Montague olisi toivonut, että tämä vierailu kestäisi viikon tai pari

kahden päivän asemasta. Hänen mieltänsä kiinnitti elämä täällä, ja

ne henkilöt, jotka sitä elivät; kaikki, joita hän tapasi, olivat

huomattavia yhteiskunnallisissa piireissä, ja muutamat myöskin

liikemiesmaailmassa, eikä voinut toivoa parempaa tilaisuutta oppia

heitä tuntemaan.

Montague tunsi ajan kuluvan ja työnsä käyvän hitaasti. Mutta

ollessaan leikkimässä taikka hulluttelemassa, ei hän hetkeksikään

kadottanut mielestään todellista tarkoitusperäänsä, jona oli paikan

löytäminen itselleen liikemaailmassa; ja hän seurasi tarkoin ihmisiä,

ja toivoi, että heidän keskustelustaan saisi jonkinlaisen näkökannan

toiveensa toteuttamiseen. Siksi herätti hänen mielenkiintoaan, kun

Mrs Smythe huomautti, että heidän vieraidensa joukossa oli Vandam,

joka oli erään suuren henkivakuutusyhtiön virkailija. "Freddie"

Vandam, niinkuin nainen häntä kutsui, oli mies, jolla oli merkitystä

rahamaailmassa; ja Montague sanoi itselleen, että kohdatessaan häntä

täytyisi hänen todella jotain saada aikaan. Etevät kielikellot ja

poolonpelaajat ja nelivaljakkojen tuntijat olivat kyllä kaikki hyvin

hyviä, mutta hänen oli ansaittava toimeentulonsa, ja hän pelkäsi,

että kysymys tulisi olemaan vaikea ratkaista.

Sentähden oli hän iloinen, kun sattuma toi hänet ja nuoren Vandamin

yhteen, ja Siegfried Harvey esitteli heidät. Ja sitten Montague sai

kestää suurimman kolauksen, mitä New York oli vielä hänelle tarjonnut.

Ei sitä antanut Freddie Vandamin keskustelu; eittämättä hänellä oli

oikeus olla innostunut hevosnäyttelyyn, sillä hän itse aikoi panna

näytteelle useita hienoja hevosia, eikä hänellä ollut mitään syytä

tuntea velvollisuudekseen keskustella vieraan henkilön kanssa,

yksityisillä vierailuilla mistään vakavammasta asiasta. Vaan sen

antoi hänelle miehen käytös, hänen koko persoonallisuutensa. Sillä

Freddie oli oikea muotileijona, jolla oli täydellinen pilalehtien

keikarinarrien liioitellun naurettava esiintymistapa. Hänellä oli

silmiinpistävä ja hullunkurinen keikarin puku, ja pieni keppi, jolla

hän teki asentoja; hän käytti aaltoilevaa tukkaa ja hänen silkin

hienot viiksensä ja partansa olivat laitetut hienoihin suipukoihin,

joita hänen toimeliaat sormensa alinomaa pitivät terävinä. Hänen

keskustelunsa oli täynnä ranskalaisia lauseparsia ja ranskalaisia

mielipiteitä; hän oli kasvanut ulkomailla, ja halveksi sydämestään

kaikkea ameriikkalaista -- kauppakirjeensäkin saneli hän ranskaksi,

jättäen pikakirjoittajansa asiaksi niiden kääntämisen. Hänen

paitansa olivat koristellut orvokeilla, ja ne tuoksuivat orvokeille

-- ja hänen hevostensa päissäkin oli orvokkikimppuja, jotta hän

ajaessaankin voisi nauttia niiden tuoksusta!

Oli olemassa eräs julma puheenparsi Freddie Vandamista -- että jos

hänellä vaan olisi ollut hiukkasta enemmän aivoja, olisi hänestä

tullut narri. Ja Montague istui, tarkastaen hänen käyttäytymistään

ja kuunnellen hänen tyhjänpäiväistä puhettaan, ja hänen järkensä

oli aivan hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän viimein nousi ja läksi,

kohosi hänen eteensä uusi puoli tuosta luonteeltaan monimutkaisesta

probleemista. Kuka kykenisi antamaan hänelle avaimen tähän mysterioon

-- ken olisi sellainen, joka kykenisi selittämään hänelle maailman,

missä sellainen mies kuin tämä, hallitsi kahta kolmea miljaardia

markkaa uskottuja varoja.

Seitsemäs luku.

Aivan hyödytöntä oli koettaa saada ketään puhumaan vakavista asioista

juuri tähän aikaan -- sillä tuleva viikko koko seuraelämässä kuului

yksinomaan hevosille. Sunnuntai-aamuna kirkkoon ajavat seurueet

juttelivat koko matkan hevosista, ja ihmisryhmät, jotka olivat

kerääntyneet kirkon ovien eteen nähdäkseen heidän laskeutuvan

automobiileistaan, ja tehdäkseen huomautuksia heidän huomiota

herättävistä puvuistaan; lukivat koko iltapäivän sunnuntain

sanomalehdistä hevosista ja loistavista puvuista, joita naiset

tulisivat näyttelyssä kantamaan.

Muutamat joukkueesta läksivät jo sunnuntai-iltana; Montague läksi

jälelle jääneiden kanssa maanantaiaamuna, ja söi aamiaista Mrs Robbie

Wallingin, Oliverin ja Alicen kanssa. He olivat pukeneet hänen

hännystakkiin, silkkihattuun ja hienoihin säärystimiin; ja he ottivat

hänet mukaansa ja panivat hänet istumaan Robbien aitioon eturiviin.

Siellä oli suuri parkkinen arena, jolla hevoset esiintyivät;

ja ympärillä oli kaideaitaus ja leveä kävelyalue katselijoita

varten; viimeisinä, muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella

kohosivat aitiot, joissa istui koko New Yorkin seuraylhäisö.

Sillä hevosnäyttelyyn osaaottaminen oli nyt muodostunut tärkeäksi

kansalliseksi velvollisuudeksi. Muuan vieraileva ulkomaalainen

prinssi oli viime vuonna katsonut sopivaksi käydä sitä katsomassa, ja

tänä vuonna "jokainen" tahtoi tulla.

Montague tottui nopeasti asioiden tilaan; hän huomasi hymyillen,

kuinka helppoa oli tottua pitämään luonnollisena silkillä koristeltua

vuodetta ja pöytäliinaa, seinämaalauksia, yksityisvaunuja ja

kultalautasia. Aluksi oli hänestä tuntunut oudolta ja aivan

mahdottomalta nähdä valkopukuisen naisen tai valkopukuisen miehen

odottavan, valmiina vastaanottamaan hänen määräyksiään; mutta

hän alkoi tottua noihin äänettömiin ja sanattomiin lakeijoihin,

joita oli kaikkialla hänen ympärillään, odottamassa hänen pienintä

viittaustaan. Samoin hän arveli vähitellen tottuvansa myöskin

hevosiin, joiden hännät olivat leikatut lyhyiksi ja harjat

tasarivisiksi töyhdöiksi; ne olivat opetetut nostelemaan jalkojaan

kummallisella, erikoisella tavalla, ja ajettaessa oli niillä suussaan

teräväsyrjäiset suitset, jotka repivät niiden suuta ja teki niiden

käynnin vilkkaaksi.

Siellä oli kuormahevosia, kyytihevosia, ratsastus- ja

metsästyshevosia, pooloponia, siitoshevosia -- kaikkia hevoslajeja,

mitä ihmiset huviksensa käyttävät; niitä oli siellä ainakin sata

eri "luokkaa." Ratsastajat esittivät niillä korkeakouluratsastusta

kiertämällä arenaa, ja varta vasten asetettu komitea, toimi

palkintotuomarina, joka arvosteli sinisiä ja punaisia ohjia.

Nähtävästi niiden suuresti keinotekoinen sirous oli todellisuutta

niille ihmisille, jotka ottivat osaa näyttelyyn, sillä katselijat

väreilivät kiihtymyksestä ja tervehtivät käsien taputuksella yleisiä

voittajia. Heillä oli kokonainen sarja sovittuja merkkejä, joita

kaikki ymmärsivät -- olipa heillä uusi puhekielikin. Sanottiin, että

nämä "nyöpelit" olivat "ylväitä" ja "ketteriä"; nuo olivat "huojuvia"

ja "konstikkaita" ja "höllyviä."

Hevoset muodostivat todellisuudessa kuitenkin vain pienen osan tästä

näyttelystä, ei tarvinnut istua siellä koko iltapäivää ennenkuin

pääsi selville, että tilaisuus oli itse asiassa ylhäisönäyttely.

Sillä kuusi tai seitsemän tuntia päivästä oli leveä käytävä

ahtautunut niin täyteen ihmisolentoja, että vain suurella vaikeudella

saattoi liikkua; ja tämä väkijoukko katseli tuskin koskaan arenalle

-- se tuijotteli ylös aitioihin. Koko vuoden ympäriinsä saivat

tyytymättömät keskiluokkiin kuuluvat miljoonat lukea "hienon säädyn"

elämästä; ja tänne oli heillä tilaisuus saapua ja nähdä heitä --

elävinä ja todellisina ja puettuina loistaviin pukuihinsa. Täällä

oli koko _grand monde_ numeroiduissa aitioissa ja heidän nimensä

merkittyinä ohjelmiin, niin että jokainen saattoi löytää heidät

suoraan. Kymmenen tuhatta ihmistä muista kaupungeista oli tullut

New Yorkiin vain siinä tarkotuksessa, että olisi tilaisuudessa

heitä näkemään. Naiset, jotka elivät pensionaateissa ja laittoivat

itse vaatteensa, olivat tulleet saamaan viitteitä muoteihin;

kaikki kaupungin vaatteiden valmistajat olivat samaa tarkoitusta

varten saapuvilla. Hienostoelämän reporterit olivat tulleet

muistiinpanokirjat käsissään; ja seuraavana aamuna hienoston

matkijat kaikkialla ympäri koko Yhdysvaltojen lukivat näyttelystä

sanomalehdissä tähän tapaan: "Mrs Venable oli puettu aistikkaaseen,

purppuraviolettiin pukuun ja Eton-sakettiin, jota koristi silkkinen

reunustin, ja joka aukeni pitsirinnustimen yli. Hänen hattunsa oli

samaa väriä, ja sen ympäri oli kiedottu paksulti helakan punaisen

ja oranssin väristä harsoa, ja päälaella oli paratiisilintuja,

jotka täydensivät ulkonäköä. Turkikset olivat hopeaketun nahkaa."

[Hopeakettu, _Vulpes argentatus_, on eräs ulkomaalainen kettulaji.

Suom.]

Kaikista oivallisimmat Metropoliksen suurista päivälehdistä painoivat

palstamääriä tällaista luettavaa; ja "keltaisissa" sanomalehdissä

oli mielipiteiden vaihtoa "asiantuntijain" kesken puvuista, ja

puolisen sivua kuvia enimmän huomiota herättäneistä aitioiden

haltijoista. Montaguen istuessa juttelemassa Mrs Wallingin kanssa,

näppäsi puoli tusinaa kameeroja heistä pikakuvat; ja kerran muuan

nuori mies luonnoskirjanen kädessään tuli ja alkoi kylmäverisenä

tehdä työtä. -- Tuollaisten asiain suhteen osotti hienoston nainen

kolmea eri tunnealaa; ensimäinen se, mitä hän osotti yleisölle --

tuota väsynyttä, halveksivaa välinpitämättömyyttä; toinen se, minkä

hän ilmaisi ystävilleen -- naivin raivokas, mutta avuton harmi; ja

kolmas se, mitä hän itse asiassa tunsi -- tuo ilkamoiva voitonriemu

kilpailijoitaan kohtaan, joiden kuvia ei oltu julkaistu ja joiden

pukuja ei oltu kuvattu.

Se oli ylimystönaisten suuri pukuparaadi. Hänen, joka tahtoi

näytellä asiaankuuluvaa osaa siinä, täytyi kuluttaa ainakin

viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa sillä viikolla. Oli aivan

välttämätöntä käyttää joka päivä eri pukua iltapäivällä ja illalla;

mutta muutamat, jotka olivat mestareita vaihtamaan nopeasti ja olivat

ylpeitä siitä, saattoivat kantaa kolme tai neljä pukua päivässä,

ja tarvitsivat siten pari tusinaa koko näyttelyä varten. Tietenkin

täytyi olla hatut, kengät ja käsineet, jotka arvokkuudessa vastasivat

muuta pukua. Huikean kalliita turkisviittoja riippui huolettomasti

yli aition reunanteen, ollakseen siinä näytteellä; ja illalla oli

sitten pyroteknillinen jalokivinäyttely. Mrs Virginia Landis kantoi

yksinkertaisia helmikorvarenkaita, joiden hän reporttereille kertoi

maksaneen satatuhatta markkaa; ja siellä oli kaksi naista, jotka

kopeilivat kahden miljoonan markan arvoisella timanttipaljoudella

-- ja kumpikin heistä oli vuokrannut salapoliisin kiertelemään

väkijoukossa ja pitämään heitä silmällä!

Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse otaksua, että hevoset, vaikka

näyttelivätkin huomaamatonta osaa näyttelyssä olisivat näytelleet

halpahintaisinta osaa. Yhden nähtiin ajavan mustalla, neliorhisella

valjakolla, joka oli maksanut kaksisataatuhatta; siellä oli toisia,

jotka ajoivat ainoastaan yhdellä hevosella, ja olivat maksaneet

siitä kaksisataatuhatta. Kaksi ja puoli miljoonaa oli kohtuullinen

määrä, minkä joku näytteelle panemisen arvoinen "ryhmä" maksoi.

Ja tietenkin nämä hevoset olivat kelpaamattomia muuhun kuin

tällaisiin näyttelyihin ja toisten samallaisten hevosten siitokseen.

Monet niistä eivät menneet koskaan muulloin ulos talleistaan,

kuin vietäessä radalle harjottelemaan; ja noita mutkallisia ja

suunnattoman kalliita vaunuja ei missään tapauksessa voitu käyttää

muualla -- kun niitä kuljetettiin paikasta toiseen, kulkivat ne

harvoin omien pyöriensä päällä.

Ja siellä oli ihmisiä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi elämässä oli

muodostunut päästä sinisten ohjien voittajaksi näissä näyttelyissä.

He pitivät yllä suuria maa-alueita yksinomaan hevosia varten, ja

heillä oli vartavasten rakennettuja yksityisiä näyttelyareenoja.

Robbie Walling ja Chauncey Venable olivat kumpikin sellaisia ihmisiä;

seuraavana kesänä vei toinen Wallingeista täydellisen ryhmän yli

meren, opettaakseen hevosten näyttelyleikkiä Lontoon hienostolle.

Hän otti pari kolmekymmentä hevosta asiantuntevan hoitajan ja

kymmenkunnan apulaisen valvonnan alla; hän lähetti kuusitoista

erimallista vaunua, ja kahdet suuret ajopelit, ja tonnin verran

varustuksia ja kaikellaisia kankaita. Ne vaativat kokonaisen laivan

kannen, ja matka vapautti hänet kolmesta miljoonasta markasta.

Kaiken päivää oli Robbie tietysti arenalla hevoskouluttajiensa ja

toisten kilpailijoiden kanssa, ja Montague istui pitämässä seuraa

hänen vaimolleen. Heidän luokseen tulvaili lakkaamatta vierailijoita,

jotka saapuivat onnittelemaan Mrs Robbieta heidän menestyksestään,

ja surkuttelemaan yhdessä Mrs Chauncey Venablen kanssa julkisuutta

etsivän piirilakimiehen uhrin kärsimyksiä.

