Hän keskeytti, ja Montague sanoi epävarmasti, "Niin otaksun."

"Te ette pidä hänestä", sanoi toinen. "Voin sen huomata. Ja luulen,

että Alicekaan ei enää kaipaa häntä. Ja minä olen sen kaiken

suunnitellut ja määrännyt niin, että Alice kohottaisi hänet!"

Montague hymyili uhmalla.

"Oi, minä tiedän", sanoi Mrs Winnie. "Se ei olisi ollut helppoa.

Mutta Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mikä ihastuttava poika

Charlie aina ennen oli, ennenkuin kaikki naiset ryhtyivät yhdessä

saattamaan häntä perikatoon."

"Voin kuvitella sitä mielessäni", sanoi Montague; mutta hän ei ollut

koko kysymyksestä huvitettu.

"Te olette aivan niinkuin minun mieheni", sanoi Mrs Winnie

surullisena. "Te ette välitä yhtään siitä, mikä on heikkoa tai

onnetonta."

Sitten oli hetken vaitiolo. "Ja luulempa", sanoi hän lopuksi, "että

Tekin muututte liikemieheksi -- jolla ei ole hiukkaakaan aikaa

kenellekään eikä millekään. Oletteko jo alkanut?"

"En vielä", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."

"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä liikeasioista", myönsi hän.

"Kuinka ne pannaan alulle?"

"En itsekään voi sanoa vielä niitä tuntevani", sanoi Montague nauraen.

"Ettekö tahtoisi olla minun mieheni holhokkina?" kysyi hän.

Ehdotus tuli jotenkin äkkiä, mutta Montague vastasi hymyillen,

"Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mitä hän tekisi minulla?"

"Minä en sitä tiedä. Mutta hän voi tehdä, mitä hän vaan haluaa

kaupungissa. Ja hän osottaisi Teille, kuinka voidaan ansaita

tukuttain rahaa, jos minä häntä pyytäisin." Ja sitten lisäsi Mrs

Winnie nopeasti, "Minä todellakin sitä tarkotan -- hän voisi sen

tehdä."

"Minä en yhtään sitä epäile", vastasi Montague,

"Ja lisäksi", jatkoi Mrs Winnie, "Teidän ei tarvitse hävetä käyttää

hyväksenne niitä tilaisuuksia, jotka Teille tarjoutuvat. Tulette

huomaamaan, että New Yorkissa ette pääse eteenpäin, jollette kulje

suoraa tietä ja sieppaa sitä, mitä voitte. Ihmiset ovat kyllä

sukkelia ehtimään aina etukäteen."

"He kaikki ovat olleet minulle tähän saakka hyvin ystävällisiä",

sanoi hän. "Mutta kun minä olen valmis ryhtymään liikeasioihin,

kovennan minä sydämeni."

Mrs Winnie istui vaipuneena mietiskelyyn. "Minusta liikeasiat

ovat vallan kauheita", sanoi hän. "Niin paljon ankaraa työtä ja

huolehtimista! Minkätähden eivät ihmiset voi oppia tulemaan toimeen

ilman niitä?"

"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.

"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen.

"Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut

rahaa."

"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten

tämän talonkin!"

"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se

on oikein totta -- minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä

eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista

ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen

toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen

maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä

elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan

oma kukkatarha -- korutonta ja yksinkertaista --" ja siihen Mrs

Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"

"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta

sanomalehtireporttereita --."

"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella

koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää

-- sanomalehtireportterien takia!"

Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi

häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään;

hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi

nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän

turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän

vielä oli kohdannut -- ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa

tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja

paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden

kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun

joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin

postimerkin kirjekuoressa -- sillä harmaa violetti oli hänen värinsä,

ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia!

Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus

läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti

tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi

olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa

Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.

Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja

siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun

hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs

Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon

ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran

ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille.

Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin -- joku oli

vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen

professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat

henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän

suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri

on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai

peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"

"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä

suhteessa", sanoi Montague nauraen.

"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli

mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja

sitten oli koputuksia -- ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä

ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä.

Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja

sitten tämä nainen -- rouva Se-ja-se -- meni ranssiin uh! Perästä

päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka

hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli

juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"

"Sellainen kertomus kulkee meidän perheessämme", sanoi hän.

"Jokaisessa perheessä näyttää sellainen olevan", sanoi Mrs Winnie.

"Mutta, paras ystävä, se teki minut niin rauhattomaksi -- makasin

valveilla koko yön odottaen näkeväni oman isäni Hänellä oli

hengen-ahdistusta, nähkääs; ja minä kuvittelin kuulevani hänen

hengityksensä."

He olivat nousseet ja harhailivat kasvihuoneeseen; ja Mrs Winnie

katsahti aseissa olevaan mieheen. "Minä rupesin kuvittelemaan,

että tämä henki tulisi minua katsomaan", sanoi hän. "Luulen, etten

tästä lähtien käy enää istunnoissa. Minun miehelleni oli kerrottu,

että minä olin luvannut heille vähän rahaa, ja hän raivostui -- hän

pelkää, että se joutuu sanomalehtiin." Ja Montague nauroi sisässään

niin että vapisi, kuvitellessaan, mikä työ ylimyksellisellä ja

ylpeällä vanhalla pankkiirilla mahtoi olla koettaessaan estää

vaimoansa joutumasta sanomalehtien palstoille!

Mrs Winnie sytytti valot suihkulähteessä, ja istuutui sen reunalle ja

seurasi silmillään kaloja. Montague puoleksi odotti hänen kysyvän,

luuleeko hän niillä olevan henkeä; mutta hän säästyi siitä, Mrs

Winnien jatkaessa aivan toiseen suuntaan.

"Minä kysyin sitä tohtori Parryltä", sanoi hän. "Oletteko kohdannut

hänet?"

Tohtori Parry oli St Cecilian, Viidennen Avenuen varrella olevan

uudenaikaisen kirkon sielunpaimen, ja useimmat Montaguen tuttavista

kävivät siellä. "En ole vielä ollut kaupungissa ainoatakaan

sunnuntaita", vastasi hän. "Mutta Alice on hänet tavannut."

"Teidän täytyy tulla minun kanssani jonkun kerran", sanoi hän. "Mutta

mitä tulee henkiin. --."

"Mitä hän niistä sanoi?"

"Hän näytti niitä pakenevan", nauroi Mrs Winnie. "Hän sanoi, että se

vie helposti vaarallisille aloille. Mutta ah, minä unohdin -- minä

kysyin myöskin swamiltani, ja hän ei siitä ollenkaan hämmästynyt.

He ovat tottuneet henkiin; tiedättehän, että he uskovat henkien

takaisinpalaamiseen maan päälle. Minä ajattelin, että jos se olisi

hänen henkensä, niin mielelläni katsoisin sitä -- sillä hänellä on

niin kauniit silmät. Hän antoi minulle kirjan, jossa kerrottiin

hindulaisia legendoja, -- ja niissä oli niin ihana kertomus nuoresta

prinsessasta, joka rakasti turhaan ja kuoli surusta; ja hänen

sielunsa siirtyi naarastiikeriin; ja hän tuli yön aikana siihen

paikkaan, missä hänen rakastajansa lepäsi, nukkuen nuotiotulen

ääressä, ja hän vei hänet mukanaan henkimaailmaan. Se miltei pani

veret hyytymään -- minä istuin täällä ja luin sitä, ja minä saatoin

mielessäni kuvitella hirvittävän naarastiikerin kiemurtelevan puiden

varjossa, ja juovat sen taljalla loistivat nuotion valossa, ja sen

viheriät silmät hehkuivat. Tunnettehan tuon runon -- me luimme sitä

ennen koulussa -- 'Tiikeri, tiikeri, tulisilmä!'"

Montaguen oli vaikea kuvitella mielessään naarastiikeriä Mrs

Winnien kasvihuoneessa, jollei, todellakaan, tahtonut ottaa

esitystä kuvaannollisessa merkityksessä. Ihmisen sydämessä nukkuu

rajuja petoja, jotka silloin tällöin ulvovat, ja liikuttavat

likasenkeltaisia jäseniään, ja saavat ihmisen erkaantumaan ja

muuttumaan kylmäksi. Mrs Winnie oli puettu harsomaisen pehmeään

pukuun, joka oli koristeltu punasilla kukkasilla, mutta ne kalpenivat

hänen kasvojensa syvän punan rinnalla. Hänellä oli oma hajuvetensä,

jossa oli kummallinen, kiihottava tuoksu, joka kosketteli muistojen

kieliä niinkuin vain tuoksu voi niitä koskettaa. Hän nojasi Montaguea

kohti, puhuen kiihkeästi, ja pehmeät, valkoiset käsivartensa

nojasivat marmoriseen renanteeseen. Sellaista hurmaavaisuutta oli

mahdoton katsella ilman viettelystä; ja hieno väristys kävi läpi

Montaguen, niinkuin tuulenhenki kulkee lammikon yli. Se lienee

koskettanut myöskin Mrs Winnietä, sillä hän vaikeni äkkiä, ja hänen

katseensa harhaili kauas pimeyteen. Pari minuuttia oli kaikki

hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin lähteen säännöllinen pulpunta, ja

naisen rinnan aaltomainen, tasainen kohoilu.

Ja seuraavana aamuna sitten kysäsi Oliver, "Missä sinä olit eilen

illalla?" Ja hänen veljensä vastattua, "Mrs Winnien luona", hymyili

hän ja sanoi, "Oh!" Sitten lisäsi hän vakavasti, "Kasvata Mrs

Winnietä -- se on parasta, mitä voit tehdä tätä nykyä."

Yhdestoista luku.

Montague hyväksyi ystävänsä tarjouksen jakaa hänen penkkinsä St

Cecilian kirkossa, ja seuraavana sunnuntaiaamuna läksi hän yhdessä

Alicen kanssa ja kohtasi Mrs Winnien joka oli serkkunsa seurassa.

Charlie-parka oli nähtävästi pesty ja hiottu sekä ruumiillisesti

että moraalisesti, ja oli valmis ottamaan varteen "vielä yhdestä

tilaisuudesta"! Pudistaessaan Alicen kättä, tuijotti hän häneen

äänettömällä ja anteeksipyytävällä katseella; hän näytti olevan

syvästi kiitollinen siitä, että Alice ei kieltäytynyt astumasta

samaan penkkiin hänen kanssaan.

St Cecilian kirkko oli mitä mieltäkiinnittävin paikka. Kirkossakäynti

oli toinen yhteinen tapa niillä ihmisillä, jotka seuramaailma

oli sulkenut piiriinsä ja se oli niinkuin oopperakin muodostunut

virkavelvollisuudeksi. Tuo loistava temppeli oli rakennettu

kaiverretusta marmorista ja harvinaisista puulajeista, ja jalokivet

hohtivat koristeellista vaikutusta lisäten uskollisena hämärässä

valossa. Tämän rakennuksen ovilla pysähtyivät ylhäisön vaunut,

lesket ja tyttäret laskeutuivat alas niistä, uusien silkkihameiden

ja tärkättyjen ja hajuvesille tuoksuvain liinakankaiden kahistessa

joka askeleella; jokainen niistä oli niinkuin hienosti puettu,

hansikkaisiin ja hattuun kiedottu kuva, joka kantoi siveää

pikku rukouskirjaa. Heidän takanaan seurasivat kärsivälliset ja

pitkämieliset miehet, kaikki uusissa frakkinutuissaan ja kiiltävissä

silkkihatuissaan; ylhäisön mieshenkilöt esiintyivät aina vastikään

pestyinä ja ajeltuina, ja juuri harjattuina ja kiillotettuina,

mutta nyt näyttivät he olevan sitä vieläkin enemmän -- he olivat

täynnä sunnuntai tunnelmaa. Voi niitä uudestasyntymättömiä,

uskottomia ja pakanoita, jotka puhuvat pilkkasanoja ulkonaisessa

pimeydessä, eivätkä tiedä sunnuntain suloisesta _tunnelmasta_ --

nautinnosta pestä ja harjata ja voidella hajuvesillä taas itsensä

kaiken tuon kuusi päivää kestäneen nykyaikaisen touhun hirvittävän

mielettömyyden jälkeen, ja tuntea sitten itsensä puhtaaksi ja olon

mukavaksi ja hyväksi! Ja sitä paraadia myöhemmin Avenuella, minne oli

kertynyt useiden kymmenien muidenkin kirkkojen seurakunnat; ja sitä

muodinmukaista pukunäyttelyä, jota puolet kaupungista tuli katsomaan!

St. Cecilian kirkossa läsnäolevaa hienon hienoa seurakuntaa eivät

kristinuskon vallankumoukselliset opit ollenkaan hämmentäneet eikä

häirinneet. Kohtalon tutkija olisi kuunnellut kauhulla juhlallisia

julistuksia ikuisesta kadotuksesta, tuomioita rikkaista miehistä ja

neulansilmistä sekä kukkasista kedolla, jotka eivät kehränneet. Mutta

St. Cecilian seurakunta ymmärsi, että tällaiset asiat oli otettava

runollisessa merkityksessä, ja se oli yhtämieltä ranskalaisen

markiisin näkökannan kanssa, että Kaikkivaltias ajatteleisi kahdesti,

ennenkuin tuomitseisi hänen kaltaisensa herrasmiehen.

He olivat kuulleet näitä lauseita aina lapsuudestaan saakka ja

hyväksyivät ne luonnollisina asioina. Mutta sittenkin nämä opit

olivat tulleet jumalallisen olennon huulilta, ja tyhmän ylpeäähän

olisi yrittääkään tavallisen kuolevaisen koettaa häntä jäljitellä.

