Montague vastasi hänelle, "Oo, minä ymmärrän!"

He kääntyivät leveälle viertotielle ja täällä oli enemmän

automobiileja ja enemmän tomua ja kilpailua. Tuon tuostakin kulkivat

he kärry- tai rautatiekiskojen yli ja siellä oli aina varotusmerkki;

mutta Oliver tiesi varmasti jollain salaisella tavalla, että raiteet

olivat selvät, sillä hän ei koskaan näyttänyt hidastuttavan kulkua.

Silloin tällöin joutuivat he kyliin ja silloin vasta vähensivät he

nopeutta; mutta vauhdista, millä he kulkivat läpi eivät kyläläiset

olisi saattaneet heitä vähääkään epäillä.

Mutta sitten tuli uusi seikkailu. Tie oli korjattavana ja oli mitä

kurjimmassa kunnossa ja he raivasivat parhaallaan itselleen tietä,

kun nuori mies, joka oli kävellyt syrjässä tiellä, astui heidän

eteensä, veti punaisen nenäliinan taskustaan ja katsoen heihin

heilutti sitä ylhäällä. Oliver mutisi kirouksen.

"Mitä on kysymyksessä?" huusi hänen veljensä.

"Meidät on otettu kiinni!" huudahti hän.

"Mitä!" änkytti toinen. "Minkätähden? Mehän emme kulkeneet juuri

ollenkaan."

"Tiedän", sanoi Oliver; "mutta he ovat saaneet meidät siitä

huolimatta."

Hän oli varmaankin yhdellä silmäyksellä päättänyt mielessään, että

asema oli toivoton, sillä hän ei edes yrittänytkään lisätä nopeutta,

vaan antoi nuoren miehen astua vaununkannelle, saavuttuaan hänen

luoksensa.

"Mitä tämä merkitsee?" tiedusti Oliver.

"Automobiiliyhdistys on lähettänyt minut", sanoi tuntematon,

"varottamaan teitä, että ensimäisessä kaupungissa on teitä varten

viritetty ansa. Siksi -- olkaa varuillanne."

Ja Oliver hengähti ja sanoi, "Oh! Kiitän Teitä!" Nuori mies laskeutui

alas ja he kulkivat eteenpäin; Oliver heittäytyi istumaan ja nauroi

niin että tärisi.

"Onko tuo tavallista?" kysyi hänen veljensä naurun puuskien lomassa.

"Se on tapahtunut minulle kerran ennen", sanoi Oliver. "Mutta olin

sen kokonaan unohtanut."

He jatkoivat matkaa hyvin hitaasti; saavuttuaan kylän ulkorajoille

kulkivat he hautaussaaton hitaudella, vaunun jyskyttäessä kovempaan

vauhtiin. Muutaman maalaiskauppapuodin edessä näkivät he seisovan

joukon tyhjäntoimittajia, jotka odottivat heitä, ja Oliver sanoi,

"Siinä on ensimäinen osa ansasta. Niillä on telefooni ja jonkun

matkan päässä heistä on mies, jolla samoin on telefooni, ja hänen

takanaan on toinen, joka jännittää nuoran tien yli."

"Mitä he sinulle sitten tekisivät?" kysyi toinen.

"Vetäisivät rauhantuomarin eteen ja sakottaisivat, olisitpa missä

tahansa, viidestäkymmenestä kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin.

Se on säännöllinen ryöstö julkisilta maanteiltä -- muutamat seudut

ylpeilevät sillä, että heillä ei ole koskaan mitään veroja; ne saavat

rahansa kokonaan meiltä!"

Oliver veti kellon taskustaan. "Me joudumme myöhään

puolipäiväateriallemme, kiitos näiden viivytysten!" Hän lisäsi, että

he tulisivat tapaamaan "Haukan pesässä", joka, niinkuin hän sanoi,

oli "automobiilien yhtymäpiste."

Kaupungin ulkopuolella he taas "käyttivät tilaisuutta"! ja puoli

tuntia myöhemmin saapuivat he suunnattoman ilmoitustaulun luo,

johon oli merkitty "Haukan pesään", ja he kääntyivät sinne. He ajaa

huristivat kukkulalle ja äkkiä pääsivät he ulos mäntymetsiköstä ja

heidän edessään kohosi ravintola, joka oli rakennettu ylös, salmen

yli katselevalle kallionkielekkeelle. Sen edessä oli laaja pihamaa,

jossa automobiilit pyörivät ja rätisivät, ja pitkä vaja, jossa niitä

seisoi rivissä.

Puoli tusinaa palvelijoita juoksi heitä vastaan, kun he pysähtyivät

rappujen eteen. He tunsivat kaikki Oliverin, ja kaksi heistä riensi

harjaamaan hänen takkiaan ja yksi otti hänen lakkinsa, jolla aikaa

koneenkäyttäjä vei vaunun vajaan. Oliverilla oli juomarahoja

kaikille; yksi seikka, minkä Montague huomasi, oli se, että

New-Yorkissa tuli sinulla olla tasku täynnä pientä rahaa ja sinun

tuli heitellä sitä ympärillesi, minne hyvänsä menit. Sinun tuli

antaa miehelle, joka kantoi päällysvaatteesi ja pojalle, joka avasi

oven. Pukuhuoneessa oli sinun annettava pojille, jotka täyttivät

pesuastiasi, ja toisille, jotka harjasivat sinut toisen kerran.

Majatalon pylvässalit olivat täynnä automobiileilla ajelevia

joukkueita, puettuina kaikellaisiin outoihin pukuihin Montaguesta

näytti, että useimmat heistä olivat ulkonaisesti loistavia --

miehillä oli punakat kasvot ja naiset puhelivat äänekkäästi; hän näki

yhden, jolla oli taivaansininen vaippa ja kirkkaan punainen puku.

Hänelle selveni, että elleivät nämä naiset olisi käyttäneet noin

suuria hattuja, eivät he olisi tarvinneet aivan sellaista määrää

kirkasväristä harsoa, jonka he kietasivat hattujensa yli ja sitoivat

leukojensa alle, taikka jättivät sen irralleen tuulen liehuteltavaksi.

Ruokailuhuone näytti olevan rakennettu osastoihin, jotka olivat

sikin sokin kallion huipulla. Salmelle päin aukeneva sivusta oli

kokonaan lasista ja se voitiin ottaa kokonaan pois. Katossa oli

ihmeellinen sekamelska erilaisia lippuja ja jaappanilaisia lyhtyjä,

ja siellä täällä oli oranssipuita, palmuja ja keinotekoisia virtoja

sekä suihkulähteitä. Jokainen pöytä näytti olevan täynnä; lautasten

räminä, äänet ja naurun remakka ja neekeriorkesterin kitarain ja

mandoliinien pauhu teki miltei puolikuuroksi. Neekeritarjoilijat

juoksentelivat edestakaisin, ja jättiläismäinen, paksu ylitarjoilija,

joka varpaillaan pyörähdellen keikisteli itseään, huomasi Oliverin ja

lähestyi häntä hymyillen tervehdykseksi.

"Kyllä, herra -- ovat juuri saapuneet, herra", sanoi hän ja vei

hänet alas huoneeseen, missä erääseen nurkkaan oli katettuna pöytä

kuudelletoista tai kahdeksalletoista henkilölle. Sieltä kuului

huutoja, "Täällä on Ollie!" -- laseja kolisteltiin ja kuorona pauhasi

tervehdys -- "Halloo, Ollie! Sinä olet myöhästynyt, Ollie! Mitä on

tapahtunut -- vaunu mennyt rikki?"

