Kaikki esiintyi hänelle nyt uudessa, kirkkaassa valossa. Siis
_tuolla_ tavalla kaikki tapahtui. Siksi maksettiin sataviisikymmentä
tuhatta markkaa vuodessa yhdestä huoneustosta, ja kaksi kertaa
sataviisikymmentä tuhatta yhden tytön puvusta! Ei ihme, jos siis
oli parempi viettää jouluviikko Eldridge Devoneilla kuin tehdä hiki
päässä työtä lakikirjojen ääressä!
"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut
heille?"
"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa;
olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat
kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut
mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"
He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan.
Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui
ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi
hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!
"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin
tämän kaupan heidän puolestaan -- se on vanha Lamsonin palatsi,
näetkö."
Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten
varustukset -- Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä.
Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia
reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä --
ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput,
jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja
niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä
varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli
valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta
taaksepäin -- ja niin edespäin.
Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla
oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset -- se
oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen
näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss
Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän
täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin
ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.
Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa.
Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että
hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä
että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan
sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.
Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen -- Henrik II aikuiseen,
jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka,
ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti
esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut
ketään muita vieraita -- pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä
varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa
huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea,
lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä
kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä
ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia
ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja
Ludvig XIV aikaisia kirjastoja -- ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei
ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi
ja pelaisi yhdessä korttia -- mennä teatteriin ja oopperaan, eikä
ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden
ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa,
ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana
mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä
silmään -- elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon
silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella,
alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri -- ylhäisö,
kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja
ihailijoineen!
Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea -- joku oli tarttunut miekkaan
ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague
tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka
heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa
yrityksessä!
Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä.
Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha
mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut
muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta,
kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua
alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä.
Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen
vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja
silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo
mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli
kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.
Aterian aikana oli hän hyvin kaino; mutta Montague tuli häntä aikaa
myöten hyvin tuntemaan. Ja kun hän oppi käsittämään, että Montague
ei ollut yksi loisistukkaista, avasi hän kokonaan sydämensä. Evans
oli kaivoksen löydettyään ottanut sen kokonaan haltuunsa, ja hän
oli painanut alas kilpailijansa, jotka koettivat saada sitä häneltä
pois, ja hän oli ostanut rautatiet, jotka olivat koettaneet musertaa
hänet -- ja nyt oli hän tullut Wall Streetille kamppailemaan niitä
miehiä vastaan, jotka olivat yrittäneet saattaa hänen rautateitään
perikatoon. -- Mutta läpi kaiken tuon oli hän säilyttänyt naisen
sydämen, ja todellisen hädän näkemistä ei hän saattanut kestää.
Hän oli niitä miehiä, joilla oli viidenkymmenen tuhannen markan
vekseleitä kimpuittain povitaskussaan, ja jakoivat niitä ympärilleen,
jos luulivat voivansa sen tehdä loukkaamatta. Ja toiselta puolen
kerrottiin, kuinka hän kerran nähdessään kantajan käyttäytyvän
sopimattomasti muuatta naismatkustajaa kohtaan hänen omistamallaan
linjalla, ryntäsi ylös ja veti kellonnyöristä, ja heitätti miehen
ulos radan viereen keskellä yötä ja kolmenkymmenen Englannin
peninkulman päässä lähimmästä kaupungista!
Ei, se oli naisväki, sanoi hän Montaguelle tapansa mukaan nauraa
irvistellen. Häntä ei liikuttanut ollenkaan, jos ihmiset kutsuivatkin
häntä "pesiytyväksi pohataksi"; ja kun hänestä elämä tuntui
tanssimiselta olkisella vuoteella, ei mikään estänyt häntä tekemästä
matkaa Jumalan vapaaseen luontoon. Mutta naisväki oli saanut
mehiläisen aivokoppaansa. Vanha mies lisäsi surullisesta, että yksi
niistä ikävyyksistä, mitä rikkaan nimi toi mukanaan, oli se, että se
hävitti naisilta kaiken työn.
Ei se ollut myöskään Mrs Evans. "Saara", joksi häntä perheen pää
kutsui, istui aterioidessa lähinnä Montaguea; ja hän huomasi, että
rohkaisemalla tuota hyväntahtoista naista edes hiuskarvan verran tuli
hän kodikkaaksi ja miellyttäväksi. Montague tarjosi tilaisuuden,
koska hän oli vieras, ja huomautti sivumennen mielipiteenään, että
New-York oli hävyttömän ylellinen paikka, ja oli tavattoman vaikea
päästä siinä eteenpäin ja Mrs Evans tarttui asiaan ja hänessä
paljastui Montaguelle hyväluontoinen ja ystävällinen henkilö, joka
ikävöimällä ikävöi sieniä ja siirappia ja omenamunkkia ja rasvaisessa
silavassa paistettua leipää, ja muita samallaisia järjellisiä
asioita, silläaikaa kun hänen kokkinsa pakotti häntä syömään _paté
de foie grasia_ aspiksen kanssa, maidolla ruokittuja helmikanan
poikasia, ja _biscuits glacées Tortoni_. Tietysti ei hän tätä sanonut
aterialla -- hän teki naurettavia ponnistuksia näytelläkseen osaansa,
-- joiden tuloksena Montaguelle oli ainakin yksi huvittava kokemus.
Mrs Evans kertoi parhaallaan hänelle, mikä peljättävä paikka hänen
mielestään tämä kaupunki oli nuorille miehille; ja kuinka häntä
pelotti tuoda poikaansa tänne. "Miehillä ei ole täällä kerrassaan
mitään siveyskäsitteitä", sanoi hän, ja lisäsi vakavana: "Olen
tullut sellaiseen johtopäätökseen, että Idän miehet ovat luonnostaan
sammakkoeläinten kaltaisia!"
Ja kun Montague rypisti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä,
lisäsi hän: "Ettekö luule niin!" Ja hän vastasi osottamatta
pienintäkään viivytystä, että hän ei ollut tullut koskaan ennen sitä
ajatelleeksi.
Vasta parin tunnin kuluttua sai hän selvyyden keskustellessaan Miss
Annen kanssa. "Me tapasimme Lady Stonebriden tänään aamiaisilla",
sanoi tuo nuori henkilö. "Tunnetteko hänet?"
"En", sanoi Montague, joka ei ollut koskaan kuullut sitä nimeä.
"Minusta englantilaiset ylimysnaiset käyttävät mitä vastenmielisintä
katukieltä", jatkoi Anne. "Ettekö ole sitä huomannut?"
"Olen kyllä", sanoi hän.
"Ja niin kuulumattoman ruokotonta! Tiedättekö, Lady Stonebridge aivan
pelästytti äitiä -- hän kertoi äidille, että hän ei uskonut ollenkaan
avioliittoon, ja että hän arveli kaikkien miesten olevan luonnostaan
moniavioisia!"
Myöhemmin oppi Montague tuntemaan "Saara-rouvan"; ja eräänä
iltapäivänä heidän istuessaan hänen _Petit Trianon_ salongissaan
kysyi hän häneltä yht'äkkiä: "Minkä tähden, Herra paratkoon, te
haluatte päästä ylhäisöön!" Ja vaimoparka tavotteli ilmaa ja koetti
olla arvokkaan näköinen; ja sitten, kun hän näki Montaguen olevan
vakavan, ja huomasi, että hänen oli mahdoton päästä pakenemaan,
murtui hän ja antoi perää. "En se ole minä", sanoi hän, "ne ovat
nuo tytönletukat" (Sillä antautumista seurasi puheen kääntyminen
luonnolliseksi) "Se on Mary, ja varsinkin Anne."
He juttelivat siitä keskinäisellä luottamuksella -- joka tuotti
suuren huojennuksen Saara-rouvan sielulle, sillä hän oli julman
yksinäinen. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän välittänyt siitä, että
hän halusi päästä ylhäisöön, vaan siitä, että ylhäisö ei välittänyt
hänestä. Hänen vihansa leimahti äkkiä tuleen, ja hän puristi kätensä
nyrkkiin, selittäen, että Jack Evans oli yhtä hyvä mies kuin kuka
hyvänsä, joka asteli New-Yorkin katuja -- ja he tunnustaisivatkin sen
vielä, ennenkuin hän olisi päästänyt heidät käsistään! Sen jälkeen
aikoi hän asettua kotiin ja elää mukavasti, ja parsia miehensä sukkia.
Ja hän jatkoi kuvailuaan, mikä vaikea polku oli kunnian tie.
Sadoittain oli ihmisiä, jotka olisivat valmiit tunnustamaan heidät
tuttavikseen -- mutta oh, ne olivat sellaista roskajoukkoa! He
voisivat täyttää talonsa liepeenkannattajilla ja keltaisilla,
mutta ei, hepä saattoivat odottaa. He ovat saaneet oppia oman
läksynsä sen perästä kuin he tulivat tänne. Muuan hyvin ylhäinen
ylimysnainen oli kutsunut heidät päivällisille, ja heidän toiveensa
olivat olleet korkealla -- mutta voi, heidän istuessaan takan
ääressä joku oli ihaillut kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan
emeraldisormusta, joka Mrs Evansilla oli sormessaan, ja hän oli
päästänyt sen sormestaan ja antanut kiertää sen ympäri seurueen, ja
saavuttuaan jonnekin oli se täydellisesti hävinnyt! Ja eräs toinen
henkilö oli kutsunut Maryn _bridge_-seurueeseen, ja vaikka hän oli
tuskin ollenkaan pelannut, ilmotti hänen emäntänsä tyynesti, että
hän oli menettänyt viisi tuhatta markkaa. Ja suuri Lady Stonebridge
oli varta vasten lähettänyt häntä noutamaan ja sanonut hänelle, että
hän voisi esittää hänet muutamissa mitä parhaimmissa piireissä, jos
hän vaan oli valmis aina häviämään! Mrs Evansilla oli ollut hyvin
kodikas irlantilainen nimi ennenkuin hän joutui avioliittoon; ja Lady
Stonebridge oli saanut häneltä kaksikymmentäviisi tuhatta markkaa
käyttääkseen osan siitä suuresta vaikutusvallastaan, mikä hänellä
oli Kuninkaallisessa Tiedonantovirastossa, ja todistaakseen, että
hän polveutui suorastaan Magennisien, jotka olivat olleet Iveaghin
herroja, vanhasta ylimysperheestä neljänneltätoista vuosisadalta.