Sellaisten kohtien suhteen ei voinut muuta kuin jättää ne

niille, joiden asiana oli niitä tulkita -- tohtoreille ja kirkon

johtohenkilöille; ja kun he niitä kohtasivat, rauhoittui heidän

sydämensä -- sillä he eivät olleet kuvien raastajia eikä kirkkorauhan

häiritsijöitä, vaan sivistyneitä ja säädyllisiä herrasmiehiä.

Piispa, joka johti tätä maailmankaupungin osaa, oli juhlallisen

näköinen persoona, joka liikkui paraimmissa seurapiireissä ja kuului

suljetuimpiin klubeihin.

St Cecilian penkkejä annettiin vuokralle, ja niillä oli aina suuri

kysyntä; ja niillä, jotka riippuivat ylhäisön liepeissä, oli tapana

saapua joka sunnuntai, kumarrella, hymyillä ja toivoa mahdollisuutta

jonkin tilaisuuden avautumiseen. Muukalainen, joka sinne tuli,

oli kokonaan vieraanvaraisuudesta riippuvainen; mutta siellä oli

samettikenkäiset ja ammatissaan taitavat ovenvartijat, jotka kyllä

löysivät yhden istuimen, jos henkilö kelpasi esitettäväksi. Harvoin

sattui, että olisi joku kelvoton sattunut tulemaan, sillä köyhälistö

ei liikkunut St. Cecilian kaduilla. Vapaaehtoisista lahjoistaan

karttuneilla tuloilla ylläpiti se "lähetystyötä" itäisellä

rannikolla, missä nuoret apulaispapit taistelivat alempien luokkien

siveellistä ja luonnollista alennustilaa vastaan -- kehittäen

sillä välin sydäntä liikuttavaa ääntä, ja odottaen, kunnes heidät

ylennettäisiin oikeaan kirkkoon. Ylhäisö antoi asianmukaisesti perää

uskonnollisille oppailleen, ja se olisi kerrassaan hämmästynyt,

jos joku olisi esittänyt sellaista ajatusta, että he muka

painoivat heitä; mutta nuoret apulaispapit huomasivat tuskallisina

luonnottoman valitsemistavan, jonka mukaan ne, joiden käytös ja takin

leikkaus ei ollut miellyttävä, jätettiin pitkäksi aikaa köyhäin

kortteleihin. -- Erään kerran oli sattunut huvittava erehdys;

New Portiin oli rakennettu kaunis, uusi kirkko, ja kaunopuheinen

nuori herranpaimen oli vihitty toimeen, ja koko ylhäisö oli läsnä

avajaisjumalanpalveluksessa ja istui ja kuunteli hämmästyneenä omaa

tuomiotaan harjottamistaan mielettömyyksistä ja paheista! Seuraavana

sunnuntaina, tarpeetonta sanoa, ei ylhäisö ollut saapunut; ja puolen

vuoden sisällä oli kirkko ajautunut karille, ja se oli purettava ja

myytävä!

He saivat kuulla loistavaa musiikkia St Ceciliassa, niin kaunista,

että Alicelle tuli paha olla, ja hän arveli, että se on vaarallisen

"ylhäistä." Mrs Winnie nauroi hänelle, tarjoutuen viemään hänet

iltapäiväjumalanpalvelukseen toisen kadun varrella, missä heillä

oli täydellinen orkesteri, harpun soittoa, ooperamusiikkia ja

suitsutusta, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen ja tunnustivat

syntejään. Nähtävästi oli sellaisia ihmisiä, jotka mielellään

hivelivät tunteitaan ottamalla osaa typeriin "katolilaisiin"

toimituksiin; ne muistuttivat pientä poikaa, joka koettaa nähdä,

kuinka lähellä kallionreunannetta hän voi kävellä. Tämän kirkon

"isä" kantoi yllään jalokivillä peitettyä manttelia, jossa oli monen

monta kyynärää pitkä laahustin, ja oli maksanut uskomattoman monta

kymmentä tuhatta markkaa; ja tuon tuostakin marssi hän komeassa

juhlakulkueessa läpi kirkon sivukäytävien, niinettä kaikki katselijat

saattoivat hänet hyvästi nähdä. Kaiken tämän johdosta väiteltiin

kirkossa kiivaasti, ja kirjotettiin tukuttain lentolehtisiä ja

niiden takia punottiin vehkeitä ja taisteltiin monta taistelua

seuramaailmassa.

Mutta Montague ja Alice eivät saapuneet tähän jumalanpalvelukseen,

sillä he olivat luvanneet toisilleen lähteä kuluttamaan aikaansa

sangen sivistymättömällä tavalla -- pienellä kiertomatkalla

maanalaisissa tunneleissa; sillä siihen asti eivät he vielä

olleet nähneet sitä puolta kaupungista. Ylhäisössä elävät ihmiset

näkivät Madisonin ja Viidennen Avenuen, missä heidän kotinsa

olivat, kirkkoineen ja hotelleineen, joita oli toinen toisensa

vieressä niiden varsilla; ja juuri alapuolella oli myymäläalue,

ja teatterialue oli yhdellä puolella, ja pohjoisessa oli puisto.

Jollei lähtenyt ajelemaan automobiililla, oli siinä kaikki, mitä

kaupungista näkyi. Kun kaupungissa kävijät kysyivät Aquariumia,

arvopaperipörssiä, taidemuseota, Tammany Hallia ja Ellisin saarta,

jonne siirtolaiset saapuivat, näyttivät vanhat new-yorkilaiset

hämmästyneiltä ja sanoivat: "Ystäväni, tahdotteko tosiaankin nähdä

kaikkia niitä? No jaa, minä olen ollut täällä koko elämäni, enkä ole

niitä koskaan nähnyt!"

Katselijoiden laumoille oli järjestetty erityiset laitokset,

suunnaton automobiili-omnibussi, johon mahtui istumaan kolme- tai

neljäkymmentä henkilöä, ja ajoi Batterystä Harlemiin nuoren miehen

selittäessä kovalla äänellä suunnattoman torven kautta näköaloja.

Kunniattomat olivat antaneet sille lisänimen "tora-vaunu",

ja pilaa tehdessään sanoivat, että yksi näistä laitoksista

ylläpiti "opiumikeskustaa" kiinalaisessa kaupunginosassa, ja

"taskunpuhdistus-laitosta" Boweryssä, ja vuokrasi jykevärakenteisia

yksilöitä istumaan Oklahomasta ja Kalamazzoosta tulevien

matkailijoiden ihmetyksellä katseltavaksi. Tietenkään ei koskaan

olisi sopinut henkilöiden, jotka juuri oli otettu hienostoon, nousta

"toravaunuun"; mutta heidät päästettiin maanalaisille rautateille,

ja he mennä vinhasivat korviasärkevällä jyryllä läpi pitkän

teräs- ja kivitunnelin. Ja sitten pääsivät he ulos ja kiipesivät ylös

äkkijyrkälle vuorelle niinkuin kaikki muutkin tavalliset kuolevaiset,

seisoivat ja katselivat ihmetyksellä Grandin hautakammiota:

suunnattoman suurta valkoista marmorirakennusta paikalla, josta näki

yli koko Hudsonin. Rakennustyyliltään ei se ollut mikään kaunis

rakennus -- mutta arvostelua lievensi tieto, että sankari itse ei

siitä olisi välittänyt. Sitä saattaisi kuvata saippualaatikoksi,

jonka kärjessä oli juustonelikko; ja nämä kotoiset ja tutut kappaleet

eivät kenties olleet aivan vieraita tuon vaatimattomimman suurmiehen

luonteelle, mitä koskaan on elänyt.

Näköala virralle oli suuremmoinen, epäilemättä hienoin, mitä kaupunki

saattoi tarjota; mutta sen särki siivottoman näköinen kaasusäiliö,

joka oli rakennettu suoraapäätä sen keskelle. Mutta tämäkään toiselta

puolen ei rikkonut kokonaisuutta -- se tyypillisesti muistutti

kaupungin kaikkia ominaisuuksia. Se oli kaupunki, joka oli aivan

yhtäkkiä kasvanut, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt taikka

sitä auttanut; se oli jättiläismäinen ja jykevä, alkuperäisen

voimakas, kolkko ja kammottava. Ei missään näkynyt siinä kaunista

kohtaa, missä katselijan silmä olisi saattanut levätä, ilman että

jokin ruma jossain aivan lähellä ei olisi sitä häirinnyt. Aivan

virran partaalla kulki likainen tavarajuna ja virran yli kulkeva

kaunis paalutus oli hakattu rikki, ja niiden sijalla oli nyt

louhittuja kivilaattoja, joita peitti maayhtiöiden ilmotusplakaatit.

Ja jos jossakin oli kaunis rakennus, niin sen vierellä oli varmasti

tupakkailmotus; jos missä sattui olemaan kaunis katu, oli siellä

aina kuormavankkureita ja nääntyneitä hevosluuskia, jotka tempoivat

valjaissa; jos sattui olemaan kaunis puisto, oli se täynnä

kurjan näköisiä, työstä karkotettuja miehiä. Missään ei näkynyt

säännöllisyyttä eikä järjestystä -- jokainen taisteli itsensä

edestä, riiteli ja tappeli jokaisen muun kanssa; ja tämä mursi sen

taikamaisen voiman, minkä tuo jättiläiskaupunki muutoin olisi voinut

luoda. Se näytti jättiläismäiseltä, hukkaan menneeltä voimakasalta

-- vuorelta, joka oli alituisessa työssä ja sai aikaan loppumattoman

sarjan epäonnistuneita tuotteita. Sen miehet ja naiset kuihtuivat

tuskasta;, mutta heitä painoi lumous sellainen, että vaikka olisivat

kuinka taistelleet, eivät he saaneet mitään aikaan.

Tultuaan ulos kirkosta oli Montague kohdannut tuomari Ellisin; ja

tuomari oli sanonut hänelle, "Minulle tulee kohta juttelemista

Teille." Ja Montague antoi hänelle osotteensa, ja paria päivää

myöhemmin saapui hänelle kutsu tulla aamiaiselle tuomarin kanssa

hänen klubiinsa.

Tuomarin klubi käsitti korttelin Viidennen Avenuen varrella,

ja se oli komea ja kunnioitusta herättävä. Se oli muodostunut

kansalaissodan painostuksen aikoina; kalpeat ja nälkiintyneet

sankarit olivat tulleet tappelusta kotiinsa ja ryhtyneet

liikeasioihin ja ne jotka olivat onnistuneet, olivat sijottuneet

tänne lepäämään. Nähdessä heidät nyt torkkumassa suurissa

nahkapeitteisissä nojatuoleissa, olisi ollut vaikea arvata heidän

olleen kerran kalpeita ja nälkiintyneitä sankareita. He olivat

diplomaatteja ja valtiomiehiä, piispoja ja lakimiehiä, suuria

kauppiaita ja rahavaltiaita -- miehiä, jotka vuosisadan aikana

olivat muodostaneet kaupungin hallitsevan luokan. Kaikki täällä

oli hauskasti koristeltua ja juhlallisen näköistä, ja tarjoilijat

liikkuivat ympäri äänettömin askelin.

Montague jutteli tuomarin kanssa New-Yorkista ja kaikesta, mitä hän

oli ehtinyt nähdä, ja niistä ihmisistä joita hän oli kohdannut;

isästään ja sodasta; ja vastikään tapahtuneesta valinnasta ja

liikeasioista. Ja sillä välin tilasivat he aamiaisen; ja kun he

olivat päässeet sikaareihin, yskäsi tuomari ja sanoi, "Ja nyt minun

on puhuttava Teidän kanssanne eräästä liikeasiasta."

Montague asettui kuuntelemaan. "Minulla on muuan ystävä", selitti

tuomari -- "muuan hyvin hyvä ystävä, joka on pyytänyt minua hakemaan

itselleen lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen tärkeän jutun. Minä

juttelin asiasta kenraali Prenticelle, ja hän oli yhtä mieltä minun

kanssani, että erinomainen ajatus olisi tarjota asiaa Teille."

"Olen hyvin suuresti Teille kiitollinen", sanoi Montague.

"Asia on hyvin arkaluontoista laatua", jatkoi toinen. "Se koskee

henkivakuutusta. Oletteko perehtynyt vakuutusasioihin?"

"En ollenkaan."

"Olin juuri otaksunut, ettette olisi", sanoi tuomari, "Niissä on

muutamia asianhaaroja, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, mutta

joita, lievästi sanottuna, voisin kutsua vähän epätyydyttäviksi

Ystäväni on suuri vakuutusten omistaja useissa yhtiöissä, ja hän ei

ole tyytyväinen niiden hoitoon. Asian arkaluontoisuus mikäli se minua

koskee on siinä että yhtiö, jonka menettelyssä hän huomaa suurimman

virheen, on yksi niistä, joissa minä olen itse yhtenä johtajana. Te

ymmärrätte?"

"Täydellisesti", sanoi Montague. "Mikä yhtiö se on?"

"Fidelity", vastasi toinen -- ja hänen kumppanilleen lensi salamana

aivoihin Freddie Vandam, jonka hän oli kohdannut Havensin linnassa!

Sillä Fidelity oli Freddien yhtiö.

"Ensimäinen asia, mitä Teiltä pyydän", jatkoi tuomari, "on se,

että pidätte minun sekaantumistani asiaan, ryhdyttekö sitä ajamaan

taikka ette, ehdottomasti _entre nous_ [meidän keskisenä. -- Suom.]