Seurueesta oli noin puolet miehiä ja puolet naisia. Montague valmisti

itseään tuskalliseen koetukseen tulla esitetyksi kuudentoista

henkilön kanssa perätysten, mutta hänet, järkevästi kyllä,

siitä säästettiin. Hän pudisti Robbie Wallingin, pitkän, miltei

onttorintaisen nuorukaisen kättä, jolla oli hieman keltaiset viikset,

ja Mrs Robbien kättä, joka lausui hänet tervetulleeksi ja esitti

hänet seurueelle toverillisen vapauden nimessä.

Ja sitten huomasi hän istuvansa kahden nuoren naisen keskessä, ja

tarjoilija kumartui hänen ylitsensä, ottaakseen vastaan määräykset,

mitä juomia hän halusi. Hieman epäröiden sanoi hän, että hän tahtoisi

whiskyä, sillä hän oli vähän kylmettynyt; mutta hänen oikealla

puolellaan istuva tyttö huomautti hänelle, "Teidän olisi parempi

koettaa lasi kylmää shampanja-totia -- silloin näkyisivät seuraukset

pikemmin." Ja tarjoilijalle lisäsi hän, "Tuokaa kaksi lasia, mutta

toimittakaa ne nopeasti."

"Teillä oli varmaankin kylmä ajomatka matalassa vaunussanne", jatkoi

hän Montaguelle. "Mikä saattoi teidät myöhästymään"?

"Meitä kohtasi muutamia esteitä", vastasi hän. "Muutaman kerran

luulimme jo joutuneemme kiinni."

"Kiinni!" huudahti hän; ja toiset, jotka olivat kuulleet

huudahtuksen, huusivat, "Oho, Ollie! kerro se meille"!

Oliver kertoi jutun ja sillä välin hänen veljellään oli tilaisuus

katsella ympärilleen. Kaikki seurueen jäsenet olivat nuoria -- hän

päätti, että hän oli heistä vanhin, He eivät olleet loistavasti

puettuja, mutta ei tarvinnut katsoa kahdesti nähdäkseen, että siinä

joukossa oli paljon rahaa. He olivat juoneet ensimäisen kierroksen

loppuun ja rupesivat keskenään huvittelemaan. Kaikki olivat he

läheisiä tuttuja ja kutsuivat toisiaan etunimillään. Montague

huomasi, että ne aina päättyivät "ie":llä -- siellä oli Robbie,

Freddie, Auggie, Clarrie, Bertie ja Chappie; jos heidän nimiään

mitenkään ei voitu saada loppumaan oikealla tavalla, oli heillä

niiden sijasta lisänimet.

"Ollie" kertoi, kuinka he olivat jättäneet taakseen poliisin; ja

Clarrie Mason (yksi tuon mahtavan rautatiekuninkaan pojista) kertoi

samallaisesta urotyöstä, minkä hänen vaununsa oli suorittanut. Ja

sitten se nuori nainen, joka istui hänen vierellään, kertoi, kuinka

muuan lihava irlantilainen vaimo oli loikannut heidän edestään, kun

he pyörähtivät ympäri kadunkulman, seisonut ja haukkunut heitä sitten

turvallisesti sivukäytävältä.

Tarjoilija tuli liköörin kanssa, ja Montague kiitti naapuriaan,

Miss Priceä. Anabel Price oli hänen nimensä ja he kutsuivat häntä

"Billyksi"; hän oli pitkä, erinomainen kaunotar, ja Montague sai

aikaa myöten kuulla, että hän oli kuuluisa voimailija. Hän oli

varmaankin aavistanut, että Montague tuntisi itsensä oudoksi tässä

tuttavallisessa seurapiirissä, ja ryhtynyt herättämään hänessä

kodikasta tunnelmaa, yritys, jossa hän ei ollenkaan onnistunut.

Heidän oli määrä mennä eräälle metsästystilalle, ja hän kysyi

Montaguelta, oliko hän innostunut metsästykseen. Oli, vastasi hän

ja sitten vastasi hän hänelle osotettuun uuteen kysymykseen, että

hän oli metsästänyt etupäässä hirviä ja villejä kalkkunoita. "Ah,

sittenhän Te olette oikea metsästäjä!" sanoi Miss Price. "Minä

pelkään, että Te teette pilkkaa meidän tavallemme."

"Kuinka te menettelette?" kysyi hän.

"Odottakaa, niin saatte nähdä", vastasi hän; sitten hän lisäsi aivan

sattumalta, "Kun alatte näyttää happamelta meidän joukossamme,

niin tulette Te vetämään? sellaisen johtopäätelmän, että me emme

varustele."

Montaguen leuka värähti hieman. Hän sai kuitenkin tasapainonsa ja

sanoi, että hän otaksui edeltäkäsin sitä, tai että hän ei uskonut

sitä; perästäpäin kun hän kyseli ja sai tietää, mitä hänen olisi

pitänyt sanoa, oli hän täydellisesti unohtanut, mitä hän oli

sanonut. -- Alhaalla Natchezissa oli muutamassa hotellissa vanha

ylitarjoilija, jota hän kerran oli vaatinut asettamaan itseään,

lähinnä erästä ystävää istumaan. Nähdessään seuraavalla aterialla,

että pyyntö oli otettu huomioon, sanoi hän vanhalle miehelle,

"Pelkään, että olette osottanut minulle puolueellisuutta", johon hän

sai vastaukseksi, "Minä aina koetan osottaa sitä niin paljon kun

mahdollista." Montague aina muisti tämän, joka kerta kun hän palautti

mieleensä ensimäisen kohtauksensa "Billy" Pricen kanssa.

Nuori nainen, joka istui hänen toisella puolellaan, huomautti nyt

hänelle, että Robbie tilasi uuden "annoksen sekalaisilla höysteillä."

Hän kysyi, mikä sellainen annos oli, johon nuori nainen sanoi,

että Robbie kutsui sitä "ruoansulatusharjoitukseksi." Se oli ainoa

huomautus, minkä Miss de Mille lausui hänelle aterian aikana Miss

Gladys de Mille, pankkiirin tytär, jonka hänen likeiset tuttavansa

tunsivat "Babyn" ["Baby", suom. pienokainen. Suom.] nimellä. Hän

oli paksu ja pyöreäkasvoinen tyttö, joka suurella huolellisuudella

omistautui aterioimistehtäväänsä; ja Montague huomasi aterian

loputtua, että hän hengitti tavallista kovemmin, ja että hänen

suuret, pyöreät silmänsä näyttivät suuremmilta kuin koskaan.

Keskustelu koski yleensä pöytää, mutta sitä ei ollut helppo seurata.

Se oli enimmäkseen kietoutunut yhteisten tapahtumain ympärille ja

täytyi olla yksityiskohtaisesti perehtynyt henkilöihin ja menneisiin

tapahtumiin voidakseen seurata mukana. Myöskin käyttivät he hyvin

paljon tuttavallista, mutta outoa murretta, joka piti vieraan älyn

lakkaamatta vireillä. Kuitenkin Montague tuumaili, että kaikki

hänen puutteellisuutensa korvasi hänen veljensä, jonka kokkapuheet

saivat aikaan äänekkäimmän naurun. Juuri tällä hetkellä näytti hän

hänestä enemmän siltä Oliverilta, jonka hän oli ennen tuntenut --

sillä Montague oli jo ehtinyt huomata hänessä tapahtuneen muutoksen.