Oli ainoastaan yksi heikko puoli hevosnäyttelyn suhteen, kuten

Montague pääsi perille niiden keskustelusta, jotka kävivät heidän

luonaan: näyttely oli julkinen, eikä ollut mitään keinoa estää

epämieluisia ihmisiä ottamasta siihen osaa. New Yorkissa oli

nähtävästi laumoittain rikkaita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet

hienostoon, ja joiden olemassaoloa ylhäisö kopeasti ei ollut

huomaavinaan; mutta nämä ihmiset saattoivat tuoda hevosia kilpailuun,

ja voittaa palkintoja, ja vieläpä vuokrata aitionkin ja näytellä

pukujaan. Ja he voivat saada reportterit mainitsemaan niistä lehdissä

-- ja tietenkään nuo tyhmät väkijoukot eivät tietäneet erotusta,

vaan tuijottelivat heihin yhtä paljon kuin Mrs Robbieen tai Mrs

Winnieen. Ja niin kokonaisen viikkokauden ajan saivat nämä ihmiset

elää moisessa autuaallisessa tunnelmassa, että kuuluivat ylhäisöön!

"Ei kestä kauan, ennenkuin tuo tekee lopun hevosnäyttelystä", sanoi

Mrs Vivie Patton, räpäyttäen mustia silmiään.

Miss Yvette Simpkins esimerkiksi; hienosto vaahtosi ja kuohusi,

kun hänen nimensä mainittiin. Miss Yvette oli erään varakkaan

arvopaperien välittäjän veljentytär, ja hän piti itseään hienostoon

kuuluvana, ja tyhmä yleisö luuli myöskin samoin. Miss Yvetten

erikoisena erikoisuutena oli sanomalehtiyleisö; kaikkialla sai

nähdä hänen kuvansa, jossain uudessa, "huomiota ja seuraamista

ansaitsevassa" puvussa, ja kuvan selityksenä saattoi olla "Miss

Yvette Simpkins, New Yorkin parhaiten puettu nainen", taikka "Miss

Yvette Simpkins, joka tunnetaan hienoston etevimpänä naistähtenä."

Sanottiin, että Miss Yvette, joka oli lyhyt ja paksu, ja jolla

oli ruusunhohteiset saksalaiskasvot, oli maksanut kaksi ja puoli

tuhatta markkaa yhdestä valokuvasarjasta, missä hän parhaallaan

istui uudessa pukeumishuoneessaan; ja hänen kuviaan lähetettiin

sanomalehtiin tusinan verran sisältävissä nipuissa kerralla. Miss

Yvette omisti yli viidenmiljoonan markan arvosta timantteja -- maan

hienoimpia, sanomalehtien mukaan; hän oli kuluttanut tänä vuonna

kuusisataa viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa, ja hän antoi

pitkiä haastatteluja, joissa hän toi esille tuon tosiasian, että

nykyajan nainen ei itse asiassa voi olla hyvin puettu vähemmällä kuin

viidelläsadalla tuhannella vuodessa. Miss Yvetten keppihevosena oli

se, että hän ei koskaan elämässään ollut ajanut raitiovaunussa.

Montaguella oli aina lämmin kohta sydämessään onnetonta Miss Yvetteä

kohtaan, joka teki niin ankarasti työtä tullakseen johtavaksi

tähdeksi; sillä tapahtui niin, että Miss Yvetten ollessa arenalla

näyttämässä taitoaan irtovaljakoilla ajamisessa, sattui hänelle

kohtalorikas kohtaus. Myöhemmin elämässään, kun hän tuli katselleeksi

taaksepäin näihin kaukaisiin aikoihin, tuntui hänestä kummalliselta,

että hän oli tullut tänne niin huolettomana ja mitään odottamatta,

samalla aikaa kun kohtalottaret kutoivat ihmeellisiä lankojaan hänen

ympärillään.

Oli tiistai-iltapäivä, ja hän istui Mrs Venablen aitiossa. Mrs

Venable oli Majurin sisarpuoli, ja tuo huoleton vanhapoika oli siellä

itsekin, sekä myöskin Betty Wyman, joka teki säkenöiviä huomautuksia

ohikulkevista; ja aitioon astui Chappie de Peyster erään nuoren

naisen seurassa.

Niin paljon oli ihmisiä pysähtynyt ja tullut esitetyksi Montaguelle

ja sitten taas mennyt tiehensä, että Montague vain kerran katsahti

häneen. Hän huomasi, että hän oli pitkä ja miellyttävän näköinen, ja

kuuli hänen nimensä. Miss Hegan.

Ajopelien edessä arenalla oli kaksi hevosta, jotka olivat

valjastetut toinen toisensa eteen; ja Montague aprikoi itsekseen,

mikä käsittämätön vaikutin sai ihmiset satuloimaan ja ajamaan

hevosia moisella tavalla. Keskustelu kohdistui Miss Yvetteen, joka

oli arenalla; ja Betty teki huomautuksia siitä peittelemättömästä

mielihyvästä, jolla hän heilutti pitkää piiskaa, joka hänellä oli

kädessään. "Oletteko nähneet, mitä lehdet sanoivat hänestä tänä

aamuna?" kysyi hän. "'Miss Simpkins oli puettu hienoon purppuran

väriseen samettiin', ja niin edespäin! Hän esiintyi koko maailmalle

kilpa-ajoradan Venuksena!"

"Minkätähden hän ei kuulu seuramaailmaan?" kysyi Montague, uteliaana.

"Hän!" huudahti Betty. "Oh, hänhän on naurettava apina!"

Oli hetken vaitiolo, jota seurasi heidän nuoren naisvierailijansa

huomautus. "Mielestäni todellinen syy", sanoi hän, "siihen, että hän

ei koskaan ole päässyt ylhäisön jäseneksi, on se, että hän rakasti

vanhaa enoansa."

Montague heitti lyhyen silmäyksen puhujaan, joka tähysteli kiinteästi

arenalle. Hän kuuli Majurin hihittävän, ja oli kuulevinaan Betty

Wymanin hiljaa tirskuvan. Hetkistä myöhemmin nousi nuori nainen,

ja huomauttaen muutamin sanoin Mrs Venablelle, kuinka hyvin hänen

pukunsa sopi hänelle, poistui hän aitiosta.

"Kuka hän on?" kysyi Montague.

"Hän", vastasi Majuri, "hän on Laura Hegan -- Jim Heganin tytär."

"Oh!" sanoi Montague, haukkoen ilmaa. Jim Hegan -- rahamaailman

Napoleon -- jättiläismäisen rautatiejärjestelmän tsaari, ja lukuisten

valtioiden poliittisten valtaistuinten takanaoleva voima.

"Lisäksi hänen ainoa tyttärensä", lisäsi Majuri. "Tuhattulimmaista,

mikä mehukas pala jollekulle!"

"Joka antaa hänen maksaa joka pennin kaikesta, mitä saa, olkoon hän

kuka hyvänsä!" heitti Betty kostonhimoisena.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi Montague; ja Betty vastasi nopeasti.

"En!"

"Hänen pappansa ja Bettyn suurpappa ovat aina sotajalalla keskenään",

pisti väliin Majuri Venable.

"Minulla ei ole mitään tekemistä isoisäni riitojen kanssa", sanoi

nuori nainen. "Minulla on kylliksi huolia itselläni."

"Mikä häntä sitten vaivaa, Miss Hegania?" kysyi Montague nauraen.

"Omasta mielestään on hän liian hyvä siihen maailmaan, missä hän

elää", sanoi Betty. "Ollessaan hänen kanssaan tuntuu samallaiselta

kuin jos seisoisi tuomioistuimen edessä."

"Kieltämättä sekottava tunne", lisäsi Majuri.

"Häneltä ei koskaan saa mitään, jossa ei olisi kätkettynä piikkiä",

jatkoi tyttö. "Kaikki hänen huomautuksensa ovat tarkotetut

takaperin luettaviksi, ja ainakin minun elämäni on liian lyhyt

oikaistakseni niiden mutkia. Tahdon, että jokainen sanoisi selvällä

englanninkielellä sen, mitä hän tarkoittaa, sittenpähän voin hänestä

pitää tai olla pitämättä."

"Useimmin olla pitämättä", sanoi Majuri ilkeästi; lisäten,

"Kuitenkin, kaikitenkin, hän on kaunis."

"Saattaa olla", sanoi toinen. "Sellainen on tuo neitsyt; mutta minä

pidän enemmän jostakin siedettävämmästä."

"Mitä varten Chappie de Peyster kiemailee hänen ympärillään?" kysyi

Mrs Venable. "Onko hän ehdolla?"

"Ehkä hänen velkansa ahdistelevat häntä taas", sanoi Mistress Betty.

"Hänen täytyy olla epätoivoisessa asemassa. -- Oletteko kuulleet,

kuinka Jack Audubon teki hänelle tarjouksen?"

"Onko Jack tehnyt tarjouksen?" huudahti Majuri.

"Tietysti on", sanoi tyttö. "Hänen veljensä kertoi minulle." Sitten

selitti hän, Montaguen suosioksi, "Jack Audubon on Majurin serkku, ja

kuiva kirjatoukka, ja viettää kaiken aikansa kooten sittiäisiä."

"Mitä hän on sanonut tytölle?" kysyi Majuri suuresti huvitettuna.

"No niin", sanoi Betty; "hän sanoi tietävänsä, että tyttö ei

rakastanut häntä; mutta tyttö myöskin tiesi, että hän ei välittänyt

vähääkään hänen rahoistaan, ja ehkä hän siis tahtoisi naida hänet,

jotta toiset miehet jättäisivät hänet rauhaan."

"Tuhannen tulimmaista!" huusi vanha herra, iskien kämmenillä

polviinsa. "Mestaritunnustus!"

"Onko hänellä niin paljon kosijoita?" kysyi Montague! ja Majuri

vastasi: "Rakas poikani -- hänellä on eräänä päivänä oleva puoli

miljaardia markkaa!"

Nyt astui Oliver aitioon, ja Betty nousi ylös ja meni ulos kävelemään

hänen kanssaan; silloin Montague pyysi valaistusta Miss Heganin

huomautuksen suhteen.

"Mitä hän sanoi, on täydellisesti totta", vastasi Majuri; "se vain

ärsytti Bettyä. Seuramaailman vesiä luovii moni ylhäinen nainen, joka

on lähettänyt vanhat sukulaiset pois näkyvistä telkien taakse."

"Kuinka vanhan Simpkinsin on käynyt?" kysyi toinen.

"Hän on taitava vekkuli", vastasi Majuri. "Hänellä on suuri talo, ja

hänen ainoa ilonsa elämässä on jumalallinen Yvette. Se on oikeastaan

hän, joka tekee hänet naurettavaksi -- hänellä on säännöllinen

sanomalehtiasiamies häntä varten, miekkonen, jonka hän kattaa

timanteilla, kunnes saa tyttärensä kuvan lehtiin."

Majuri pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen muuatta tuttavaa, ja ryhtyi

sitten jatkamaan keskustelua. Nähtävästi saattoi hän jaaritella tähän

tuttavalliseen tapaan kenestä tahansa henkilöstä, jonka nimen toinen

tuli maininneeksi. Vanha Simpkins oli ollut nuorena hyvin köyhä,

eikä hän ollut koskaan päässyt siitä muistosta. Miss Yvette kulutti

yhdellä kerralla kaksi ja puolisataatuhatta pariisilaisiin pukuihin;

mutta joka päivä säästä vanha eno sokeripalat, jotka tulivat kalliin

"lunchin" mukana, minkä hän tuotti toimistoonsa. Ja kun hänellä oli

muutamia puntia, lähetti hän ne kotia lähettilään mukana!

Tästä keskustelusta sai Montague uuden aavistuksen sen maailman

mutkallisuudesta, mihin hän oli joutunut. Miss Simpkins oli

"mahdoton"; ja kuitenkin oli siellä esimerkiksi Mrs Landis,

jonka hän oli kohdannut Mrs Winnie Duvalilla. Hän oli tavannut

häntä useita kertoja näyttelyssä; ja hän kuuli Majurin ja

hänen sisarpuolensa nauraa hihittävän muutamalle kappaleelle

seuramaailman aikakauslehdissä, jossa kerrottiin, että Mrs

Virginia van Rensselaer Landis oli äskettäin palannut onnelliselta

metsästysmatkalta kaukaisessa lännessä. Hän ei nähnyt siinä

mitään naurettavaa, ennenkuin he kertoivat hänelle toisesta

artikkelista, joka oli ilmestynyt joku aika ennen; siinä oli ollut

ilmotettuna, että Mrs Landis oli matkustanut etsimään itselleen

asuinpaikkaa etelä-Dakotaan, ottaen mukanaan kolmekymmentäviisi

lipasta ja villakoiran; ja että "Leanie" Hopkins, kaunis, nuori

arvopaperimeklari oli tehnyt kuuden kuukauden köyhyys-, siveys- ja

kuuliaislupauksen.

Ja kuitenkin Mrs Landis "kuului" hienostomaailmaan! Ja lisäksi, hän

kulutti melkein yhtä paljon pukuihinsa kuin Miss Yvette, ja puvut

olivat aivan yhtä merkillisiä; ja että lehdet eivät kirjottaneet

palstamääriä niistä, ei riippunut siitä, että Mrs Landis ei olisi

sitä täydestä sydämestään halunnut. Hän oli maalattu ja puettu aivan

yhtä vapaasti kuin joku kuorotyttö näyttämöllä. Hän nauroi jokseenkin

paljon ja kimakalla äänellä, ja hän kertoi ystäviensä kanssa juttuja,

joita kuullessa Montaguen teki mieli poistua.

Mrs Landis oli jostakin syystä ihastunut Aliceen, ja kutsunut hänet

kahdesti näyttelyn kuluessa kotiaan "lunchille". Ja kun he saapuivat

taas kotia illalla, istui tyttö vuoteella turkiksilla peitetyssä

vaipassaan, ja jutteli Montaguelle ja äidilleen ja Lucy-mummolle koko

käyntinsä.

"Uskon, että naisella ei ole mitään muuta tekemistä tai ajattelemista

maailmassa kuin vaatteet yllänsä!" sanoi hän. "Oo, hänellä on

pallojalustoilla siirrettäviä peilejä, niin että hän voi nähdä joka

ainoan osan hameestaan! Ja hän saa kaikki vaatteensa Pariisista,

neljästi vuodessa -- heillä on nyt neljä muotikautta kahden asemesta,

sanoo hän! Luulin, että minun uudet vaatteeni olivat jo jotakin,

mutta voi viheliäistä, kun näin hänet!"

Sitten siirtyi Alice kuvailemaan neljäntoista lippaan purkamista,

jotka juuri sinä päivänä olivat tuodut tullaushuoneelta. Mrs

Virginian _coutourièrellä_ oli hänen maalattu valokuvansa

(esiintyen luonnollisissa väreissä) ja täsmällisten mittojen

mukainen vartalo; siten jokainen hänen puvuistaan sopi hänelle

täydellisesti. Kaikki puvut saapuivat silkkipaperilla täytettyinä,

ja ne kuljetettiin nauhaverkkoihin kiedottuina; ja jokaisen puvun

mukana seurasi palanen tehdaskangasta, josta hänen suutarinsa

saisi tehdä hänelle kenkiä tai tohveleita. Siinä oli katupukuja

ja oopperavaippoja, _robes de chambre_ ja teenjuontiviittoja,

vastaanottopukuja, ja ihmeellisiä tanssijais- ja päivällispukimia.

Useimmat jälkimäisistä tuli koristella jalokivillä, ennenkuin niissä

sai esiintyä, ja niihin oli siroteltu valejalokiviä osottamaan,

kuinka oikeat ovat aseteltavat Nämä puvut olivat tehdyt oikeasta

pitsi- ja pariisilaisesta koruompelukankaasta, ja niistä maksettuja

hintoja oli melkein mahdoton uskoa. Muutamat niistä olivat

tehdyt niin hienon hienosta pitsistä, että naisten, jotka niitä

tekivät, täytyi istua kosteissa kellareissa, muuten auringonvalo

kuivattaisi ohuet langat ja ne katkeaisivat; yksi ainoa kyynärän

mitta pitsiä edusti neljänkymmenen päivän työtä. Siellä oli

pastellivärinen "_batiste de sole_" Pompadour-mallinen mantteli,

joka oli koristeltu sametinhienoilla silkkikukkasilla, ja maksanut

viisituhatta markkaa Siellä oli hattu, jota hänen tuli kantaa sen

kanssa, ja se oli maksanut kuusisataakaksikymmentäviisi markkaa,

ja kengät harmaasta antiloopin nahkasta, jotka olivat napitetut

luonnollisilla helmillä, ja olivat maksaneet kaksisataa markkaa.