Minun asemani on yksinkertaisesti tällainen: olen pannut yhtiön

johtajain kokouksissa vastalauseeni kaikkea sitä vastaan, mitä

pidän epäviisaana politiikkana -- ja minun vastalauseeni on jätetty

huomioon ottamatta. Ja kun ystäväni pyysi minulta neuvoa, annoin minä

hänelle; mutta samalla asemani ei ole sellainen, että voitaisiin

julkisesti vedota minuun asian yhteydessä. Seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi toinen. "Minä suostun pyyntöönne."

"Erinomaista. Ja nyt siis, asiantila on lyhyesti tällainen: yhtiöt

saavuttavat suunnattomia ylijäämiä, jotka lain mukaan kuuluvat

vakuutuskirjain haltijoille; mutta eri yhtiöiden hallinnot pidättävät

nämä voitto-osingot itselleen pankkiliikkeen kasvamisen takia, jonka

nämä lisätyt rahastot heille ja heidän liittolaisilleen takaavat.

Tämä on minun mielestäni aivan ilmeinen vääryys, ja mitä vaarallisin

asiantila."

"Samaa sanoisin minäkin!" vastasi Montague Häntä hämmästytti

sellainen tiedonanto, joka hänelle vielä tuli sellaisesta lähteestä.

"Kuinka se on saattanut jatkua?" kysyi hän.

"Se on jatkunut kauan aikaa", vastasi tuomari. "Mutta miksi ei siitä

tiedetä?"

"Sen tietää täydellisesti jokainen, joka on vakuutusasian kanssa

tekemisissä", oli vastaus. "Asiaa ei ole koskaan otettu käsille

eikä julkisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen yhteyteen

punoutuneilla langoilla on niin suunnattoman suuri ja laajalle

ulottuva voima, että kukaan ei ole vielä milloinkaan uskaltanut käydä

niiden kimppuun."

Montague nojasi eteenpäin, katse lujasti kiinnitettynä tuomariin.

"Jatkakaa", sanoi hän.

"Asema on lyhyesti tällainen", sanoi toinen. "Ystäväni Mr Hasbrook,

tahtoo nostaa jutun Fidelity-yhtiötä vastaan, pakottaakseen sen

maksamaan hänelle asianmukaisen osansa voitosta. Hän haluaa juttua

julkisuuteen ja ajettavaksi viimeiseen oikeusistuimeen saakka."

"Ja tarkotatteko", kysyi Montague, "että Teidän olisi vaikea löytää

New-Yorkissa ainoatakaan lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen sellaisen

jutun?"

"En", sanoi toinen, "en juuri sitä. New-Yorkissa on kyllä lakimiehiä,

jotka ryhtyisivät vaikka mihin. Mutta löytää huomattavassa asemassa

olevaa lakimiestä, joka sen ottaisi ja kestäisi kaiken painon, mikä

hänen päällensä virtaisi -- se veisi ehkä jonkun verran aikaa."

"Te hämmästytätte minua, tuomari."

"Raha-asiat tässä kaupungissa ovat arvaamattoman läheisesti kiedotut

toisiinsa, Mr Montague. Tietenkin löytyy lakitoimistoja, joiden

harrastukset ovat yhtä puolta niiden harrastusten kanssa, jotka

vastustavat yhtiöiden johtajien etuja. Helppo asia olisi saada heidät

ryhtymään asiaa ajamaan, mutta siinä tapauksessa, ymmärrättehän,

syytettäisiin ystävääni siitä, että hän nosti jutun heidän

harrastuksia ajaakseen; jotavastoin hän toivoo, että juttu näyttäisi,

niinkuin se todellisuudessa onkin, puolueettoman henkilön asialta,

joka etsii vakuutuskirjain omistajain suuren ryhmän oikeuksia. Siitä

syystä tahtoi hän löytää asianajajan, jonka harrastukset eivät olisi

minkäänlaisessa yhteydessä kenenkään kanssa, ja joka olisi vapaa

omistamaan jakamattoman huomionsa jutulle. Siten tulin ajatelleeksi

Teitä."

"Minä otan jutun", sanoi Montague äkkiä.

"Velvollisuuteeni kuuluu varottaa Teitä", sanoi tuomari vakavasti,

"sillä Te otatte siten hyvin vakavaluontoisen askeleen. Teidän

tulee olla valmistunut katsomaan silmästä silmään voimakasta, ja

pelkäänpä, tunnotonta vihollista. Saatte kenties huomata, että olette

tehnyt mahdottomaksi toisille ja ehkä toivotummille kundeille olla

kanssanne tekemisissä. Te saatte kenties huomata liikeasioittenne,

jos Teillä sellaisia on, menevän sekaisin -- luottonne vähenevän ja

niin edespäin. Tulette kenties huomaamaan, että ylhäisön paine lepää

Teidän hartioillanne. Siksi on se askel, jonka astumisesta useimmat

nuoret miehet, joiden on uurrettava omat uransa, kieltäytyisivät."

Montaguen kasvot olivat hänen kuunnellessaan muuttuneet hiukkasen

kalpeammiksi. "Saanen otaksua", sanoi hän, "että asiat ovat niinkuin

minulle olette ne kertonut -- että asiaintilassa on olemassa vääryys."

"Sen lupaan."

"Hyvä on." Ja Montague pusersi kätensä nyrkkiin ja laskien sen

pöydälle sanoi, "Minä otan jutun."

He istuivat muutamia minuutteja vaiti.

"Minä järjestän niin", sanoi viimein tuomari, "että Te ja Mr Hasbrook

tapaatte toisianne. Minun täytyy kohtuudenmukaisesti selittää Teille,

että hän on rikas mies, ja voi maksaa Teille palveluksestanne. Hän

pyytää Teiltä paljon, ja toivoo saavansa siitä suorittaa korvauksen."

Montague istui ja tuumi. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa

saada jalansijaa New-Yorkissa", sanoi hän viimein. "Luulen, että

minun on parasta jättää Teidän tehtäväksenne sanoa minulle, minkä

verran minä häneltä otan."

"Jos minä olisin Teidän asemassanne", vastasi tuomari, "niin

aikoisin pyytää kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota

ajamisesta. Uskon, että hän odottaa saavansa maksaa vähintäinkin sen."

Montague tuskin voi olla horjahtamatta. Kaksi sataa viisikymmentä

tuhatta markkaa! Sanat panivat hänen päänsä pyörälle. Mutta sitten

samassa silmänräpäyksessä palautti hän mieleensä puoleksi piloillaan

tekemänsä päätöksen näytellä ankaran liikemiehen osaa. Siksi nyökkäsi

hän arvokkaana päätään, ja sanoi, "Hyvä on; olen Teille suuressa

kiitollisuuden velassa."

Lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi hän, "Toivon, että osottaudun

kykeneväksi käsittelemään juttua ystävänne tyytyväisyydeksi."

"Teidän asiaksenne jää näyttää kykynne", sanoi tuomari. "Minä en ole

voinut muuta kuin antaa hänelle vakuutuksen Teidän luonteestanne."

"Ymmärrän", sanoi Montague, "että hän käsittää muukalaisen, ja

että vie siis jonkun aikaa, ennenkuin olen ehtinyt saada selville

asiaintilan."

"Luonnollisesti hän sen tietää. Mutta saatte havaita että Mr Hasbrook

itsekin tuntee jokseenkin paljon lakia. Ja hän on jo jonkun määrän

työstä suorittanutkin. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin helppoa

saada lakimiehen _neuvoa_ sellaisissa asioissa -- mutta etsiä täytyy

sellaista henkilöä, joka ottaisi asian ajaakseen."

"Ymmärrän", sanoi Montague; ja tuomari lisäsi hymyillen, "Joka

nousisi hevosen selkään ja ottaisi vastaa vihollisen tykkitulen!"

Ja silloin muistui tuolle suurelle miehelle, kuten tavallisesti aina

mieleen juttu; ja sitten yhä useampia juttuja; kunnes he viimein

nousivat pöydästä, ja pudistivat sopimuksen päättäjäisiksi toistensa

kättä ja erosivat.

Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa! _Kaksisataa viisikymmentä

tuhatta markkaa!_ Montaguella oli täysi työ olla huutamatta sitä

ääneen kadulla. Hän saattoi tuskin uskoa, että se oli todellisuutta

-- jos se olisi ollut joku vähemmän tunnettu henkilö kuin tuomari

Ellis, olisi hän epäillyt, että joku varmaankin teki pilaa hänestä.

Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa oli enemmän kuin mitä moni

asianajaja sai kokoon koko elämänsä aikana: ja korvauksena vain

yhden ainoan jutun ajamisesta! Toimeentulokysymys oli painanut hänen

mieltään aina ensimäisestä päivästä lähtein kun hän oli saapunut

kaupunkiin, ja nyt se oli yht'äkkiä ratkaistu; aivan muutamissa

minuuteissa oli tie lakastu puhtaaksi hänen edessään. Hän käveli

kotia aivankuin ilmassa.

Ja voi sitä innostusta, millä hän kertoi siitä kotijoukolleen. Hän

aavisti, että hänen veljensä säikähtäisi, jos hän saisi kuulla

asian vakavaluontoisuudesta; ja siksi hän yksinkertaisesti sanoi,

että tuomari oli tuonut hänelle rikkaan kundin, ja että se oli

vakuutusjuttu. Oliver, joka ei tuntenut ollenkaan lakia, eikä siitä

sen enempää välittänyt, ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan

tyytyi huomautukseen, "Sanoinhan sinulle, kuinka helppoa on ansaita

rahaa New-Yorkissa, kun vaan tuntee oikeita ihmisiä!" Mitä taas tuli

Aliceen, oli tämä aina tietänyt, että hänen serkkunsa oli suuri mies,

ja että ihmiset kääntyisivät apua pyytäen hänen puoleensa niin pian

kuin hän olisi ripustanut seinälle nimikilpensä.

Hänen kilpensä ei ollut vielä ulkona, se oli ensimäinen asia,

mikä hänen oli pantava toimeen. Hänen täytyy saada itselleen oma

toimistonsa aivan hetipaikalla, muutamia kirjoja ja ryhdyttävä

lukemaan vakuutuslainsäädäntöä; ja niin nousi hän reippaana ja

virkkuna varhain seuraavana aamuna ylös ja ajoi maanalaisia

rautateitä pitkin kaupungin alaosaan.

Ja täällä näki Montague ensimäisen kerran oikean New-Yorkin.

Kaikki muu oli pelkkää varjoa -- siellä muualla ihmiset nukkuivat

ja pelasivat, täällä taistelivat he loppuun elämänsä taistelun.

Täällä sen raivoisat aallot pieksivät häntä vasten kasvoja hän

näki sen julman hävityksen rauniot, ja sokean, häilyvän taistelun

pirstoutuneet sirpaleet.

Täällä oli kaupunki aivankuin satimeen tarttunut lintu. Se oli

suljettu yhden ja kapean pikku saaren ainoaan nurkkaan. Ei kenenkään

asiana ollut ollut nähdä etukäteen, että kerran vielä sen täytyisi

laajeta ulkopuolelle sitä aluetta; nyt oli miehiä kaivamassa

pariakymmentä tunnelia, joiden kautta se pääsisi vapauteen,

mutta he eivät olleet ryhtyneet siihen, ennenkuin paine tuli

sietämättömäksi, ja nyt oli se saavuttanut huippukohtansa. Siellä,

missä rahalaitokset sijaitsivat, oli myyty maata kahdenkymmenen

markan hinnalla neliötuumanala. Suunnattomia rakennusryhmiä kohosi

maasta muutamissa kuukausissa -- viisitoista-, -- kaksikymmen- --

ja kaksikymmenviisikerroksisia, ja puolen tusinaa alimmaisista

kerroksista oli hakattu kiinteään kallioon; muuan rakennus tuli

olemaan neljäkymmentäkaksikerroksinen, ja kuusisataa viisikymmentä

jalkaa korkea. Ja niiden välissä kulkivat kadut kapeina, syvinä

rotkoina, missä kiirehtivät ihmislaumat tulvailivat jalkakäytävillä.

Mutta toiset kadut olivat täynnä kuormavaunuja ja raskaita

kulkuneuvoja, ja sähkön avulla kulkevat jykevät vaunut ajoivat

hiljalleen eteenpäin, ja pienten vesipyörteiden taikka lumituprujen

lailla hyökkäsivät ihmiset sinne tänne.

Nämä jättiläismäiset rakennusryhmät olivat niinkuin mehiläispesät,

jotka surisivat täynnä elämää ja toimintaa, ja kymmenet hissit

lensivät niiden läpi pelottavalla vauhdilla. Kaikkialla oli ilma

täynnä levotonta menoa; sama henki tarttui kaikkiin ja he alkoivat

kiirehtiä, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään mihin olisi

mennyt. Sellainen, joka kulki hitaasti ja katseli ympärilleen, oli

tiellä -- häntä tuupittiin sinne tänne ja ihmiset heittivät häneen

epäluuloisia ja närkästyneitä silmäyksiä.

Toisissa osissa saarta suoritettiin kaupungin oma työ; täällä

tehtiin koko maailman työtä. Jokainen huone tässä loppumattomassa

rakennuslabyrintissä muodosti yhden solun mahtavassa aivostossa;

puhelinlangat olivat hermoja, ja koko tämä suunnaton elimistö

suoritti yhden mannermaan ajattelun ja tahtomisen. Se oli

fyysilliselle korvalle meluinen paikka; mutta älyn korvalle pauhasi

se tuhannen Niagaran pauhulla. Täällä oli arvopaperipörssi, missä

liike-elämän vaakakuppeja pidettiin maan silmien edessä. Täällä oli

vaihtokonttori, missä miljaardeja markkoja vaihdettiin joka päivä.