Kotona ei hänen ilveilyllään ja leikinlaskullaan ollut koskaan ollut

loppua, ja häntä oli hyvin vaikea saada ottamaan mitään vakavasti;

mutta nyt hän säästi kaikki kujeensa tovereita varten ja kun hän oli

yksin, oli hän äärettömästi totinen. Nähtävästi teki hän paljon työtä

huvituksiensa eteen.

Montague ymmärsi kyllä, kuinka tämä saattoi olla mahdollista. Joku

esimerkiksi oli suurella vaivalla valmistanut päivällistilauksen

-- aikaansaadakseen varmasti voimakkaimmin hämmästyttävän

vaikutuksen. Se alkoi jäätelöllä, joka oli laitettu siroihin

kuvioihin ja sitten kastettu munavalkuaiseen ja paistettu ruskeaksi.

Ja senjälkeen oli tunturikyyhkyskeitosta, vihreää, rasvaista

ja maukasta; ja sitten -- varjelkoon taivas -- suuri, höyryävä

rusinasoppa. Se tarjottiin kummallisen näköisellä vadilla, jossa

oli kuusi pitkää, hopeaista jalkaa; ja tarjoilija asetti sen

Robbie Wallingin eteen ja nosti kannen ylös kaikille osotetulla

kumarruksella -- siirsi sen sitten toisen eteen ja tarjoili itse.

Montague oli jo mielessään päättänyt, että nyt oli varmaan kaikki

lopussa, ja alkoi täyttää itseään voileivällä, kun ilmestyi kylmää

parsakeitosta, tarjottuna hopeaisissa, tulijalustoja muistuttavissa

säiliöissä kullekin erikseen. Sittenkun ruokahalua näin oli

kylliksi kiihdytetty -- tuli peltopyytä, sihisevissä tulikuumissa,

pikkukattiloissa ja sitten rypälehedelmäannos jäiden ja viinin

seassa; ja sitten pieniä ankanpoikasia, pyöreitä ja täyteläisen

lihavia, ja latvushernekeittoa; ja senjälkeen _café parfait_; ja

sitten -- ikäänkuin huimapäisyyden kruununa -- suunnattoman paksuja

häränpaistiviipaleita! Montague oli lopettanut kauan sitten -- hän ei

mitenkään jaksanut seurata ylenmääräistä ruoan tulvaa, joka virtasi

pöydälle. Ja jokaisen annoksen välillä oli viinejä, kallismerkkisiä,

jotka seurasivat toisiaan suloisessa epäjärjestyksessä -- sherryä ja

portviiniä, shampanjaa ja bordeauxilaista punaviiniä ja likööriä.

Montague tarkasti syrjäsilmällä "Baby" de Mille-parkaa ja säälitteli

häntä; sillä saattoi huomata, että hän ei jaksanut vastustaa

houkutusta syödä kaikkea mitä vaan hänen eteensä asetettiin, ja se

tuotti hänelle silminnähtävästi kärsimystä. Montague ihmetteli,

onnistuisiko hän kääntämään hänen huomionsa keskustelun kautta

muuanne, mutta häneltä puuttui rohkeutta yrittää sitä.

Ateria loppui kello neljän aikaan. Useimmat muut joukkueet olivat jo

pitkän matkan päässä matkalla New-Yorkin, ja ravintola oli tullut

tyhjäksi. Jokunen otti omat tavaransa ja yksi toisensa perästä

vierivät heidän vaununsa kohti "Mustaa metsää."

Montaguelle oli sanottu, että se oli "metsästystila." Hän näki

edessään maalaishakamaan ja hän ihmetteli hämärästi, mihin sellainen

ihmisjoukko kätkeytyisi. Kun he kääntyivät pääkäytävälle ja hänen

veljensä huomautti, "Nyt olemme perillä", oli hänen hämmästyksensä

suuri, nähdessään jokseenkin suuren graniittisen rakennuksen ja

holvinmuotoisen portin, joka kaareutui tien yli. Hän hämmästyi yhä

enemmän, kun he ajaa huristivat siitä sisälle ja jatkoivat matkaa.

"Mihinkä me olemme matkalla?" kysyi hän.

"Mustaan metsään!", sanoi Oliver.

"Mikä oli sitten se, jonka ohi ajoimme?"

"Se oli portinvartijan asunto", oli Oliverin vastaus.

Neljäs luku.

He ajoivat lähes kolme peninkulmaa leveää viertotietä, joka kulki

suorana kuin nuolen lento halki metsän; silloin alkoi meren

ääni kuulua heidän korviinsa ja he näkivät edessään mahtavan

graniittipalatsin, joka jykevänä kohosi hämärissä; sen edessä

oli työntösilta ja ympärillä leveä vallihauta ja nurkissa kohosi

neljä suurta, pyöreää tornia. "Musta metsä" oli rakennettu erään

muinaisen provencelaislinnoituksen malliin -- mutta siinä oli

ainoastaan neljäkymmentä pienikokoista huonetta ja sen nykyaikaisessa

jäljennöksessä oli seitsemänkymmentä suurta, ja nyt säteili

jokaisesta akkunasta valoa. Ihminen ei anna kahdesti yllättää itseään

sellaisesta erehdyksestä ja tehtyään käynnin "metsästystilalle", joka

oli maksanut kolme neljäsosa miljoonaa dollaria ja jossa kymmenen

tuhatta eekeriä maata oli varattu metsästyspuistoksi, oli hän

valmistunut näkemään Adirondackin "kentät" jotka olivat maksaneet

puoli miljoonaa ja Newportin "metsästysmajat", jotka olivat maksaneet

miljoonan tai pari.

Livreijapukuiset palvelijat ottivat heidän vaununsa ja toiset

avasivat oven ja ottivat heidän vaatteensa. -- Ensimäinen, minkä

heidän silmänsä kohtasi, oli suunnaton takka, jonka läpimitta oli

toista kymmentä jalkaa ja joka oli rakennettu suurista mukulakivistä;

suuret pinot mäntypuuta roihusi sen päällä. Jalusta oli kiillotettua

kovaa puuta, joka oli karhun ja puhvelin nahoilla peitetty.

Tulikielekkeet nuoleskelivat kilpiä ja sotakirveitä ja lyömämiekkoja,

jotka olivat ripustetut tammisiin pilareihin; niiden välillä oli

seinäverhot, joihin oli maalattu kuvauksia Rolandin Laulusta ja

Roncevallen tappelusta. Katse kohosi pylväitä myöten suuren salin

holvikattoon, jonka lasi hehkui veripunaisena lännen valossa. Leveä

rappukäytävä kohosi toiseen kerrokseen, joka vei salin ympäri

kulkeville lehtereille.

Montague meni tulen ääreen ja seisoi käsiään hieroskellen iloisen

takkavalkean edessä. "Skotlantilaistako vai irlantilaista herra?"

kysyi lakeija, joka hyöri hänen sivullaan. Hän oli tuskin antanut

tilauksensa kun ovi avautui ja siitä ilmestyi toinen vaunu täysi

seuruetta, väristen, ja rynnäten tulen ääreen. Parissa minuutissa

olivat he kaikki kokoontuneet -- nauraen täyttä kurkkua "Baby" de

Millen kustannuksella, kun hänen vaununsa oli ajanut mäyräkoiran yli.