Ja sitten oli loistava ja monirakenteinen tanssijaispuku vaalean

vihreästä _chiffon_-satiinista, kukitettu syövytetyllä hopealla

koristetuilla _orchiksilla_, ja pitkä hovilaahustin, ylt'yleensä

peitetty timanteilla -- se oli maksanut kolmekymmentätuhatta markkaa

ilman timantteja! Ja sitten oli erityinen automobiilinuttu, joka

oli maksanut viisitoistatuhatta; ja leipzigiläinen oopperavaippa

tehty valkoisesta syntymättömän lampaan nahkasta ja reunustettu

kärpännahkalla, ja se oli maksanut kuusikymmentätuhatta -- ynnä

lisäksi viisituhatta hatusta, joka oli vaippaa varten! Mrs Landis

ei ollenkaan epäillyt maksaessaan sataseitsemänkymmentäviisi

markkaa yhdestä silkkinenäliinasta, taikka kaksisataa markkaa

yhdestä silkkisukkaparista, taikka tuhat markkaa helmillä ja

kullalla kirjaillusta päivänvarjosta, jossa oli ryöpyittäin

_chiffon_-laskoksia, ja niitä oli yksi jokaista pukua varten, samalla

tavalla kuin hattujakin.

"Ja hän väittää, että kaikki nuo esineet ovat hintansa arvoiset",

sanoi Alice. "Hän sanoo, että ei yksinomaan niiden aine merkitse

jotakin, vaan ajatus. Jokainen puku on taideluoma samalla tavalla

kuin maalaus. 'Minä maksan taiteilijan luovasta nerosta', sanoi hän

minulle -- 'hänen taitavuudestaan siepata ajatuksiani, ja hänen

taidostaan sovittaa niitä minun persoonallisuuteni -- ihonväriini,

tukkaani ja silmiini. Joskus suunnittelen minä itse omia pukujani, ja

siksi tiedän, mitä vaikeaa työtä se on!'"

Mrs Landis polveutui yhdestä New Yorkin vanhimmista perheistä,

ja hän oli oman asemansa nojalla varakas; hänellä oli palatsi

viidennellä Avenuella, ja nyt kun hän oli ajanut miehensä ulos, ei

hänellä ollut siellä mitään muuta kuin vaatteensa. Alice kertoi

heille paikoista, joissa hän niitä säilytti -- se oli täydellinen

museo! Siellä oli yksi pukuhuone, joka oli tehty tomunpitäväksi

kiillotetusta kovastapuusta, ja sen poikki kulki rivi riviltä pitkiä

tankoja, joista riippui topattuja hametelineitä. Kaikkialla vallitsi

huolellinen järjestys ja sopusointu -- jokainen paita oli numeroitu

ja samalla numerolla merkityssä kaapin laatikossa voi löytää liivin

-- j.n.e., hatut, sukat, käsineet, kengät ja päivänvarjot. Siellä oli

kaappirivejä, joiden laatikot olivat täyteen pinkatut aistikkaalla,

pitsireunusteisella _lingeriellä_; siellä oli kaksi kaappia, jotka

olivat täynnä hattuja, ja kolme, jotka olivat täynnä kenkiä. "Kun hän

oli Lännessä", sanoi Alice, "laski yksi hänen kamarineitseistään, ja

huomasi, että hänellä oli yli neljäsataa paria! Ja hänellä tosiaan

on laatikko, jossa hän säilyttää luetteloa, voidakseen pitää niistä

lukua. Ja jokaisen laatikon ympäri kiertää lemuava, silkkinen

hajuvesipussi, ja jokaiseen hameeseen ja liiviin on siroteltu pienen

pieniä hajuvesipusseja; ja hänellä on oma erikoinen hajuvetensä --

hän antoi minulle sitä vähän. Hän kutsuu sitä _Coeur de Jeannette_,

ja hän sanoo keksineensä sen itse ja omistavansa sille patentin!"

Ja sitten ryhtyi Alice kuvailemaan kamarineitsyeen työhuonetta,

joka myöskin oli kiillotetusta kovastapuusta ja tomunpitävä, ja

siinä oli balkongi vaatteiden harjaamista varten ja metallilangat,

joiden päälle asetettiin vaatteet, ja kuumaa ja kylmää vettä ja

rautainen silityspöytä, ja sähköllä kuumennettava hella. "Mutta

sielläpä ei varmaankaan ole paljoa tekemistä", nauroi tyttö,

"sillä hän ei koskaan esiinny samassa puvussa useammin kuin kaksi

tai kolme kertaa. Ajatelkaapa vain, että maksaa useita kymmeniä

tuhansia markkoja yhdestä puvusta, ja antaa se köyhälle sukulaiselle,

sittenkuin sitä on käyttänyt ainoastaan pari kertaa! Ja mikä pahinta;

Mrs Landis sanoo tuon kaiken olevan aivan tavallista; sellaisen

asiaintilan tapaa jokaisessa kodissa, joka on yhteiskunnallisesti

huomattavassa asemassa. Hän sanoi, että on olemassa muutamia naisia,

jotka kopeilevat sillä, etteivät koskaan esiinny kahdesti samassa

puvussa, ja Bostonissa on yksi hirvittävä henkilö, joka käyttää

jokaista pukuaan kerran, ja sitten poltattaa sen juhlallisesti

hovimestarillaan!"

"On aivan mieletöntä menetellä moisella tavalla", lisäsi vanha Mrs

Montague, kuultuaan koko kertomuksen. "En saata nähdä, kuinka ihmiset

voivat sellaisesta saada mitään nautintoa."

"Niin minäkin sanoin", vastasi Alice

"Kenelle sanoit sinä sillä tavalla?" kysyi Montague. "Mrs Landisille?"

"Ei", sanoi Alice, "yhdelle hänen serkulleen. Olin alikerrassa

odottamassa häntä, ja tämä tyttö astui sisälle. Ja me jouduimme

keskusteluun siitä, ja minä en sanonut uskovani koskaan voivani

tottua kaikkeen tuollaiseen."

"Mitä hän sanoi?" kysyi toinen.

"Hän antoi minulle omituisen vastauksen", sanoi tyttö. "Hän on pitkä

ja hyvin ylhäisen näköinen, ja minä vähän pelkäsin häntä. Hän sanoi:

Te tulette tottumaan siihen. Jokainen, tiedättehän, tekee sitä, ja

jos koetatte menetellä toisin, niin he loukkaantuvat; ja Teillä ei

ole rohkeutta tehdä sitä ilman ystäviä. Te aijotte joka päivä lakata,

vaan Te ette koskaan sitä tee, ja Te jatkatte aina kuolemaanne

saakka."

"Mitä sinä siihen vastasit?"

"En mitään", vastasi Alice. "Juuri samalla astui Mrs Landis sisään,

ja Miss Hegan meni pois."

"Miss Hegan?" toisti Montague.

"Niin", sanoi toinen. "Se on hänen nimensä -- Laura Hegan. Oletko

kohdannut häntä?"

Kahdeksas luku.

Hevosnäyttely pidettiin Madison Square Gardenissa -- rakennuksessa,

joka täytti kokonaisen kaupungin osan. Montaguesta tuntui, että niinä

neljänä päivänä, jotka hän oli näyttelyssä, tuli hän esitetyksi niin

monelle hengelle, että ne olisivat riittäneet täyttämään rakennuksen

seiniään myöten. Jokainen hienoista herroista ja naisista ojensi

hänelle suloisesti hansikoidun käden, ja huomautti, mikä erinomainen

ilma heillä oli, ja kysyi, kuinka kauan hän oli ollut New-Yorkissa,

ja mitä hän siitä piti. Sitten saattoivat he jutella hevosista, ja

niistä ihmisistä, jotka olivat saapuvilla, ja vaatteista, joita he

kantoivat.

Hän näki harvoin veljeään, joka enimmän ajan oli Wallingin

naisten seurassa; ja Alice myöskin oli suurimmaksi osaksi hänestä

erotettu, ja toiset pitivät hänestä huolta. Kuitenkaan ei hän

koskaan ollut yksin -- aina oli joku nuori rouva valmiina ohjaamaan

hänet vaunulleen ja kiidättämään hänet kotiaan aamiaiselle tai

päivälliselle.

Hän ihmetteli useasti, minkätähden ihmiset olivat niin ystävällisiä

hänelle, muukalaiselle, ja henkilölle, joka ei voinut tehdä heille

mitään korvaukseksi. Mrs Billy Alden ryhtyi hänelle sitä selittämään

hänen eräänä iltapäivänä istuessaan Mrs Aldenin aitiossa. Nähtävästi

täytyi olla muutamia ihmisiä, joista he saivat nauttia, muuten ei

olisi ollut mitään hauskuutta leikissä. "Kaikki on Teille uutta ja

ihmeellistä", sanoi hän, "ja Te olette tuores ja herkullinen; Te

saatte nämä naiset ajattelemaan, että ehkä heidän ei sittenkään

pitäisi olla niin kyllästyneitä! Kas tuossa on nainen, joka on

ostanut suuren maalauksen; hän sanoo sitä suureksi, mutta hän ei

itse sitä ymmärrä -- ainoa, minkä hän tietää, on se, että se maksaa

hänelle muutamia satoja tuhansia markkoja. Ja nyt Te tulette, ja

Teille se on todellinen maalaus -- ja ettekö huomaa, kuinka hyvillään

hän siitä on?"

"Oliver opettaa minulle aina, että imarteleminen ei ole soveliasta",

sanoi mies nauraen.

"Niinkö?" sanoi toinen. "No niin, älkää antako tuon veljenne pilata

Teitä. Kaupungissamme on yllin kyllin _blasê_-ihmisiä olkaa Te oma

itsenne."

Hän ymmärsi kohteliaisuuden, mutta lisäsi, "Pelkäänpä ihmisten

väsyvän minuun, kun uutuuden viehätys on kulunut loppuun."

"Te tulette löytämään oman paikkanne", sanoi Mrs Alden -- "ihmiset,

joista Te pidätte, ja jotka pitävät Teistä." Ja hän jatkoi puhelua,

selittäen, kuinka hän nyt sai kulkea keskellä monenlaatuisia,

toisistaan eroavia "säätyjä", joihin kuuluvilla ihmisillä oli

erilainen maku ja erilainen katsantokanta. Seuramaailma oli

äskettäin hajaantunut sillä tavalla -- jokainen sääty kadehti ja

halveksi kaikkia muita. Nuo terävät kulmat tasaantuivat vähäsen

tässä näyttelyssä, ja siksi saattoi hän kohdata täällä suuren joukon

ihmisiä, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan, vaan vieläpä olivat

kokonaan huomaamatta toistensa olemassaoloakin.

Ja Mrs Alden alkoi esittää hänelle erotusta näiden "säätyjen"

välillä; ne ulottuivat kaikista suljetuimmasta kaikista

"keltaisimpaan", josta ne jo alkoivat sulautua alhaissäätyiseen

rahaylimystöön -- jota nähtävästi oli laumoittain kaupungissa. Näihin

kuului "urheilijoita" näyttelijöitä ja poliitillisia henkilöitä,

joista muutamat olivat itse asiassa hirveän rikkaita; ja nämä säädyt

vuorostaan häipyivät rikollisten ja _demi-monde_-ihmisten kanssa

yhteen -- jotka myöskin saattoivat helposti olla rikkaita. "Teidän",

sanoi Mrs Alden, "tulisi kerran saada minun veljeni kertomaan Teille

kaikista näistä ihmisistä. Hän on ollut mukana politiikassa, niinkuin

tiedätte, ja hänellä on kilpa-ajotalli."

Ja Mrs Alden kertoi hänelle niistä pikkiriikkisistä eroavaisuuksista,

joita oli olemassa näiden eri ylhäisösäätyjen tapojen välillä.

Yksi kysymys esimerkiksi oli naisten tupakoiminen. Kaikki naiset

tupakoivat nykyaikana; mutta muutamat tekivät sitä vain omissa

huoneustoissaan, taikka missä hyvänsä, missä miehetkin polttivat.

Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä, että "julkisuudessa" ei

sopinut koskaan polttaa -- se on, missä heidät näkisi sellaiset

ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän säätyynsä. Sellainen oli joka

tapauksessa aina ollut sääntönä, vaikka muutamat uhkarohkeat alkoivat

uhmailla jo sitäkin vastaan.

Sellaiset säännöt olivat hyvin jyrkkiä, mutta ne olivat puhtaasti

sovinnaisia, niillä ei ollut mitään tekemistä oikean ja väärän

kanssa: tosiasia, jonka Mrs Alden esitti tavanmukaisella

terävyydellään. Nainen, olkoon hän nainut tai naimaton, saattoi

matkustaa miehen kanssa yli koko Euroopan, ja kuka hyvänsä saattoi

tietää, että hän teki niin, mutta sillä ei ollut mitään väliä,

niin kauan kuin hän ei sitä tehnyt Ameriikassa. Oli eräs nuori

rouva, jonka Montague tulisi kyllä tapaamaan, raju kaunotar,

joka säännöllisesti joi itsensä humalaan päivällisseuroissa, ja

hovimestarin oli aina saateltava hänet vaunuunsa. Hän liikkui mitä

ylhäisimmissä piireissä, ja jokainen piti sitä vain koirankujeena.

Tällaiset epämieluiset asiat eivät vahingoittaneet ketään henkilöä,

jollei hän mennyt "ulkopuolelle" -- se on, jollei hän tullut

skandaalin esineeksi oikeudessa tai sanomalehdissä. Mrs Aldenilla

itselläänkin oli ystävä (jota hän sydämestään vihasi), joka oli

saanut eron miehestään ja nainut rakastajansa heti kohta, ja oli

tämän tähden karkotettu ulos seurapiireistä. Kun hän kerran oli

tullut puoleksi julkiseen näytäntöön, viisikymmentä naista oli

samalla noussut ylös ja jättänyt huoneen! Hän olisi huoletta voinut

elää rakastajansa kanssa sekä ennen että jälkeen eroa, ja jokainen

olisi saattanut sen tietää, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt;

mutta _convenances_ selittivät, että hänen ei tullut mennä naimisiin

ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen erosta.

Yhden asian saattoi Mrs Alden koko elämänsä aikaisten havaintojensa

tuloksena todeta, ja se oli se suuri nopeus, millä nämä

sovinnaistavat, kaikista juurimmaisetkin, niistä, antoivat perää,

ja sijalle tuli tuo ylimalkainen "tee niinkuin haluat." Jokainen

saattoi nähdä, että sellaisen naisten valta, kuin Mrs Devon, jotka

edustivat vanhaa järjestelmää, ja olivat kunnioitusta herättäviä,

jyrkkiä ja ylhäisiä, taipui uusien ihmisten tuoman hyökylaineen

tiellä, ihmisten, jotka olivat kummallisia, haaveksivia,

suuriäänisiä ja kaikenkarvaisia. Ja nuorempi polvi ei välittänyt

mitään kenestäkään eikä mistään muusta auringon alla kuin siitä,

että heillä oli kylliksi aikaa tehdä huimapäisiä retkeilyjään.

Vanhoina hyvinä aikoina sai aina sirolla käsialalla kirjotetun tai

kaiverretun päivälliskutsun, joka oli jäsennetty persoonattomaan ja

muodolliseen tyyliin; mutta toissa päivänä oli Mrs Alden löytänyt

pöydällään sanoman, joka oli saapunut telefoonin kautta: "Saapukaa

hyväntahtoisesti päivällisille, mutta älkää tulko, jollette voi tuoda

miestä kanssanne, sillä muutoin tulee meitä kolmetoista pöytään."