Täällä oli suuret pankit, säilytysholvit, joihin maan varallisuuden

virrat virtasivat. Täällä oli aivokoneisto, joka ohjasi suurta

rautatiejärjestelmää, sähkölennätin- ja puhelinlaitosta, kaivoksia,

myllyjä ja tehtaita. Täällä olivat maan liikenteen keskustat;

yhdessä paikassa oli laivausliikenne, toisessa jalokivi-, makeis-,

leivos- ja nahkakaupat. Vähän kauempana kaupunkiin päin olivat

vaatetustavarakaupat, missä saattoi nähdä juutalaisten kilpiä enemmän

kuin mitä niitä Jerusalemissa koskaan oli ollut; vielä oli toinen

seutu sanomalehtitoimistoja ja koko maan aikakauskirjojen ja kirjojen

kustannusliikkeen keskustaa varten. Saattoi kiivetä yhden tuollaisen

suuren pilvenpiirtäjän huippuun saakka ja katsoa alas suunnattomaan

rakennuskaaokseen, josta kattoja kohosi yhtä lukuisina kuin puiden

latvoja, ja josta katsoen ihmiset siellä alhaalla näyttivät pienen

pieniltä hyönteisiltä. Taikka sitten saattoi mennä alas satamaan

myöhäisenä talvi-iltana, ja katsella kaupunkia miljoonien lyhtyjen

valossa, jotka kohosivat merestä niinkuin hämärässä lekuttavat

virvatulet. Yhtäjaksoisena kaarena ympäröi sitä laivatelakoiden

ketju, ja sen sisäpuolella vilisi lauttoja ja hinaaja-aluksia, jotka

puhkuttivat edestakaisin, ja purjelaivoja, joita oli tullut kaikista

maailman satamista, ja tyhjensivät nyt lastejaan Maailman kaupungin

suunnattomaan kitaan.

Ja kaikki tämä oli syntynyt ilman kenenkään suunnittelua! Kaikki oli

juuri sillä tavalla kuin oli sattunut tulemaan, ihmiset kestivät

tätä sekamelskaa ja kauhistusta parhaansa mukaan. Täällä oli

suunnattomia teräsholveja, joissa makasi monien biljoonien markkojen

arvosta arvopapereita, jotka hallitsivat maan raha-asioita; ja

parin korttelin pinta-ala toiseen suuntaan käsitti tavaravarastot

ja pumpulikehräämöt, ja toisella suunnalla olivat helppohintaiset

vuokra-asumukset, kylpy- ja pesuhökkelit. Ja määrätyllä tunnilla koko

tämä suunnaton koneisto pysähtyi, ja sen miljoonat ihmisykseydet

ryntäsivät sokealla riennolla kotiaan kohti. Ja sitten siltojen

suulla, lautta- ja junasilloilla kohtasi katse mielettömiä ja kauhun

leimaamia kasvoja; raskaat ihmislaumat huojuivat sinne tänne,

tyrkkien ja rynnistäen, huutaen ja kiroillen -- tapellen tuon

tuostakin kuumeentapaisessa pelossa. Kaikki soveliaisuus oli täällä

unohdettu -- ihmiset läjättiin vaunuihin niinkuin jalkapallonpelaajat

ryntäävät yhteen kasaan, vartijat ja poliisit sulkivat lujasti

portit -- elleivät halunneet itse joutua tuon töykkivän, rähisevän

vääntelevän ihmismassan muodostaman vyöryn kuljetettavaksi. Naisia

pyörtyi ja ne poljettiin jalkoihin; miehiä tuli ulos vaatteet

riekaleiksi revittyinä, ja joskus käsivarret tai kylkiluut

taittuneina. Ja kauhistuksella katselivat ajattelevat ihmiset tätä

näkyä ihmettelivät vavisten, kuinka kauan kaupunki saattoi kestää

koossa, kun sen asukaslaumoissa joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen

kutsuttiin esille raaka peto, mikä syvälle vaipuneena asusti heidän

sisällään.

Tällä laajalle ulottuvalla liikealueella olisi Montague varmaan

tuntenut itsensä mitättömäksi ja avuttomaksi, jollei hänellä olisi

mielessään ollut noita kahtasataa viittäkymmentä tuhatta markkaa,

ja niiden tuottamaa varmuuden tunnetta. Hän etsi käsiinsä kenraali

Prenticen ja valitsi hänen ohjauksellaan itselleen huoneuston, ja

toimitti kaluston ja kirjat valmiiksi. Ja paria päivää myöhemmin

saapui, niinkuin oli sovittu, Mr Hasbrook.

Hän oli jäntevän näköinen, hermostunut pieni mies, joka ei

vaikuttanut niin suuresti toisiin personallisuudellaan; mutta hänelle

oli vakuutusliikkeiden toiminta päivän selvä asia huolehtimisensa

oli nähtävästi häneen vaikuttanut syvästi. Varmasti, jos puoletkaan

hänen väitöksistään olivat tosia, oli jo aika tuomioistuinten tarttua

asiaan.

Montague vietti kaiken päivää asiaa pohtiessa, ja hän

läpikävi jokaisen puolen kysymyksestä ja laati valmiiksi

menettelysuunnitelmansa. Ja sitten lopuksi Mr Hasbrook huomautti,

että heidän oli välttämätöntä tehdä joitakin rahallisia

järjestelyitä. Ja toinen pusersi lujasti hampaansa yhteen, ja

halliten itsensä sanoi, "Ottaen lukuun asian tärkeyden ja kaikki

olosuhteet ajattelen kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan

palkkiota."

Ja pieni mies ei vähääkään hämmästynyt! "Olen täydellisesti

tyytyväinen", sanoi hän. "Minä toimitan sen hetipaikalla." Ja

Montaguen sydän hypähti rinnassa.

Aivan oikein, seuraavan aamun posti toi rahat shekin muodossa, jonka

oli kirjoittanut erään suuren pankin kassanhoitaja. Montague sijoitti

sen omalle tililleen, ja tunsi, että nyt oli kaupunki vallotettu!

Ja niin uppoutui hän kokonaan työhön. Hän meni toimistoonsa joka

päivä, ja illalla sulkeutui hän omiin huoneisiinsa. Mrs Winnie oli

epätoivon vallassa, kun hän ei saapunut opettelemaan bridgeä, ja Mrs

Vivie Patton etsi häntä turhaan viedäkseen hänet pienen seurueen

mukana maalle loppuviikoksi. Hänestä ei juuri saattanut sanoa, että

hän ahersi yöllä sillä aikaa kun toiset nukkuivat, sillä toiset eivät

yöllä nukkuneet; mutta saattoi sanoa, että sillä aikaa kun toiset

tanssivat ja juhlivat, painautui hän tutkiskelemaan vakuutuslakia.

Oliver järkeili turhaan saadakseen hänet käsittämään, että ei hän

ijän kaiken saattanut elää yhdellä kundilla; ja että lakimiehelle

oli yhtä tärkeää olla loistotähtenä seuramaailmassa kuin voittaa

ensimäinen suuri oikeusjuttunsa. Montague oli niin imeytynyt

tutkimuksiinsa, että häntä ei vähääkään saanut häiriintymään sekään,

kun hän eräänä aamuna avatessaan kutsukirjeen luki seuraavan

kohtalorikkaan lauseen: "Mrs Devon pyytää Teitä kunnioittamaan

läsnäolollanne" -- joka kertoi hänelle, että hän oli "läpäissyt"

tuona kriitillisenä tutkintoaamuna ja että hän kuului epäämättömästi

ja peruuttamattomasti ylhäisöön!

Kahdestoista luku.

Montague oli nyt kapitalisti, ja sen vuoksi mahdollisuuksien porttien

avainten haltija. Näytti siltä kuin suosioon pyrkijöillä olisi ollut

jokin salaperäinen tie, jolla sen saivat tietää; miltei heti kohta

alottivat he piirityksen hänen suhteensa.

Noin viikon perästä sen jälkeen kun hänen shekkinsä oli saapunut,

tuli majuri Thorne jonka hän oli tavannut ensimäisenä iltana

uskollisen legionan kokouksessa hänen luokseen, ja pyysi saada tavata

häntä; ja hän astui Montaguen huoneeseen, ja pakistuaan hetkisen

vanhoista ajoista, alkoi hän kehittää liikeyrityssuunnitelmaa.

Majurilla kuului olevan pojanpoika, nuori koneinsinööri, joka oli

työskennellyt pari vuotta erään hyvin tärkeän keksinnön kanssa --

sen avulla voitiin lastata hiiliä höyrylaivoihin ja samalla punnita

ne automaattisesti. Se oli tietysti ollut hyvin monimutkainen

kysymys, mutta se oli kuitenkin tullut onnellisesti ratkaistuksi,

ja sille oli haettu patentit, ja järjestetty kokeilemistyöt. Mutta

aivan odottamattoman vaikeaksi oli osottautunut saada suurten

höyrylaivayhtiöiden virkailijoita keksintöön innostumaan. Ei ollut

mitään epäilyksiä koneen käytännöllisyydestä, taikka taloudellisista

eduista, joita se tuottaisi; mutta viranomaiset asettivat mitättömiä

esteitä, ja saivat siten aikaan viivytystä, sekä tarjosivat hintoja,

jotka olivat suorastaan naurettavan vähäpätöisiä. Siten oli nuoren

keksijän päähän pälkähtänyt aate järjestää yhtiö, joka valmistaisi

näitä koneita, ja vuokraisi niitä patenttikorvausta vastaan. "En

tietänyt, oliko Teillä rahoja", sanoi majuri Thorne "mutta ajattelin,

että Te mahdollisesti olette tekemisissä toisten kanssa, joiden

huomion voisi kenties saada kääntymään asiaan. Siinä on koko rikkaus

niille, jotka siihen ryhtyvät."

Montaguea asia innostutti, ja hän silmäili suunnitelmia ja

piirustuksia, joita hänen ystävänsä oli tuonut mukanaan, ja sanoi

haluavansa nähdä mallityöt käynnissä ja jutella ehdotuksesta toisten

kanssa. Ja niin läksi majuri matkaansa.

Ensimäinen henkilö, jolle Montague siitä puhui, oli Oliver, jonka

kanssa hän sattui yhtaikaa aamiaiselle viimemainitun klubissa. Tätä

klubia kutsuttiin nimellä "Kaiken yötä", ja siellä kokoontuivat

seuramaailmassa elävät nuoret miehet ja miljonääriseikkailijat,

jotka harjottivat maatamenoa päivän valolla, ja olivat ottaneet

tunnuslauseekseen Tennysonin sanat -- "Sillä ihmiset saattavat tulla

ja mennä, mutta minä kuljen tietäni ikuisesti." Se ei ollut Oliverin

mielestä oikea klubi, mihin hänen veljensä voisi liittyä; Montaguen

"peli" oli vakavaluontoinen ja arvokas; ja henkilö, jolle hänet oli

esitettävä, oli kenraali Prentice. Mutta hänen annettiin aterioida

siellä veljensä kanssa, saatellakseen sitten häntä kotia -- ja

Reggie Mannin kanssa, joka sattumalta oli siellä, lämpimänä vielä

innokkaasta keskustelustaan Mrs Ridgley-Clievedenin kanssa ulkomaisen

prinssin kiertomatkasta; ja hänellä oli kerrottavana huvittava kasku,

kuinka Mrs R.-C:llä oli ollut käsikähmä kamarityttönsä kanssa.

Montague mainitsi sattumalta keksinnöstä, eikä hän luullut veljellään

olevan minkäänlaista mielipidettä puoleen eikä toiseen. Mutta

Oliverilla oli aivan luja mielipide: "Hyvä Jumala, Allan, et kai

aikone antaa houkutella itseäsi sellaiseen juttuun!"

"Mutta ethän sinä tiedä vielä mitään siitä?" kysyi toinen. "Se

saattaa olla suuremmoinen keksintö."

"Tietysti!" huusi Oliver. "Mutta mitä sinä osaat siitä kertoa? Sinä

tulet olemaan niinkuin lapsi toisten ihmisten käsissä, ja varmasti he

ryöstävät sinut putipuhtaaksi. Ja miksi taivaan nimessä sinä tahdot

ryhtyä kokeilemaan siinä, missä ei ole pakkoa."

"Täytyyhän minun sijoittaa rahani jonnekin", sanoi Montague.

"Ensimäinen palkka polttaa reijän hänen taskuunsa!" pisti väliin

Reggie Mann kikattaen. "Siirtäkää se minulle, Mr Montague, ja antakaa

minun kuluttaa se komeissa pidoissa Alicen kunniaksi; ja olenpa

varma, että sen taikamainen vaikutus tuo Teille enemmän juttuja kuin

mitä ehditte käsitellä yhden elämänne aikana!"

"Sinun olisi paljon parempi kuluttaa se suudaveteen, kuin ostaa

sillä joukon hiilitorvia", sanoi Oliver, "Odota pikkusen, ja anna

minä etsin sinulle jonkin paikan, mihin rahasi panisit, ja tuletpa

näkemään, että sinun ei tarvitse mitään riskeerata."

"En ajattelekaan ryhtyä siihen, ennenkuin olen päässyt varmuuteen",

vastasi toinen. "Ja ne, joiden arvostelun olen saanut, tulisivat

mukaan."

Nuorempi miehistä ajatteli hetkisen. "Sinä aijot syödä päivällistä

majuri Venablen kanssa tänä iltana, eikö niin?" kysyi hän; ja kun

toinen vastasi myöntävästi, jatkoi hän, "Siis hyvä, kysy häneltä.