Ja nyt Oliver oli kertonut heille, että tämä kunnioitusta herättävä
paperi ei auttaisi heitä vähääkään!
Erittelyprosessissa oli enää jälellä Miss Evansit. Montaguen ystävät
saivat aihetta moneen kokkapuheeseen kuullessaan, että hän oli
tavannut heidät -- ja kysyivät häneltä, joko hän aikoi vakiintua.
Majuri Venable meni vielä pitemmälle, ja vakuutti hänelle, että ei
saattanut olla pienintäkään epäilystä, etteikö kumpikin tyttösistä
ottaisi häntä vaikka minä hetkenä. Montague nauroi ja vastasi, että
Mary ei ollut hullumpi -- hänellä oli suloisen näköiset kasvot ja
hyvä luonne; mutta hänhän oli kaksi vuotta nuorempi kuin Anne; eikä
hän päässyt ajatuksesta, että kaksi vuotta lisää saattoi tehdä
hänestäkin toisen Annen.
Sillä se oli Anne, joka oli perheen eteenpäin ajavana voimana! Anne
oli suunnitellut suuren rynnäkön, ja valinnut Lamson-palatsin, ja
kiskonut perheen irti Nevadan alkuperäisistä vuoristoista! Hän
oli kylmä kuin jäävuori, väsymätön, säälimätön toisille niinkuin
itselleenkin; seitsemäntoista vuotta oli hänen isänsä kuljeskellut ja
kaivanut vuoristoissa, ja seitsemäntoista vuotta, jos tarvis vaati,
tekisi hän myyrän työtään ylhäisön linnan muurien alla!
Kun Montague ja äiti olivat vilpittömällä luottamuksella avanneet
toisilleen sydämensä, tuli Miss Anne Evans häntä kohtaan hyvin
kopeaksi; ja hän tiesi, että tuo vanha nainen oli siitä kertonut,
ja että tytär vastusti hänen arvelultaan. Mutta Oliverille saattoi
Miss Anne paljastaa sielunsa, ja Oliver tuli ja kertoi veljelleen
siitä, kuinka hän suunnitteli ja tuumaili ja tutkiskeli, ja toi
hänelle uusia suunnitelmia joka viikko. Hänellä oli ostettuna
muutamia oikeita henkilöitä, jotka salaisesti häntä kannattivat; jos
hän tavotteli jotakin erikoista suosiota, ryhtyi hän yhdessä tuon
hyväntahtoisen isävanhuksen kanssa työskentelemään, ja asianomainen
henkilö saisi osakseen jonkin tärkeän rahallisen palveluksen. Hänellä
oli merkittynä kaikki ylhäisön jäsenet -- hän opetteli tuntemaan
heidän heikkoutensa ja tuntemattomat seikkailunsa elämässään, ja
hän teki kärsivällisesti työtä löytääkseen avaimen probleemiinsa
-- jonkin perheen, joka seuramaailmassa oli horjumaton, mutta
jonka rahavarat olivat sellaisessa asemassa, että se hyväksyisi
ehdotuksen ja ottaisi Evansit ja päästäisi heidät peruuttamattomasti
sisälle. Montague silmäili tätä kaikkea ihmetellen ja huvitettuna --
silloinkun sanomalehdet, eipä hyvinkään pitkän ajan kuluttua tästä,
sisälsivät kaabelikuvauksia kuuluisan Ardenin Herttuattaren, _née_
[= syntyisin. Suomentaja.] Evans, puvuista, joka silloin muodosti
loistavan ja aivan erikoisen tähden Lontoon seuraelämässä!
Neljästoista luku.
Montague oli kirjottanut epäävän kirjeen majuri Thornelle, kertoen
hänelle, että hän ei mitenkään ollut saanut ketään innostumaan
majurin ehdotukseen, ja että hän itse ei ollut siinä asemassa,
että olisi voinut yksin siihen ryhtyä. Sitten vei hänen veljensä
määräyksen mukaan rahansa pankkiin ja odotti. Pian tulisi olemaan
"jotakin tekemistä", sanoi Oliver.
Ja heidän ajaessaan Evanseilta kotia, antoi Oliver hänen huomata,
että hän saattoi odottaa sitä tapahtumaa päivänä minä hyvänsä.
Hän oli hyvin salaperäinen, eikä tahtonut vastata mihinkään hänen
kysymyksiinsä -- hän ei sanonut muuta, kuin että sillä ei ollut
mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden luona he juuri olivat
vierailleet.
"Otaksun", huomautti Montague "et ole jäänyt huomioonottamatta, että
Evansit saattaisivat tehdä sinulle kepposen."
Toinen nauroi, toistaen hänen sanojaan, _saattaisivat_ sen tehdä!
Sitten jatkoi hän puhelua kertoen kaskun Lännen suuresta rautateiden
rakentajasta, jonka tytär oli suuremmoisilla juhlallisuuksilla
naitettu; ja muutamat läsnäolevista nuorukaisista, luullen tapaavansa
hänet tunteellisemmassa mielentilassa, olivat kysyneet hänen
mielipiteitään markkinoiden suhteen. Hän neuvoi heitä ostamaan
oman linjansa osakkeita; ja he muodostivat renkaan ja ostivat, ja
mitä ankarammin he ostivat, sitä ankarammin hän myi -- kunnes tuo
pieni uskallusretki maksoi pojille yhteensä kolmekymmentä seitsemän
miljoonaa ja viisisataa tuhatta!
"Ei, ei", lisäsi Oliver. "En ole koskaan pistänyt markkaakaan
mihinkään Evansien puolesta, enkä koskaan tule sitä tekemään. -- He
ovat, kuinka sanoisin, vain sivuasia", lisäsi hän välinpitämättömästi.
Paria päivää myöhemmin, kun Montague oli parhaallaan aamiaista
syömässä, tuli hänen veljensä häntä tapaamaan ja sanoi, että hän oli
matkalla kaupunkiin ja tahtoi ottaa hänet sinne mukaansa. Montague
tiesi heti, että nyt oli kyseessä jotakin vakavaa, sillä hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt veljeään niin varhain ylhäällä.
He ottivat ajurin; ja sitten antoi Oliver selityksen. Hetki oli
saapunut -- aika oli tullut ottaa harppaus ja hypätä lammikon
toiselle puolelle taskussa kokonainen omaisuus. Hän ei voinut siitä
paljoa puhua, sillä se oli asia, joka oli uskottu hänelle ehdottoman
vaitiolon lupauksella. Koko maassa oli ainoastaan neljä henkilöä,
jotka siitä tiesivät. Se tulisi tekemään elämänkäänteen, ja neljässä
viidessä tunnissa olisi se ohi. Kolme kertaa ennen oli se tapahtunut
Oliverille, ja joka kerralla oli hänen pääomansa kasvanut monin
kerroin; että hän ei kasannut miljooneja johtui vain siitä, että
hänellä ei ollut rahoja riittävästi. Ottakoon veli hänen sanansa
pantiksi ja jättäköön itsensä kokonaan hänen käsiinsä.
"Mitä tahdot, että minun pitäisi tehdä?" kysyi Montague vakavana.
"Tahdon, että otat jokaisen markan, mikä sinulla on, taikka siirrät
kaiken, minkä voit saada käsiisi tänä aamuna minulle ostaakseni
niillä osakkeita."
"Ostaaksesi tappionvaralla, sitäkö tarkotat?"
"Sitä tietysti", sanoi Oliver. Mutta kun hän näki veljensä rypistävän
otsaansa, lisäsi hän, "Ymmärrä minua oikein, minulla on ehdottomasti
varmat tiedot siitä, kuinka korkealla eräät osakkeet tänä päivänä
liikkuvat."
"Parhaatkin osakkeiden arvostelijat tekevät usein virheitä
sellaisissa asioissa", sanoi Montague.
"Ei ole kysymyksessä minkään henkilön arvostelu", oli vastaus. "On
kysymyksessä varma tieto. Osakkeet _asetetaan_ niin korkealle."
"Mutta kuinka saatat tietää, ettei henkilö, joka aikoo määrätä niiden
kurssin, valehtele sinulle?"
"Minun tietoni ei tule sellaiselta henkilöltä, vaan sellaiselta,
jolla ei ole mitään sen laatuisia harrastuksia -- joka, päinvastoin,
on itse osallisena minun kanssani, ja voittaa ainoastaan, jos minä
voitan."
"Seuraa siis, toisin sanoen", sanoi Montague, "että sinun tietosi on
varastettu?"
"Kaikki Wall Streetillä on varastettua?" oli Oliverin täsmällinen
vastaus.
Oli pitkä hiljaisuus, jolla aikaa vaunut vierivät nopeasti eteenpäin.
"No?" kysyi Oliver lopuksi.
"Voin kuvitella mielessäni", sanoi Montague, "kuinka joku mies ottaa
haltuunsa määrätyt osakkeet ja kuvittelee, että hänellä on valta,
ja huomaakin sitten, että häntä oli vedetty nenästä. On olemassa
lukemattomia voimia ja asianhaaroja, jotka täytyy ottaa lukuun --
minusta näyttää, että sinä varmasti asetat itsesi vaaranalaiseksi."
