivätkö sen edellisten

omistajain henget häntä vainoaisi, ja olisiko hän niin onnellinen,

jos hän tietäisi yhtä paljon kuin _hän_ tiesi.

Hän löysi ajatuksilleen paljon pohtimisen aihetta, muistellessaan

näitä pitoja. Muiden muassa oli hän poiminut lauluista viittauksia,

että Oliverilla hänelläkin oli joitakin salaisuuksia, joita hän

ei ollut katsonut soveliaaksi kertoa veljelleen. Nuorten tyttöjen

pitäminen oli nähtävästi yhtenä juurtuneena tapana "rikkaiden

pikku-veljillä" -- ja, siitä syystä, monella suurella veljellä

myöskin.

Tuonnempana sai Montague omituisella tavalla vilkaista tämän

"puoli-mailman" elämään. Hänellä oli eräänä iltana tilaisuus käydä

yhden rahamiehen luona, jonka hän oli hyvin oppinut tuntemaan --

hän oli perheellinen mies ja kirkon jäsen. Oli muutamia tärkeitä

papereita, jotka täytyi allekirjottaa ja lähettää ulos laivalla;

ja suuren miehen sihteeri oli sanonut, että hän koettaisi saada

hänet käsiinsä. Paria minuuttia myöhemmin oli hän Montaguen luona

ja kysyi häneltä, eikö hän suosiollisesti menisi erään henkilön luo

ylhäällä kaupungissa, jonka osotteen hän antaisi. Hän oli eräässä

talossa, ei kaukana Riverside Driveltä; ja Montague meni sinne ja

löysi tuttavansa useiden muiden huomattujen liikemiesten seurassa,

jotka hän myöskin tunsi, keskustelemassa seurusteluhuoneessa yhden

mitä hurmaavimman naisen kanssa, mitä hän oli koskaan tavannut.

Hänellä oli erinomaisen hieno ulkomuoto, ja hän oli yksi niitä

harvoja henkilöitä New-Yorkissa, joita hän huomasi ansaitsevan

vaivaa kuunnella. Hän vietti niin huvittavan illan, että hyvästiä

jättäessään huomautti hän naiselle, että hän mielellään soisi

serkkunsa Alicen kohdata häntä; ja silloin hän huomasi, että

nainen punastui heikosti ja joutui hämilleen. Myöhemmin hän sai

mielipahakseen tietää, että tuo hurmaava ja kaunis nainen ei käynyt

seuramaailmassa.

Eikä tämä ollut ollenkaan harvinaista; päinvastoin, jos joku otti

vaivakseen tiedustella, tuli hän huomaamaan, että sellaisia laitoksia

pidettiin kaikkialla asiaan kuuluvina. Montague jutteli siitä majuri

Venablen kanssa; ja loppumattomasta juttuvarastostaan veti tuo

vanha herra esille sarjan kaskuja, jotka saivat kuuntelijan hiukset

nousemaan pystyyn päässä. Oli olemassa muuan kaikkivaltias suuruus,

joka himoitsi erään suuren lääkärin vaimoa; ja hän oli antanut viisi

miljoonaa markkaa sairashuoneen rakentamiseen ja oli huolehtinut,

että se olisi oleva maailman hienoin, ja että tämän lääkärin oli

mentävä ulkomaille kolmeksi vuodeksi tutkimaan eurooppalaisia

laitoksia! Mitkään sopimukset eivät merkinneet mitään tälle vanhalle

miehelle -- jos hän näki naisen, jota hän halusi, pyysi hän häntä;

ja ylhäisön naiset täytti häneen nähden sama tunne kuin Englannin

naiset Walesin Prinssiin nähden -- oli suuri kunnia olla hänen

rouvanaan. Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen muuan mies, joka

paljasti mahtavan kansan hätähuudon, ajettiin ulos useista New-Yorkin

hotelleista siksi, että hän ei ollut avioliitossa etelä-Dakotan

lakien mukaan [kirjailija tarkottanee venäläistä kirjailijaa Maksim

Gorkia. Suomentaja]; mutta tämä mies saattoi ottaa naisen mihin

hotelliin tahansa kaupungissa, eikä kukaan uskaltanut nousta häntä

vastaan!

Ja sitten oli eräs toinen, suuri liikennekuningas, joka piti

rouvia Chicagossa ja Pariisissa ja Lontoossa samalla tavalla kuin

New-Yorkissa; hänellä oli eräskin juuri toisella puolen palatsimaisen

kotinsa kulmausta, ja hänellä oli maanalainen käytävä, joka vei

sinne. Ja majuri kertoi riemuiten, kuinka hän oli näyttänyt tätä

eräälle ystävälle, ja viime mainittu oli huomauttanut, "Minä olen

liian paksu päästäkseni siitä läpi." "Tiedän sen", vastasi toinen,

"muuten en olisi siitä sinulle kertonut!"