"Oh, tiedättekö", huusi hän, "se vain _paukahti_!"

Puoli tusinaa tarjoilijoita hääräili heidän ympärillään, ja pian

olivat pöydät salissa täytetyt tarjottimilla, joiden päällä oli

viinimaljakoita ja imupillejä. Siten jokainen seurueessa oli

tuossa tuokiossa lämmennyt, ja senjälkeen hajaantuivat he pieniin

joukkueihin huvittelemaan itseään.

Siellä oli myöskin suuri tennishalli sisäurheilua varten, ja puoli

tusinaa krikettikenttiä. Montague ei osannut kumpaakaan leikkiä,

mutta hän oli huvitettu seuraamaan vesipooloa uima-altaassa, ja

tarkastamaan tämän rakennuksen osan rakennetta. Allasta ympäröivät

seinät ja lattia olivat kokonaan marmorista; pronssinen lehteri

kiersi sen ympäri ja siltä saattoi vaipua katselemaan vihreän veden

syvyyksiä. Miehiä ja naisia varten oli ylellisesti varustetut

pukuhuoneet, joissa kuumat ja kylmät neulakylpyhuoneet, höyrykaapit

ja hierojat, jotka olivat alituisesti saapuvilla, punnitsemis- ja

nostokoneet, sähkökoneet synnyttämään "violettisäteitä", ja sähköllä

käyvät ilmanpuhalluskoneet naisten hiuksien kuivaamista varten.

Hän seurasi useita, leikkejä, joihin miehet ja naiset ottivat osaa;

ja myöhemmin, kun tennikseen y.m. peleihin osaaottajat saapuivat,

heittäytyi hän niiden kanssa vesialtaaseen. Senjälkeen astui hän

erääseen sähköhissiin ja hänet nostettiin turvallisesti huoneeseensa,

missä hän löysi matkakapineensa purettuina ja iltapukunsa asetettuna

vuoteelleen.

Noin yhdeksän aikaan siirtyi seurue ruokahuoneeseen, joka aukeni

graniittiterassille ja loggialle, joka antoi merelle päin. Huone

oli peitetty jollakin harvinaisen mustalla puulla, jonka nimeä hän

ei tietänyt; pehmeä valovirta sulautui siihen ja pöytää valaisi

sähkökynttilät, jotka oli asetettu hopeaisille jalustoille ja

peitetyt silkkisillä varjostimilla. Se säteili tulvillaan kristalli- ja

hopeaesineitä ja sitä koristivat sinne tänne sirotellut orkkideiat

ja sananjalat. Näytti siltä kuin iltapäivän ateriana heillä tulisi

olemaan ainoastaan yksinkertainen _lunch_ [yksinkertainen ateria

aamiaisen ja päivällisen välillä. -- Suom.] -- ja nyt heillä olikin

suuremmoinen päivällinen, jonka oli valmistanut Robbie Wallingin

kuuluisa kymmenen tuhannen dollarin mestarikokki. Vastakohdan

majatalon hälinälle muodosti tämän ruokailuhuoneen luostarimainen

hiljaisuus, missä tunteettomat lakeijat näyttivät liikkuvan täytetyt

tohvelit jaloissa, ja annokset ilmestyivät ja hävisivät ikäänkuin

taikavoimasta. Montague koetti parhaansa totuttaakseen itseään

naisten pukimiin, jotka olivat leikatut alemma kuin hän koskaan ennen

elämässään oli nähnyt; mutta hän joutui hämilleen joka kerta, kun hän

kääntyi puhuttelemaan vieressään istuvaa nuorta neitiä, sillä hän

saattoi nähdä liian syvälle alas hänen rintaansa, eikä hänen ollut

helppo käsittää, että tyttö ei siitä ollenkaan välittänyt.

Keskustelu oli melkein samallaista kuin ennenkin, ainoastaan sillä

poikkeuksella, että se oli vähän yleisempää ja äänekkäämpää; sillä

vieraat olivat tulleet lähemmin tutuiksi, ja kun Robbie Wallingin

huimaavan kalliin viinisadon viinit vuosivat esille, alkoi heidän

mielialansa hieman "kohota." Nuori nainen, joka astui Montaguen

oikealla puolella, oli eräs Miss Vincent, erään sokerikuninkaan

tyttären tytär; hän oli tummaihoinen ja solakka, ja oli esiintynyt

äskeisessä kenttäjuhlassa intiaanitytön puvussa. Seurue huvitti

itseään valitsemalla hänelle intiaanien tapaista nimeä; kaikellaisia

hullunkurisia ehdotuksia tehtiin, riippuen erilaisista läheisistä

yksityiskohdista nuoren naisen persoonallisuudessa ja tavoissa.

Robbie herätti yleistä naurua ehdottamalla "Pikku Kastepisaran"

-- tuli ilmi, että hän kerran oli löydetty kirjottamassa runoa

kastepisarasta; joku toinen ehdotti "Pikku Sadepisaraksi", ja

sitten Oliver tempasi koko seurueen mukanaan huudahtamalla,

"Pieni Sadepisara mutahaudassa!" Hillitön naurunremakka valtasi

kaikki ja kesti ainakin minuutin, ennenkuin he saivat takaisin

mielentyyneytensä; käsittääkseen sukkeluuden naurettavuuden oli

välttämätöntä tietää, että Miss Vincent viimeisellä Long Islandin

metsästysklubin retkellä oli "marssinut suohon" ja hänet oli täytynyt

vapauttaa useita jalkoja syvästä mutahaudasta.

Tämän selitti Montaguelle se nuori nainen, joka istui hänen

vasemmalla sivullaan -- sama, jonka puoleksi verhottu ulkoasu saattoi

hänet hämilleen Hän oli vasta noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen,

ja hänellä oli uhkea kullan värinen tukka ja lapsellisen viattomat

kasvot; hän ei ollut kuitenkaan tullut nimensä kaltaiseksi, sillä

kaikki kutsuivat häntä "Keruubiksi". Kohta senjälkeen teki hän

pöydän yli jonkun huomautuksen Baby de Millelle -- ihmeellisellä

tavuyhdistelmällä, joka sointui niinkuin englanti, eikä kuitenkaan

ollut sitä. Miss de Mille vastasi, ja useat yhtyivät keskusteluun,

kunnes se oli ylt'yleensä käynnissä. "Keruubi" selitti hänelle, että

"Baby" oli keksinyt salakielen, muuttamalla kirjainjärjestystä; ja

Ollie ja Bertie aivan päättömällä innolla koettivat löytää siihen

avainta, mutta eivät sitä keksineet.

Päivällinen kesti myöhään. Viinilasit tyhjenivät alinomaa ja

täyttyivät salaperäisellä tavalla yhä uudelleen ja uudelleen.

Nauru kävi äänekkäämmäksi ja silloin tällöin kuului lyhyitä

laulunpätkiä; naiset viruttelivat velttoina itseään tuoleissaan

-- joku suloinen poikanen istui uneksivasti tuijottaen yli pöydän

Montaguea, tuontuostakin sulkien silmiään ja avaten ne taas yhä

lisääntyvällä vastahakoisuudella. Palvelijat liikkuivat edestakaisin,

tunteettomina ja äänettöminä niinkuin ennenkin; kukaan ei näyttänyt

olevan tietoinen heidän olemassaolostaan muu kuin Montague, joka ei

saattanut olla heitä huomaamatta, ja ihmettelemättä, mitä he siitä

kaikesta mahtoivat ajatella.