Oliver nauroi. "Sinä puhut niinkuin lapsi", vastasi hän. "Otaksuppa,
että minä täydellisesti hallitseisin jotakin yhtiötä, ja että minun
päähäni pälkähtäisi panna se riskiin markkinoiden ohjaamista varten;
no etköpä luulisi, että minä voisin hyvin läheltä tietää, miten
kaikki osakkeet tulisivat laskemaan?"
"Kyllä", sanoi Montague hitaasti, "jos tuollaista voisi ajatella
mahdolliseksi".
"Jos sitä voisi ajatella mahdolliseksi!" nauroi hänen veljensä.
"Ja otaksuppa nyt, että minulla olisi luotettava mies -- sihteeri,
sanokaamme -- ja minä maksaisin hänelle sata tuhatta markkaa
vuodessa, ja hän keksisi mahdollisuuden saada viisisataa tuhatta
yhdessä tunnissa -- luuletko, että hän mahdollisesti jättäisi sitä
koettamatta?"
"En", sanoi Montague, "luulenpa, että hän koettaisi. Mutta mihin
tähtäät?"
"No, jos mies aikoisi aikaansaada jotakin arvokasta, tarvitseisi
hän siihen pääomaa, eikö totta? Ja hän tuskin uskaltaisi heittää
silmäystäkään niihin rahoihin, mitä Wall Streetillä liikkuu, missä
tuhannet silmät häntä vartioitsevat. Mikä olisi luonnollisempaa
kuin etsiä joku henkilö, joka kuuluu ylhäisöön, ja saada siten
yksityisryhmiä kallistamaan asialle korvaansa -- sellaisia, joilla on
loppumattomat määrät käteistä rahaa?"
Montague istui syvissä ajatuksissa. "Ymmärrän", sanoi hän hitaasti;
"ymmärrän!" Sitten, kohdistaen katseensa tiukasti Oliveriin, huudahti
hän kiihkeästi: "Vielä yksi asia!"
"Älä kysy minulta enempää", vastusti toinen "Sanoin sinulle, että
olin antanut lupaukseni --"
"Sinun täytyy sanoa se minulle", sanoi Montague. "Tietääkö Robbie
Walling tästä?"
"Ei tiedä", oli vastaus. Mutta Montague oli tuntenut veljeään kauan
ja läheisesti, ja hän osasi lukea ajatukset hänen silmistään. Hän
tiesi, että se oli vale. Hän oli lopultakin ratkaissut mysterion!
Montague tiesi, että hän oli tullut siihen kohtaan, missä heidän
tiensä erkanivat. Hän ei pitänyt tällaisesta hän ei tullut
New-Yorkiin ollakseen siellä osakehuijarina. Mutta kuinka vaikeaa
olisikaan sitä sanoa; ja kuinka epähienoa olisikaan asettua
vastakynttä sellaisessa kysymyksessä, ja tehdä päätös muutamissa
minuuteissa vaunujen nopeasti kiitäessä eteenpäin!
Hän oli antautunut veljensä käsiin, ja nyt oli hän hänelle
kiitollisuuden velassa, jota hän ei voinut maksaa. Oliver oli
suorittanut maksun kaikista hänen menoistaan; hän teki kaiken hänen
puolestaan. Hän oli tehnyt kaikki omat huolensa hänen huolikseen,
ja kaikki avomielisesti ja täydellä luottamuksella -- otaksuen,
että hänen veljensä pelaisi yhdessä hänen kanssaan peliä. Ja nyt,
ratkaisevalla hetkellä, oli hänen katsottava eteensä ja sanottava:
"Minä en tahdo keinotella. Minä en hyväksy sinun elämääsi!" Kuinka
tuskallista onkaan olla moraalisissa näkökannoissa korkeammalla
ystäviään!.
Jos hän kieltäisi, näki hän selvästi, että hänen olisi pakko
katsoa silmästä silmään täydellistä käännettä; hän ei voisi
jatkaa elämäänsä siinä maailmassa, mihin hänet oli esitetty.
Kaksisataaviisikymmentätuhatta oli näyttänyt suunnattomalta
tulolta, kuitenkin pari viikkoa jo oli riittänyt osottamaan, kuinka
riittämättömältä se tuntui. Hänen täytyisi saada monin verroin
niin suuret tulot, jos he aikoivat jatkaa elämistään nykyisellä
vauhdilla; ja jos Alicen oli pakko kulkea alkamaansa ylhäistä rataa
ja kutsua ystäviään. Ja pyytää Alicea nyt juuri jättämään kaiken,
ja vetäytymään pois, olisi vieläkin vaikeampaa kuin katsoa veljeä
kasvoista kasvoihin tässä vaunussa.
Sitten tuli kiusaus. Elämä oli taistelua, ja tällä tavalla juurihan
se oli taisteltava. Jos hän hylkäisi tilaisuuden, niin toiset
tarttuisivat siihen; itse asiassa kieltäytymällä hän sen juuri heille
tarjoaisi. Tuo suuri mies, kuka hyvänsä hän olikaan, riskeerasi
osakkeita omaksi edukseen -- saattoiko kukaan selvässä tolkussa
hyljätä tilaisuutta siepata häneltä osaa hänen saaliistaan? Montague
tunsi rajun kieltäytymishalunsa kuolevan sisällään.
"No?" kysyi hänen veljensä viimein.
"Oliver", sanoi toinen, "eikö mielestäsi minun pitäisi tuntea sitä
paremmin, jotta voisin sitä arvostella?"
"Sinä et voisi arvostella, vaikka kertoisinkin sinulle kaikki", sanoi
Oliver. "Veisi kauan, ennenkuin ehtisit perehtyä asianhaaroihin ja
olosuhteisiin niinkuin minä olen perehtynyt. Ota sanani; tiedän, että
se on luotettava ja varma."
Sitten äkkiä avasi hän nuttunsa auki ja otti esille muutamia
papereita ja ojensi veljelleen sähkösanoman. Se oli päivätty
Chicagossa ja siinä luettiin: "Vierasta odotetaan tuossa tuokiossa.
Henry." "Se merkitsee, 'Osta mantereenpuoleisia tänä aamuna'", sanoi
Oliver.
"Ymmärrän", sanoi toinen. "Hän on siis Chicagossa, tuo mies?"
"Ei", oli vastaus. "Se on hänen vaimonsa. Mies sähköttää hänelle."
"-- Kuinka paljon sinulla on rahaa?" kysyi Oliver lyhyen vaitiolon
perästä.
"Minulla on suurin osa kahdestasadasta viidestäkymmenestä
tuhannestani", vastasi toinen, "ja noin sataviisikymmentä tuhatta
toimme me mukanamme."
"Kuinka paljon voit saada käsiisi?"
"Voisin saada ne kaikki; mutta osa rahoista on äidin, enkä minä tahdo
niihin koskea."
Nuorempi miehistä oli juuri panemaisillaan jyrkästi vastaan,
mutta Montague keskeytti hänet. "Minä panen peliin ne kaksisataa
viisikymmentä tuhatta, mitkä olen ansainnut", sanoi hän. "En uskalla
riskeerata enempää."
Oliver kohautti olkapäitään. "Niinkuin haluat", sanoi hän. "Sinulla
tuskin koskaan elämässäsi on toista samallaista tilaisuutta."
Hän käänsi pois ajatuksensa tästä asiasta, tai ainakin koetti
sitä tehdä. Muutamien minuuttien perästä olivat ne taas siinä, ja
tuloksena oli, että heidän saapuessaan pankkialueelle, oli Montague
suostunut nostamaan kolmesataa tuhatta.
He pysähtyivät hänen pankkinsa kohdalle. "Sitä ei ole vielä avattu",
sanoi Oliver, "mutta kassanhoitaja kyllä palvelee sinua. Sano
hänelle, että tarvitset ennenkuin pörssi avataan."
Montague meni sisälle ja sai rahansa kuutena uutena, kahisevana
viidenkymmenen tuhannen markan maksuosotuksena. Hän talletti ne
visusti sisimpään taskuunsa ihmetellen hieman itsekseen paikan
suuremmoisuutta, ja sitä nopeaa, tottunutta tapaa, millä kirjanpitäjä
otti vastaan ja maksoi näin suuria summia. Sitten ajoivat he Oliverin
pankkiin ja Oliver nosti kuusisataa tuhatta; ja sitten maksoivat he
ajurille ja astelivat jalkaisin Broadwayta Wall Streetille. Neljännes
tuntia oli jälellä pörssin avaamiseen; ja virtana valui joka puolelta
lautoilta ja vaunuista hyvinvoivan näköisiä miehiä, jotka kiiruhtivat
toimistoihinsa.
"Missä ovat sinun välittäjäsi?" kysyi Montague.
"Minulla ei ole mitään välittäjiä -- ei ainakaan tämänlaatuisille
asioille", sanoi Oliver. Ja hän pysähtyi erään suuren rakennuksen
eteen. "Siellä", sanoi hän, "ovat Hammond ja Streeterin virkailijat
-- toinen kerros itsestäsi vasemmalle. Mene sinne ja kysy jotakin
liikkeen jäsentä ja esitä itsesi valenimellä --."
"Mitä?", änkytti Montague.
"Niin tietysti, mies -- kuinka uneksitkaan antaa omaa nimeäsi? Mitä
sillä on väliä?"
"En ollut koskaan ajatellut tehdä mitään sellaista", sanoi toinen.
"No niin, ajattele sitä siis nyt." Mutta Montague pudisti päätään "En
tahdo sitä tehdä", sanoi hän.