Majuri on ollut kapitalistina neljäkymmentä vuotta, ja jos saat

hänet siihen ryhtymään, niin voit olla varma siitä, että et tarvitse

pelätä."

Majuri Venable oli aivan hurmaantunut Montagueen -- kenties tuota

vanhaa herraa huvitti pitää ystävänään jotakuta, jonka kanssa saisi

rupatella, ja jolle kaikki hänen kaskunsa olisivat uusia. Hän oli

liittänyt Montaguen nimen "Miljonäärien" luetteloon, missä hän itse

eli, ja oli pyytänyt häntä sitten tekemään tuttavuutta sen muutamien

toisten jäsenten kanssa. Ennenkuin Montague erosi veljestään lupasi

hän puhua asiasta majurin kanssa.

"Miljonäärit" oli kaupungin komeimpia klubeja, sellainen, jonka

kaikista rikkaimmat olivat erityisesti järjestäneet itseään varten.

Se oli ylhäällä puiston kupeella, suuremmoisessa, valkosessa

marmoripalatsissa, joka oli maksanut viisi miljoonaa markkaa.

Montaguesta tuntui, että hän ei ollut oikein tuntenut majuria,

ennenkuin hän näki hänet täällä. Majuri oli suuremmoinen aina ja joka

paikassa, mutta tässä klubissa tuli hänestä itsestään _edition de

luxe_ [korupainos. -- Suomentaja.]. Hän piti täällä pääkortteeria,

ja ylläpiti itseään varten huoneuston kaiken vuotta; ja koko tämän

paikan ympäristö ja ilmapiiri näytti olevan osa hänestä.

Montaguen mielestä majurin kasvot tulivat päivä päivältä

punakammiksi, ja tummanpunaiset suonet yhä rusottavammiksi; tai oliko

se sitä, että tuon vanhan herran paidan rinnus loisti kirkkaampana

lamppujen loisteessa? Majuri tuli häntä vastaan juhlallisessa

eteisessä, joka oli viisikymmentä jalkaa neliömitaten ja tehty

kokonaan numidialaisesta marmorista, ja katto kullasta ja suuret

pronssiset raput, jotka johtivat ylhäällä olevalle lehterille. Hän

pyysi anteeksi samettisia tohveleitaan ja ontuvaa käyntiään -- häntä

alkoi taaskin ahdistaa tuo kirottu nivelleini. Mutta hän nilkutti

ympäri ja esitti ystävänsä toisille miljonääreille -- ja kertoi

sitten häväistysjuttuja itse kustakin heistä heidän selkänsä takana.

Majuri oli oikein tyypillinen, puhdasverinen, vanha ylimys; hänen

käytöksensä oli täydellisesti _noblesse oblige_ [= aateluus

velvoittaa. -- Suomentaja.] niitä kohtaan, jotka kuuluivat hänen

tuttavuutensa taikapiiriin -- mutta voi niitä, jotka kuuluivat

sen ulkopuolelle! Montague ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään

pauhaavan palvelijoille sillä tavalla kuin majuri pauhasi "Tomppeli!"

kiljui hän, kun jokin meni pöydässä hullusti. "Etkö tiedä mitään

parempaa tehtävää kuin kantaa tuollaista pöytää minun eteeni. Mene ja

lähetä joku, joka osaa kattaa pöydän!" Ja, uskomatonta kuulla, kaikki

palvelijat tunnustivat hänelle täydellisen oikeuden sättiä itseään,

ja he lensivät säikähtyneinä täyttämään hänen pyyntöään. Montague

huomasi, että koko klubin palveluskunta ryhtyi työhön joka kerta kun

majuri ilmestyi; ja kun hän istui pöydän ääressä, alotti hän tähän

tapaan -- "Tahdon kaksi kuivaa Martinista. Ja tahdon ne hetipaikalla

ymmärrättekö? Älä vitkastele voilautasten ja huuhtelukuppien kanssa

-- tahdon kaksi kukonpyrstöä, ja niin pian kuin käpäläsi ehtivät ne

kantaa!"

Päivällinen oli hyvin tärkeä toimitus majuri Venablelle -- elämän

tärkein toimitus. Nuorempi miehistä kieltäytyi vaatimattomasti

tekemästä mitään ehdotuksia, istui ja odotteli sillä aikaa kun hänen

ystävänsä suoritti tilaamisen. Heille tarjottiin jotakin pienen

pientä osterilajia, ja sipulisoppaa, metsäkanaa, asparagusta ja

niiden kanssa viiniä majurin omasta yksityisestä varastosta, ja

sitten roomalaista salaattia. Kunkin eri annoksen suhteen antoi

majuri erikoiset määräykset, ja koko keskustelun ajan teki hän

huomautuksia niiden johdosta: "Tämä on erinomaista lihavaa soppaa --

verraton määrä ravintoainetta sipulisopassa. Ottakaa loput tästä, --

Arvelenpa, että Burgundilainen on kylmää. Burgundilainen ei saisi

milloinkaan mennä alapuolelle kuudenkymmenen viiden. Minä en pidä

sherrystä, joka on kuudessakymmenessä. -- Ne keittävät aina lintua

liian kauan -- Robbie Wallingin kokki on minun tunteakseni ainoa

henkilö, joka ei koskaan tee erehdystä leikissä."

Kaikki nämä huomautukset tietenkin tulivat letkauksien lomassa

läsnäolevista miljonääreistä. Siellä oli Hawkins, trustilakimies;

terävänäköinen mies, kylmä kuin ruumis. Hänet nimitettiin

lähettilääksi; erinomaisen vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli

ennen vanhan Wymanin uskottu neuvonantaja ja osti raatimiehet

hänen puolelleen. Ja mies, joka istui pöydässä hänen kanssaan,

oli Harrison, _Starin_ toimittaja, tuon terveen ja vanhoillisen

hallitussanomalehden. Harrison harjotteli kabinettia varten. Hän

oli suloinen pikku mies, ja saisi aikaan Washingtonissa huvittavan

sekamelskan. Ja tuo pitkä mies, joka juuri astui sisälle, oli

Clarke, teräsruhtinas; ja tuolla toisella puolella oli Adams, suuri

asianajaja hänkin -- etevä uudistaja -- yhteiskunnallisten ja

kaikenlaisten oikeuksien tasottaja. Edusti salassa öljytrustia ja

matkusti alas Trentoniin väittelelemään jotakin uudistushanketta

vastaan, ja otti mukanaan salkussa kaksisataa viisikymmentä tuhatta

markkaa vekseleinä. "Eräs minun ystäväni sai vihiä hänen aikeistaan

ja verotti häntä siitä summasta", sanoi majuri ja nauroi makeasti

suuren asianajajan vastaukselle. "Miten minä olisin tietänyt, että

minun olisi maksettava omasta aamiaisestani?" Ja tuo lihava mies

hänen kanssaan -- se oli Jimmie Featherstone, miekkonen, joka

oli perinyt suuren maatilan. "Jimmie-parka on menemässä päästään

pyörälle", selitti majuri. "Matkustaa tuon tuostakin alas kaupunkiin

laivaisännöitsijäin kokouksiin -- kerrotaan muuan pöyristyttävä

juttu hänestä ja vanhasta Dan Watermanista." Hän oli noussut ylös

ja alkanut pitkän todistelun, kun Waterman keskeytti hänet, "Mutta

edellisessä kokouksessa Te todistitte aivan päinvastaista, Mr

Featherstone!" "Todellako?" sanoi Jimmie, näyttäen hämmentyneeltä.

"Sepä ihmeellistä, miksi minä niin tein?" "No hyvä, Mr Featherstone!

koska kysytte sitä minulta, niin minä sanon sen Teille", sanoi vanha

Dan -- hän on villi kuin metsäkarju, eikä halua mitään viivytyksiä

kokouksissa. "Syy on siinä, että viimein olitte enemmän juovuksissa

kuin nyt. Jos omaksuisitte muuttumattoman normaalihumalan tämän

linjan johtajain kokouksissa, niin se auttaisi asioiden nopeaa kulkua

melkoisesti."

He olivat päässeet roomalaiseen salaattiin saakka. Tarjoilija

toi soppakulhon ja sen nähdessään vanha herra unohti Jimmie

Featherstonen. "Mitä varten kannat sinä minulle tuollaista pötyä?"

huusi hän. "Minä en sitä tarvitse! Vie se pois ja tuo minulle jotakin

öljyä ja etikkaa."

Tarjoilija lensi tiehensä pelästyneenä, majurin muristessa vielä

jotakin käheäksi painuneella äänellä. Silloin kuului hänen selkänsä

takaa ääni; "Kuinka on laitasi tänä iltana, Venable? Sinä olet

ärtynyt?"

Majuri katsahti taaksensa. "Halloo, sinä vanha merimetso", sanoi hän.

"Miten sinun laitasi on näinä Herran päivinä?"

Vanha merimetso vastasi, että hän voi erinomaisen hyvin. Hän oli

lyhyenläntä, pönäkkä mies, jolla oli poimukkaat, rypistyneet kasvot.

"Ystäväni Mr Montague -- Mr Symmes", sanoi majuri.

"Sangen hupaista kohdata Teitä, Mr Montague", sanoi Mr Symmes,

tarkastellen häntä rilliensä yli.

"Ja mitä sinä olet puuhaillut näinä aikoina?" kysyi majuri.

Toinen hymyili hyväntahtoisesti. "En mitään erikoisia", sanoi hän.

"Viekotellut ystävieni vaimoja, niinkuin tavallista."

"Ja kuka on viimeinen?"

"Lue sanomalehtiä, niin saat nähdä", nauroi Mr Symmes. "Minulle

kerrottiin, että minut on maalattu mustaksi."

Hän jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, hihittäen itsekseen. Ja

majuri sanoi, "Se on Maltby Symmes. Oletteko kuullut hänestä?"

"En", sanoi Montague.

"Hänestä puhuvat sanomalehdet melkoisen paljon. Hänen täytyi olla

saapuvilla ylimääräisessä oikeustutkinnossa toissa päivänä -- ei

ollut varaa maksaa liköörilaskuaan."

"Hänellä -- miljonäärien jäsenellä?" nauroi Montague.

"Niin, sanomalehdet tekivät siitä paljon pilaa", sanoi toinen. "Mutta

nähkääs, hän on kuluttanut loppuun kaksi suurta omaisuutta; viimeinen

oli hänen äitinsä -- viisikymmentäviisi miljoonaa, luulenpa. Hän oli

reipas vanha veitikka aikoinansa."

Etikka ja öljy olivat nyt saapuneet, ja majuri ryhtyi valmistamaan

salaattia. Se oli erikoinen seremonia, ja Montague seurasi sitä

huvitettuna. Majuri kokosi ensiksi kaikki välttämättömät ainekset

yhteen, tarkasteli niitä kaikkia ja purki niihin kiukkuansa. Sitten

sekotti hän etikan, pippurin ja suolan, ruokalusikallisen kerrallaan,

ja vuodatti sen salaatin päälle. Sen jälkeen hyvin hitaasti ja

suurella huolellisuudella oli vuodatettava öljy sen päälle, ja

salaattia tuli sillä aikaa käännellä ja pyöritellä niin, että se imi

kaiken öljyn sisäänsä. Luultavasti siksi, että tuo vanha herra oli

niin innostunut kertomaan Maltby Symmesin koirankujeita, viipyi hän

niin kauan sen vatvomisessa; kaiken aikaa hääriskeli hän sen kanssa

niinkuin naaraspeltopyy huolehtii poikasistaan, ja joka lauseen tai

joka toisen jälkeen keskeytti hän oman puheensa: "Leonora oli sen

ooperatähden nimi, ja Symmes antoi hänelle miljoonan markan edestä

rautatieosakkeita (Itse asiassa roomalaista ei tulisi ollenkaan

tarjoilla kulhoissa, tiedättehän, vaan nelikulmaisella, sileällä

lautasella, niin että päät säilyisivät aivan kuivina.) Ja heidän

riitaantuessa keskenään huomasi hän, että tuo vanha veitikka oli

pettänyt häntä -- osakkeet eivät olleet ollenkaan siirretyt. (Tämä on

tarkotettu syötäväksi aivan ilman haarukkaa, nähkääs!) Mutta hän veti

Symmesin oikeuteen, ja he sopivat noin puolesta osakkeiden arvosta.

(Jos tämä soppa olisi tehty, niinkuin olla pitäisi, ei maljan

pohjalla saisi löytyä tippaakaan öljyä jälellä.)"

Tämä viimeinen huomautus ilmaisi, että prosessi oli nyt saavuttanut

huippukohtansa -- että nuo pitkät, mureat lehdet saivat viimeisen,

helläkätisen kääntelynsä. Sillä aikaa kun tarjoilija seisoi

kunnioittavaisena odottaen laskettiin pari kolme palaa kerrallaan

huolellisesti pienelle hopealautaselle, joka oli tarkotettu Montaguea

varten. "Ja nyt", sanoi voitonriemuinen isäntä, "koettakaapa sitä!

Jos se on hyvää, ei se saisi olla karvasta eikä makeaa, vaan juuri

parahiksi." -- Ja majuri odotteli levottomana, kun Montague maisteli

sitä, ja sanoi: "Jos se on vähänkin karvasta, niin sanokaa, ja me

lähetämme sen ulos. Minä olen kyllin monta kertaa ennen sanonut siitä

heille."

Mutta se ei ollut karvasta, ja niin majuri ryhtyi auttamaan itseään,

jonka jälkeen tarjoilija kiidätti kulhon tiehensä. "Minulle on

kerrottu, että salaatti on ainoa kasvi, minkä me olemme saaneet

roomalaisilta", sanoi vanha poika matustaessaan murevia, vihreitä

lehtiä. "Horatius mainitsee sen, tiedättehän. Niinkuin sanoin,

kaikki tuo oli Symmesin nuoruuden päivinä. Mutta kun hänen poikansa

oli kasvanut suureksi, nai hän toisen kuorotytön. Hän sanoi minulle

kerran, että hänellä on ollut elämässään yli viisisataa vaimoa!"