Kun seurue viimein hajaantui pöydästä, tapahtui se siksi, että

pelitaiturit tahtoivat saada kaikki kuntoon iltaa varten. Toiset

kokoontuivat takkavalkean ääreen, tupakoiden ja tarinoiden. Kotona,

kun joku aikoi seuraavana päivänä lähteä päiväksi metsälle, meni hän

aikaisin maata ja nousi ennen aamun sarastusta; mutta täällä näytti

siltä, kuin leikki olisi heille ollut kylliksi ja metsästäjillä ei

ollut muuta huolehtimista kuin oma mukavuutensa.

Kortinpelaajat siirtyivät holvikattoiseen "kiväärihuoneeseen."

Montague harhaili sen läpi ja hänen silmänsä mittaili seinää, jolle

oli asetettu rivittäin lasisia koteroita, täynnä kaikellaisia

metsämiehelle tuttuja tuliluikkuja. Hän muisti heikolla

itsenöyryytyksen tunteella, että hän oli ehdottanut otettavaksi

matkaan myöskin hänen haulikkopyssynsä!

Hän liittyi eräässä nurkassa olevaan ryhmään ja vetäytyi varjoon

ja tarkasteli "Billy" Priceä, joka keskustellessa oli häntä niin

ivannut. "Billy", jonka isä oli pankkiiri, osotti olevansa innokas

hevosihailija; hän oli oikea amatsooni, jonka elämän ainoana

intohimona oli kunnia. Nähdessä hänen istuvan tuossa ryhmässä,

polttaen paperosseja, ja juoden maljoja ja kuunnellen kylmänä

karkeita juttuja, saattoi helposti vetää alhaisia johtopäätöksiä

Billy Pricen suhteen. Mutta tosiasiassa oli hän tehty marmorista;

ja miehet, sensijaan että olisivat rakastuneet häneen, tekivät

hänet uskotukseen ja kertoivat hänelle huoliaan tavotellen hänen

myötätuntoaan ja hakien häneltä neuvoa.

Tästä kertoi hänelle eräs nuori nainen, joka illan kuluessa tuli

hänen luokseen ja asettui hänen rinnalleen. "Minun nimeni on Betty

Wyman", sanoi hän, "ja Teidän ja minun on oltava ystäviä, sillä Ollie

on minun vieruskumppanini."

Montague ei voinut muuta kun ottaa vastaan hänen ehdotuksensa,

ja hänelle ei jäänyt aikaa paljoa tuumailla, mitä tuon sanan

"vieruskumppani" saattoi ajatella käsittävän. Betty oli säteilevä

pieni olento, puettuna tummanpunaiseen vaippaan, joka oli tehty

jostakin pehmeästä, harson kaltaisesta, monimutkaisesta kankaasta;

hänen tukassaan oli tulipunainen ruusu, ja luonnollinen, elävä

puna hehkui hänen poskillaan. Hän oli kirkas ja elävä niinkuin

perhonen, täynnä ihmeellisiä oikkuja ja päähänpistoja; pahansuopainen

tuli hehkui hänen silmissään ja epäluuloinen hymy leikki noilla

jumaloitavilla pienillä kirsikkahuulilla. Jokin outo hajuvesi seurasi

hänen harsopukuaan ja täydensi ulkoasun tahallisen narrimaista

sekavuutta.

"Minulla on suosituskirje Mr Wyman'ille New-Yorkissa", sanoi

Montague. "Hän on kenties Teidän sukulaisenne."

"Onko hän rautatiepäällikkö?" kysyi hän; ja kun Montague vastasi

myöntäen, kuiskasi hän ivallisella, pelonsekaisella äänellä, "Onko

hän rautatiekuningas? Onko hän rikas -- oh, rikas kuin Salomon -- ja

onko hän pelottava mies, joka ilman muuta syö elävänä ihmisiä?"

"On", sanoi Montague -- "sen täytyy siis olla saman."

"Hyvä", sanoi Betty, "minulla on kunnia olla hänen, lapsenlapsensa;

mutta älkää viekö mitään suosituskirjettä hänelle."

"Miksi ei?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Sillä hän söisi _Teidät_", sanoi tyttö. "Hän vihaa Ollieta."

"Mutta rakas Miss Wyman", sanoi toinen; ja tyttö kysyi, "Tahdotteko

sanoa, että poika ei ole puhunut minusta sanaakaan Teille."

"Ei", sanoi Montague -- "otaksun, että hän jätti sen Teidän itsenne

tehtäväksi."

"No hyvä", sanoi Betty, "se on kuin satua. Luetteko koskaan

satuja? Tässä sadussa oli prinsessa -- oi, mitä kaunein prinsessa!

Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Hän kantoi punaista ruusua hiuksissaan."

"Ja sitten", sanoi tyttö, "siellä oli nuori hovimies -- hyvin

kaunis ja iloinen; ja he rakastuivat toisiinsa. Mutta tuo hirveä

vanha kuningas -- hän tahtoi, että hänen tyttärensä olisi odottanut

vielä jonkun aikaa, kunnes hän olisi saanut voiton vihollisistaan,

niin että hänellä olisi ollut kyllin aikaa valita joku prinssi tai

-- kukaties -- joku jättiläinen, joka hävitti hänen maitaan --

seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi hän. "Ja sitten se ihana prinsessa varmaan

kuihtui surusta?"

"Hm -- ei", sanoi Betty, huuliaan rypistäen. "Mutta hän sai tanssia

kauheasti pitääkseen ajatuksiaan kaukana itsestään." Sitten hän

nauroi ja huudahti, "Mutta rakas Mr Montague, mehän tulemme

runollisiksi!" Näyttäen jälleen vakavalta sanoi hän senjälkeen,

"Tiedättekö, minä puoleksi pelkäsin puhella Teidän kanssanne. Ollie

sanoi minulle, että Te olette hirmuisen vakava. Oletteko Te?"

"Empä tiedä", sanoi Montague -- mutta tyttö keskeytti hänet nauraen,

"Me puhuimme Teistä eilen päivällisaterialla. Pöydässä oli jotakin

vispattua kermaa, muovailtuna lystikkään näköisiin pikkukiemuroihin

ja Ollie sanoi: 'Nähkääs, jos minun veljeni Allan olisi täällä,

ajattelisi hän varmasti parhaallaan sitä miestä, joka on laatinut

tämän kerman, ja kuinka kauan hän siinä viipyi, ja kuinka hän

kukaties on lukenut 'Yksinkertaista elämää'. Onko se totta?"

"Siihen sisältyy eräs kirjallista arvostelua koskeva kysymys" --

sanoi Montague.

"En halua puhella mistään kirjallisuudesta", huudahti toinen. Itse

asiassa hän ei halunnut mitään muuta kuin oppia tuntemaan hänen

varustustensa lujuuden ja löytää sieltä, jos mahdollista, se heikko

kohta, jonka kautta hänet voisi saada ärsytetyksi. Montague oli

aikaa myöten huomaava, että tuo jumaloitava Miss Elizabeth olikin

hyvin orjantappurainen ruusu -- hän oli melkein kuin kirkasvärinen

ampiainen, jolla oli ryöstönhaluinen luonne.