Oliver kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän; "sano
hänelle, ettet huoli antaa nimeäsi. Ne ovat vähän epäluuloisia ja
tahtovat sinulta rahat."
"Otaksukaamme, että he eivät sitä tekisi?", kysyi toinen.
"Sitten odota minua ulkopuolella, ja minä vien sinut jonnekin
muuanne."
"Mitä on minun ostettava?"
"Kymmenen tuhatta kappaletta vanhan mantereen käypiä osakkeita
avaushinnalla; ja käske heitä ostamaan kohoavassa asteikossa, ja
nousemaan huippuun saakka; ja käske heitä myöskin vastaanottamaan
myyntimääräyksesi puhetorven kautta. Sitten odota minua, kunnes minä
tulen sinua noutamaan."
Montague puristi hampaansa yhteen ja totteli määräyksiä. Kun hän
oli tullut niiden ovien sisäpuolelle, joihin oli merkitty Hammond &
Streeter, kiirehti kauniskasvoinen poika häntä vastaan, ja vei hänet
harmaatukkaisen ja ystävällisen herrasmiehen luo, joka oli itse Mr
Streeter. Ja Montague esitti itsensä vieraaksi, joka oli etelästä
tullut tähän kaupunkiin ja halusi ostaa muutamia osakkeita. Mr
Streeter vei hänet sisempään toimistohuoneeseen, pyysi häntä istumaan
pöydän ääreen ja asetti muutamia papereja hänen eteensä. "Saanko
luvan tietää nimenne?" kysyi hän.
"En tahdo ilmaista nimeäni", vastasi toinen. Ja Mr Streeter laski
alas kynänsä.
"Ette tahdo ilmaista nimeänne?" sanoi hän.
"En", sanoi Montague tyynesti.
"Miksi?" -- sanoi Mr Streeter -- "en ymmärrä --."
"Olen muukalainen kaupungissa", sanoi Montague, "enkä ole tottunut
osakkeiden kauppaan. Haluaisin mieluummin pysyä tuntemattomana."
Mies tarkasti häntä terävästi. "Mistä tulette?" kysyi hän.
"Mississipiltä", oli vastaus.
"Ja onko Teillä asunto New-Yorkissa?"
"On eräässä hotellissa", sanoi Montague.
"Teidän on annettava joku nimi", sanoi toinen.
"Sen asianhan ajaa mikä nimi hyvänsä", sanoi Montague. "John Smith,
jos suvaitsette."
"Me emme koskaan tee tällä tavalla", sanoi arvopaperivälittäjä. "Me
vaadimme, että liiketuttavamme esittävät itsensä. Meillä on säännöt
pörssissä -- meillä on säännöt --."
"Pahottelen", sanoi Montague; "tämä tulisi olemaan käteiskauppa."
"Kuinka monta osaketta haluatte ostaa?"
"Kymmenen tuhatta", oli vastaus.
Mr Streeter tuli yhä vakavammaksi. "Se on suuri tilaus", sanoi hän.
Montague ei sanonut mitään.
"Mitä Te haluatte ostaa?" oli seuraava kysymys.
"Mannermaan puoleisia käypiä", vastasi hän.
"Hyvä on", sanoi toinen lyhyen vaitiolon jälkeen, -- "koetamme
tyydyttää Teitä. Mutta Teidän tulee punnita sitä -- muu--."
"Luotan täydelliseen vaitioloon", sanoi Montague.
Mr Streeter laski paperit, ja katsahdettuaan niihin huomasi Montague,
että ne olivat kirjotetut viidensadan tuhannen markan summalle.
"On tapahtunut erehdys", sanoi hän. "Minulla on ainoastaan kolmesataa
tuhatta."
"Oo", sanoi toinen, "luonnollisesti tuleehan meidän velottaa Teitä
kymmenen prosenttia tappionvaralta."
Montague ei ollut valmistunut tällaisen sattuman varalta; mutta hän
teki joitakin laskelmia päässään.
"Mikä on osakkeiden nykyinen hinta?" kysyi hän.
"Viisikymmentäyhdeksän ja viisi kahdeksasosaa" oli vastaus.
"Siis kuusikymmentä tuhatta dollaria on enemmän kuin kymmenen
prosenttia markkinahinnasta", sanoi Montague.
"Niin", sanoi Mr Streeter. "Mutta ollessamme tekemisissä
tuntemattomien kanssa meidän on tietenkin asetettava alin
häviöraja-määräys neljälle pisteelle ylhäältä, ja sitten jäisi Teille
kaksi pistettä varmaa -- todellakin riittämätön määrä."
"Ymmärrän", sanoi Montague -- ja pelottavana salamana välähti hänelle
käsitys siitä hurjasta pelistä, minkä hänen veljensä oli suunnitellut
hänen puolestaan.
"Jota vastoin", jatkoi Mr Streeter houkuttelevasti, "jos asetatte
kymmenen prosenttia, niin saatte kuusi pistettä."
"Hyvä", sanoi toinen viivyttelemättä. "Siis ostakaa minulle kuusi
tuhatta osaketta, olkaa hyvä."
Niin päättivät he kaupan, ja paperit allekirjotettiin ja Mr
Streeter otti nuo kuusi uutta, kahisevaa kymmenen tuhannen dollarin
maksumääräystä.
Sitten saatteli hän Montaguen ulommaiseen toimistohuoneeseen,
huomauttaen ystävällisesti kulkiessa: "Toivon, että saamanne neuvot
ovat hyviä. Me itse olemme olleet enemmän haluttomia mannermaan
puoleisiin -- asema näyttää hieman epävarmalta."
Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden
lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän
tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi
välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa,
ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond
& Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli
rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin
osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen
päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden
yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa,
jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.
Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja;
useimmat niistä säännöllisiä _habitués_, Wall Streetin kuumeen
uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui
katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui
sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän
tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi
-- sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän
jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas
pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.
Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä
jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina,
-- voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää -- jonkin
armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka
pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille -- se
saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin
pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä
varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät
luettaviksi "53 5/8" -- silloin jokainen dollari Montaguen
kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri
korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän
niin suuresti oli iloinnut -- se olisi kaikki mennyt, ja sievonen
pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!
Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin --
yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet
levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko
'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsä _Day's Eventsin_
sisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon
johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta
ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin
sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden
omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden
asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu
sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri
ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta,
joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat
ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta,
jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja
uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."
Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän
tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet
tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi
edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se
59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin
iltapäivällä."
"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi
toinen.
"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista
ostoa."
He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten
katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä
ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad
Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki
kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna
valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet
tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki
toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä
syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset
arvopaperit -- eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa
teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä
sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä
oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus.
Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan
sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita
päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä
osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden
osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai
paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten
akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat
heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä
kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin
että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat
etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat
lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli
keinottelua -- levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita
liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä
pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut
niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja
perikatoon.
He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä
saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa
neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle
jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti
korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli
kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät
ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen
kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan
koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat
edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä
maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan
näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä
päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien
surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen
toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku
voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan
läikkyen -- inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon
tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli
ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi
toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa
värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan
lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan
toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.
Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan
puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli
samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen
taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä
tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli
hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen
ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä
joukkoja.
Tuon kaiken seuraaminen oli mieltä kiinnittävää; mutta siinä oli yksi
hankaluus -- katsojia varten ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja
käyvistä hinnoista. Siten tämän hyörinän näkeminen pani katsojan
vain tuskalliseen jännitykseen -- jotain täytyi tapahtua heidän
osakkeilleen! Oliverkin oli huomattavasti hermostunut -- sittenkin,
varmimmassakin tapauksessa peli oli vaarallinen; saattoihan tapahtua
suunnaton häviö, taikka salamurha, tai maanjäristys! He ryntäsivät
ulos ja raivasivat tiensä lähimpään välitystoimistoon, missä
yksi silmäys taululle ilmaisi heille mannermaanpuoleisten olevan
kuudessakymmenessä. He hengähtivät syvään ja istuutuivat jälleen
odottamaan.
Nyt oli kello puoli kaksitoista. Viisitoista vailla kaksitoista
kohosivat paperit yhdellä kahdeksasosalla, ja sitten neljänneksellä,
ja sitten toisella kahdeksasosalla. He tarttuivat kiihkeästi
toistensa käsiin. Oliko aika tullut?
Nähtävästi oli. Minuuttia myöhemmin olivat osakkeet
paljottais-ostoille kohonneet kuuteenkymmeneenyhteen. Sitten ne
kohosivat vielä kolme kahdeksasosaa. Kiihtynyt sorina kulki läpi
toimitushuoneen, ja harmaat, veteraanit kohosivat ylös paikoiltaan,
Osakkeet kohosivat toisen neljänneksen.
Montague kuuli erään takanansa olevan miehen sanovan naapurilleen:
"Mitä tämä merkitsee?"
"Jumala tietää", oli vastaus; mutta Oliver kuiskasi veljensä korvaan,
"Minä tiedän, mitä se merkitsee. Sisäpuolelaiset ostavat."