Ja tämän mukana kasvoi ylellisyys ja hurjastelu kerrassaan

uskomattomassa määrässä. "Teitä hämmästyttää kaikki tuo, mitä nyt

näette täällä", sanoi hän -- "mutta annan Teille sanani siitä, että

jos olisitte viiden vuoden päästä tulemassa tänne takaisin, niin

huomaisitte kaikki nykyiset normaalimittamme vanhentuneiksi, ja

meidän nykyiset uranuurtajamme joutuneiksi taustalle. Te näkisitte

uusia hotelleja ja teattereita avattavan, ruoka, vaatteet ja

huonekalustot, ne maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin nyt.

Ei kauan sitten oli yksityiset ajopelit vielä ylellisyyttä; nyt

se on yhtä välttämätön kuin ooppera-aitio taikka yksityinen

tanssisalonki, ja henkilöillä, jotka todella merkitsevät jotakin,

on yksityiset junat. Saatan vielä muistaa, kun tyttäremme kantoivat

miellyttäviä musliinipukuja kesällä, ja lähettivät ne pestäviksi;

nyt esiintyvät he niin kutsutuissa _lingerie_-puvuissa, toimikkaissa

pumpulikankaissa _en princesse_, joita koristivat silkkiompelukset

ja oikeat pitsit ja nauhat, ja ne maksoivat viisituhatta markkaa

kappale, eikä niitä voida pestä. Vuosia takaperin, kun minä

annoin päivällisen, kutsuin minä tusinan ystäviäni ja minun oma

mestarikokkini keitti aterian ja minun omat palvelijani tarjoilivat

sen. Nyt on minun maksettava hovimestarilleni viisikymmentä tuhatta

vuodessa, eikä mikään, mitä hän tarjoaa, ole tarpeellisen hyvää.

Minun on kutsuttava neljä-, viisikymmentä henkilöä, ja sitten

tuotan minä jonkun kyökkimestarin, ja hän kantaa kaiken mitä

hänellä on, ja minun palvelijani menevät tiehensä ja juovat itsensä

sikahumalaan. Ennen oli tapana saada viidelläkymmenellä markalla hyvä

päivällisannos ja seitsemänkymmentäviisi oli jo jotain erinomaista;

mutta nyt saamme kuulla päivällisistä, jotka maksavat viisituhatta

markkaa annos! Eikä enää riitä kauniit kukkaset pöydällä -- niitä

tulee olla kokonainen 'maisema'; taustana täytyy olla maalaisnäköala,

ja kultakaloja haaraisissa maljakoissa, ja kahdenkymmenenviiden

tuhannen markan arvosta floridalaisia orchiksia pöydällä ja kukkivia

ruusukimppuja, jotka maksavat seitsemänsataa viisikymmentä markkaa

tusina. Olin viime vuonna läsnä päivällisillä Walfordissa, jotka

olivat maksaneet kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa; ja kun

minä pyydän heitä tulemaan vierailulle luokseni, on minun tarjottava

heille yhtä hyvää kuin mitä itse olen saanut. Toissa päivänä maksoin

minä viisi tuhatta markkaa yhdestä pöytäliinasta!"

"Minkätähden teette sitä?" kysyi Montague keskeyttäen.

"Jumala tietää", sanoi toinen; "en minä. Ihmettelenpä joskus sitä

itsekin. Arvatakseni teen sitä sentähden, että minulla ei ole mitään

muuta tekemistä. Se muistuttaa aivan juttua, jonka he kertovat

veljestäni -- hän menetti omaisuuttaan Saratagan pelihelvetissä, ja

muuan sanoi siellä hänelle, 'Davy, miksi sinä menet sinne -- etkö

tiedä, että peli on väärä?' 'Tietenkin se on väärä', sanoi hän,

'mutta kautta manalan, se on ainoa pelipaikka kaupungissa!'"

"Paine on suurempi, kuin kukaan jaksaa kestää", sanoi Mrs Alden

hetken mietittyään. "Se on samaa kuin koettaisi uida vastavirtaa.

Sinun on pakko sujua virran mukana ja tehdä, mitä jokainen sinulta

odottaa -- lapsesi, ystäväsi, palvelijasi ja liiketuttavasi. Koko

maailma on salaliitossa sinua vastaan."

"Se on kammottavaa", sanoi mies.

"Niin", sanoi toinen, "eikä siitä koskaan tule loppua. Luulet

tuntevasi tuon kaiken kokonaisuudessaan, mutta huomaatkin, että

todellisuudessa tunnet vain pikkuruisen osan siitä. Ajatella esim.

niitä lukemattomia ihmisiä, jotka koettavat seurata mukana! Sanotaan

että on seitsemän tuhatta miljonääriä tässä maassa, mutta minä sanon,

että New-Yorkissa yksin on kaksikymmentä tuhatta -- taikka elleivät

he omista miljoonaa, niin kuluttavat he ainakin yhden miljoonan

markan tulot, ja sehän on sama asia. Voittehan kuvitella, että mies,

joka maksaa viisikymmentä tuhatta vuodessa vuokrana, maksaa kaksi ja

puoli sataa tuhatta elääkseen; ja täällä on Viides Avenue -- kaksi

peninkulmaa pituudeltaan, jos laskemme kaupungin ylä- ja alaosat;

ja Madison Avenue ja puolisen tusinaa taloja, jotka jokaisella

sivukadulla; sitten on siellä hotelleja ja vuokrattavia huoneustoja,

puhumatta ollenkaan lähisestä sivustasta ja virranvastaisesta

ajotiestä. Ja näitä ihmislaumoja saat kohdata kaikkialla: puodeissa,

hotelleissa ja teattereissa, ja kaikki tahtovat olla puettuja

paremmin kuin mitä sinä olet. Näin täällä tänä päivänä erään naisen,

jota en koskaan ennen elämässäni ollut nähnyt, ja minä kuulin hänen

sanovan, että hän oli maksanut kymmenen tuhatta markkaa yhdestä

ainoasta pitsinenäliinasta; ja tuo saattaa olla totta, sillä minua on

pyydetty maksamaan muutamassa myymälässä viisikymmentätuhatta yhdestä

pitsishaalista. Aivan jokapäiväinen asia on se, että näkee naisen

kävelevän Viidennellä Avenuella yllään sadan tai sadan viidenkymmenen

tuhannen markan arvoiset turkit. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta

maksetaan usein sopulinnahkaisesta päällysnutusta, ja minä tiedän

yhden, joka maksoi yhden miljoonan. Tunnen naisia, joilla on tusinan

verran erilaisia turkkeja -- näätän, _chinchinellan_, mustan ketun,

karitsan, kärpän ja sopulin nahkasta; ja minä tiedän erään miehen,

jonka kuski jätti isäntänsä, kun hän ei tahtonut ostaa hänelle

viidenkymmenen tuhannen markan ajoturkkia! Yhteen aikaan oli ihmisten

tapana pakata turkkinsa talteen ja pitää niistä tarkkaa huolta; mutta

nyt kantavat he niitä päällään kaduilla ja meren rannikoilla, ja voi

selvästi nähdä niiden haalenevan. Taikka sitten menee niiden malli

pois muodista, ja niin täytyy heidän saada uudet!"

Kaikki tuo antoi ajatuksille työtä. Se oli kaikki totta -- siitä ei

ollut epäilystäkään. Näytti olevan sääntönä, että joka kerta kun

kysyit jotakin uutta New-Yorkin ylhäisön määrättömyyksistä, sait

seuraavana päivänä kuulla jotakin monta vertaa hämmästyttävämpää.

Montaguea huimasi ajatus yhden miljoonan markan arvoisesta

ajonutusta; ja kuitenkin vähän aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin

ylhäinen englantilaisnainen, jolla oli viiden miljoonan markan

arvoinen päällysnuttu, jonka itsepäiset vakuutusasiamiehet olivat

vakuuttaneet vain kahdesta ja puolesta miljoonasta. Se oli tehty

harvinaisten havaijilaisten lintujen untuvista, ja kaksikymmentä

vuotta oli mennyt sitä tehtäessä; jokainen sulka oli puolikuun

muotoinen, ja niissä oli ihmeellisiä kuvioita purppuraisista,

kultaisista ja mustista sulista. Keskustellessasi sattumalta

tuttaviesi kanssa, saatoit joka päivä kuulla samallaatuisia

uskomattomia asioita; ohuen ohut antiikkinen persialaismatto,

joka voitiin kääriä päällystakin taskuun, oli maksanut

viisikymmentä tuhatta markkaa; viisi-lehtinen "taideviuhka",

jonka jokaisen lehden oli maalannut kuuluisa taiteilija, oli

maksanut kaksisataaviisitoistatuhatta markkaa; kristallinen malja

neljäsataatuhatta; _edition de luxe_ [korupainos. Suom.] Dickensin

teoksista viidellä sadalla tuhannella; muuan rubiini, joka oli

Kyyhkysen silmän kokoinen, oli maksanut puolitoista miljoonaa

markkaa. Muutamissa näistä New Yorkin suurista palatseista oli

suihkulähteitä, joiden pulppuaminen maksoi viisisataa markkaa

minuutissa; ja satamassa oli huvipursia, joiden matkakunnossa pito

tuli tekemään satatuhatta markkaa kuukaudessa.

Ja sinä samana päivänä sattui niin, että hän sai kokea aivan uuden

uutukaisen tuhlaamistavan. Hän meni syömään lunchia Mrs Winnie

Duvalin kanssa, ja siellä tapasi hän Mrs Caroline Smythen, jonka

kanssa hän oli jutellut Havensin linnassa. Mrs Smythe, jonka mies

oli ollut kuuluisa Wall Streetiläinen ratsupäällikkö, oli pehmoinen

ja puoleensavetävä ja käytökseltään hyvin kiihkeä; ja hän pyysi

Montaguen kotiinsa päivällisille, lisäten, "Esitän siellä Teille

lapseni."

Siitä, mitä Montague tähän saakka oli ehtinyt nähdä, oli hän

päättänyt, että lapset näyttelivät hyvin pientä osaa hienoston

naisten elämässä; siksi herätti se nyt hänen mielenkiintoaan ja hän

kysyi, "Kuinka monta Teillä niitä on?"

"Ainoastaan kaksi kaupungissa", sanoi Mrs Smythe. "Olen juuri ikään

tänne saapunut, nähkääs."

"Kuinka vanhoja he ovat?" kysyi Montague kohteliaasti, ja kun nainen

lisäsi, "Noin kahden vuoden", kysyi hän. "Eivätkö he ole jo vuoteessa

päivällisaikana?"

"Oh, rakkaani, ei!" sanoi Mrs Smythe "Nuo rakkaat pikkukaritsat

odottavat valvoen minua. Minä löydän heidät aina raappimassa huoneeni

ovella ja heiluttamassa pieniä häntiään."

Silloin kuului Mrs Winnien iloinen nauru, ja hän sanoi, "Miksikä

kujeilette hänelle?"; ja hän kääntyi Montaguen puoleen ja ilmotti

hänelle, että Carolinen "lapset" olivat _griffons Bruxalloises_.

Sana _griffons_ nosti hänen mieleensä hämäräperäisen kuvan

lohikäärmeistä ja yksisarvisista ja ihmisenpäällä varustetuista

pedoista; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan hyväksyi kutsun,

ja sinä iltana tuli hän näkemään, että griffons Bruxelloises olivat

vähäpätöisiä koiranpenikoita, pitkävillaisia, keltaisia ja pehmeitä

kuin untuva; ja että kahta kallista aarrettaan varten oli Mrs

Smythellä kokenut hoitajatar, jolle hän maksoi viisisataa markkaa

kuukaudessa, sekä myös oma omituinen lakeijansa ja erikoinen kyökki,

jossa niiden monimutkaiset ruuat valmistettiin. Näiden luona kävi

säännöllisesti tohtori ja hammaslääkäri, ja heillä oli kultalautaset,

joilta ne söivät. Mrs Smythellä oli myöskin kaksi pitkäkarvaista

bernhardilaiskoiraa, hyvin harvinaista lajia, ja julma ja iso

tanskalaiskoira, ja hyvin lihava bostonilainen mopsipenikka --

viimemainittu oli opetettu menemään aivan yksin vilvoitusmatkalle

vaunussaan, juhlallisen kuskin ja lakeijan ollessa ajajina.

Pitäen taitavasti keskustelua kotieläimissä, sai Montague tietää,

että tämä oli aivan yleistä. Useat ylhäisön naiset tekivät itsensä

keinotekoisesti hedelmättömiksi, välttäen mahdollista epämukavuutta

joutua raskauden ja äitiyden alaiseksi, ja sen sijaan tuhlasivat

he tunteitaan kissoihin ja koiriin. Joillakuilla näillä eläimillä

oli loistavat puvut, jotka kalleudessaan kilpailivat äitipuoltensa

pukujen kanssa. Niillä oli jaloissaan pienen pienet kengät,

jotka maksoivat neljäkymmentä markkaa pari -- erityiset koti- ja

katukengät, jotka nauhoilla sidottiin aina polviin saakka; niillä

oli erityiset koti- ja kävelytakit, tomuharjat ja hienkuivaajat,

ja päällystakkeja, jotka olivat reunustettuja näätän nahalla, ja

automobiilinuttuja, joihin kuului pään ja rinnan suojustimet,

sekä pääkauhtanat ja lasiset silmäsuojat -- ja jokaisessa nutussa

oli mukavuuden vuoksi tasku pienen pientä hienoa liina- tai

pitsinenäliinaa varten! Ja niillä oli kaulanauhat, joissa loisti

rubiineja, helmiä ja timantteja -- muutaman kaulanauha oli maksanut

viisikymmentä tuhatta markkaa! Täytyipä joskus olla erityinen takki

vastaamassa kutakin omistajansa pukua. Siellä oli koirakamareita

ja lepohuoneita, joihin ne voitiin tilapäisesti jättää; ja

terveyskamareita kissoja varten, ja niitä valvomassa oli erikoinen

lääkäri. Kun nämä hoidokit kuolivat, oli Brooklynissä kallis

ruumiinpolttolaitos yksinomaan niiden hautaamista varten; ja sitten

ne asianmukaisesti palsamoitiin ja poltettiin samettireunusteisessa

arkussa, ja haudalleen tuli niiden saada kalliit marmoriset

muistopatsaat. Kun yksi Mrs Smythen enin rakastetuista mopsikoirista

oli tullut sairaaksi verenpysähdyksen takia maksassa, oli hän

antanut kattaa karvarinparkilla kadun talonsa edessä; ja kun koira

tästä huolimatta kuoli, oli hän lähettänyt mustareunaisia kortteja,

joissa hän kutsui ystäviään "muistopalvelukseen." Myöskin näytti

hän Montaguelle joukon kirjoja, jotka olivat kalliisiin korukansiin

sidotut ja joissa oli todistettuna kissojen ja koirien sielujen

yhteys, yksinkertaisuus ja kuolemattomuus.

Nähtävästi herkkätunteinen Mrs Smythe aikoi jutella näistä

hoidokeista koko päivällisajan; ja samaten hänen tätinsä, ohut

ja kulmikas neitsyt, joka istui Montaguen toisella puolella.

Ja hän kuunteli mielellään -- hän halusi tietää kaikki. Heillä

oli sateenvarjoja koiria varten, jotka kiinnitettiin sateisella

säällä yli niiden pienten selkien; siellä oli parannus- ja

toilettilaitoksia, hopeaisia lääkearkkuja ja jalokivillä koristeltuja

piiskoja. Heillä oli eri ryhmiä kaiverrettuja käyntikortteja; ja

heillä oli pyörien päällä lykättäviä tuoleja, joissa rammat kissat

ja koirat voitiin viedä ulos vilvottelemaan. Siellä oli koira- ja

kissanäyttelyjä, sukutauluineen ja palkintoineen, ja miltei yhtä

suurine väkijoukkoineen kuin hevosnäyttelyssäkin; Mrs Smythen

bernhardilaiset maksoivat kolmekymmentäviisi tuhatta markkaa kappale,

ja kuului olevan mopsikoiria, jotka maksoivat kaksi vertaa enemmän.