"Ollie sanoo, että Te haluatte mennä alas tuonne kaupunkiin ja tehdä

työtä", jatkoi hän. "Minun mielestäni Te olette hirveän mieletön.

Eikö ole paljon suloisempaa viettää aikaansa tällaisessa linnassa

kuin tämä?"

"Saattaa olla", sanoi hän, "mutta minulla ei ole mitään linnaa."

"Te voisitte saada jonkun", vastasi Betty. "Jääkää hetkeksi tänne ja

sallikaa meidän naittaa Teidät jollekin ihanalle tytölle. He tulevat

kaikki heittäytymään Teidän jalkojenne juureen, sillä nähkääs, Teillä

on sellainen suloinen, lempeä ääni, ja Te näytätte romanttiselta ja

sytyttävältä." (Montague teki pienen huomautuksen, kysyen, oliko

New-Yorkissa tapana puhua jostakin henkilöstä niin avoimesti vasten

kasvoja.)

Miss Betty tarkasteli häntä sillä välin koomillisesti. "En tiedä",

sanoi hän. "Tarkemmin ajatellessa Te kenties pelästytätte tyttöjä.

Silloin varmasti aviovaimot tulevat Teihin rakastumaan. Teidän tulee

olla varuillanne."

"Räätälini on sen jo minulle sanonut", sanoi Montague naurahtaen.

"Se olisi vieläkin nopeampi tie onnenne päähän", sanoi tyttö. "Mutta

luullakseni Te ette sovi näyttelemään kesyn kissan osaa."

"_Minkä_?" huudahti hän; ja Miss Betty nauroi.

"Ettekö tiedä, mikä se on? Oh, rakas Mr Montague -- kuinka hurmaavan

yksinkertainen! Mutta ehkä Teidän olisi parempi saada Ollie

selittämään sitä Teille."

Se johti heidän keskustelunsa murrepuhetapaan; ja Montague

äkkinäisessä luottamuksen puuskassa kysyi selitystä Miss Pricen

sanoihin. "Hän sanoi" -- toisti hän hitaasti -- "että kun minä alan

näyttää happamelta hänen seurassaan, tulisin minä tekemään sellaisen

päätelmän, että hän ei tee varustuksia."

"Oh, minä sanon", sanoi Miss Wyman. "Hän tarkotti sillä ainoastaan

sitä, että jos Te tuntisitte hänet, olisitte Te varmasti tyytymätön.

Hän, näettekö, kerää kaikki sananparret kilpa-ajoradalta -- eikä

sille voi mitään, ymmärrättehän. Ja viime vuotena matkusti hän

vaunuinensa Englantiin, ja niin hän on saanut kaikki englantilaiset

sananparret. Se tuottaa meillekin vaikeuksia."

Ja sitten Betty purjehti sisälle saadakseen itselleen pieniä

luonnoksia seurueen toisistakin jäsenistä. Yksi ilmiö, mikä heti

oli ihmetyttänyt Montaguea, oli se ennenkuulumaton vapaus, millä

ken hyvänsä New-Yorkissa jutteli toisesta henkilöstä. Tosiasiassa

he harvoin muusta puhuivatkaan; eikä sillä ollut pienintäkään eroa,

oliko se henkilö teidän omaa säätyänne -- söikö se teidän leipäänne

ja suolaanne, tai te hänen -- se oli aivan yhdentekevää, te huvititte

itseänne tuomalla esille mitä kiusallisimpia, nöyryyttävimpiä ja

kauhistuttavimpia asioita hänestä.

Siellä oli myöskin Clarrie Mason-parka: hän istui korttipöydän

ääressä, kalpeilla kasvoillaan kuumeentapaisen kiihkon ilme.

Clarrie hävisi aina, ja se suorastaan mursi hänen sydämensä, vaikka

hänellä olikin kymmenen miljoonaa sijotettuna sokerivarastoihin.

Clarrie vaelsi ympäri päivät päästään, surkutellen veljeään, joka

oli joutunut ryöstön uhriksi. Eikö Montague ollut siitä kuullut?

Sanomalehdet olivat kutsuneet sitä naimiskaupaksi, mutta itse asiassa

se olikin ryöstö. Larry Mason-parka oli hyväluontoinen, ja polvista

sairas, ja hänet oli vienyt hirvittävä olento, kolme kertaa niin

suuri kuin hän itse, ja luonne niinkuin -- oh, ei löytynyt sanoja

sitä kuvaamaan! Tyttö oli ollut näyttelijätär; ja nyt hän oli

kantanut Larryn kynsissään, ja rakensi suurta linnaa pitääkseen hänet

siellä -- sillä hänellä oli kymmenen miljoonaa myöskin, nähkääs!

Ja sitten siellä oli Bertie Stuyvesant, kaunis ja puoleensa vetävä

-- sama poika, joka istui Montaguea vastapäätä aterioidessa. Bertien

isä oli ollut kivihiilikauppias, eikä kukaan tietänyt, kuinka

monta miljoonaa hän oli jättänyt jälkeensä. Bertie oli iloinen

veitikka; viime viikolla oli hän kutsunut heidät aamiaiselle, jossa

hän tarjosi heille jokirauskuja -- marraskuussa -- se oli ollut

suuremmoinen kuje! Kuka lienee hänelle sanonut, että rauskut eivät

milloinkaan oikein maistuneet, jollei niitä ole itse pyydystänyt, ja

Bertie oli äkkiä päättänyt pyydystää ne itse sitä aamiaista varten.

"Adirondackissa on niitä suunnattomat määrät", sanoi Betty; "ja

Bertie tilasi yksityisen junan, hän, Chappie de Peyster ja eräät

toiset läksivät matkalle sinä iltana; seuraavana päivänä ajoivat he,

taivas tietää, kuinka monta peninkulmaa, ja pyydystivät suuren kasan

rauskuja -- ja me söimme niitä aamiaiseksemme seuraavana päivänä!

Naurettavinta kaikesta oli se, kun Chappie vannoi niitä olleen niin

paljon, että heidän oli mahdoton onkia, vaan rauskut täytyi pyydystää

verkoilla! Bertie-parka -- joku varmaankin tahtoo hänet erottaa nyt

viinikannustaan!"

Salista kuului äänekästä naurua, meteliä ja huutoja, "Antakaa se

minulle"! -- "Se on Baby de Mille", sanoi Miss Wyman. "Hän haluaa

aina metelöidä. Robbie oli aivan suunniltaan, kun hän viime kerran

oli täällä; hän rupesi heittelemään sohvatyynyjä ja kaatoi kumoon

kukkamaljakon."

"Eikö sitä pidetä täällä sopivana"? kysyi Montague.

"Ei Robbien läheisyydessä", sanoi hän. "Onko Teillä vielä ollut

tilaisuutta puhella Robbien kanssa? Te tulette pitämään hänestä --

hän on niin vakava, aivankuin Te."

"Mikä tuottaa hänelle huolia"?

"Rahojensa säästäminen", sanoi Betty. "Se on ainoa asia, mikä hänelle

tuottaa päänvaivaa."

"Onko hän perinyt niin suunnattoman paljon"?