Joku osti, ja osti vimmatusti. Muistiinpanija näytti panevan
kaikki muut asiat syrjään ja omistavan kaiken huomionsa mannermaan
puoleisten kauppaan. Se oli kuin peliä, missä toinen puoli
alkaa kasata voittoja, ja kuskin penkillä istuva mies veisaa
voitonriemuisesti, ja kylminkin katsoja on liikutettu -- sillä
kukaan ei saata olla välinpitämätön menestykselle. Ja kun osakkeet
kohosivat yhä ylemmä ja ylemmä, kasvoi aaltona sen mukana kiihtymys,
ja mumina kävi läpi huoneen, väristyksen kulkiessa henkilöstä
toiseen. Muutamat tarkastivat, ihmetellen, kuinka kauan se kestäisi,
ja tuumien, olisiko heidänkin parasta ottaa edes vähäisellä määrällä
osaa; ja sitten merkittiin taas uusi piste, ja he olisivat tahtoneet
suorineensa sen, ja epäröivät tekisivätkö he sen nyt. Mutta toisille,
niinkuin Montague, joilla "oli vähän mukana", se oli voitto, loistava
ja kiihdyttävä; heidän suonensa sykkivät kiivaammin joka kerran
kun numerot vaihtuivat; ja väliajoilla laskivat he voittojaan ja
riippuivat toivon ja vapistuksen välillä uusista voitoista, jotka
olivat tulossa, mutta eivät vielä näkyvissä.
Pidettiin pieni "aselepo" ja pojat, jotka hoitivat taulua,
saivat tilaisuuden levähtää. Osakkeet olivat yläpuolella
kuudenkymmenenkuuden; nyt lepäsi Montague "sametilla", käyttääksemme
Streetin kuvaannollista sanontatapaa. Hänen voittonsa nousi
kolmeensataan tuhanteen markkaan, ja vaikkakin osakkeet laskisivat ja
hänen osansa myytäisiin paljaaksi, ei hän menettäisi mitään.
Hän halusi myydä ja muuttaa rahaksi voittonsa; mutta hänen veljensä
tarttui häntä käsivarteen. "Ei! _ei_!" sanoi hän. "Oikea aika ei ole
vielä tullut!"
Muutamat läksivät aamiaiselle -- ravintolaan, missä heillä oli
puhelin pöydällään, voidakseen siten pysyä yhteydessä tapahtumien
kanssa. Mutta Montaguet eivät ehtineet ajattelemaan syömistä; he
istuivat ja kuvailivat toisilleen liikkeen johtajia, ja laskivat
lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia. Asiat saattoivat vielä mennä
hullusti, ja kaikki heidän voittonsa häviäisivät niinkuin aikaiset
lumihiutaleet -- ja kaikki heidän omaisuutensa niiden mukana. Oliver
vapisi niinkuin lehti, mutta hän ei liikkunut paikoiltaan. "Keskeytä
peli!" kuiskasi hän.
Hän veti esiin kellonsa ja vilkasi siihen. Se oli yli kaksi. "Se
saattaa kestää huomiseen aamuun!" mutisi hän. -- Mutta sitten äkkiä
tuli myrsky.
Muistiinpanija ilmoitti mantereenpuoleisten kohonneen hinnassa
puolellatoista pisteellä eräässä viiden tuhannen osakkeen
kaupassa; ja sitten taas puoli pistettä kahden tuhannen osakkeen
kaupassa. Tämän jälkeen se lakkaamatta nousi. Osakkeet kohosivat
pisteen kerrallaan; ne ylenivät kymmenen pistettä viidessätoista
minuutissa. Ja hirmuinen hämminki puhkesi toimitushuoneessa, ja
useissa tuhansissa muissa toimistoissa Streetin varrella, ja
levisi toisiin ympäri koko maailman. Montague oli noussut ylös ja
liikkui edestakaisin, sillä jännitys oli sietämätön; ja sisemmän
toimitushuoneen ovella kuuli hän jonkun puhelimessa huudahtavan:
"Jumalan rakkauden nimessä, etkö saa selville, mitä on kyseessä?"
Sekunttia myöhemmin ryntäsi joku mies huoneeseen, hengästyneenä
ja silmät mielettöminä palaen, ja hänen äänensä kaikui läpi
toimistohuoneen: "Johtajat ovat määränneet kolmen prosentin
neljännesosingon ja ylimääräisenä osinkona kaksi!"
Ja Oliver tarttui veljeään käsivarteen ja ryntäsi ovea kohti. "Hae
nopeasti välittäjä käsiisi", sanoi hän. "Jos osakkeet ovat lakanneet
nousemasta, myy; ja myy hinnalla millä hyvänsä ennen loppua." Ja
sitten hyökkäsi hän omiin kortteleihinsa.
Noin puoli neljän tienoilla palasi Oliver takaisin Hammond ja
Streeterille, hengästyneenä ja tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä.
Hän oli riemusta pakahtumaisillaan; ja Montague oli tuskin vähempää
kiihtynyt -- itse asiassa hän tunsi olevansa aivan veltto jännityksen
jälkeen, minkä hän vasta oli kestänyt.
"Minkä hinnan saavutit?" kysyi hänen veljensä; ja hän vastasi:
"Keskimäärin 78 3/8." Lopussa olivat osakkeet vielä kerran kiivaasti
nousseet, ja hän oli myynyt kaikki osakkeensa pysäyttämättä nousua.
"Minä sain viisi kahdeksas-osaa", sanoi Oliver. "Oi te jumalat!"
Toimistohuoneessa oli muutamia onnettomia "pestyjä"; Mr Streeter oli
yksi niistä. Heitä kiukutti ja sapetti nähdä noiden kahden onnesta
säteileviä kasvoja; mutta nuo kaksi eivät huomanneet tätäkään. He
läksivät pois, puoleksi tanssien, ja ottivat pari ryyppyä hermojaan
tyynnyttääkseen.
He eivät varsinaisesti saisi rahojaan ennenkuin huomisaamuna; mutta
Montague laski itselleen voittona pyöreissä luvuissa puolitoista
miljoonaa. Tästä noin sata tuhatta menisi osuutena tuntemattomalle
tiedonantajalle; jäännös hänen mielestään oli kohtuullinen korvaus
sen päivän kuuden tunnin työstä.
Hänen veljensä oli voittanut enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon.
Mutta kun he ajoivat kotia, jutellen kaikesta siitä pelonsekaisella
äänellä, ja vannoen toisilleen ehdotonta vaitioloa, pusersi Oliver
äkkiä kätensä nyrkkiin ja iski sillä polveensa.
"Kautta taivaan!" huudahti hän. "Jollen olisi ollut hullu ja
koettanut säästää ylimääräistä tappionvaraa, olisin voinut saada
viisi miljoonaa!"
Viidestoista luku.
Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa
joulujuhlallisuuksia -- soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta
onnellista ja kaunista.
Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan;
puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty
puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta -- se oli tosiaan niin
loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla
kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie
oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja
liekki sysimustissa silmissään.
Hän istui suuressa ajovaunussaan -- jossa syystä kylläkin tuli
kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli;
sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit
ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi
kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat
etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista
ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta
saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin
-- tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään
nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa.
Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä
varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata
viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta
nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja
nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan
minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista
pienintäkään ääntä.
Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin
mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside
Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko
matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie,
jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä
asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille
maatiloille -- tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli
kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja
virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä
harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät
laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie
kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat
olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla
seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi
kuvitella.
Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä,
aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli
siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu
niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka
pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka
oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja,
joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan
arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli
istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka
olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka
eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat
maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa
kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana
New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja
olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen
sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila,
johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen
suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia
lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita,
ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina
omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli
öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja,
ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia
ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu
sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden
sadan miehen aika. Siellä oli _golf_-kenttä [_golf_-peli on eräs
palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin
kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista
Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta
terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja
salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli
valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä
yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.
Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen
serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut
sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä
omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja
saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja
herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita
He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja
olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella
muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää,
miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota
myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat
nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia
vastarakennettuja vuokrakasarmeja -- ja omistajina olivat Devonit.
Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia
-- ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja
kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä
omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään --
he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa
kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.
Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja
automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja
muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä
kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden
ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen
sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen
maatalo, joka kannattaisi itse itsensä -- se tahtoo sanoa, joka
hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle
hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa
maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin,
ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä
lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat
täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli
marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään
valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt
ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu
kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen
aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut.
He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli
tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia
lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea.
Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia
saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä
vuorenhuippulinnoista.
Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täällä _bridgeä_ -- niinkuin
sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka
oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli
ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen
suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että
mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs
Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja
syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi
oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.
Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa
-- ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön
kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri
kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli
tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot -- vapisuttava jännitys,
polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava
kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi
uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta -- ja täällä oli siihen
mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!
Sillä se oli _bridgen_ tarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset
maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän
veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota
ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin
lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan,
matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja
huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan
"kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa
yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla,
ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien
pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskin _bridge_-pelurien laita.
Se muodosti seuraelämän vaivan; se oli levinnyt läpi koko hienoston,
ylhäisen ja alhaisen. Se oli hävittänyt kaiken vapaan seurustelun
ja hyvän toveruuden se lopuksi hävittäisi kaiken tavallisen
sopivaisuudenkin ja tekisi parhaista ihmisistä raa'at huijarit. --
Näin pakisi Mrs Betty Alden, joka oli yksi vieraista ja Montaguen
mielestä täytyi Mrs Billyn tietää, sillä hän itse oli mukana pelissä
kaiken aikaa.