Salaatin jälkeen otti majuri vielä toisen kukonpyrstön. Alussa oli

Montague huomannut, että hänen kätensä vapisivat ja silmät olivat

vettyneet: mutta nyt, näiden runsassisältöisten maistajaisten jälkeen

oli hän reipas, ja, jos mahdollista, enemmän kaskuja tulvillaan

kuin koskaan ennen. Montague arveli, että nyt olisi hänelle hyvä

aika esittää kysymyksensä, ja siksi, kun kahvi oli tarjottu, kysäsi

hän, "Onko Teillä mitään sitä vastaan, että puhumme liikeasioista

päivällisen jälkeen?"

"Ei, Teidän kanssanne", sanoi majuri. "Minkätähden? Mitä se on?"

Ja sitten kertoi Montague hänelle ystävänsä ehdotuksesta, ja kuvasi

keksinnön. Toinen kuunteli tarkkaavaisena loppuun saakka; ja sitten,

hetkisen vaitioltua kysyi Montague, "Mitä Te arvelette siitä?"

"Keksintö ei ole mikään hyvä", sanoi majuri nopeasti.

"Kuinka Te tiedätte?" kysyi toinen.

"Sillä jos se olisi ollut hyvä, olisivat yhtiöt ottaneet sen kauan

sitten maksamatta hänelle siitä penniäkään."

"Mutta hänellä on siihen patentti", sanoi Montague.

"Patentti, saakeli!" vastasi toinen. "Mitä merkitsee patentti sen

suuruisten yritysten asianajajille? Ne olisivat ottaneet sen ja

se olisi käytännössä Mainesta Texasiin saakka; ja kun hän olisi

vetänyt oikeuteen, olisivat he kietoneet jutun niin moneen solmuun

ja teknilliseen ongelmaan, että hän ei olisi ehtinyt saada sitä

päättymään kymmenessä vuodessa -- ja hän olisi kymmenen kertaa sillä

välin ajanut itsensä konkurssiin."

"Tapahtuuko sellaista todellakin", kysyi Montague.

"Tapahtuuko!" huudahti Majuri. "Sitä tapahtuu niin useasti, että eipä

muuta saata sanoa tapahtuvankaan. He aikonevat kai saada Teitä mukaan

kepposella."

"Mahdotonta, eihän se mitenkään voi olla niin", vastasi toinen "Mies

on muuan ystävä."

"Olen huomannut sen loistavaksi säännöksi olla koskaan ryhtymättä

liikeasioihin ystävien kanssa", sanoi majuri ilkeästi.

"Mutta kuunnelkaa", sanoi Montague; ja hän todisteli kylliksi kauan

saaden toverinsa vakuutetuksi, että tuo ei saattanut olla oikea

selitys. Sitten istui majuri pari minuuttia ja tuumaili; ja äkkiä

huudahti hän, "Olen keksinyt sen! Minä näen miksi he eivät halua

siihen koskea!"

"Mikä se on?"

"Ne ovat hiiliyhtiöt! Ne antavat höyrylaivoille vajaan painomäärän,

eivätkä halua, että hiilet punnitaan oikein!"

"Mutta siinähän ei ole mitään järkeä", sanoi Montague. "Nehän ovat

juuri höyrylaivayhtiöt, jotka eivät halua ottaa konetta."

"Niin", sanoi majuri: "luonnollisesti niiden virkailijat saavat

osansa saaliista." Ja hän nauroi sydämensä pohjasta Montaguen

hämmästyneelle katseelle.

"Tunnetteko ollenkaan liikeoloja", kysyi Montague.

"En ollenkaan", sanoi majuri. "Minä olen niinkuin se saksalainen,

joka sulkeutui sisäiseen tajuntaansa ja päätti elefantin ulkomuodon

ensimäisistä perusteista. Minä kyllä tunnen suurten liikehuoneiden

pelin alusta loppuun saakka ja sanon Teille, että jos keksintö on

hyvä, eivätkä yhtiöt halua sitä ottaa, niin siinä on syy; ja lyönpä

vetoa kanssanne siitä, että jos tahtoisitte tehdä tutkimuksen, niin

jokin sellainen asia sieltä tulisi esille! Viime talvena matkustin

etelään eräällä höyrylaivalla, ja lähestyessämme satamaa näin minä

heidän heittävän yli kannen pari tonnia hyviä ruoka-aineita; ja

kysellessäni siitä sain minä kuulla, että muuan yhtiön virkamiehistä

hoiti maatilaa ja varusti laivan ruoka-aineilla -- ja määräykset

kuuluivat, että ne oli tyhjennettävä viimeiseen tippaan saakka joka

matkalla!"

Montague kuunteli suu ammollaan. "Mitä mahtaisi majuri Thorne

sellaista liittoa vastaan?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri pudistaen olkapäitään. "Se on juttu, joka

olisi jätettävä jollekin asianajajalle -- sellaiselle, joka tuntee

lankojen juoksun. Hawkins tuolla toisella puolella tietäisi kyllä,

mitä sanoa Teille. Kuvittelenpa, että ainoa neuvo, minkä hän antaisi,

olisi se, että hiilikauppiaat julistaisivat lakon, ja kietoisivat

yhtiöt lujalle ja pakottaisivat heidät sovinnoille."

"Te laskette leikkiä!" huudahti toinen.

"En ollenkaan", sanoi majuri nauraen. "Sitä tehdään tuon tuostakin.

Tässä kaupungissa on eräs rakennustrusti, joka syrjäytti kaikki

kilpailijansa liikemaailmasta sillä tavalla, että julisti heidän

työmaansa lakkotilaan."

"Mutta kuinka se voi sen tehdä?"

"Se on helpoin asia maailmassa. Työnjohtaja on mies, jolla

on melkoinen valta, ja hyvin pieni palkka, jolla hänen on

elettävä. Mutta vaikka häntä ei haluttaisi panna toimeen

konkurssiloppuunmyyntiä -- on vielä muitakin keinoja jälellä. Minä

voisin esittää Teidät eräälle miehelle aivan tässä huoneessa, jonka

työt seisautettiin lakkotilaan hyvin sopimattomalla ajalla, ja

hän sai liiton johtajan suljetuksi satimeen erään naisen kanssa

hotellissa, ja miesparka antoi perää ja peruutti lakon."

"Luulisinpa, että lakkolaiset joskus pääsisivät pois käsistä", sanoi

Montague.

"Joskus he pääsevätkin", hymyili toinen. "Sellaistakin tapausta

varten on olemassa vakiintunut menettelytapa. Silloin tulee sinun

palkata salapoliisit ja turvautua väkivaltaan, kutsua sotaväki ja

pistää lakonjohtajat vankeuteen."

"Nähkääs", jatkoi majuri innostuneena, "minä neuvon Teitä ystävänä,

ja minä katson asioita sellaisen miehen näkökannalta, jolla on rahoja

taskussaan. Minulla on niitä aina ollut siellä jonkun verran, mutta

minä olen saanut tehdä kovasti työtä pitääkseni niitä siellä. Kaiken

elämäni on minun ympärilläni ollut ihmisiä, jotka ovat tahtoneet

tehdä minulle hyvää; ja se tapa, jolla he tahtoivat sitä tehdä, oli

sellainen että he vaihettivat minun puhtaan rahani paperilappuihin,

jotka oli koristeltu mielikuvitusrikkailla kiemuroilla, kotkan

kuvilla ja lipuilla. Mutta tietysti, jos tahdotte katsoa asiaa

toiselta puolelta niin miksipä ei, keksintö on sangen nerokas, ja

liike-elämän meri parhaillaan vyöryy, ja tämä on suuri maa, jossa

ansiot yksinomaan tulevat kysymykseen -- ja kaikki muu on juuri

niin kuin ollakin pitää. Se juuri muuttaa koko asian maailmassa,

näettekös, ostanko minä hevosen vai myynkö minä sen!"

Montague oli kasvavalla hämmästyksellä huomannut, että tuollainen

yllyttävä puhe oli yksi niistä luonteenomaisista piirteistä,

mikä kuului näiden ylhäisten korkeuksien ihmisille. Se oli yksi

heidän asemansa myöntämistä vapauksista. Toimittajien, piispojen,

valtiomiesten ja kaikkien muiden kätyrien oli uskottava heidän

korkeasti kunnioitettavaan asemaansa, yksin heidän klubiensa

kammioissakin -- ihmisten korvat tulivat hirvittävän tarkoiksi näihin

aikoihin! Mutta ollessasi liike-elämän varsinaisten jättiläisten

keskuudessa olisit saattanut luulla olevasi vallankumouksellisten

seurassa; he saattoivat repiä alas vuorten huiput ja paiskata ne

toisiaan vastaan. Kun joku näistä vanhoista sotaratsuista kerran

pääsi alkuun, saattoi hän kertoa juttuja, jotka perkeleellisyydessään

saivat alhaisimmankin konnan sielun vapisemaan. Se oli tietysti aina

toisista seuraveikoista; mutta jos et päästänet häntä käsistäsi,

ja jos hän arveli voivansa luottaa sinuun -- saattoi hän tunnustaa

taistelleensa joskus vihollista vastaan hänen omilla aseillaan!

Mutta luonnollisesti oli ymmärrettävää, että koko tämä radikalismi ei

ollut tarkotettu muuta kuin hupaista seurustelua varten. Majurilla

esimerkiksi ei ollut koskaan vähintäkään aikeita toteuttaa mitään

kaikista niistä pahoista teoista, joista hän jutteli; kun toiminta

tuli kysymykseen, piti hän parhaimpana menetellä siten, kuin hän

koko elämänsä ajan oli menetellyt -- istua lujasti omalla pienellä

kasallaan. Ja Miljonäärit oli erinomainen paikka opetella sitä

tekemään!

"Näettekö tuon vanhan rahasäkin tuolla nurkassa toisella puolella?"

sanoi majuri. "Hän on mies, jonka Te mielellänne tahdotte painaa

mieleenne -- vanha Henry S. Grimes. Oletteko hänestä kuullut?"

"Huhuja", sanoi toinen.

"Hän on Laura Heganin eno. Miss Hegan tulee kerran saamaan hänen

rahansa mutta taivas varjelkoon, kuinka hän sillä välin pitää niistä

kiinni! Se on aivan traagillista, jos tulette hänet tuntemaan -- hän

säikähtää omaa varjoaankin. Hän menee köyhien kortteleihin, ja enpä

erehdy arvatessani hänen ajavan ulos yhdessä kuukaudessa enemmän

ihmisiä kuin mitä mahtuisi koko tähän rakennukseen!"

Montague katseli yksinäistä olentoa pöydän ääressä, miestä,

jolla oli rypistyneet kasvot niinkuin kärpällä, ja suuri

ruokalana sidottuna kaulan ympäri "Sitä pitää hän säästääkseen

paidanrinnustintaan huomisaamua varten", selitti majuri. "Hän on

todella vasta kuudenkymmenen seuduissa, vaikka luulisi hänen olevan

jo kahdeksankymmenen. Kolme kertaa istuu hän joka päivä täällä ja syö

asetillisen graham-korppuja ja maitoa, ja sitten nousee hän ja istuu

tunnin verran jäykkänä nojatuolissa. Sellaisen järjestyksen ovat

hänen lääkärinsä hänelle määränneet -- säälin ja laupeuden enkelit

meitä varjelkoot!"

Vanha herra pysähtyi ja pidätetty naurunpuuska tärisytti hänen

rusottavan punaisia poskipäitään. "Ajatelkaapa vain!" sanoi hän

-- "ne koettivat tehdä samaa minullekin! Mutta ei, herraseni --

kun Bob Venablen on pakko syödä graham-korppuja ja maitoa, panee

hän sekaan arsenikkia sokerin asemasta! Sellainen on monen näiden

rikkaiden miesten laita -- kuvittelet hänen elävän kapualaisessa

ylellisyydessä, kun tosiasiassa hän on mies, jonka maksa toimii

epätäydellisesti ja jonka vatsa on heikko, ja hänet pannaan

vuoteeseen kello kymmenen, vatsan ympärillä kuuma vesipussi ja koko

ruumis käärittynä flanelliseen yöpaitaan!"

Molemmat olivat nousseet ylös ja etsivät tietä tupakkahuonetta kohti,

kun äkkiä huoneen toisella sivulla avautui ovi ja joukko miehiä astui

siitä sisälle. Heidän etunenässä oli tavaton olento, jolla oli suuri,

voimakas ruumis ja julmat kasvot. "Halloo!" sanoi majuri. "Kaikki

suuret lukit ovat täällä tänä iltana. On varmaankin isännistön

kokous."

"Kuka tuo on?" kysyi hänen kumppalinsa; ja hän vastasi, "Tuoko? Pah,

hän on Dan Waterman."

Dan Waterman! Montague tarkasti miestä entistään tarkemmin, ja nyt

tunsi hän nuo kasvot samoiksi, mitä hän oli kuvissa nähnyt. Waterman,

rahamaailman jättiläispylväs, kupari- ja kultamarkkinoiden Kroisos!

Kuinka monta trustia olikaan Waterman järjestänyt! Ja kuinka monta

sanasutkausta olikaan hänen nimensä kustannuksella tehty!

"Ketä ovat nuo toiset miehet?" kysyi Montague.