"Kolme- tai neljäkymmentä miljoonaa", vastasi hän; "mutta sitten,

nähkääs, osa siitä on sijotettuna rautatieverkkonsa johtajain

käsiin ja he maksavat hänelle satumaisesti. Ja hänen vaimollaan on

rahaa, myöskin -- hän oli Miss Mason, tiedättehän, hän, jonka isä

on yksi teräsruhtinaista. Meillä on tapana sanoa, että on olemassa

miljonäärejä, ja sitten miljonäärejä, ja sitten pittsburgilaisia

miljonäärejä. Kuinka tahansa, kaksi heistä kuluttavat kaikki tulonsa

kestitsemisessä. Robbien erikoisena kiihkona on näytellä täydellisen

isännän osaa -- hän näkee mielellään suuret ihmisjoukot ympärillään.

Hän todellakin panee toimeen hyviä kekkereitä -- mutta hän on niin

ylenmäärin mahtava siitä ja hänellä on lukemattomia päähänpistoja

sopivaisen ja sopimattoman suhteen! Minä uskon, että suurin osa hänen

seurapiiristään menisi koska tahansa mieluummin Mrs Jack Warden'ille;

tänä iltanakin olisin minä siellä, jollen olisi tullut tänne Ollien

takia."

"Kuka hän on, Mrs Jack Warden"? kysyi Montague.

"Ettekö ole milloinkaan hänestä kuullut"? kysyi Betty. "Hän oli

ennen Mrs van Ambridge, mutta sitten hän sai eron ja nai Wardenin,

suuren puutavararuhtinaan. Hänellä oli tapana järjestää 'poika- ja

tyttöjoukkueita' englantilaiseen malliin; ja sitten kun me menimme

sinne, saimme me tehdä, mitä tahdoimme -- juosta hippasilla yli koko

talon, leikkiä tyynysotaa, ja tutkia vaatekomeroita, ja panna toimeen

naamiaisia! Mrs Warden on hyväntahtoinen niinkuin vanha lehmä. Te

tulette vielä hänet tapaamaan -- älkää vain antako noiden hänen

lempeiden silmiensä panna päätänne pyörälle. Olette kyllä huomaava,

että hän ei sitä tarkoita; hän vain haluaa nähdä kauniita miehiä

riippumassa ympärillään."

Yhden aikaan muutamat Robbien vieraista menivät nukkumaan, Montague

niiden joukossa. Heidän jälkeensä jäi kaksi pöytää korttipelureita,

naiset hehkuvin kasvoin ja kädet kuumeisina, ja miehet paperossit

riippuen huulilla. Jokaisen korttipöydän vierellä oli tarjottimet ja

viinikannut; salissa kulki hän kolmen nuoren miehen ohi, jotka toinen

toisensa käsivarsiin nojaten kulkivat horjuen ja lauloivat heikolla

äänellä pätkiä "reisusällien lauluista." Ollie ja Betty olivat

siirtyneet yhdessä tuntemattomiin paikkoihin.

Montague oli merkinnyt nimensä tilauskirjaan ja merkinnyt

herätysajakseen kello yhdeksän. Mies, joka herätti hänet ylös,

toi hänelle teetä ja kermaa hopeaisella tarjottimella ja kysyi

häneltä, tahtoiko hän mitään voimakkaampaa. Hänellä oli oikeus syödä

aamiaista omassa huoneessaan, jos häntä halutti; mutta hän meni

alikertaan, koettaen parhaansa mukaan olla luonnollinen loistavassa

metsästyspuvussaan. Ei ketään muuta vielä näkynyt, mutta hän

huomasi eilisen illan jäljet siivotuiksi ja aamiaisen odottavan

-- tarjoiltuna englantilaiseen malliin, tee- ja kahvikeittiöt

tarjottimella. Ankarapiirteinen ylitarjoilija ja hänen orjamaiset

apulaisensa olivat saapuvilla, valmiina vastaanottamaan hänen

tilauksensa, mitä hyvänsä auringon alla hänen päähänsä olisi

pälkähtänyt haluta.

Montague meni mieluummin lyhyelle kävelylle verannalla, katsellakseen

auringonsäteitä, jotka kimmelsivät merenpinnalla. Aamu oli ihana --

kaikki tämän paikan ympärillä oli niin ihanaa, että häntä ihmetytti,

kuinka ihmiset saattoivat elää täällä tuntematta sen lumousta.

Billy Price tuli myöskin kohta sen jälkeen alas, puettuna

tuhkanharmaaseen metsästyspukuun, jossa oli polvihameet ja

metallinappiset taskut, kiväärityynyt ja kasakkamalliset

kuulakotelot. Hän yhtyi Montagueen, kävellen hänen kanssaan

alas mäentöyrästä, ja jutellen hänelle tulevasta talvikaudesta,

ja sen huomattavimmista johtohenkilöistä ja tapahtumista

-- hevosnäyttelystä, joka avattiin ensi viikolla, ja

oopperamahdollisuuksista ja Mrs de Graffebriedin avajaiskesteistä.

Kun he palasivat takaisin, oli kello jo yksitoista, ja he huomasivat

useimpain vieraiden olevan jo koolla, melkein kaikki: näyttäen hiukan

kalpeilta ja kiusaantuneilta armottomassa aamuauringon valossa. Kun

he molemmat saapuivat, näkivät he Bertie Stuyvesantin seisomassa

ravintolahuoneen edessä, parhaallaan nieleksimässä alas kulhollista

paloviinaa. "Bertie on alkanut käytännössä toteuttaa ohjetta,

'aamiaisella ei mitään keppihevosia'", sanoi Billy pilkallinen hymy

huulillaan.

Sitten alkoi metsästys. "Mustan metsän" varustuksiin kuului

höyrylämmityksellä ja suuremmoisilla mukavuuksilla varustettu

graniittinen rakennus, jossa englantilainen asiantuntija apulaisineen

kasvatti ulkomaisia fasaaneja -- komeita, pronssinvärisiä lintuja,

joilla oli pitkät, liehuvat pyrstöt. Vähää ennen metsästyskauden

alkamista ajettiin niitä tuhansittain katettujen aitauksien sisään --

noita lihavia lintuja jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi

miltei kädestä syöttää; ja nyt tulivat sinne "metsästäjät."

Aluksi vetivät he arpaa, sillä heidän tuli metsästää parittain,

mies ja nainen yhdessä. Montague veti Miss Vincentin --

"Pienen Sadepisaran mutahaudassa." Senjälkeen Ollie, joka oli

seremoniiamestari, asetti heidät pitkään riviin, ja antoi heille

määräykset; ja yhdestä merkistä alkoivat he vaelluksen metsän läpi.

Jokaista henkilöä seurasi jäljessä kaksi palvelijaa, jotka kantoivat

varakiväärejä ja latasivat ne uudelleen; ja edessä oli miehiä, jotka

raivasivat tieltä pensaat ja pelästyttivät linnut lentoon.