Ja niin edespäin. Yksi New-Yorkin rikkaimmista miehistä oli

sukupuolisesti rappiolla, puoli tusinaa naisia alituisesti

huolehdittavanaan. Hän lähetti heille rahaosotuksia, ja he käyttivät

niitä häntä kiristääkseen. Tämän miehen nuoren vaimon oli hänen

äitinsä sulkenut kahdeksikymmeneksi neljäksi tunniksi vaatekammioon,

pakottaakseen hänet naimaan kosijansa. Ja sitten kerrottiin hurmaava

tarina, kuinka tämä oli mennyt kauaksi pois valtion lähetystoimissa

ja oli kirjottanut pitkiä tervehdyksiä, jotka olivat täynnä

helliä vastusteluja, ja antanut, ne sanomalehtikirjeenvaihtajan

sähkötettäväksi kotia "hänen vaimolleen." Kirjeenvaihtaja oli pitänyt

sitä niin liikuttavana esimerkkinä aviollisesta uskollisuudesta, että

hän kertoi sen eräässä päivällisseurueessa, kun tämä oli palannut

takaisin; ja hän hämmästyi hiljaisuutta, joka äkkiä valtasi. "Sanomat

oli lähetetty väärällä osotteella!" hykersi majuri. Ja jokainen

pöydässä tiesi, kuka ne oli vastaanottanut.

Muutamia päiviä tämän perästä sai Montague puhelimessa sanoman

Siegfried Harveyltä, joka sanoi, että hän haluaisi nähdä häntä

erään liikeasian takia Hän pyysi häntä saapumaan aamiaiselle

Iltapäiväklubiin; ja Montague meni -- vaikka hieman levottomana.

Sillä se oli Fidelityn talossa, vihollispäälliköiden alueella:

suuremmoinen rakennus, valkoisesta marmorista veistettyine saleineen,

ja koristeltuna tuhlaavaisella upeudella pronssiveistoksilla.

Montaguelle välähti mieleen, että jossakin tässä rakennuksessa oli

ihmisiä työssä valmistamassa vastausta hänen hyökkäykseensä; hän

aprikoi, mitä he aikoivat sanoa.

Molemmat miehet olivat lopettaneet aamiaisen ja keskustelivat välillä

tulevista tapahtumista seuraelämässä, ja politiikasta ja sodista; ja

kun kahvi oli tarjottu ja he olivat yksin huoneessa, sijotti Harvey

suuren runkonsa takaisin tuoliinsa ja alotti:

"Ensi sijassa", sanoi hän, "täytyy minun selittää, että minulla on

sanottavana jotakin, johon on vietävän vaikeaa päästä käsiksi. Minä

niin pahasti pelkään Teidän heittäytyvän väärään päätelmään kesken

puhetta -- tahtoisin, että suostuisitte kuuntelemaan pari minuuttia

ennenkuin ollenkaan mitään ajattelette."

"Olkoon menneeksi", sanoi Montague hymyillen. "Antakaa kuulua."

Ja yht'äkkiä muuttui toinen vakavaksi. "Te olette ottanut ajaaksenne

jutun tätä yhtiötä vastaan", sanoi hän. "Ja Ollie on kertonut

kylliksi minulle ymmärtääkseni, että Te olette tehnyt uhkarohkean

teon, ja että Te olette varmaankin alinomaa sairaana kuullessanne

raukkamaisten ihmisten varottavan ja kehottavan Teitä jättämään sen.

Olisin hyvin pahoillani, jos laskisitte minutkin niiden joukkoon,

edes hetkeksikään; ja Teidän tulee heti alussa ymmärtää, että

minulla ei ole pienintäkään tekemistä eikä etua yhtiön kanssa, ja

että se ei minua liikuttaisi, vaikka olisikin. En koeta käyttää

ystäviä hyväkseni liikeasioissa, enkä salli rahan vaikuttaa itseeni

seuraelämässäni. Päätin ottaa vastuulleni puhua Teille tästä asiasta,

yksinkertaisesti vain siksi, että satun tietämään sen suhteen pari

eli kolme seikkaa, joita en luullut Teidän tietävän. Ja jos niin on

asianlaita, niin Teidän asemanne on sangen epäedullinen; mutta joka

tapauksessa, pyydän, ymmärtäkää että minulla ei ole mitään muita

motiiveja kuin ystävyys, ja siksi, jos olen tungettelevainen, antakaa

anteeksi." Kun Siegfried Harvey puhui, katsoi hän suoraan toista

kirkkailla, sinisillä silmillään, eikä saattanut epäilläkään hänen

rehellisyyttään. "Olen Teille hyvin kiitollinen", sanoi Montague.

"Pyydän, kertokaa minulle, mitä Teillä on sanottavana."

"No hyvä", sanoi toinen. "Se voi tapahtua hyvin nopeasti. Te olette

ottanut jutun, jonka kautta Te tulette kietoutumaan hyvin moneen

uhraukseen. Ja arvelinpa, onko koskaan päähänne pälkähtänyt kysyä,

eikö Teitä joku ehkä käytä hyväkseen?"

"Millä tavalla, tarkotatte?" kysyi Montague.

"Tunnetteko niitä henkilöitä, jotka ovat takananne?" kysyi toinen.

"Tunnetteko heidät riittävän hyvin, ollaksenne varma heidän

motiiveistaan jutun suhteen?"