Mrs Billy ei pitänyt Mrs Winnie Duvalista; ja keskustelun aluksi
kysyi hän, minkätähden hän antoi tuon naisen pilata itsensä. Sitten
tuo hyvä vallasnainen siirtyi kertomaan, minkä aseman _bridge_ oli
saavuttanut; kuinka ihmiset pelasivat sitä junassa koko matkan
New-Yorkista San Fransiskoon; kuinka heillä oli pöydät vaunuissaan,
ja kuinka he pelasivat matkustellessaan halki maailman. "Kerran",
sanoi hän, "otin minä mukanani seurueen katsomaan Ameriikan
pokaali-ajoja kaukana Sandy Hookilla; ja kun me saavuimme takaisin
laiturille, huusi joku: 'Kuka voitti?' Ja vastaus oli: 'Mrs Billy
on edellä, mutta me jatkamme tänä iltana'. Matkustimme erään
ystäväseurueen kanssa Välimeren halki Niilille, ja kuljimme ohi
Venetsian ja Kairon ja pyramiidien ja Suetsin kanavan, mutta he
eivät koko aikana kohottaneet päätäänkään -- he pelasivat _bridgeä_.
Ja Tepä luulette, että minä lasken leikkiä, mutta tarkotan oikein
sananmukaisesti sitä, mitä sanon. Tunnen eräänkin miehen, joka
matkusti New-Yorkista Filadelfiaan, ja alotti pelin muutamien
tuntemattomien kanssa, ja ajaa huristi koko tuon pitkän matkan
palmurannikolle saakka saadakseen sen lopetetuksi!"
Montague kuuli myöhemmin kerrottavan eräästä tunnetusta seuraelämän
johtajattaresta, joka oli tullut kokonaan kykenemättömäksi sinä
talvena liiallisen _bridgen_ pelaamisesta New Portissa; ja hän
vietti talvea kuumilla lähteillä ja palmurannikolla -- ja pelasi
_bridgeä_ siellä. He pelasivat sitä parantoloissakin, minne hermoston
murtuminen oli heidät ajanut. Se oli peli, joka niin suuressa
määrässä kulutti naisten elimistöä, että lääkärit oppivat tuntemaan
sen oireet, ja ennenkuin he määrittelivät sairauden, saattoivat he
kysyä: "Pelaatteko _bridgeä_?" Se oli hävittänyt viimeisetkin sabatin
muistot -- yleisenä tapana oli kokoontua peliseurueihin tuona päivänä.
Se oli hyvin kallista peliä siinä muodossa, kun sitä pelattiin
ylhäisön keskuudessa; saattoi helposti voittaa tai menettää useita
kymmeniä tuhansia markkoja yhdessä illassa, ja monella ei ollut
varoja sitä kestää. Jos kuka ei pelannut, hänet pyyhittiin pois
kutsuttujen luettelosta; ja kun kerran oli antautunut peliin,
niin säädyllisyys vaati siinä pysymään, kunnes se oli loppunut.
Niinpä sai kuulla nuorista tytöistä, jotka olivat pantanneet
perhekalleutensa, tai myyneet kunniansa maksaakseen pelivelkojaan; ja
koko ylhäisö tiesi kertoa eräästä nuorukaisesta, joka oli ryöstänyt
emäntänsä jalokivet ja pantannut ne, ja sitten vienyt panttiliput
emännälleen kertoen, että vieraat olivat ryöstäneet häneltä,
rahat. Parhaimpaan ylhäisöön kuului naisia, jotka pelitaitonsa
avulla elivät yksinkertaista ja puhdasta seikkailuelämää; emännät
kutsuivat luoksensa rikkaita vieraita ja nylkivät heidät puhtaiksi.
Montague ei koskaan unohtanut, millä häpeän ja harmin tunteella
hän oli kuunnellut, kun ensiksi Mrs Winnie ja sitten hänen
veljensä varottivat häntä, että hänen oli vältettävä pelaamista
erään ylimysnaisen kanssa, jonka hän tuli kohtaamaan tässä mitä
ylimyksellisimmässä kodissa -- sillä hän oli yleisesti tunnetta
petkuttaja!
"Kuuleppas, veli-kulta", nauroi hänen veljensä, kun hän pani
jyrkästi vastaan, "meillä on tapana sanoa, 'petkuttaa korteilla kuin
nainen.'" Ja sitten ryhtyi Oliver kertomaan hänelle ensimmäisiä
omia kokemuksiaan korttipelin alalla seuramaailmassa, kun hän oli
pelannut _pokeria_ [= muuan laji korttipeliä. Suomentaja.] useiden
hurmaavien nuorten nousukkaiden kanssa; ne saattoivat luetella
lehtensä ja ottaa rahat näyttämättä ollenkaan korttejaan, ja hän oli
ollut liian kohtelias pyytääkseen niitä nähdä. Mutta myöhemmin oppi
hän huomaamaan, että tämä oli säännöllinen temppu, ja sitten ei hän
enää koskaan pelannut _pokeria_ naisten kanssa. Ja Oliver näytti
veljelleen yhden näistä tytöistä -- tuolla hän istui, kuvan kauniina
ja marmorin kylmänä, puoleksi poltettu paperossi pöydän syrjällä,
ja whiskyä ja suudaa ja jääpalasia laseissa hänen vierellään.
Tuonnempana, kun hän sattui lukemaan sanomalehteä, kumartui hänen
veljensä hänen olkapäänsä yli ja osotti toista hulluuden oiretta --
muuatta ilmotusta, jonka otsikkona oli: "Onnenne on muuttuva." Siinä
ilmotettiin, että Rosensteinin salongeissa juuri Viidennen Avenuen
varrella, saattoi lainata rahaa kalliita pukuja ja turkkeja varten!
Koko sen kymmenen päivän aikana, minkä tämä vierailu kesti,
omistautui Mrs Winnie kokonaan pitämään huolta siitä, että
Montaguella kului aika hupaisesti; Mrs Winnie istui hänen rinnallaan
pöydässä -- hän huomasi, että jotenkuten oli aivankuin syntynyt
sanaton sopimus, joka määräsi hänet luonnollisena asiana Mrs
Winnielle kuuluvaksi. Ei kukaan virkkanut siitä hänelle mitään, mutta
tietäessään, kuinka armottomasti toisten ihmisten asioita tutkittiin
ja tarkastettiin, alkoi hänelle tuntua olo sietämättömältä.
Tuli aika, jolloin hänestä Mrs Winnie tuntui aivan kiusottavalta; ja
kohta aamiaisen jälkeen hän repi itsensä irti ja meni yksin pitkälle
kävelymatkalle. Tällä matkalla sattui hänelle seikkailu.
Maan pinnalle oli satanut parin tuuman paksulta lunta, ja se
kimalteli auringon paisteessa. Ilma oli kirpeä, ja hän veti sitä
täysin siemauksin sisäänsä, ja harppaili reippaana noin tunnin
verran vuorien yli. Siellä puhalteli vinha tuuli, ja kun hän tuli
kukkuloiden toiselle puolelle, löi se häntä vasten kasvoja ja hän
näki virran valkeana vaahtoavan. Ja sitten laaksoissa alhaalla oli
taas kaikki tyyntä.
Täällä muutamassa paikassa, missä kasvoi tiheälti metsää, tempasi
Montaguen huomion äkkiä omituinen ääni, raskas jymähdys, joka tuntui
panevan maan vapisemaan. Se tuntui kaukaiselta räjähdykseltä, ja hän
pysähtyi silmänräpäykseksi, ja jatkoi taas matkaansa tähystellen
eteensä. Hän sivuutti mutkan, joka oli tiellä, ja silloin näki hän
suuren puun, joka oli kaatunut suoraa päätä yli tien.
Hän jatkoi matkaansa, luullen tämän aiheuttaneen ryskinän, jenka hän
oli kuullut. Mutta tullessaan lähemmäksi huomasi hän erehtyneensä.
Puun takana oli jotakin muuta, ja hän alkoi juosta sitä kohti. Kaksi
automobiilin pyörää kohosi siellä ylös taivasta kohti. Hän hyppäsi
puun rungolle, ja yhdellä silmäyksellä näki hän koko tapahtuman.
Suuri matkailijavaunu oli kiitänyt jyrkän mutkan ympäri, ja koettanut
sivuuttaa odottamatonta estettä, jolloin se oli lentänyt kuperkeikkaa
ojaan.
Montague kirkasi kauhusta, sillä miehen ruumis makasi puristuneena
vaunun alle. Hän juoksi sitä kohti, mutta toinen silmäys, jonka hän
sinne päin heitti, pani hänet pysähtymään -- hän näki, että verta oli
pursunnut ulos miehen suusta, ja punannut lumen kaikkialla ympärillä.
Hänen rintansa oli nähtävästi painunut litteäksi, ja hänen silmänsä
olivat pelottavat, puoleksi ulkona kuopistaan.
Silmänräpäyksen seisoi Montague tuijottaen, aivankuin olisi muuttunut
kiveksi. Silloin kuului vaunun toiselta puolelta valitus, ja hän
juoksi ääntä kohti. Ojassa makasi toinenkin mies, joka heikosti
liikutti itseään Montague juoksi häntä auttamaan.
Miehellä oli päällään raskas, karhunnahkainen turkki. Montague nosti
hänet ylös, ja hän näki hänen olevan hyvin ijäkkään ihmisen; syvä
haava kulki yli hänen otsansa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin
palttina. Toinen auttoi hänet istumaan, niin että hänen selkänsä oli
ojanparrasta vasten, ja tuntematon avasi silmänsä ja valitti.
Montague polvistui hänen viereensä, kuunnellen hänen hengitystään.
Hän tunsi itsensä sanomattoman avuttomaksi -- hän ei osannut tehdä
muuta kuin avata miehen takit, ja kuivata kasvoille valuvaa punaista
verta.
"Vähän whiskyä", voihki outo. Montague vastasi, että hänellä ei ollut
tippaakaan; mutta toinen vastasi, että vaunussa oli vähän jälellä.
Ojanreuna oli siksi kalteva, että Montague saattoi ryömiä vaunun
alle ja löytää sieltä säilykesuojan ja sieltä pullon. Vanha mies
joi pisaran, ja heikko väri palasi hänen kasvoilleen. Montaguen
tarkastaessa häntä, välähti hänelle, että nuo kasvot olivat tutut;
mutta missä hän ne oli nähnyt, sitä hän ei saattanut muistaa.