"Oh, ne ovat vain pikkumiljonäärejä", vastattiin.

"Pikkumiljonäärit" seurasivat jonkinlaisena henkivartiostona

kintereillä; yksi niistä oli lyhyt ja pönäkkä, ja hänen täytyi

puoleksi juosten pysytellä Watermanin voimakkaiden harppausten

rinnalla. Kun he saapuivat vaate-eteiseen, tunkivat he palvelijat

tieltään, ja yksi auttoi nuttua tuon suuren miehen päälle, ja teinen

piti hänen hattuaan, ja kolmas hänen keppiään, ja kaksi muuta

koettivat puhutella häntä. Ja Waterman napitti tylsännäköisenä

nuttunsa, ja sitten tarttuen hattuunsa ja keppiinsä ryntäsi

suoraapäätä ulos ovesta virkkamatta sanaakaan kenellekään.

Se oli yksi naurettavimmista kohtauksista, mitä Montague oli

elämässään nähnyt, ja hän nauroi koko matkan, kun he kulkivat

tupakoitsijain huoneeseen. Ja kun majuri Venable oli asettunut

mukavasti suureen tuoliin ja purrut poikki sikaarin pään

ja sytyttänyt sen palamaan, mitkä muistojen virrat silloin

avautuivatkaan!

Sillä Dan Waterman oli yhtä sukupuuta majurin kanssa, ja hän tunsi

koko hänen elämänsä ja kaikki hänen tapansa Sellainen, millaisena

Montague oli hänet juuri nähnyt, oli hän ollut aina; nopea, käskevä,

peljättävä, joka tallasi maahan kaikki vastukset; kaupungin mahtavin

mies vapisi hänen säihkyvän katseensa edessä. Ennen vanhaan oli Wall

Street horjahdellut hänen ja mahtavimman kilpailijansa ankarassa

ottelussa.

Ja majuri alkoi kertoa Watermanin kilpailijasta ja hänen

elämästään. Hän oli ollut kaupungin liikennekuningas, hän oli

kohottanut vanhan Wymanin jaloilleen. Hän oli prinssi valtiollisten

rahamiesten joukossa; hän oli hallinnut demokraattista puoluetta

valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä Hän saattoi antaa

miljoonan kerrallaan Tammany Hallin johtajalle, ja kuluttaa viisi

miljoonaa yhdellä ainoalla valtiollisella sotaretkellä; ja kun

"taikina-päivänä" äänestysalueiden johtajat tulivat noutamaan

valintarahoja, oli hänellä neljäkymmentä jalkaa pitkä pöytä

ylt'yleensä katettuna viidensadan markan vekseleillä Hän olisi

varmasti ollut Amerikan rikkain mies, jollei hän olisi kuluttanut

rahojaan yhtä nopeasti kuin hän ne saikin. Hänellä oli ollut

erinomaisen kuuluisa kilpa-ajorata Amerikassa; ja talo Viidennen

Avenuen varrella, jonka sanottiin olevan maailman hienoimman

italialaisen palatsin. Yli viisitoista miljoonaa oli tuhlattu

sen koristamiseen; kaikki katot oli tuotu vahingoittumattomina

ulkomaisista palatseista, jotka hän oli ostanut ja repinyt maahan!

Majuri kertoi jutun osottaakseen kuinka sellainen mies kadotti

kokonaan tajunnan rahan arvosta; hän oli kerran istunut hänen

kanssaan aamiaisella, kun muuan hänen sanomalehtiensä toimittajista

astui sisälle ja huomautti, "Sanoin Teille, että me tarvitsisimme

neljäkymmentä tuhatta markkaa, ja Teidän lähettämänne shekki on

viidellekymmenelle." "Tiedän sen", kuulin hänen hymyillen vastaavan,

-- "mutta miten kuten minusta näytti, että neljäkymmentä oli

työläämpi kirjottaa kuin viisikymmentä!"

"Vanha Waterman saattaa olla oikea tuhlari myöskin, kun sattuu

sille päälle", jatkoi majuri. "Hän kertoi minulle yhtenä

päivänä, että hänen jokapäiväiset menonsa maksoivat hänelle

kaksikymmentäviisituhatta markkaa päivässä. Mutta siihen ei ole

luettu viiden miljoonan markan huvipurtta, eikä siitä johtuvia menoja."

"Ja ajatelkaapa muuatta toista miestä, jonka minä tunnen, joka

kulutti viisi miljoonaa markkaa graniittilaituriin voidakseen

mukavasti laskea rantaan ja käydä rouvaansa tervehtimässä! -- Se on

tosiasia, niin totta kuin Jumala on minut luonut! Hän oli tunnettu

ylhäisöön kuuluva nainen, mutta hän oli köyhä, eikä mies uskaltanut

tehdä häntä rikkaaksi häväistysjuttujen takia. Siksi täytyi

hänen tyytyä elämään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan

huvilapahasessa; ja kun toisten naapurien lapset pilkkasivat hänen

lapsiaan sentähden että he elivät kahdensadan viidenkymmenen tuhannen

markan huvilassa, saattoivat he saada vastauksen: 'Mutta teilläpä ei

ole sellaista laituria!' Ja jollette usko, että --."

Mutta nyt majuri äkkiä kääntyi ympäri ja näki pojan, joka äsken oli

tuonut hänelle muutamia sikareja, seisovan lähellä, ollen oikovinaan

muutamia pöydällä makaavia sanomalehtiä. "Kuule, junkkari!" huusi

majuri, "Mitä sinä aijot -- kuunnella mitä minä kerron! Ulos

huoneesta heti paikalla, sinä lurjus!"

Kolmastoista luku.

Toisen viikon loppu oli käsissä ja sen mukana saapui Lester Toddeilta

kutsu vierailuille heidän maatalolleen New Jerseyssä. Montague oli

hautautuneena kirjoihinsa, mutta hänen veljensä ahdisteli häntä

matkalle ankarilla väitteillä. Kirottu juttu -- aikoiko hän viedä

koko elämänuransa perikatoon yhden jutun takia? Ennenkaikkea tulisi

hänen tutustua ihmisiin -- "ihmisiin, jotka olivat jotakin." Ja

Toddit olivat sellaisia; ne muodostivat suuren rahakeskustan ja

vakuutusmaailman voiman; jos Montague aikoi olla vakuutusasianajaja,

ei hän millään muotoa voinut hyljätä heidän kutsuaan. Freddie Vandam

tulisi olemaan vieraana -- ja Montague hymyili kuullessaan, että

Betty Wyman myöskin olisi siellä. Hän oli tehnyt sen huomion, että

hänen veljensä viikonloppu-vierailut aina sattuivat sinne, missä

Bettykin oli, ja missä Bettyn isä ei ollut.

Niin Montaguen palvelija sai pakata hänen välttämättömät

matkatarpeensa, ja Alicen kamarineitsyt täytti Alicen matkalippaan;

ja he ajoivat yksityisessä vaunuseurueessa etäiseen Jerseyn

esikaupunkiin, ja leveää, raakunkuorilla laskettua tietä myöten ajaa

huristivat he pikavaunulla ylös vuoren huipulla olevaan palatsiin.

Täällä elivät ylväät Lester Toddit hajaantuneina ympärillä kohoaville

lähikukkuloille; he muodostivat äärimmäisen pohattasäädyn, joka

oli vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. He olivat tuiki tarkkoja

"säädystään", ja olivat katsovinaan koko kaupungin ylhäisöä ylevällä

ivalla, ja heillä oli omat huvituksensa ympäri koko vuoden --

hevosnäyttely vapaassa ilmassa kesällä, ja syksyllä lehtien alkaessa

pudota puista, ketunjahti fantastisissa univormuissa.

Lester Toddit itse olivat innokkaita kaikellaisen urheilun ja jahdin

harrastajia, ja useissa eri klubeissa ja yksityisnäyttelyissä

seurasivat näyttelykausia aina Floridasta ja pohjois-Carolinasta

Ontarioon saakka, ja satunnaisilla huvimatkoilla poikkesivat he

Norjaan, tai New Brunswickiin ja Brittiläiseen Columbiaan. Täällä

kotona oli heillä kokonainen vuori, jota ylt'yleensä peitti

koskematon ja suurella huolellisuudella hoidettu metsä ja vuoren

huipulla olevassa renessanssi-tyylisessä palatsissa -- jota he

ylhäisellä huolimattomuudella kutsuivat "majaksi" -- saattoi löytää

_articles de vertu_ [= arvoesineitä. Suomentaja.], sellaisia kuin

viidenkymmenen tuhannen markan arvoinen pöytä, johon kuului kymmenen

tuhannen markan arvoinen tuolikalusto ja aivan jokapäiväisen näköiset

matot, jotka olivat maksaneet viisikymmentä tai satatuhatta markkaa

kappale. Kaikki nämä hinnat saatoit mitä helpoimmin todeta, sillä

lukuisia sanomalehtiartikkelia, jotka kuvasivat taloa, oli luettavana

salissa löytyvässä albumissa. Lauantain iltapäivällä otti Mrs Todd

aina vieraansa vastaan pastellin harmaassa vastaanottopuvussa,

jonka etuosa oli riikinkukon muotoinen ja koristeltu silkillä, ja

jokaisessa sulassa oli jalokiviä, ja silmänä oli yksinäinen timantti.

Ja illalla oli tanssia, ja hän esiintyi puvussa, johon oli ommeltu

useita satoja timantteja, ja otti vastaan vieraansa matolla, joka

jalokivien runsaudessa kilpaili hänen pukunsa kanssa.

Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä

se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin

enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli

hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston,

mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän

tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli

hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli

"onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan,

nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!"

Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen,

että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.

Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla

Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper

täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista

tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen

uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen

kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut

kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan

pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun

pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte

aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella,

ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia

Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan

taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän

talonpoikaisuutenne."

Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana;

"kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen

kuningatar Viktorian -- liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten

parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa

maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren

suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan

oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja

ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän

esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan

peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli

puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen

ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan

Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla

lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua,

harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta

tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien

muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion -- kunnes levisi huhu,

että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut

Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei

koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.

Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat

häneen -- erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette,

heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta

onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan

tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden

käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät

suinkaan olleet toivottavia Alicelle.

Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan

saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui

kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden

välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän

ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä

muutamia isällisiä kysymyksiä.

"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasi

Oliver hänelle.

"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"

"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle

penniäkään."

"Ja sinä et voisi häntä elättää?"

"Minä? Taivas varjelkoon, Allan -- otaksutko, että Betty suostuisi

olemaan köyhänä?"

"Oletko kysynyt häneltä?" kysyi Montague.

"En halua sitä häneltä kysyä, hyvä veliseni! Minulla ei ole ollenkaan

halua elää missään hökkelissä tytön kanssa, joka on kasvatettu

palatsissa."

"Mitä siis aijot tehdä?"

"Oh, Bettyllä on rikas täti hullujenhuoneessa. Ja sitten, näetkös

minä ansaitsen rahaa, -- ja tuon vanhanpojan on lopulta annettava

perään. Ja sillävälin vietämme me hyvin hauskaa aikaa, ymmärräthän."

"Eipä teidän rakkautenne liene sitten suuren suuri", sanoi Montague

-- johon hänen veljensä hilpeästi vastasi, että he olivat rakastuneet

toisiinsa juuri niin paljon kuin heitä miellytti sitä olla.

Tämä oli junassa maanantai-aamuna. Oliver huomasi, että hänen

veljensä vaipui syviin ajatuksiin, ja huomautti: "Luulenpa, että

aijot uudelleen painautua kirjojesi ääreen. Sinun tulee omistaa

minulle yksi ilta tällä viikolla muutamille päivällisille, jotka ovat

tärkeät."

"Missä ne ovat?" kysyi toinen.

"Oh, se on pitkä juttu", sanoi Oliver. "Minä selitän sen sinulle

joskus. Mutta kaikkein ensiksi meidän tulee tehdä selväksi myöskin

ensi viikko -- otaksuttavasti et ole ollut huomaamatta, että se on

jouluviikko. Ja sinun ei ole lupa tehdä mitään työtä silloin."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti toinen.

"Mikään ei saata olla mahdollisempaa", sanoi Oliver lujasti. "Minä

olen luvannut sinun puolestasi tulla Eldridge Devonien kanssa ylös

Hudsonille --"

"Koko viikoksi!"

"Koko viikoksi. Ja se on oleva tärkein asia, mitä koskaan olet

tehnyt. Mrs Winnie aikoo ottaa meidät kaikki vaunuunsa, ja sinä saat

tehdä aivan loppumattoman määrän tuiki välttämättömiä tuttavuuksia."

"Oliver, en millään muotoa voi sitä tehdä!" pani toinen kauhistuneena

vastaan, ja jatkoi sitten useiden minuuttien, ajan todistelua ja

selittelyä kaikesta, mitä hänellä oli tekemistä. Mutta Oliver tyytyi

vain vakuuttamaan, että jos on tahtoa, niin on keinoa. Ei saattanut

tulla kysymykseen hyljätä kutsua viettää joulua Eldridge Devonien

kanssa!