Oli eräs nainen, joka oli matkustanut koko tuon pitkän matkan

Pacific-rannikolta saadakseen spesialistin suorittamaan leikkauksen

yorkshireläisen terrierinsä kurkussa! Ja sitten oli eräs toinen,

joka oli rakennuttanut koiralleen Anna-kuningattaren malliin pienen

pienen majan, jonka huoneet olivat paperoidut ja lattiaa peittivät

raskaat matot ja ikkunoissa riippui pitsiverhot! Kerran oli muuan

aikaansa seuraava nuorukainen tullut Walfordiin ja merkinnyt

päiväkirjaan itsensä ja "Miss Elsie Cochranen"; ja kun kirjanpitäjä

teki tavanmukaiset kysymykset nuoren naisen sukulaisuudesta, tuli

päivän valoon, että Miss Elsie oli koira, joka oli vaatetettu komeaan

pieneen teenjuontipukuun, ja tarvitsi huoneen itseään varten. Ja

sitten kerrottiin eräästä kissasta, joka oli perinyt elinkautisen

eläkkeen kahdensadan tuhannen markan maksavasta maatilasta; sillä

oli kaksikerroksinen asunto itsellään ja useita palvelijoita, ja se

istui pöydässä syöden kuoreita ja italialaisia kastanjanpähkinöitä,

ja sillä oli samettinen tyyny lyhyitä unihetkiä varten ja turkiksilla

reunustettu kori yöllä nukkumista varten!

* * * * *

Neljä päivää hevosista oli Montaguelle kylliksi, ja kun Siegfries

Harvey kutsui hänet perjantai-aamuna luokseen ja kysyi, eikö hän ja

Alice tulisi loppuviikoksi hänen luokseen "Yöpuulle", hyväksyi hän

sen ilomielin. Charlie Carter aikoi mennä, ja hän ottaisi heidät

vaunuunsa; ja niin uudelleen ajoivat he yli Williamsburgin sillan --

"juutalaisten pääsiäisuhrin", niinkuin Charlie sitä nimitti -- ja

menivät ulos Long Islandiin.

Montague tahtoi kaikin mokomin saada jonkun "piirteen" Charlie

Carterista, sillä hän ei ollut ollut valmistunut siihen

hämmästyttävään nopeuteen, millä tämä nuorukainen oli langennut

Alicen jalkoihin. Se oli niin selvästi havaittavaa, että jokainen

hymyili sille -- hän oli Alicen kanssa joka hetki, jonka hän vaan

voi järjestää, ja hän ajoi joka paikkaan, minne Alice oli kutsuttu.

Sekä Mrs Winnie että Oliver olivat nähtävästi aivan tyytyväisiä,

mutta Montague ei sitä ollut ollenkaan. Charlie esiintyi hänelle

hyväluontoisena mutta heikonpuoleisena nuorukaisena, taipuvaisena

synkkämielisyyteen; hänellä oli aina paperossi sormien välissä, ja

merkeistä päättäen ei hän ollut aivan turvattu seuramaailman ansoja

vastaan, joita se kannujen ja viinimaljojen muodossa viritteli hänen

ympärilleen; vaikka tosin maailmassa, missä väkijuomien tuoksu ei

koskaan haihtunut sieramista, ja missä ihmiset joivat sellaisella

hämmästyttävällä kohtuuttomuudella, oli vaikea tietää, missä vetää

raja.

"Olette huomaava, että minun paikkani ei ole samallainen kuin

Havensin", oli Siegfried Harvey sanonut. "Se on todellista

maaseutua." Montague huomasi sen miellyttävimmäksi kodiksi, mitä

hän siihen saakka koskaan oli nähnyt. Se oli suuri, hajanainen

rakennusryhmä, rakennettuna kokonaan maalaistyyliin, ulkopuolella

suuret, veistetyt hirret ja sisäpuolella katto-orret, ja

mutkitteleva tammikäytävä, ja lukematon joukko majoja, miellyttäviä

teenjuontinurkkia, ja leveitä istuimia akkunoiden ääressä,

joille oli pinottu kokonaisia vuoria tyynyjä. Kaikki oli täällä

rakennettu mukavuutta silmällä pitäen -- siellä oli biljaardihuone

ja tupakkahuone, ja oikea kirjasto, jossa oli lukemisen arvoisia

kirjoja, ja suuria tuoleja, joihin istuutuessa uppoutui aivan

näkymättömiin. Kaikkialla paloi takkatulia, ja seinillä riippui

maalauksia, jotka puhuivat urheilusta, ja loppumaton määrä kiväärejä

ja hirvensarvia ja kaikellaisia voittomerkkejä. Mutta teidän ei

tullut otaksua, että tämä loistava maalaistalo olisi mitenkään

sallinut puuttuvaksi livreijapukuisia palvelijoita ja mestarikokkia,

joka komeili _cordon bleun_ toimessa, ja päivällispöytää, jolla

säteilivät kristalli, hopea, orchikset ja saniaiset. Sittenkin,

vaikka isäntä kutsuikin sitä "pieneksi" paikaksi, oli hän kutsunut

kaksikymmentä vierasta, ja hänellä oli tallissaan metsästysratsu

jokaista heitä varten.

Mutta kaikista ihmeellisintä oli "Yöpuulla" se, että erästä nappulaa

kosketettaessa hävisivät alakerran huoneiden kaikki seinät toiseen

kerrokseen, ja jälelle jäi vain yksi ainoa, suunnattoman suuri

takkatulen valaisema huone, jossa viulut alkoivat soida ja kutsuivat

jalkoja tanssiin. He panivat toimeen iloiset hypyt -- tanssia kesti

kello kolmeen saakka, ja aamun koittaessa olivat he jälleen puetut

ja satulassa, ja seurasivat mustatakkisia tallipoikia ja koiria yli

huurrepeittoisten kenttien.

Montague oli puoleksi valmistautunut näkemään kesyn ketun, mutta

siitä hän toki säästyi. Se oli nähtävästi tosileikkiä; pian

päästettiin koirat irti, ja pois nelisti metsästysjoukkue. Se oli

hurjin ratsastus, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa -- yli

kantojen, kanavien, virtojen ja lukemattomien rautalanka-aitojen, ja

läpi tiheiden ryteikköjen ja tiheästi asuttujen maalaiskylien; mutta

hän oli mukana hengenvaarallisessa ajossa, ja Alice oli seurueen

suunnattomaksi huviksi ainoastaan muutamia kyynäriä taaempana.

Montague tunsi nyt kohdanneensa ensi kerran todellista elämää, ja hän

ajatteli itsekseen, että nämä täysiveriset ja ylevähenkiset miehet ja

naiset muodostivat sen säädyn, mihin hän mielellään olisi tahtonut

kuulua -- ainoastaan sillä erotuksella, että hänen oli ansaittava

elatuksensa, mutta heidän ei.

Iltapäivällä oli enemmän ratsastusta ja kävelyä kuulakassa marraskuun

ilmassa; ja sisällä pelattiin bridgeä ja rakettia ja ping pongia, ja

kiihkeää ja tulista rulettia, isännän ollessa pankkiirina. "Näytänkö

minä suuresti viralliselta pelurilta?" kysyi hän Montaguelta;

ja toisen vastattua, ettei hän ollut vielä tavannut ainoatakaan

new-yorkilaista peluria, kääntyi Harvey selittämään hänelle, kuinka

hän oli mennyt ostamaan tätä apparaattia (jonka myynti oli lain

uhalla kielletty) ja myyjä oli kysynyt häneltä, kuinka "voimakkaan"

hän sen halusi!

Illalla sitten oli enemmän tanssia ja sunnuntaina toinen

metsästysretki. Sinä yönnä näytti pelihalu tarttuvan koko seurueeseen

-- kaksi pöytää istui pelaamassa bridgeä, ja toisessa huoneessa kävi

huolettomain korttipeli, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa. Se

keskeytettiin kolmen aikaan aamulla, ja yksi peliseurueesta kirjotti

hänelle shekin kolmellekymmenelle viidelle tuhannelle markalle;

mutta sekään ei täydellisesti rauhottanut hänen omaatuntoaan, eikä

tyynnyttänyt hänen kuumentuneita veriään.

Tärkeintä kaikista kuitenkin oli hänelle se, että hän viimeinkin

oppi tuntemaan Charlie Carterin. Charlie ei pelannut siitä syystä,

että hän oli juovuksissa, ja muuan seurueesta sanoi sen hänelle ja

kieltäytyi pelaamasta hänen kanssaan; nyt ei jäänyt Charlie-paralle

muuta tekemistä kuin juoda yhä enemmän Sitä hän tekikin, ja hän tuli

ja riippui pelaajien olkapäillä ja kertoi seurueelle kaiken itsestään.

Montague oli valmistunut sietämään nuorten junkkarien hurjastelua,

joilla oli rajattomat määrät rahaa, mutta koskaan elämässään ei hän

ollut kuullut tai uneksinut mistään sellaisesta kuin tämä poika toi

esille. Puoli tuntia kierteli hän pöydän ympärillä, ja vuodatti ulos

keskeymättömän virran kaikellaisia ruokottomuuksia salassa; hänen

mielensä oli niinkuin sammalmätäs, jossa oleskeli iljettäviä ja

luikertelevia käärmeitä, jotka tulivat yöllä pinnalle ja näyttivät

lihavia päitään ja limaisia ruumiitaan. Ei ylhäällä taivaassa eikä

alhaalla maan päällä ollut hänelle mitään pyhää; ei ollut olemassa

mitään liiaksi kapinallista, joka ei hänelle olisi kelvannut. Ja

seurue hyväksyi esityksen vanhana juttuna -- miehet saattoivat nauraa

ja sysätä pojan luotaan ja sanoa: "Äsh, Charlie, mene helvettiin!"

Kun kaikki tuo oli ohi, otti Montague yhden seurueesta syrjään ja

kysyi häneltä, mitä se merkitsi, johonka mies vastasi: "Hyvä Jumala!

Tarkotatteko, ettei kukaan ole kertonut Teille Charlie Carterista?"

Kävi ilmi, että Charlie oli yksi Tenderloinin "kultaisista

nuorukaisista", joiden urotöitä oli kuulutettu sanomalehdissä. Ja kun

palvelijat olivat sitoneet hänet vuoteeseen, kerääntyi useita miehiä

tulen ympärille, ja imeksien kuumaa punssia kertoivat Montaguelle

muutamia hänen pääurotöistään.

Charlie oli nähtävästi vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha;

kun hän oli kymmenen, kuoli hänen isänsä ja jätti viisikymmentä

miljoonaa vanhan ja köyhän tätihoukkion hoidettavaksi poikaa varten

-- tädin, jonka poika saattoi kääntää sormensa ympäri. Kahdentoista

vuotiaana hän oli paperossien paras ystävä, ja hänellä oli vapaa

pääsy viinikellariin. Mennessään kalliiseen yksityiskouluun, otti

hän mukanaan kokonaiset varastot paperosseja, ja pakeni lopuksi

Eurooppaan, hankkiakseen oppia Pariisin irstailussa. Ja sitten

tuli hän takaisin kotiin, ja hämmästytti Tenderloinin; ja eräänä

aamuna kello kolmen aikaan astui hän muutaman lasiakkunan läpi, ja

silloin tarttuivat sanomalehdet häneen. Se avasi Charlielle äkkiä

aivan uuden näkökannan elämästä -- hänestä tuli maineen tavottelija;

kaikkialla, minne hän meni, seurasi häntä sanomalehtireportterit

ja tuijottava väkijoukko. Hän kantoi paksuja tekosäärystimiä

ja antoi viisisataa markkaa juomarahoina kengänkiillottajille,

ja hävisi kaksisataatuhatta markkaa korttipelissä. Hän pani

toimeen _demi-monde_ juhlan, jossa oli jalokivillä koristeltu

joulukuusi keskellä kesää, kahdensadanviidenkymmenen tuhannen

markan edestä koristeita. Mutta suurin uutuus oli se, että hänen

ilmoitettiin aikovan rakentaa merenalaisen huvipurren ja täyttää

sen kuorotyttösillä! -- Nyt Charlie oli menettänyt yleisen

huomion, ja hänen ystävänsä eivät nähneet häntä päiväkausiin; hän

makasi "urheilurakennuksessa" ja aivan sananmukaisesti kieriskeli

shampanjassa.

Kaiken tämän -- selvisi Montaguelle oli hänen veljensä täytynyt

tietää! Ja hän ei ollut sanonut siitä sanaakaan -- neljän tai

viidenkymmenen miljoonan markan takia, jotka Charlie omistaisi,

täytettyään kaksikymmentäviisi vuotta!

Yhdestoista luku.

Aamun tultua läksivät he toisten seurueeseen kuuluvien kanssa junalla

kotia. He eivät voineet odottaa Charlietä ja hänen automobiiliään,

sillä maanantai-ilta oli oopperan avajaisilta, eikä kukaan voinut

sitä tilaisuutta hukata. Siellä hienosto esiintyisi loistavammassa

asussaan, ja siellä tulisi olemaan jalokivinäyttely sellainen,

jollaista ei saanut nähdä missään muualla maailmassa.

Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa olivat avanneet kaupunkitalonsa

ja olivat kutsuneet heidät päivällisille luokseen ja tarjonneet

heille tilaa aitiossaan; ja noin kello puoli kymmenen tienoilla

huomasi Montague istuvansa suurella, hevosenkengän muotoisella

balkongilla, ympärillään useita satoja kaupungin rikkaimpia ihmisiä.

Ylhäällä oli toinen aitiorivi ja sen yläpuolella oli kolme lehteriä,

ja hänen alapuolellaan istui ja seisoi yli tuhat ihmistä. Suurella

näyttämöllä esitettiin loistavaa ja komeudessa kylpevää näytelmää, ja

sanat siihen laulettiin orkesterin säestyksellä.

Montague ei ollut koskaan kuullut oopperaa, ja hän piti paljon

musiikista. Toinen näytös oli juuri alkanut, kun hän tuli sisälle,

ja koko sen ajan istui hän lumouksen vallassa kuunnellen hurmaavia

säveliä, mitä hän koskaan elämässään oli kuullut. Hän tuskin huomasi,

että Mrs Prentice kulutti aikaansa tutkistelemalla toisten aitioiden

omistajia jalokivihohteisen lorgnettinsa läpi, taikka että Oliver

lörpötteli hänen tyttärelleen.

Mutta kun näytös oli ohi, vei Oliver hänet yksin ulos aitiosta ja

kuiskasi, "Jumalan tähden, Allan, älä tee narria itsestäsi."

"Mitä, mitä se merkitsee?" kysyi toinen.

"Mitä ihmiset ajattelevatkaan", huudahti Oliver, "nähdessään sinun

siellä istuvan niinkuin miehen, joka on suloisessa unessa?"

"Joutavia", nauroi toinen, "he arvelevat minun kuuntelevan musiikkia."

Ja Oliver vastasi, "Ihmiset eivät tule oopperaan musiikkia

kuuntelemaan."

Tämä kuulosti pilalta, mutta sitä ei ollut. Hienostolle oli

oopperassa käynti suuri paraatitoimitus, jossa oli esillä vielä

kalliimpaa ja suuremmoisempaa kuin hevosnäyttelyssä; ja hienostolla

oli tietenkin oikeus määrätä, sillä se omisti oopperan ja piti

sitä yllä. Todelliset musiikin rakastajat, jotka tulivat sinne,

seisoivat joko takana tai istuivat viidennellä lehterillä, aivan

katon rajassa, missä ilma oli töykeä ja kuuma. Kuinka paljon itse

hienosto välitti esityksestä, tuli kyllin selvästi ilmi siitä

seikasta, että kaikki oopperat laulettiin vierailla kielillä, ja

niin huolimattomasti, että ne muutamat harvat, jotka niitä kieliä

ymmärsivät, voivat tuskin ollenkaan saada selvää sanoista. Kerran

oli siellä eräs yli maailman tunnettu runoilija, jonka koko elämä

oli omistettu oopperan muodostamiselle taiteeksi! ja taistelussa

hienoston kanssa ei hän lopuksi saavuttanut muuta kuin nälkäkuoleman.