"Kuinka monta Teitä oli matkassa?" kysyi Montague; ja mies vastasi,
"Ainoastaan yksi."
Montague nousi ja totesi miehen, joka nähtävästi oli kuski --
kuolleeksi. Sitten kiiruhti hän alas tielle, ja raahasi keskelle
sitä muutamia risukimppuja, niin että tietä pitkin tuleva
automobiili saattoi ne nähdä jo kaukaa; tämän jälkeen palasi hän
takaisin tuntemattoman luo ja sitoi nenäliinan hänen otsansa ympäri
pysähdyttääkseen verenvuodon haavasta.
Vanhan miehen huulet olivat lujasti yhteen puserretut, aivankuin hän
olisi kärsinyt suuria tuskia. "Minä olen mennyttä kalua!" voihki hän
uudelleen ja uudelleen.
"Mistä kohden olette haavottunut?" kysyi Montague.
"En tiedä", änkytti hän. "Mutta se tappaa minut! Minä tiedän sen --
se on viimeinen hiuskarva."
Sitten sulki hän silmänsä ja nojautui taakse päin. "Ettekö voi saada
lääkäriä?" kysyi hän.
"Lähistöllä ei ole ainoatakaan taloa", sanoi Montague. "Mutta minä
voin juosta --."
"Ei, ei!" keskeytti toinen tuskastuneena. "Älkää jättäkö minua!
Kylläpähän joku tulee. -- Oh, tuota mieletöntä kuskia -- minkätähden
hän ei saattanut ajaa hitaasti, kun käskin? Se on aina niiden tapa --
ne tahtovat aina kopeilla."
"Mies on kuollut", sanoi Montague tyynesti.
Toinen kohosi kyynäspäillään maasta. "Kuollut!" läähätti hän.
"Niin", sanoi Montague. "Hän on vaunun alla."
Vanhan miehen silmät olivat tulleet kauhusta mielettömiksi; ja hän
tarttui Montaguea käsivarteen. _"Kuollut!"_ sanoi hän. "Oi Jumalani
-- ja se olisin saattanut olla minä!"
Seurasi hetken hiljaisuus. Tuntematon veti syvään henkeä ja kuiskasi
taas: "Minä olen mennyttä kalua! En jaksa sitä kestää! Se on liikaa!"
Montague oli huomannut nostaessaan miestä ylös ojasta, että hän oli
rakenteeltaan hyvin hento ja kuihtunut. Nyt tunsi hän, kuinka käsi,
joka piti kiinni hänen käsivarrestaan, vapisi voimakkaasti. Hänelle
välähti, että ehkei mies olekaan todellisesti haavottunut, vaan että
yhteentörmäys on järkyttänyt hänen hermojaan.
Ja hän sai hetkistä myöhemmin varmuuden tästä, kun tuntematon äkkiä
nojasi eteenpäin, ja tarttui häneen kaksinkertaisella voimalla ja
tuijotti häneen laajentuneilla, kauhua kuvastavilla silmillään.
"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?" läähätti hän.
"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?"
Sitten odottamatta vastausta jatkoi hän raivoisasti -- "Ei, ette! Te
ette voi! Te ette voi! Luulen, ettei kukaan tiedä sitä niinkuin minä
tiedän! Ajatelkaa -- kymmeneen vuoteen ei ole ollut minuuttiakaan,
jolloin en olisi tuntenut kuolemanpelkoa! Se seuraa minua ympäri --
se ei päästä minua rauhaan! Se hyökkää minun kimppuuni sellaisissa
paikoissa kuin tämä! Ja kun pakenen sitä, saatan kuulla sen ilkkuen
nauravan itselleni -- sillä se tietää, että en voi päästä pois!"
Vanha mies veti tukahtuneesti huoahtaen henkeä. Hän riippui
kiinni Montaguesta niinkuin pieni lapsi, ja tuijotti hänen
kasvoihinsa mielettömällä hätääntyneellä katseella. Montague istui
kiinninaulittuna.
"Niin", raivosi hän, "se on totta, Jumala olkoon todistajani! Ja
tämä on ensimäinen kerta elämässäni, kun siitä kerron! Minun täytyy
sitä salata -- sillä ihmiset nauraisivat minulle -- he ovat olekaan
pelkäämättä! Mutta minä makaan valveilla kaiket yöt, ja se istuu
aivankuin vihollinen sänkyni reunalla! Makaan ja kuuntelen omaa
sydäntäni tunnen sen lyövän, ja minä ajattelen, kuinka se on heikko
ja kuinka ohuet seinämät sillä on, ja kuinka kurjaa ja avutonta on,
että elämä riippuu siitä! -- Ehkette tiedä, mitä se merkitsee?"
Montague pudisti päätään.
"Te olette nuori, nähkääs", sanoi toinen. "Te olette terve -- kaikki
ovat terveitä paitsi minä! Ja jokainen vihaa minua -- en ole saanut
koko maailmassa ainoatakaan ystävää!"
Montague joutui aivan hämilleen tästä äkkinäisestä
mielenpurkauksesta. Hän koetti sitä pysähyttää, sillä hänestä tuntui
miltei sopimattomalta kuunnella -- ei ollut kunniallista vetää tällä
tavalla ihmistä ulos varuksistaan. Mutta vierasta oli mahdoton
seisauttaa; hän oli täydellisesti menehtynyt, ja hänen äänensä kasvoi
kasvamistaan.
"Se on totta joka ainoa sana", huudahti hän raivoisasti. "Ja minä
en jaksa sitä enää kestää -- en jaksa enää kestää mitään. Minäkin
olin kerran nuori ja väkevä -- minäkin voin pitää huolta itsestäni;
ja minä sanoin: tahdon koota rahaa, tahdon olla toisten ihmisten
herra! Mutta minä olin hullu -- minä en muistanut terveyttäni. Ja nyt
koko maailman rahat eivät voi tehdä minulle yhtään hyvää! Antaisin
tällä hetkellä viisikymmentä miljoonaa markkaa ruumiista, joka olisi
niinkuin kenen tahansa muun ihmisen -- ja tällainen -- tällainen
minulla on!"
Hän löi käsillään rintaansa. "Katsokaa sitä!" huusi hän
hysteerillisesti. "Tällaisen olen minä saanut elämistä varten! Se
ei sulata mitään ruokaa, ja minä en jaksa pitää sitä lämpöisenä --
siinä on kaikki vialla! Miltä Teistä tuntuisi maata valveilla yöllä
ja sanoa itsellenne, että hampaanne murenivat ettekä voinut sille
mitään -- että hiuksenne lähtivät ilman, että kukaan voi niiden
lähtöä pysähyttää? Sinä olet vanha ja loppuun kulunut -- muutut
pian atomeiksi; ja jokainen sinua vihaa -- kaikki odottavat sinun
kuolevan, jotta saisivat sinut pois tieltään. Lääkärit tulevat ja he
ovat kaikki hölynpölyä! He pudistavat päätään ja käyttävät pitkiä
nimiä -- he tietävät hyvin, että eivät voi tehdä kenellekään mitään
hyvää, mutta he tarvitsevat suuret palkkansa! Ei, muuta he eivät
voi tehdä, kuin peljästyttää sinut yhä pahemmin ja tehdä sinut
entistäänkin sairaammaksi!"
Montague ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella tätä vastenmielistä
purkausta. Hänen yrityksensä tyynnyttää vanhusta eivät saaneet aikaan
muuta kuin kiihdyttivät häntä yhä enemmän.
"Minkä tähden täytyy sen kaiken langeta minun päälleni?" vaikeroi
hän. "Tahdon olla niinkuin muutkin ihmiset -- tahdon elää! Ja nyt
sitä vastoin, minä olen kuin mies, jonka ympärillä pari nälkäistä
sutta saaliinhimoisina kiertävät -- sellaista on elämäni. Se
on samallaista kuin Luonto, nälkäistä ja julmaa ja raakaa! Te
luulette tietävänne, mitä elämä on; se näyttää niin kauniilta ja
ystävälliseltä ja lempeältä -- sellaista se on, kun olet huipulla!
Mutta nyt minä olen alhaalla, ja minä _tiedän_, mitä se on -- se on
niinkuin painajainen, joka ojentaa kätensä tarttuakseen sinuun kiinni
ja musertaakseen sinut! Ja sinä et pääse sitä pakoon -- sinä olet
avuton niinkuin rotta nurkassa -- sinä olet tuomittu -- sinä olet
_tuomittu_!" Onnettoman miehen ääni muuttui epätoivoiseksi huudoksi,
ja hän vaipui kokoon Montaguen eteen, vapisten ja nyyhkyttäen.
Toinenkin tunsi heikosti vapisevansa ja olevansa kauhun vallassa.
Vallitsi kauan hiljaisuus, ja sitten kohotti vieras kyynelten
kostuttamat kasvonsa, ja Montague auttoi häntä pysymään pystyssä.
"Haluatteko vielä vähän whiskyä?" kysyi hän.
"En", vastasi toinen tuskin kuuluvasti, "On parempi, etten ota."
"-- Lääkärini eivät salli minun ollenkaan juoda whiskyä", lisäsi hän
hetken kuluttua. "Sen he tekevät maksani takia. He ovat määränneet
minulle niin monta 'ette saa', että täytyy olla muistikirja,
jos tahtoo pitää niistä lukua. Ja kaikki ne yhteensä eivät tee
minulle rahtustakaan hyvää! Ajatelkaa sitä -- minun täytyy elää
graham-korpuilla ja maidolla -- itse asiassa ei ole siruakaan muuta
mennyt huulieni ohi kahteen vuoteen kuin graham-korppuja ja maitoa."