Ja aivan oikein, oli olemassa keino. Mr Hasbrook oli maininnut

hänelle, että hänellä oli jutussa suoritettuna jo melkoinen työ,

ja että hän kyllä lähettäisi paperit. Ja kun Montague saapui

toimistoonsa sinä aamuna, löysi hän ne sieltä. Niitä oli useita

tuhansia sivuja käsittävä pinkka; ja tarkastellessaan niitä huomasi

hän suurimmaksi hämmästyksekseen, että ne sisälsivät täydellisen

syytöskirjelmän, jossa oli kaikki tarpeelliset viittaukset ja

lainaukset ja valmistava kirjelmäluonnos -- lyhyesti sanoen,

täydellinen ja perinpohjainen valmistelu hänelle jätettyyn

oikeusjuttuun. Niissä papereissa oli vähintäinkin viidenkymmenen

tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta työtä; ja

Montague istui hämmästyksen lyömänä, käännellen edestakaisin

hienolla konekirjotuksella kirjotettuja arkkeja. Hänellä todellakin

olisi tilaisuutta olla mukana jouluvierailulla, jos kaikki hänen

avunhakijansa kohtelisivat häntä samalla tavalla kuin tämä!

Hän tunsi itsensä siitä hieman loukatuksi -- sillä hän oli merkinnyt

muutamia näistä kohdista itsekin, ja tunsi olevansa niistä ylpeä.

Nähtävästi ei hän olisi oleva muuta kuin naamiona jutussa! Ja hän

otti puhelimen ja soitti Mr Hasbrookille, ja kysyi häneltä, mitä

varten hän oli nämä paperit hänelle jättänyt ja mitä hänen niillä

tuli tehdä. Niissähän oli koko juttu; ja oliko hänen vain otettava ne

sellaisinaan?

Ei kukaan olisi voinut vastata viisaammin kuin Mr Hasbrook vastasi.

Paperit olivat Montaguen käytettävänä -- hän saisi tehdä niille

niinkuin hän itse haluaisi. Hän voisi käyttää ne sellaisinaan, tai

hyljätä ne kokonaan, taikka asettaa ne perustaksi omalle työlleen --

kaikki, minkä hänen arvostelukykynsä katsoi parhaaksi, olisi hyvä.

Ja niin Montague soitti kiinni ja kirjotti hyväksymisensä siihen

viralliseen kutsuun, mikä oli saapunut Eldridge Devoneilta.

Myöhemmin päivällä pistäytyi Oliver hänen luokseen ja sanoi, että

hän aikoi mennä päivällisille seuraavana iltana, ja että hän tulisi

tapaamaan häntä kello kahdeksan. "Se on Jack Evansien kanssa", lisäsi

Oliver. "Tunnetko heitä?"

Montague oli kuullut tuon nimen ja muisti sen omistajan olevan

läntisten rautatieverkkojen johtajan. "Tarkotatko häntä?" kysyi hän.

"Tarkotan", sanoi toinen. "He ovat omituista, vanhanaikaista joukkoa,

mutta heillä on rahoja. Minä tulen hyvään aikaan ja selitän sen

sinulle."

Mutta hän sai selityksen sitä ennen. Seuraavana iltapäivänä tuli

hänen luokseen eräs, joka tahtoi hänen apuaan -- se ei ollut kukaan

muu kuin Mrs Winnie Duval. Tuli ilmi, että joku oli jättänyt Mrs

Winnielle melkoisen määrän rahoja, ja siihen oli kietoutunut

suuri joukko oikeudellisia asioita, jotka hän halusi jättää uuden

asianajajan selvitettäväksi. Myöskin sanoi hän toivovansa, että hän

rohkaisisi itsensä ja verottaisi häntä melkoisella rahamäärällä. Se

oli vain pikku kysymys jostain viidestä sadasta tuhannesta, joka oli

jäänyt eräältä unhotukseen joutuneelta tädiltä lännessä.

Asia oli pian järjestetty, ja sitten Mrs Winnie kysyi, oliko hänellä

mitään paikkaa, minne hän sinä iltana menisi päivällisille: ja nyt

oli sopiva tilaisuus mainita Jack Evanseista. "Oh paras Mr Montague!"

sanoi Mrs Winnie nauraen. "Aikooko Ollie viedä Teidät sinne? Mikä

hauska ilta Teillä tuleekaan olemaan!"

"Tunnetteko heidät?" kysyi toinen.

"Taivas varjelkoon, en!" oli vastaus. "Ei kukaan heitä tunne; mutta

jokainen tietää heistä. Mieheni tietenkin tapaa vanhan Evansin

liikeasioilla, ja hänen mielestään hän on mukiinmenevä. Mutta perhe

-- oh, varjelkoon!"

"Kuinka suuri se on?"

"Ah, heitä on ensiksi vanha rouva ja kaksi täysi-ikäistä tytärtä

ja sitten poika. Poika on hieno junkkari, sanotaan -- tuo vanha

mies oli ottanut häntä kädestä ja pannut hänet työhön myymälöissä.

Mutta luullakseni ajatteli hän, että tyttäret olivat hänelle liian

puoleensavetäviä syöttejä, jonka tähden hän lähetti heidät johonkin

uudenaikaisempaan hulluuskouluun -- ja sanonpa Teille, että he ovat

kiiltävimmiksi hiottuja inhimillisiä olentoja, mitä koskaan olette

tavannut!"

Se kuulosti huvittavalta. "Mutta mitä Oliver tahtoi heiltä?" kysyi

Montague ihmeissään.

"Ei hän heitä tarvitse -- vaan he tarvitsevat häntä. He ovat

onnenonkijoita, nähkääs -- ja kerrassaan vimmattuja. He ovat tulleet

kaupunkiin päästäkseen ylhäisöön."

"Tarkotatteko siis, että he maksavat Oliverille?" kysyi Montague.

"En tiedä", sanoi toinen nauraen. "Saatte kysyä sitä Oliverilta.

Heillä on ympärillään joukottain rikkaiden tavottelijain pikkuveliä,

jotka sieppaavat minkä hyvänsä nähtävissä olevan saaliin."

Tuskallinen ilme värähti Montaguen kasvoilla; ja Mrs Winnie näki sen

ja ojensi kätensä äkkinäisellä liikkeellä. "Oi!" huudahti hän, "olen

loukannut Teitä!"

"Ei", sanoi hän, "ei se ole sitä -- ette ole mitenkään minua

loukannut. Mutta minä olen huolestunut veljeni tähden."

"Mitä tarkotatte?"

"Hän saa jotenkuten runsaasti rahaa, enkä tiedä, miten se on

ymmärrettävä."

Nainen istui muutamia sekuntteja vaiti, tarkastellen miestä hänen

puhuessaan. "Eikö hänellä ollut mitään, kun hän tuli tänne?" kysyi

hän.

"Ei hyvin paljoa", sanoi hän.

"Sillä", jatkoi Mrs Winnie, "jollei hänellä ollut, hoiti hän ne, mitä

hänellä oli, tietenkin sangen viisaasti -- me kaikki luulimme, että

hänellä oli."

Taas olivat he vaiti; sitten sanoi Mrs Winnie äkkiä: "Tiedättekö, Te

katselette rahaa erilaisilla silmillä kuin me täällä New-Yorkissa.

Ymmärrättekö sitä?"

"En tiedä varmaan", sanoi hän. "Millä tavalla, tarkotatte?"

"Te katselette sitä vanhanaikaisella tavalla -- ihmisen tulee sitä

ansaita -- se on merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotakin. Tämä

kaikki välähti minulle salamana juuri nyt -- me emme katsele rahaa

samalla tavalla. Meistä ei ole kukaan ansainnut omaamme; me olemme

vain ne saaneet. Eikä koskaan juolahda meidän mieleemme luulla, että

toiset ihmiset ansaitsisivat sitä -- ainoa minkä tarvitsemme tietää,

on se, että heillä sitä on."

Montague ei sanonut seuralaiselleen, kuinka nerokkaana hän piti

sitä huomautusta; hän pelkäsi, ettei olisi hienoa olla yhtä mieltä

hänen kanssaan. Hän oli kuullut jutun eräästä neekeristä, joka

istui "katumuspenkissä" ja tunnusti liukkaasti syntinsä, mutta eipä

sanonutkaan "amenta" samallaisella lämmöllä, millä seurakunta sen

sanoi.

"Evansit olivat ennen paljon eriskummallisempia kuin mitä ne nyt

ovat", jatkoi Mrs Winnie hetken kuluttua. "Kun he tulivat tänne

viime vuonna, olivat he kerrassaan hirvittäviä. Heillä oli joku

englantilainen herrasnaskali, joka oli heidän tuttavasihteerinään --

jonkun vanhan, rappeutuneen perheen nuorin poika. Minun veljeni tunsi

erään miehen, joka oli ollut heidän läheisiä tuttaviaan lännessä, ja

hän sanoi, että se oli vallan kiduttavaa -- tämän veitikan tapana

oli istua pöydän ääressä ja antaa määräyksiä koko joukolle: 'Teidän

kermajäätelöhaarukkanne tulisi olla oikeassa kädessä, Miss Mary. --

Ei ole milloinkaan soveliasta pyytää lisää soppaa, Mestari Robert. --

Ja Miss Annie kuljettakaa aina soppalusikkaanne _poispäin_ -- se on

parempi!'"

"Tuntuupa, että minun tulee sääli heitä", sanoi Montague.

"Oh, ei Teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi toinen nopeasti. "He

tulevat saavuttamaan sen, mitä haluavat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, tietysti he saavuttavat. He ovat saaneet rahaa; ja he ovat

olleet ulkomailla -- he opettelevat urheilua. Ja he pitävät kiinni

niin kauan, kunnes onnistuvat -- mitä muuta heidän puolestaan voi

tehdä? Ja sitten sanoo minun mieheni, että vanha Evans aikoo tehdä

itsensä vaikutusvaltaiseksi täällä idässä; kohta siis he eivät

uskalla enää häntä loukata."

"Painaako se siis jotakin?" kysyi mies.

"Niinpä niin, painaa, arvatakseni!" nauroi Mrs Winnie. "Se on

nähty viime aikoina." Ja hän jatkoi puheluaan kertomalla eräästä

seuraelämän johtajattaresta, joka oli uskaltanut loukata erään

mahtavan suuruuden tytärtä, ja kuinka tämä suuruus oli kostanut

hänelle, erottamalla hänen miehensä korkeasta virastaan. Se oli usein

tapana liikemaailmassa; taistelujen luultiin olevan miesten asioita,

mutta yhtä useasti oli alkuunpanevana voimana naisten juonittelu.

Wall Streetillä saattoi havaita kuohuvan ja kihisevän, ja kaksi

suurta miestä riiteli vain jostakin rouvasta; saatoit nähdä jonkun

miehen yht'äkkiä lentävän korkealle johonkin virkaan -- se tapahtui

siksi, että hänen vaimonsa oli myynyt itsensä auttaakseen miestään

ylös.

Montague ajoi yhdessä Mrs Winnien kanssa kaupunkiin, ja hän pukeutui

päivällisiä varten; ja sitten tuli Oliver, ja hänen veljensä kysyi:

"Aiotko koettaa saada Evansit ylhäisöön?"

"Kuka on sinulle ollut heistä kertomassa?", kysyi toinen.

"Mrs Winnie", sanoi Montague.

"Mitä hän kertoi?"

Montague toisti, mitä Mrs Winnie oli jutellut, ja hänen veljensä

huomasi nähtävästi sen tyydyttäväksi. "Ei se ole, niin vakavaa laatua

kuin luulet", sanoi hän, vastaten Montaguen tekemään kysymykseen.

"Minä autan heitä vähän silloin tällöin."

"Kuinka sinä menettelet?"

"Oh, neuvon heitä, enimmäkseen -- sanon heille, minne heidän tulee

mennä ja miten heidän on pukeuduttava. Kun he ensin saapuivat

New-Yorkiin, olivat he puetut kuin papukaijat, näetkös. Ja --" tässä

Oliver puhkesi nauruun -- "en tahdo tehdä pilaa heistä. Ja kun kuulen

toisten ihmisten parjaavan heitä, huomautan minä, että he varmasti

tulevat lopussa laskemaan laivansa ankkuriin, ja tulevat olemaan

vaarallisia vihollisia. Olen pannut pari kiilaa puskemaan heidän

puolestaan."

"Ja maksavatko he sinulle avustasi?"

"Saathan sitä kutsua maksamiseksi, luullakseni", vastasi toinen.

"Vanha mies hoitaa muutamia arvopaperiosakkeita minun hyväkseni

silloin tällöin."

"Hoitaa muutamia osakkeita", toisti Montague, ja Oliver selitti

hänelle menettelytavan. Tämä oli yksi niistä tavoista, jotka olivat

syntyneet sellaisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten ei tarvinnut

itse ansaita rahaansa. Se, jonka osaksi suosio tuli, ei pannut

mitään peliin, eikä asettanut mitään uhrauksen alaiseksi. Mutta

toinen henkilö osti joitakin arvopapereita hänen puolestaan, ja

kun ne kohosivat, lähetti hän shekin "voittosummalle." Moni mies,

joka olisi loukkaantunut, jos hänelle olisi suoranaisesti tarjottu

rahaa, suostui mielellään siihen, että joku vaikutusvaltainen ystävä

tarjoutui "hoitamaan sata osaketta hänen hyväkseen." Tällä tavalla

tarjottiin juomarahoja suuressa maailmassa; se oli edullinen tapa

sanomalehtimiesten suhteen, joiden hyvä mielipide arvopapereihin

nähden oli toivottava, ja valtiomiesten ja lainlaatijain suhteen,

joiden äänet saattoivat auttaa niiden arvon nousemista. Kun joku

aikoi pyrkiä ylhäisöön, täytyi hänen olla valmistunut sirottelemaan

tällaisia juomarahoja ympärilleen.

"Tietysti", lisäsi Oliver, "haluasi tuo perhe enimmän sitä, että

saisin Robbie Wallingit kutsumaan heidät taloonsa. Luulenpa, että

voisin saada heiltä pyöreissä luvuissa kaksi ja puoli miljoonaa, jos

siinä onnistuisin."