Nyt puolen vuosisadan perästä on hänen neronsa päässyt voitolle,

ja hienosto suostuu istumaan tuntikausia pimeässä ja kuuntelemaan

saksalaisten jumalten ja jumalattarien kotoisia kinasteluja. Mutta

se mistä hienosto todella välitti, oli kauniit puku-, maisema- ja

tanssiesitykset, miellyttävät laulut, joita hyvin saattoi kuunnella

lörpötellessäkin; juonen tuli olla hyvin alkeellisen ja intohimoisen,

niin että pantomiininäkin voi sen ymmärtää -- sanokaamme kauniin ja

yleväluontoisen ilotytön traagillinen rakkaus komeaan seuramaailman

nuorukaiseen.

Miltei jokaisella, joka tuli oopperaan, oli kiikari, jonka avulla hän

saattoi tuoda kenen tahansa ylellisesti puetun ylhäisön naisen aivan

lähelleen, ja tutkistella häntä kaikessa hiljaisuudessa. New Yorkissa

sanottiin olevan miljaardin markan arvosta timantteja, ja ne jotka

eivät olleet kätköissä, olivat erinomaisen sopivat kannettaviksi

tässä näyttelyssä; sillä täällä juuri ne saattoivat täyttää sitä

tarkoitusta, mitä varten olivat olemassa -- tänne juuri tuli koko

maailma niitä tarkastamaan. Yhdeksän huomattavimman ylhäisön

naisen kesken jakautui kahdenkymmenenviiden miljoonan arvosta

timantteja. Saattoi nähdä rinnustimia, jotka näyttivät rautapaidalta

ja olivat tehdyt kokonaan säihkyvistä timanteista. Saattoi nähdä

emeraldeja, rubiineja, timantteja ja helmiä, jotka olivat muodostetut

tiaramaisiksi pääkoristeiksi -- s.t.s. jäljitellyiksi kruunuiksi ja

kehyksiksi -- ja jalustana niillä oli paksu ja juhlallinen leskirouva.

Yksi Wallingeista oli pannut alulle tämän muodin ja nyt jokainen,

joka tahtoi olla jotakin, seurasi sitä. Muuan nainen, jolle Montague

esitettiin, oli ottanut erikoisalakseen helmet -- hänellä oli kaksi

mustaa helmikorvarengasta, jotka olivat maksaneet kaksisataatuhatta

markkaa, helminauha, joka oli maksanut yhden miljoonan

viisisataatuhatta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen arvoinen,

sysimustista helmistä laadittu rintaneula, ja kaksi kaulakoristetta,

joista kumpikin oli maksanut yhden miljoonan.

Tämä lakkaamatta toistuva hintojen kuuleminen alkoi vähitellen tuntua

tympäisevältä; mutta Montague huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa

välttää sitä. Ylhäisön ihmiset, jotka maksoivat näitä hintoja, olivat

olevinaan kaikkien sellaisten seikkojen ja kyselyjen yläpuolella,

ja olevansa innostunut yksinomaan itse esineiden kauneudesta ja

erinomaisesta taiteellisuudesta; mutta saattoi huomatakin, että he

aina keskustelivat hinnoista, mitä toiset mistäkin olivat maksaneet,

sekä sen, että toiset ihmiset jollain tavalla aina tiesivät, kuinka

paljon kukin oli maksanut. He pitivät myöskin huolen siitä, että

yleisö ja sanomalehdet tiesivät sen, mitä he olivat maksaneet,

ja kaiken muunkin, mitä he tekivät. Tässä oopperassa esim. oli

jokaiseen ohjelmaan painettu selitys aitioista, ja luettelo kaikista

aitioidenomistajista, niin että ken hyvänsä saattoi sanoa, kuka kukin

oli. Saattoi nähdä näiden suurten naisten loistavissa mantteleissaan

astuvan ulos vaunuistaan, väkijoukkojen tähytessä niihin ja

salapoliisien hääriessä ympärillä. Ja jokaisen rinta sykähteli

rajusta ja ihmeellisestä näystä sinä hetkenä, jolloin hän astui

aitioonsa, ja musiikki unohtui ja kaikki silmät kääntyivät häneen;

ja sitten laskee hän viereensä päällysmanttelinsa ja häikäisevän

loistavana näkynä säteilee hän nyt tuijottaville joukoille.

Muutamat näistä jalokivistä olivat perhekalleuksia, jotka New York

oli tuntenut sukupolvien aikoina ja sellaisissa tapauksissa alkoi

tulla tavaksi jättää todelliset jalokivet säilytysholveihin, ja

kannettiin jäljennettyjä kiviä, jotka olivat aivan alkuperäisten

näköisiä. Asunnosta, missä jalokivet säilytettiin, ei salapoliisit

saaneet hetkeksikään poistua, ja monessa tapauksessa oli erikoiset

salapoliisit vartioimassa vielä toisia salapoliiseja; ja kuitenkin

sanomalehdet tuon tuostakin olivat täynnä mieltä kiihottavia

kertomuksia ryöstöistä. Sitten ne onnettomat, joita satuttiin

epäilemään, joutuivat poliisin käsiin ja pakotettiin tutkimuksen

alaiseksi, mitä pilalla kutsuttiin "kolmanneksi asteeksi", ja siihen

kuului kidutuksia, jotka olivat yhtä raskaita ja julmia, kuin mitkä

tahansa Espanjan inkvisitionin keksimät. Tällaisten tapahtumain

merkitys reklaamin kannalta katsoen huomattiin pian niin suureksi,

että kuuluisat näyttelijättäret myöskin olivat omistavinaan

huikean kalliita jalokiviä, ja silloin tällöin tulivat ne heiltä

varastetuiksi.

Kun he sinä iltana olivat saapuneet kotia, jutteli Montague serkkunsa

kanssa Charlie Carterista. Hän sai selville omituisen suhteen.

Nähtävästi Alice tiesi jo, että Charlie oli ollut "huono." Charlie

oli sairas ja onneton; ja Alicen viattomuus oli koskettanut häntä ja

saanut hänet häpeämään omaa itseään, ja hän oli synkästi viittaillut

hirvittäviin tapahtumiin. Siten saattoi Montague ymmärtää, kuinka

Charlie salaperäisyyden ja romantiikan huolellisesti verhoamana sai

itsestään mieltäkiinnittävän ja puoleensa vetävän olennon. "Hän

sanoo, että minä olen erilainen kuin mikään muu tyttö, minkä hän on

kohdannut", sanoi Alice -- huomautus, joka oli niin hämmästyttävän

alkuperäinen, että hänen serkkunsa ei voinut pidättää hymyään.

Alice ei ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut häneen, eikä

hänellä ollut minkäänlaisia aikeitakaan rakastua; ja hän sanoi, ettei

hän koskaan ottaisi vastaan mitään kutsuja, eikä koskaan menisi

yksin hänen kanssaan; mutta hän ei löytänyt keinoa, kuinka hän voisi

välttää Charlietä, kun hän kohtasi hänet toisten ihmisten kotona. Ja

tässä oli Montaguen häntä avustettava.

Kenraali Prentice oli ystävällisesti kysellyt, mitä Montague oli

nähnyt New Yorkissa ja kuinka hän siellä viihtyi. Hän lisäsi, että

hän oli puhellut hänestä tuomari Ellisin kanssa, ja että heti kun

hän olisi valmis ryhtymään työhön, olisi tuomarilla ehkä muutamia

ehdotuksia hänelle tehtävänä. Hän hyväksyi kuitenkin Montaguen

suunnitelman saada ensiksi yleiskuvan; ja sanoi, että hän esittäisi

ja veisi hänet pariin johtavista klubeista.

Kaikki tämä jäi Montaguen mieleen; mutta sillä hetkellä ei maksanut

ollenkaan vaivaa koettaa sitä ajatella Kiitosjuhlat olivat ovella

ja lukemattomissa maataloissa matkan varrella tulisi olemaan

huveja. Bertie Stuyvesant oli suunnitellut huvimatkan Adirondackin

leirilleen, ja hän oli kutsunut sinne parisen kymmentä nuorta miestä,

niiden joukossa Montaguet. Tämä tulisi olemaan yksi uusi piirre

kaupungin elämässä, ja siihen maksoi vaivan tutustua.

Heidän retkensä alkoi teatterivierailulla Bertie oli tilannut neljä

aitiota ja he tapasivat siellä noin tunnin verran sen jälkeen kun

näytös oli alkanut. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään, sillä

näytelmä muistutti oopperaa -- joukko lauluja ja tansseja oli

kiedottu yhteen, ja tarkotuksena oli vain tarjota sopiva tilaisuus

loistaville maisemille ja puvuille. Näytelmästä kuljetettiin heidät

suurelle keskusasemalle, ja vähän ennen puoli yötä porhalsi Bertien

yksityinen juna lähtöön.

Tämä juna oli täydellisesti varustettu hotelli. Siellä oli

tavaraosasto, ruokavaunu ja keittiö; ja seurusteluhuone ja

kirjastovaunu; makuuvaunu -- ei sellaisilla nukkumasijoilla

varustettu, joita tavalliset makuuvaunut tarjoavat, vaan siinä

oli mukavat makuusuojat, jotka olivat sisustetut valkoisella

mahonkipuulla, ja joissa oli käytettävänä vesijohtolaitos ja

sähkövalo. Kaikki nämä vaunut olivat rakennetut teräksestä, ja

ilmanvaihto tapahtui automaattisesti; ja ne olivat sisustetut

siihen ylelliseen tapaan, millä kaikki muukin, jonka kanssa Bertie

Stuyvesantilla oli jotakin tekemistä. Kirjastovaunussa oli samettiset

matot lattialla, ja huonekalusto etelä-amerikkalaisesta mahongista,

ja seinillä maalauksia, joihin suuret taiteilijat olivat uhranneet

vuosikausien työn.

Bertien hovimestari ja palvelijat olivat matkassa, ja illallinen

odotteli ruokailuvaunussa; sen kestäessä saivat he katsella Hudsonia

kuutamossa. Ja seuraavana aamuna saavuttivat he määräpaikkansa,

pienen pysäkin vuoristoisessa erämaassa. Juna seisahtui vekseliin

ja siten heillä oli hyvää aikaa syödä aamiaista, ja sitten

kääriytyneinä turkkeihin, tulivat he ulos kuuleaan, männyille

tuoksuvaan metsäilmaan. Maassa oli lunta ja heitä odottamassa oli

kahdeksan suurta rekeä; ja lähes kolme tuntia ajelivat he kirmakassa

aamuauringon valossa läpi ihmeellisen ihanien vuoristomaisemien.

Suurin osa alueesta oli Bertien "rauhottamaa", ja tie oli yksityinen,

niinkuin suuret merkit jokaisen sadan metrin päässä osottivat.

Niin saapuivat he viimein järvelle, joka käärmeen lailla kiemurteli

tornimaisten kukkulain välissä, ja jättiläismäinen aatelislinna

seisoi ylhäällä kallion kielekkeellä. Tämä jäljennetty linnoitus oli

"leiri".

Bertien isä oli sen rakentanut ja hän oli käynyt siellä vain viisi

kuusi kertaa koko elämänsä aikana. Bertie itse oli ollut täällä

vain kahdesti, kertoi hän. Hirviä oli siellä niin runsaasti, että

talvella kuoli niitä parvittain. Siitä huolimatta oli siellä

kolmekymmentä metsänvartijaa, jotka vartioivat kymmenen tuhannen

akren suuruista metsä-alaa, ja estivät kenenkään siinä metsästämästä.

Täällä Adirondackin erämaassa oli paljonkin tällaisia "rauhotettuja"

seutuja, niin kerrottiin Montaguelle; eräällä miehellä oli kokonainen

vuori, jonka ympäri hän oli laittanut vahvat, rautaiset kaiteet, ja

siellä sisällä oli hänellä monenlaisia hirviä ja vieläpä villejä

metsäsikojakin. Ja mitä itse "leireihin" tulee, oli niitä siellä niin

paljon, että täällä oli kehittynyt aivan uusi arkkitehtuurityyli

-- puhumattakaan mitään niistä, jotka seurasivat vanhaa tyyliä,

niinkuin tämä tärkeä reiniläinen linna. Yhdellä Bertien joukkoon

kuuluvista oli suuri sveitsiläinen _chalet_; ja yhdellä Wallingeista

oli jaappanilainen palatsi, johon hän tuli joka vuoden elokuussa --

asunto, joka oli rakennettu Jaappanissa laadittujen suunnitelmain

mukaan, ja erityisesti Jaappanista tuotetuilla työmiehillä. Se oli

kokonaan jaappanilaisista tavaroista -- huonekalusto, seinämatot

ja mosaiikit; ja oppaat muistelivat ihmetellen noita kummallisen

äänettömiä, ruskeaihoisia pikkumiehiä, jotka päiväkausia tekivät

työtä yhden puukappaleen kaivertamisessa, ja rakensivat pienen pienen

pagodamaisen teehuoneen useammasta puukappaleesta kuin mitä ihminen

yhdessä viikkokaudessa ehti laskea.

He söivät aamiaisekseen verestä hirvenlihaa, peltopyytä ja

forellia, ja iltapäivällä olivat he metsästämässä. Reippaimmat

läksivät seuraamaan lumella näkyviä hirven jälkiä; mutta useimmat

valmistautuivat katselemaan järven rantaa, samalla kun metsänvartijat

päästivät koirat irti vuorille. Tällainen "koirajahti" oli vastoin

lakia, mutta Bertiellä ei ollut täällä muuta lakia kuin hän itse --

ja pahimmassa tapauksessa saattoi tulla vain joku mitätön sakko, joka

tuomittiin jollekin vartijalle. He ajoivat kahdeksan tai kymmenen

kappaletta hirviä veteen; ja kun he ampuivat noin parisen kymmentä

laukausta jokaiseen hirveen, kului heidän aikansa erinomaisen

vilkkaasti. Sitten hämärissä saapuivat he takaisin, kasvoillaan hieno

innostuksen hehku, ja viettivät illan loimuavain takkatulten ääressä,

kertoellen seikkailujaan.

Joukkue vietti täällä kaksi ja puoli päivää, ja viimeisenä iltana,

jolloin oli kiitosjuhlat, oli heillä villiä kalkkunia, joita

Bertie oli ampunut viikkoa sitten Virginiassa, ja he huvittelivat

kuuntelemalla kiertäväin trubaduurilaulajain esityksiä, jotka olivat

tuodut edellisenä iltana New Yorkista. Seuraavana iltana ajoivat he

takaisin junalle.

Kun he aamulla saapuivat kaupunkiin, löysi Alice ilmotuksen Mrs

Winnie Duvalilta, jossa hän pyytää häntä ja Montaguea tulemaan

luokseen aamiaiselle ja olemaan läsnä Svami Babubananan yksityisessä

luennossa; hän tulisi kertomaan heille kaiken heidän sielujensa

edellisistä olotiloista. He menivät -- eikä tietenkään ilman vanhan

Mrs Montaguen vastalausetta, joka selitti hänen olevan "pahemman kuin

itse Rob. Ingersollin."

Ja sitten iltasilla olivat Mrs Graffenriedin avajaispidot, jotka

muodostivat yhden vuoden suurista tapahtumista seuraelämässä.