Ja silloin välähti äkkiä salamana Montaguelle, missä hän oli
ennen nähnyt nämä rypistyneet vanhat kasvot. Se oli Laura Heganin
eno, jonka majuri oli osottanut hänelle miljonäärien klubin
ruokailuhuoneessa! Vanha Henry S. Grimes, joka itse asiassa oli vasta
kuusikymmentä vuotta, mutta näytti kahdeksankymmen vuotiaalta; hän,
joka omisti köyhäinkortteleita, ja ajoi yhdessä kuukaudessa kadulle
enemmän ihmisiä kuin mahtui suunnattomaan klubihuoneustoon!
Montague ei osottanut tuntemisen merkkiäkään, vaan istui paikoillaan
pitäen miestä käsivarsillaan. Pieni veripisara tuli esille nenäliinan
alta ja vieri alas hänen poskelleen; Montague tunsi hänen vapisevan,
kun hän kosketti sitä sormellaan.
"Onko haava suuri?" kysyi hän.
"Ei, ei suuri", sanoi Montague; "parin kolmen lääkärinpistoksen
pituinen kenties."
"Lähettäkää noutamaan perhelääkäriäni", lisäsi toinen. "Jos minä
pyörtyisin tai tapahtuisi jotain muuta, niin löydätte hänen nimensä
korttikotelossani. Mitä se oli?"
Alhaalta tieltä kuului meluavia ääniä. "Halloo", huusi Montague;
ja silmänräpäyksen kuluttua tuli kaksi miestä automobiilipuvuissa
juosten häntä kohti. He pysähtyivät, katsellen kauhistuneina näkyä,
joka nousi heidän eteensä.
Montaguen kehotuksesta hakivat he viivyttelemättä pölkkyjä, joiden
avulla saattoivat nostaa vaunua siksi ylös, että saivat kuskin
ruumiin vedetyksi sen alta. Montague huomasi, että se oli aivan kylmä.
Hän meni takaisin vanhan Grimesin luo. "Minne haluaisitte Te päästä?"
kysyi hän.
Toinen epäröi, ennenkuin vastasi. "Minun oli tarkotuksena
Harrisoneille --" sanoi hän.
"Leslie Harrisoneille?" kysyi Montague. (Ne olivat olleet niiden
vieraiden joukossa, joita hän oli tavannut Devoneilla.)
Toinen huomasi hänen katseestaan, että hän tunsi heidät. "Tunnetteko
heidät?" kysyi hän.
"Tunnen kyllä", sanoi Montague.
"Se ei ole kaukana", sanoi vanha mies. "Kukaties olisi parasta mennä
sinne." Ja sitten epäröi hän taas hetkisen; ja tarttuen Montaguen
käsivarteen ja vetäen häntä luokseen kuiskasi hän, "Sanokaa minulle
-- ettette -- ettette kerro --"
Montague ymmärsi, mitä hän tarkotti ja vastasi: "Se on säilyvä meidän
välillämme." Samalla tunsi hän uuden vastenmielisyyden väristyksen
tätä kurjista kurjinta vanhaa olentoa kohtaan.
He nostivat hänet vaunuun; ja kun he viipyivät paraiksi sen verran,
että ehtivät kääriä kuskin ruumiin peitteeseen, kysyi hän äreänä,
minkä vuoksi eivät he jo lähteneet. Neljännes tuntia kestävän matkan
aikana riippui hän kokonaan kiinni Montaguessa, vapisten pelosta joka
kerta, kun he ajoivat vastaan tulevan käännöksen ympäri.
He saapuivat Harrisonin talolle; ja lakeijalta, joka avasi oven,
hävisi silmänräpäyksessä teennäinen välinpitämättömyytensä nähdessään
suuren, karhunnahkaisen kasan Montaguen käsivarrella. "Lähettäkää
hakemaan Mrs, Harrisonia", sanoi Montague, laskien mytyn salissa
olevalle sohvalle. "Noutakaa lääkäriä, niin pian kuin mahdollista",
lisäsi hän toiselle palvelijalle.
Mrs Harrison tuli "Se on Mr Grimes", sanoi Montague; sitten kuuli
hän pelästyneen huudahtuksen, ja kääntyessään katsomaan näki hän
Laura Heganin, joka kävelypuvussaan astui reippaana sisään kylmästä
ulkoilmasta.
"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän. Ja Montague kertoi hänelle niin
nopeasti kuin saattoi, ja hän juoksi auttamaan vanhusta. Montague
seisoi vierellä, ja kantoi hetken kuluttua hänet yläkertaan, ja
odotteli alhaalla, kunnes lääkäri saapui.
Vasta kotimatkalla ehti hän ajatella Laura Hegania, ja kuinka
kauniilta hän näytti turkeissaan. Hän aprikoi, oliko aina oleva hänen
kohtalonaan kohdata Miss Hegania sellaisissa olosuhteissa, missä Miss
Heganille ei jäänyt vähääkään aikaa huomata hänen olemassaoloaan.
Kotona kertoi hän seikkailuistaan, ja huomasi olevansa koko
loppupäivän sankari. Hän oli pakotettu antamaan haastatteluja useille
sanomalehtireporttereille ja hänen oli pakko kieltää yhden heistä
ottamasta itsestään valokuvaa. Jokainen Devoneilla näytti tuntevan
vanhan Henry Grimesin, ja Montague ajatteli itsekseen, että jos tämän
pienen ihmisryhmän huomautukset olivat sattuvana näytteenä, niin tuo
onneton miesparka oli oikeassa sanoessaan, että hänellä ei ollut
ainoatakaan ystävää maailmassa.
Kun hän astui alakerran lukusaliin seuraavana aamuna, löysi hän
sanomalehdissä suuremmoisia kuvauksia onnettomuudesta, ja sai
lukea, että Grimes ei ollut saanut muuta pahempaa kuin haavan
päälakeensa ja lievän tärähdyksen. Näin ollenkin tunsi hän kuitenkin
velvollisuudekseen käydä tiedustelemassa sairaan tilaa, ja hän ajoi
sinne vähää ennen aamiaista.
Laura Hegan tuli alas häntä vastaan, päällään valkoinen aamupuku. Hän
vahvisti sanomalehtien hyvät uutiset, ja sanoi, että hänen enonsa
nukkui rauhallisesti. (Hän ei sanonut, että hänen lääkärinsä oli
tullut pikajunalla, mukanaan kaksi sairaanhoitajatarta, ja asettunut
asumaan taloon ja kieltänyt tuolta vanhalta miljonääriraukalta hänen
grahami-korppunsa ja maitonsakin). Sen sijaan sanoi hän, että hän
oli erikoisesti maininnut Montaguen ystävällisyydestä, ja pyytänyt
häntä puolestaan ilmaisemaan hänelle kiitollisuutensa. Montague oli
kuitenkin siksi ruokoton, että epäili tätä.
Se oli ensi kerta kuin hänellä koskaan oli ollut tilaisuutta puhella
Miss Heganin kanssa. Hän huomasi tuon lempeän, hyväilevän äänen,
jossa ei ollut hiukkastakaan eteläistä kaikua; ja iloksensa huomasi
hän, että hän saattoi jutella ilman, että hänen ylevyytensä ja jalon
kauneutensa taikalumous hävisi hänestä. Montague viipyi niin kauan
kuin hänellä suinkin oli siihen oikeutta.
Ja koko kotimatkan ajatteli hän Laura Hegania. Siinä ensi kerran
kohtasi hän naisen, jota hän halusi oppia tuntemaan; naisen, jossa
oli jotakin arvokasta ja hillittyä, ja jonka elämässä oli jotakin
aatetta. Ja hänen oli mahdotonta päästä häntä tuntemaan -- sillä Miss
Hegan oli rikas.
Tätä tosiasiaa ei voinut syrjäyttää -- Montague ei edes koettanutkaan
sitä tehdä. Hän oli tavannut naisia, joilla jo oli omaisuuksia
hallussaan, ja hän tiesi, mitä he ajattelivat itsestään, ja mitä
muu maailma heistä ajatteli. He saattoivat sydämestään halata olla
jotakin muuta kuin aarrekammioiden haltijoita, mutta heidän toiveensa
olivat turhia; raha kulki heidän kintereillään ja he saivat varjella
sitä kaikilta tungettelijoilta. Montague muisti yhden perijättären
toisensa jälkeen -- nousukkaita, muutamat heistä komeita ja hentoja
kuin perhoset -- mutta pinnan alta kovia kuin teräspanssari. Kaiken
elämäänsä oli heitä opetettu ajattelemaan itsestään niin, että he
edustivat rahaa, ja kaikista muista, jotka tulivat likelle, että he
olivat seikkailijoita, jotka etsivät rahaa. Jokaisessa sanassaan
toivat he esille tämän ajatuksen ja jokaisesta silmäyksestä,
jokaisesta liikkeestä saattoi sen lukea. Ja sitten ajatteli hän
Laura Hegania ja sitä omaisuutta, minkä hän tulisi perimään; ja hän
kuvitteli, minkälainen hänen elämänsä talisi olemaan -- kaikellaiset
matelijat ja loiseläimet ja liehakoitsijat piirittäisivät hänet --
suunnitelmia rakentavat mammat ja rakastettavasti hymyilevät siskot
ja serkut punoisivat juonia saavuttaakseen hänen luottamuksensa!
Saattoiko mies, joka oli köyhä, ja joka tahtoi säilyttää
itsekunnioituksensa, vetää muuta johtopäätöstä, kuin että hänen oli
mahdoton päästä hänen tuttavuuteensa?
Kuudestoista luku.