Yleisessä touhussa ei Montaguella ollut oikein aikaa saada sitä

selväksi itselleen, mutta Reggie Mann ja Mrs Graffenried olivat

työskennelleet sen eteen viikkokausia. Kun Montaguet saapuivat,

huomasivat he virranpuoleisen rakennuksen -- joka oli koristettu

arabialaisen palatsin malliin -- muuttuneen troopilliseksi

kasvitarhaksi.

He olivat tulleet Reggien pyynnöstä jo aikaisin, ja hän esitti heidät

Mrs de Graffenriedille, pitkälle ja kulmikkaalle naiselle, jolla oli

nahkan värinen ja suurella vaivalla maalattu iho; Mrs de Graffenried

oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta niinkuin kaikki ylhäisön

naiset, esiintyi hänkin kolmekymmenvuotiaana. Mutta nyt juuri näkyi

hikikarpaloita hänen otsallaan; jotakin oli viimeisellä hetkellä

mennyt väärin, ja niin ei Reggiellä ollut aikaa näytellä heille

kaikkia nähtävyyksiä, niinkuin hän oli aikonut.

Noin sataviisikymmentä vierasta oli kutsuttu näihin pitoihin.

Illallista tarjoiltiin pienien pöytien ääressä suuressa

tanssisalissa, ja sen loputtua kiertelivät vieraat ympäri rakennusta,

jolla aikaa pöydät salissa siirrettiin syrjään, ja huone muuttui

teatterihuoneeksi. Muuan seurue Broadwayn teattereista tulisi suoraa

päätä istuutumaan vaunuihin näytöksen loputtua, ja puoliyön aikana

olisivat he valmiit toistamaan saman näytöksen Mrs Graffenriedin

kotona. Montague sattui olemaan läsnä, kun tämä seurue saapui, ja

hän havaitsi, että vieraat olivat ahtautuneet liian lähelle, eivätkä

olleet jättäneet kylliksi tilaa näyttelijöille. Ohjaaja oli siksi

asettanut heidät pieneen etuhuoneeseen, ja kun Mrs Graffenried

huomasi tämän, ryntäsi hän miehen luo, ja manasi häntä niinkuin

rakuuna, ja käski hämmästyneet näyttelijät sisälle pääsaliin.

Mutta Montague nuuski, mitä kulissien takana tapahtui, ja he

otaksuivat hänen seuraavan näyttelemistä. Juhlan muodosti toinen

samallainen "musikaalinen ilveily" kuin se, minkä oli muutamia päiviä

sitten nähnyt. Siinä tilaisuudessa kuitenkin oli Bertie Stuyvesantin

sisar jutellut hänelle koko ajan, jota vastoin nyt hän oli yksin, ja

hänellä oli tilaisuus tarkata esitystä.

Tämä oli hyvin kansanomainen näytelmä; sillä oli ollut suuri

menestys, ja sanomalehdet kertoivat, kuinka sen tekijällä oli ollut

miljoonan markan tulot vuodessa. Ja täällä oli kuulijakuntana

kaupungin rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat ihmiset: ja he nauroivat

ja räpyttivät käsiään, ja toivat selvästi ilmoille sen, että he

nauttivat täydestä sydämestään. Ja minkälaatuinen näytelmä tämä

sitten oli?

Sen nimi oli "Kamtshatkan Kalifi." Siinä ei ollut hitustakaan

juonta; Kalifilla oli seitsemäntoista vaimoa, ja sitten oli eräs

amerikkalainen rummuttaja, joka halusi myydä hänelle vielä yhden

-- mutta sitten käy tarpeettomaksi muistaa tätä, sillä siitä ei

tullut mitään. Näytelmässä ei ollut mitään, jota olisi saattanut

kutsua punaseksi langaksi -- siinä ei ollut mitään, mikä olisi

ollut jossain tekemisissä minkään tunteen kanssa, mikä, koskaan

on ihmisrinnassa liikkunut. Mahdoton on myöskin sanoa, että siinä

olisi ollut mitään tapahtumia -- ei ainakaan mitään sellaista

tapahtunut, joka olisi ollut seurauksena jostakin muusia. Jokainen

tapahtuma oli aivan toisestaan riippumaton seikka, niinkuin

suonenvedontapaiset nytkähdykset, joita näkyy idiootin kasvoilla.

Tämänlaatuista "toimintaa" oli siinä vaikka kuinka paljon --

hetken havainnon perustalla olisi saattanut luulla jokaisen

näyttämölavalla olevan yhtäaikaa vaipuvan tuollaiseen idioottimaiseen

tempomistilaan. Esiintyjät hyökkäsivät edestakasin, kirkuivat,

nauroivat ja huudahtelivat; näyttämö oli alinomaisessa levottomassa

kiihtymistilassa, jossa ei ollut mitään järkeä tai tarkotusta. Siten

oli mahdotonta ajatella heitä näyttelijöinä osissaan; mieluummin

ajatteli heitä, inhimillisinä olentoina -- ajatteli hirvittävää

murhenäytelmää, jossa täysikasvaneet miehet ja naiset pakotetaan

nälän ahdistamina hullunkurisesti pukemaan ja maalaamaan itseään, ja

sitten tulemaan yleisön eteen tanssimaan, hyppimään, vääntelemään

käsiään ja kasvojaan ja muutenkin olemaan "vilkkaita."

Puvut olivat kahta laatua: toiset fantastisia, itämaita edustaviksi

aijottuja, ja toinen laji oli jonkinlainen _redactio ad absurdum_

nykyaikaisesta muodikkaasta vaatetuksesta Johtajalla oli päällään

siro kävelypuku ja hän keimaili pienen kepin kanssa; hänen osanaan

oli näytellä huoletonta ilmettä, jonkinlaista yhtäjaksoista kukkeutta

ja salasilmäyksiä, jotka olivat esittävinään satyyrin kavaluutta.

Ensimäinen naisnäyttelijä muutti pukua useita kertoja jokaisessa

näytöksessä; mutta sen varustuksiin välttämättä kuului paljaat

käsivarret, rinta ja selkä, ja hame, joka ei ulottunut polviin

saakka, kirkasväriset silkkisukat, ja kengät, joissa oli kaksi

tuumaa korkeat kannat. Viimeisen kerran esiinhuudettaessa suoritti

hän pienen piruetin, joka paljasti jälellä olevan osan sääriä, ja

toi esille suunnattoman pitsiröykkiön. Ihmismielen luonteeseen

kuuluu, että hän etsii loppua kaikille asioille; jos tämä nainen

olisi kantanut ruumiinmukaista trikoopukua, eikä mitään muuta, olisi

hän ollut yhtä vähän mieltäkiinnittävä kuin joku alusvaateilmoitus

sanomalehdessä; mutta tämä jatkuva vähitellen paljastuminen kiihotti

hienoa huumaa. Tuon Alostakin seuraavilla väliajoilla soitti

orkesteri lyhyitä, mukaansatempaavia kappaleita, ja molemmat "tähdet"

alkoivat laulaa nenä-äänillään joitakin sanoja, jotka ilmaisivat

kiihkeitä tunteita; ja sitten mies tarttui naista vyötäisiin,

tanssitti ja pyöritti häntä ympäri ja taivutti häntä taaksepäin ja

tähysti häntä silmiin -- liikkeitä, jotka himmeästi viittasivat

sukupuolisuhteisiin. Kappaleen loputtua liukui esille kööri, puettuna

kaikellaisiin pukuihin, mitkä antoivat tilaa väreille ja säärien

riittävälle näkymiselle; tähän kööriin kuuluvat maalatut naiset eivät

pysyneet hetkeään hiljaa paikoillaan -- jos eivät he varsinaisesti

tanssineet, vääntelivät he jalkojaan, ja tempoivat ruumistaan

puolelta toiselle, ja nyökyttelivät päätään ja koettivat kaikilla

muilla mahdollisilla keinoilla olla "vilkkaita."

Mutta ei tämän näytelmän fyysillinen ruokottomuus hämmästyttänyt

Montaguea niin suuresti kuin sen tuottama älyllinen tyydytys.

Kappaleen vuoropuhelu oli sellaista, mitä kutsutaan "hiotuksi

sukkeluuksien heittelyksi"; se merkitsee, että se oli täynnä

jonkinlaisia viittauksia, jotka ilmaisivat salaista pahan

olemassaolon ymmärtämystä näyttelijän ja hänen kuulijakuntansa

välillä -- tunnussanoja, niin sanoaksemme, joita he välittivät

keskenään. Kuitenkin, olisi erehdys sanoa, että näytelmässä ei ollut

yhtään ainoata aatetta -- siinä oli yksi aate, jonka päälle kaikki

muu siinä perustui; ja Montague ponnisteli saadakseen tämän ajatuksen

eritellyksi ja itselleen muovailluksi. On olemassa määrättyjä

elämänprinsiippejä, -- niitä voidaan kutsua moraalisiksi selviöiksi

-- jotka ovat tuloksena ihmisrodun kokemuksista mittaamattomien

ajanjaksojen aikana, ja joiden kiinnipitämisestä rodun jatkuminen

riippuu. Ja tässä oli kuulijakunta, joka kaikkia näitä prinsiippejä

ei kysynyt, ei niistä väitellyt eikä niitä kieltänyt -- vaan jolle

niiden kieltäminen oli selviö, jotakin, jonka avoimesti julistaminen

olisi sille ollut liiaksi raakaa, mutta jonka se hienosti ja

viisaasti kyllä piti varmana. Tässä kuulijakunnassa oli vanhempia

ihmisiä, ja naineita miehiä ja naisia, nuorukaisia ja tyttösiä; ja

täydellinen, iloinen nauru tempasi heidät mukanaan kuunnellessa erään

naidun naisen kertomusta, jonka rakastaja oli hyljännyt, kun he

olivat joutuneet naimisiin. --

"Hänen sydämensä varmaankin murtui", sanoi johtava näyttelijätär.

"Hän oli toivoton", sanoi johtava näyttelijä irvistäen.

"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"

"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai

lapsen!"

Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee

meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä,

vaan se oli näytelmän _luontoinen_; sillä oli nimi -- "soitannollinen

ilveily" -- jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia

näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot"

kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla

vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa

matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita

rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta

maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa

tai painajaista -- vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja

naiset sitä tekivät -- oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.

Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja

lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset

käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin,

opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman

näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä

irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka

äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla

poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän

saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun

hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä

oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle

selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta

markkaa viikkokaudessa -- enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti

ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen --

salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle -- sillä hän ei osannut

lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän

pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän

oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään,

kuinka sitä olisi näyteltävä -- kaiken aikaa, kun hän kieputti

pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan

näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai

kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli

pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko

loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky

mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus

siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia --

että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti

kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt

paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.

Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän

virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja

heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti

puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.

Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja

hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa

kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt

tämän kaiken -- hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki

asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut

lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä

-- vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi

reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset

toimitukset olivat Reggien erikoisuutena -- hän oli alottanut

elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä

se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa

pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän

siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes

sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut

Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä

varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut

erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat

jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli

tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän

kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet

suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen

puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu

vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen

punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus

oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien

maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de

Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran

kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke

käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana

oli ollut apina -- varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli

ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin

asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa

oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä,

ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies -- paitsi ei juonut itseään

humalaan.

Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin,

joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen

herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä

kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.--C." oli ottanut

hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän

näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut

vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu

viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta

Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön

valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka

oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria

rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla.

Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli

hirmuisesti kateellinen "Mrs R.--C:lle."

Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs

de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista

johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja

merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena

kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä

johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä

päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina

pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli

hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä

erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan

sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan

-- ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi

hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset

hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella

pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me

tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia,

jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla

keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de

Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria

perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä

tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä

varten kuukausia edeltäkäsin -- Porto Ricolta emme saa sitä koskaan

ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä

mansikoita -- ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä

huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti

erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."

Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de

Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli

raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä;

mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut

koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet

oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried

oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär,

lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de

Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin

vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja

ennenkuin vasta kuoltuaan.

Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana

iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia,

ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi

St Elme de Champignonin -- miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen

miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja

meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone

virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri

vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan

huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa.

Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla

heitä ulos huoneesta -- heitä oli parikymmentä kappaletta tai

enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!

Montague toimitti perille sanomansa, ja meni sitten yläkertaan

odottamaan, kunnes hänen oma seurueensa olisi valmis lähtemään.

Tupakkahuoneessa oli joukko miehiä, jotka myöskin odottelivat; ja

niiden joukossa huomasi hän Majuri Venablen keskustelussa erään

miehen kanssa, jota hän ei tuntenut. "Tulkaa tännepäin", huusi

Majuri; ja Montague totteli, samalla heittäen silmäyksen vieraaseen.

Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies, jolla oli irtonaiset

nivelet, ja pieni pää ja hyvin silmiinpistävät kasvojen piirteet;

kapea suu, jonka alasvenyneet pielet olivat lujasti yhteenpuristetut,

ja korkea kotkannenä, ja syvälle painuneet, vaanivat silmät.

"Oletteko kohdannut Mr Heganin?" sanoi Majuri. "Hegan, tämä on Mr

Allan Montague."

Jim Hegan! Montague kesti tutkivan katseen ja otti tuolin, jonka he

tarjosivat. "Sikaari, olkaa hyvä", sanoi Hegan, ojentaen askiaan.

"Mr Montague on vast'ikään tullut New Yorkiin", sanoi Majuri. "Hän on

myöskin etelästä."

"Todellako?" sanoi Hegan ja kysyi, mistä valtiosta hän tuli.

Montague vastasi ja lisäsi: "Minulla oli ilo kohdata tytärtänne

hevosnäyttelyssä viime viikolla."

Siitä pääsi keskustelu alkuun; sillä Hegan tuli Texasista, ja kun hän

huomasi, että Montague tunsi hevosia -- lämpeni hän hänelle. Sitten

kutsui Majurin pois hänen seurueensa, ja nuo kaksi jäivät jatkamaan

keskustelua.

Oli tavattoman helppoa pakista Heganin kanssa; ja kuitenkin

syvällä toisen mielessä luikersi heikko vapistuksen sekainen

tunne ajatellessaan, että hän tarinoi viidensadanmiljoonan markan

kanssa. Montague oli siksi vasta-alkava pelissä, että hän kuvitteli

mielessään olevan jotakin outoa, jotakin hirvittävää ja salaperäistä

sellaisen miehen ympärillä, joka hallitsi toista kymmentä rautatietä,

ja kymmenkunnan valtion politiikkaa.

Hän oli käytökseltään yksinkertainen ja hyvin ystävällinen, suora

mies, joka rakasti kaikkea suoruutta. Hänen ympärillään oli, niinkuin

hän sanoi, arkuuden, miltei anteeksiannon merkki, jonka Montague

huomasi, ja jota hän ihmetteli. Vasta myöhemmin, kun hänellä oli

aikaa ajatella, käsitti hän, että Hegan oli alkanut uutisviljelijän

poikana Texasissa, "tyhjillä taskuilla" varustettuna, ja voiko olla

mahdollista, että kaikkien näiden vuosien läpi hänessä oli säilynyt

vaisto, niin että milloin hyvänsä hän kohtasi miehen vanhasta

Etelästä, seisoi hän hänen kanssaan kunnioittavaisena, näyttäen

aivankuin pyytävän anteeksi viittäsataa miljoonaa markkaansa?

Ja kuitenkin oli siinä miehessä jotakin voimaa. Sen saatoit tuntea

silloinkin, kun hän pakisi hevosista; sinä tunsit, että hänessä oli

jokin osa, joka ei rupatellut, vaan joka oli takana ja tarkasteli.

Ja kummallisinta kaikista oli, että Montague huomasi kuvittelevansa

noiden hymyilevien kasvojen takana olevan toiset kasvot, jotka eivät

hymyilleet, vaan jotka olivat julmat ja vakavat. Ne olivat omituiset

kasvot, paksuine, kokoonrypistettyine kulmakarvoineen ja alaspäin

venähtäneine suupielineen; ne vainosivat Montaguea ja herättivät

hänessä vaivaloisen tunteen keskellä mukavaa rauhallisuutta.

Nyt tuli Laura Hegan, joka tervehti heitä ylpeällä tavallaan; ja Mrs

Hegan, uhkuva ja elinvoimainen, puettuna _en grande dame_. "Tulkaa

joskus katsomaan", sanoi mies. "Teidän on vaikea tavata minua muuten,

sillä minä en paljon oleskele ulkona." Ja niin läksivät he; ja

Montague istui yksin, tupakoi ja tuumaili. Nuo kasvot yhä pysyivät

hänen näkyvissään; ja nyt yht'äkkiä välähti hänelle salamana, mikä se

oli: petolinnun kasvot -- suuren, villin, yksinäisen kotkan! Kenties

olet nähnyt sellaisen eläintarhassa istumassa korkealla, alistuen

kärsivällisesti ja odottaen aikaansa. Mutta kaiken aikaa oli kotkan

sielu kaukana poissa, vaelteli läpi laajojen avaruuksien, valmiina

salamana hyökkäämään ja tarttumaan kynsin saaliiseen!

Kymmenes luku.

Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat

tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä

ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti

tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi

tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla

kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä

laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli

hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.

Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän

tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin

tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen

tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden

ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli

kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja

tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus

hänen huudahteluihinsa.

Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta,

kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta

kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai

hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat

kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään.

Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen,

kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut

matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten

tapa -- taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.

Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi

korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella -- se oli yksi noista

Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin

nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä

täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät -- heillä

oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli

Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa

-- yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs

Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi

erämaassa."

Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa

Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli

hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio,

jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa

pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta,

luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi

olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita

varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita.

Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi

määräyksiä -- ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei

edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein,

että, selitteli hän -- hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi

erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.

Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä

huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa

vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään

hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien

ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin

oli vapaampi -- hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla,

mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa

särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi

olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin

palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta

ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa.

Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja

harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi

sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden

ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se,

joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja

taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen

harjottamisesta.

Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä

asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset,

joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi,

että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi -- velvollisuutesi

seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine

säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät

rahaa -- tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia

kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat

keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja

joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain

anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin

todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä

viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä

asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat

kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai;

mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja

sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui

erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta -- ihmiset saattoivat tulla

verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon

jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja

ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot;

ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä

välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään

tienneet -- kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista

shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja

ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi

välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia

katsomassa.

Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli

rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut

vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin

siirappitynnyri -- kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen

sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset

saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät

ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua

hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja

voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan,

silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa",

sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle

kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja

uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin

mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli

näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden,

ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan

mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.

Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä

puolia; ja kuitenkin -- voi inhimillistä heikkoutta -- seuraavalla

kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan

vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi

saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen

pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan

hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään

säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie

kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa

Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja

lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin

kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan

kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi

siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita

Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen,

että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista

alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.

Ylläoleva on kuvaavana näytteenä sen keskustelun laadusta, mitä sai

kuulla aina vierailuilla kenen tahansa Wallingin luona. Kenties ne

olivat heidän miljoonansa, niinkuin Mrs Robbie sanoi, jotka tekivät

välttämättömäksi sellaisen suhtautumisen toisia ihmisiä kohtaan;

se nyt oli joka tapauksessa varmaa, että Montague huomasi heidät

kaikki mitä epämieluisimmiksi tuttaviksi. Teepöydän ääressä oli aina

käynnissä myrsky heidän vihamiestensä viimeisten vehkeiden johdosta.

Ja sitten oli olemassa kokonainen lauma elottomia ihmisolentoja,

jotka imivät heitä ja ryömivät imarrellen heidän edessään; ja lopuksi

nuo raakalaisjoukot ulkopuolella heidän tuttavuuspiirinsä taikarajaa

-- muutamia erinomaisia näytteitä niistä saapui sinne joka päivä

pilkattavaksi. Niillä oli suuret jalat ja tekohampaat; ne söivät

maissipuuroa ja siirappia; he kantoivat kaulassaan valmiiksi tehtyjä

kahleita; ja niillä oli tapana kysyä, "haluatteko, että tekisin sen?"

Heidän isoisänsä olivat olleet teurastajia, rihkamakauppiaita ja

muita sellaisia kauhistuttavia olentoja. Montague koetti parhaansa

mukaan miellyttää Wallingeja kaiken sen takia mitä he tekivät Alicen

puolesta; mutta istuttuaan heidän aamiaispöydässään ja kuunneltuaan

tämän luontoista keskustelua, huomasi hän kaipaavansa raitista ilmaa.

Ja sitten rupesi hän pohtimaan omaa suhdettaan näihin ihmisiin.

Jos he puhuivat jokaisesta muusta hänen selkänsä takana, niin

luonnollisesti heidän täytyi puhua hänestäkin hänen selkänsä takana.

Ja minkätähden poikkesivat he tavastaan, ja koettivat saada häntä

kotiutumaan, ja minkätähden tuhlasivat he rahojaan saadakseen

Alicen heittäytymään seuraelämään? Alussa oli hän otaksunut, että

he tekivät sen sydämensä hyvyydestä; mutta nyt, nähtyään heidän

sydämiinsä, hylkäsi hän sen selityksen. Heidän tapoihinsa ei kuulunut

sirotella kuninkaallisia lahjoja vieraille; yleensä kaikkien

Wallingien suhtautuminen vieraita kohtaan oli samallainen kuin

Lontoon hampuusin -- "Paiskaa häntä tiilen kappaleella." He pitivät

itseään kaitselmuksen erikoisesti asettamina olentoina suojelemaan

ylhäisöä rikkailta raakalaisasukkailta, joita kaupunkiin virtaili,

kuuluisuutta ja mainetta etsimään. He olivat ylpeitä tästä asemasta

ja nimittivät sitä omaksi "erikoisuudekseen"; ja Wallingien nuoremman

polven erikoisuus oli muodostunut jonkinlaiseksi mielisairaudeksi.

Ei myöskään voinut syynä olla se, että Alice oli kaunis ja

puoleensavetävä. Sitä olisi saattanut kuvitella, jos Mrs Robbie

olisi ollut niinkuin -- sanokaamme, Mrs Winnie Duval. Oli helppoa

ajatella Mrs Winniestä, että hän saattoi ihastua johonkin tyttöön ja

kuluttaa suunnattomia summia häneen. Mutta tuhansista pikkuseikoista,

mitä hän oli ehtinyt nähdä, oli Montague tullut siihen käsitykseen,

että Robbie Wallingit kaikessa varallisuudessaan, vallassaan ja

loistossaan olivat itse asiassa hyvin saitoja. Samalla kun koko

maailma näki heidän sirottavan rikkauksia jälkeensä, seurasivat

he todellisuudessa tarkasti jokaista viisimarkkasta. Ja Robbie

itse oli taipuvainen kuumeen tapaisella kiihkolla tarttumaan

kiinni rahoihinsa; siinä hän saattoi mennä mitä mielettömimpiin

äärimäisyyksiin -- Montague kuuli hänen kerran kinailevan parista

markasta ajurin kanssa. Vaikka he kumpikin olivat tuhlaavaisia

isäntiä, niin oli kirjaimellinen tosiasia se, että he eivät koskaan

kuluttaneet rahojaan kenellekään muulle kuin itselleen -- heidän

kaiken toimintansa tarkotuksena ja päämääränä oli Robbie Wallingien

voima ja vaikutusvaltaisuus.

"He tekevät sitä siksi, että he ovat minun ystäviäni", sanoi

Oliver ja toivoi nähtävästi vastauksen tyydyttävän veljeään. Mutta

se ainoastaan antoi kysymykselle uuden puolen, ja pani hänet

tarkastamaan Robbieta ja Oliveria ja etsimään perustetta heidän

ystävyyssuhteelleen. Tämän yhteydessä kohosi hänelle muuan hyvin

vakavaluontoinen kysymys, Oliver oli tullut New Yorkiin verrattain

köyhänä, ja nyt oli hän rikas -- taikka ainakin hän eli rikkaan

henkilön tavalla. Ja hänen veljensä, jonka vainu päivä päivältä

hänen oleskelunsa aikana New Yorkissa oli kasvanut yhä terävämmäksi,

oli miltei päättänyt mielessään, että Oliver sai rahansa Robbie

Wallingilta.

Tälläkin kertaa olisi kysymys ollut yksinkertainen, jos kyseessä

olisi ollut toinen henkilö kuin Robbie; Montague olisi silloin

päättänyt, että hänen veljensä kuului "liepeessä riippujiin."

Siellä oli useita suuria perheitä, joiden kodit olivat sellaisten

loisasujanten vaivaamia. Siegfried Harvey esimerkiksi oli mies, jolla

oli aina puoli tusinaa nuoria miehenalkuja riippumassa ympärillään;

sironäköisiä ja reippaita veitikalta, jotka metsästivät ja pelasivat

_bridgeä_, ja huvittivat aviovaimoja sillä aikaa kun heidän miehensä

olivat toimessa, ja jotka, heitettyään pienen viittauksen siihen

suuntaan, että olivat kireällä, saattoivat olla miltei varmoja siitä,

että heille tarjottiin shekki. Mutta jos Robbie Wallingien tuli

kirjottaa shekkejä, tapahtui se korvauksena saadusta arvosta. Ja mikä

mahtoi olla se arvo?

"Ollie" oli miltei pikku jumala äärimmäiskeikarien joukossa; hänen

makunsa antoi henkeä ja innostusta. Ja kuitenkin hänen veljensä

havaitsi, että hän aina sellaisissa kysymyksissä heti kohta

asettautui Wallingien mukaan; ja tietenkään Wallingit eivät olleet

sellaisia ihmisiä, joita olisi saanut vakuutetuiksi siitä, että he

tarvitsivat jonkun apua ohjaamassa itseään makuasioissa. Toiselta

puolen, Ollie oli itse paholainen sukkeluuksien laskettelussa,

ja ihmiset sydämensä pohjasta pelkäsivät häntä; ja Montague oli

huomannut, että hän ei koskaan missään tilaisuudessa tehnyt pilaa

Robbiesta -- että Wallingin talon epäjumalat saivat aina osakseen

häneltä kunnioittavaa kohtelua. Siksi oli hän aprikoinut, josko

Robbie ylläpitäisi hänen veljensä kuninkaallista asemaa hänen

erinomaisen kykynsä takia saada toiset ihmiset tuntemaan itsensä

nolatuiksi. Mutta hän ymmärsi, että Wallingit, heidän omalta

näkökannaltaan katsottaessa, eivät enempää tarvinneet älykkyyttä

kuin panssarilaiva tarvitsee nallipyssyjä. Oliverin asema heidän

läheisyydessään oli enemmän miehen, joka ystävänsä rauhattoman

kateuden vuoksi tuskin koskaan uskalsi olla niin viisas kuin hän

olisi voinut olla.

Se oli hyvin salaperäistä ja sai vanhemman veljen tuntemaan olonsa

epämukavaksi. Alice oli nuori ja vilpittömän luonnollinen henkilö,

jota mielellään suojasi; mutta hän oli maailman mies, ja hänen

asiansa oli huolehtia hänestä. Hän oli aina kulkenut omaa tietään

elämässä, ja häntä inhotti suuresti joutua kiitollisuuden velkaan

Wallingin kaltaisille ihmisille, joista hän ei välittänyt, ja jotka

-- hän vaistomaisesti tunsi -- eivät voineet välittää hänestä.

Mutta tietenkään ei hän siinä suhteessa olisi voinut tehdä mitään.

Suurten juhlallisuuksien päivä oli määrätty; ja Wallingit olivat

rakastettavia ja ystävällisiä, ja Alice aivan vapisi innostuksesta.

Ilta saapui ja sen kanssa tulivat Wallingin vihamiehet, puettuina

jalokiviinsä ja hienoihin vaatteisiinsa. Heitä oli kutsuttu,

sillä he olivat liian tärkeitä syrjäytettäviksi, ja he olivat

tulleet, sillä Wallingit olivat liiaksi vaikutusvaltaisia,

uskaltaakseen heidän kutsuaan jättää huomioon ottamatta. He

kostivat puolestaan nauttimalla monenkertaiset annokset kalliita ja

ylellisiä ruokalajeja; ja pudistivat Alicea kädestä ja tuhlasivat

säteilevää hymyään hänelle, ja sitten juttelivat keskenään hänestä

hänen selkänsä takana aivankuin hän olisi ollut ranskalainen

nukke näyttelysalissa. He päättivät yksimielisesti, että hänen

vanhempi veljensä oli "jäykkä kuin seiväs", ja että koko perhe oli

tungettelijoita ja häpeämättömiä seikkailijoita; mutta ymmärrettävää

oli, että koska Robbie Walling oli katsonut sopivaksi ottaa heidät

luokseen, niin oli välttämätöntä kutsua vuorostaan myöskin heidät.

Joka tapauksessa tällaisessa valossa näyttäytyi kaikki Montaguelle,

joka sitä mielessään oli aprikoinut. Alicelle oli se loistava

juhlatilaisuus, johon ylhäisiä ihmisiä saapui iloitsemaan toistensa

seurasta. Siellä oli korskeita pukuja ja säihkyviä jalokiviä;

siellä oli hurmaava hajuvesien tuoksu, joka huumasi aisteja, ja

kultainen, musikaalinen sävelvirta hiveli sinfoniallaan korvia;

siellä oli naurun sekaista melua ja ihastuneita katseita, ja kauniita

kavaljeereja, joiden kanssa sai tanssia satumaisten porttien läpi. Ja

sitten seuraavana aamuna oli selontekoja kaikissa sanomalehdissä, ja

kuvauksia huomattavimmista puvuista ja kaikkien saapuvilla olleiden

nimet, ja vieläpä täydellinen illallislista, jotka kaikki auttoivat

muiston säilymistä tuosta ihmeellisestä tilaisuudesta.

Nyt he oikein todellisuudessa kuuluivat ylhäisöön. Muuan reportteri

kävi pyytämässä Alicen valokuvaa sunnuntain lisälehteen; ja

tulvimalla saapui kutsuja -- ja niiden mukana kaikki ne huolet

ja sekavuudet, joista Mrs Robbie oli kertonut. Muutamiin näistä

kutsuista oli annettava kieltävä vastaus, ja täytyi tietää,

ketä saattoi turvassa ja huoletta loukata. Vielä saapui pitkä

kirje eräältä rutiköyhältä leskeltä, ja naimatarjous eräältä

ulkomaalaiselta kreiviltä. Mrs Robbien sihteerillä oli luettelo

monesta sadasta tällaisesta ammatti-kerjäläisestä ja kiristäjästä.

Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa,

taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena

viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies -- lupasitte

käydä minua katsomassa!"

"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.

"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie.

"Siellä tulee olemaan muutamia _bridge_-tovereita."

"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän

vastaan.

"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme

Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee

olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan -- hän saa

luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."

Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi

pankkiiri Winton Duvalin -- pitkän, sotilaallisen näköisen, noin

viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja

tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin

suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten

liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä

Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin

harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat --

hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta

saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä

varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään

pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti

ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää

varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten

päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti

kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.

Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko

illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut

pelaamaan _bridgeä_. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja

Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään

takan ääressä suuressa etusalissa.

"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä Mrs

Winnie teki.

"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."

"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä

humalaan."

"Pelkäänpä, että hän sen teki.", sanoi Montague.

"Poika-parka", huudahti Mrs Winnie. "Ja Alice näki hänet! Charlie on

varmaankin murtunut!"

Montague ei virkkanut mitään. "Tiedättehän", jatkoi Mrs Winnie,

"Charlie todellakin tarkottaa hyvää. Hänellä on rehellinen ja

rakastettava luonne."