Montaguen oli ollut tapana metsästäessään hiipiä salaa kuivuneiden

virtojen ja vesien pohjalla kasvavien metsien läpi, ja kohdata

silmästä silmään villiä kalkkunaa, ja ampua siltä pää pois yhdellä

haulikon luodilla. Kun siis nyt yksi näistä linnuista kohosi ilmaan

hänen edessään, laukaisi hän ja lintu tipahti maahan; ja hän olisi

mielestään saattanut tehdä sitä kuinka kauan tahansa -- mutta se

oli hänestä mieletöntä lahtausta, ja se iljetti häntä. Kuitenkaan,

jolleivät ne tulisi ammutuiksi, ei niitä mikään pelastaisi häviämästä

talven lumiin; ja hän oli kuullut, että Robbie lähetti metsästyksen

saaliin sairashuoneille. Sen lisäksi pidettiin ampumaluetteloa, ja

Miss Vincent, joka miltei oli ampua itsensä, seurasi häntä kiihkeällä

innostuksella, palaten mielettömänä halusta lyödä syrjään Billy Price

ja Chappie de Peyster, jotka olivat seurueen mestariampujat. Baby de

Mille, joka oli Montaguen vasemmalla puolella, ja joka ei osannut

ollenkaan ampua, kompasteli eteenpäin, puhkuttaen hengästyneenä ja

silmäillen häntä kateellisesti; ja palvelijat, jotka seurasivat hänen

takanaan, vapisivat ihastuksesta ja osottivat äänekkäällä nurinalla

suosiota. Hän jatkoi ampumista niinkauan kuin ajoa kesti, ja vielä

paluumatkalla, joka tapahtui toista tietä. Joskus linnut saattoivat

nousta parittain ilmaan, ja hän saattoi tipauttaa ne molemmat maahan;

ja pari kertaa, kun eksynyt parvi lensi suoraan häntä kohti, tempasi

hän toisen kiväärin ja pudotti alas vielä toisenkin parin. Kun päivän

urheilu oli loppunut, oli hänen luettelonsa viisitoista suurempi

kuin hänen lähimmän kilpailijansa, ja hän ja hänen parinsa olivat

voittaneet päivän.

He parveilivat hänen ympärillään, onnitellen häntä; ensin hänen

parinsa, ja sitten hänen kilpailijansa, ja hänen isäntänsä ja

emäntänsä Montague huomasi, että hän äkkiä oli tullut henkilöksi,

jolla oli merkitystä. Muutamat, jotka eivät olleet ennen olleet

ollenkaan huomanneet häntä, alkoivat huomata hänen olemassaoloaan;

ylpeät, ylhäiset kaunottaret alentuivat keskustelemaan hänen

kanssaan, ja Clarrie Mason, joka vihasi de Peysteriä, löysi keinon,

jolla kiusottaa häntä. Oliverin edessä hän säteili riemusta. "Kohta

kun Te tulisitte hevosien ja kiväärien luo, tiesin minä, että Te

tulisitte olemaan erinomainen."

Jättäen leikin, sijottuivat he vaunuihinsa, ja kääntyivät ajamaan

kotia, ja siellä molemmat voittajat saivat palkintonsa. Miehen

palkinnon muodosti täydellinen parranajolaite, lujassa, kultaisessa

kotelossa, joka oli koristeltu timanteilla. Montague oli suorastaan

huumautunut, sillä laitos oli maksanut vähintäinkin tuhat tai

parituhatta dollaria. Hän ei mitenkään voinut vakuuttaa itselleen,

että hänellä oli oikeutta ottaa vastaan sellaista vieraanvaraisuutta,

jota hän ei koskaan saattanut toivoa voivansa korvata. Hän oli aikaa

myöten tuleva ymmärtämään, että Robbien elämännautintona oli saada

sillä tavalla nöyryyttää toverejaan.

Aamiaisen jälkeen seurue hajautui. Muutamat lähtivät paluumatkalle

niinkuin olivat tulleetkin; ja toiset, joilla oli päivällistilaukset,

palasivat isäntänsä kanssa hänen yksityisessä vaunussaan, jättäen

omansa ajajiensa palautettaviksi. Montague ja hänen veljensä olivat

näiden joukossa; ja pimeässä, työläisjoukkojen virtaillessa ulos

kaupungista, ajoivat he lautan yli ja ottivat ajurin hotelliin saakka.

Viides luku.

He tapasivat asuntonsa sellaisessa kunnossa, että näytti aivankuin

sitä olisi kohdannut lumimyrsky -- punanen, vihreä ja keltanen

lumisade, ja kaikki muut värit mitä löytyi niiden välillä. Kaiken

päivää oli uudenaikaisten muotiompelijattarien ja räätälien vaunuja

pysähtynyt oven eteen, ja niiden sisältö oli aina löytänyt tiensä

Alicen huoneeseen. Lattialla oli nilkkaan asti silkkipapereita ja

sidenauhoja, sängyt, leposohvat ja tuolit olivat kaikki katetut

laatikoilla, joista näkyi ihmeellisiä värisinfoniioja, puoleksi

peitettyinä harsomaisilla kääreillään. Kaiken sen keskellä seisoi

tyttö, silmät ihastuksesta loistavina.

"Oi, Allan!" huusi hän, heidän astuessaan sisään. "Miten maailmassa

voin minä kiittää sinua?"

"Sinun ei tule kiittää minua", vastasi Montague. "Nämä ovat kaikki

Oliverin töitä."

"Oliver"! huudahti tyttö, kääntyen häneen "Kuinka saatoitkaan sinä

näin tehdä"? huusi hän, "Miten aiot saada rahaa maksaaksesi sen

kaiken"?

"Se on minun asiani ratkaista", sanoi mies nauraen. "Ainoa mitä sinun

tarvitsee ajatella, on, että näytät kauniilta."

"Jollen", vastasi hän, "niin ei se ole vaatteiden puutteen tähden. En

koskaan elämässäni ole nähnyt niin paljon ihmeellisiä asioita kuin

olen nähnyt tänä päivänä."

"Siinähän on koko näyttely niitä", lisäsi Oliver.

"Ja Reggie Mann! Se oli niin outoa, Allan! En ole koskaan ennen

mennyt ostoksille miehen kanssa Ja hän on niin -- niin asiallinen.

Tiedätkö, että hän osti minulle -- kaikki!"

"Niin oli määrätty hänen tehdä", sanoi Oliver. "Piditkö hänestä"?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Hän on omituinen -- en koskaan ennen ole

tavannut sellaista miestä. Mutta hän oli hirvittävän ystävällinen;

ja ihmiset heti hakivat sisällä olevat varastonsa meidän eteemme --

puoli tusinaa ihmisiä hääräili ympärillä valmiina silmänräpäyksessä

palvelemaan!"

"Sinä olet vähitellen tottuva sellaisiin asioihin", sanoi Oliver;

ja sitten, astuen sänkyä kohti, sanoi hän, "Katsokaamme, mitä olet

saanut."

"Enin osa esineistä ei ole saapunut", sanoi Alice. "Puvut kaikki

ovat saatava sopiviksi. -- Tuo yksi on tätä iltaa varten", lisäsi

hän, kun Oliver nosti ylös ihanan näköisen esineen, joka oli tehty

ruusunvärisestä _chiffon_-kankaasta. Oliver tarkasti sitä ja katsahti

pari kertaa, tyttöön. "Luulempa että voit sitä kantaa", sanoi hän;

"Mutta minkälainen vaippa tulee sinulla olemaan?"

"Ah, vaippa"! huusi Alice. "Oliver, minä en saata uskoa, että se

todella kuuluu minulle. En tietänyt, kantavatko muut kuin prinsessat

sellaisia esineitä."

Viitta oli Mrs Montaguen huoneessa, ja yksi tytöistä toi sen sisälle.

Se oli harmaa, kullalla kirjailtu oopperavaippa, reunustettu

syntymättömän lampaan villoilla -- sen loistava upeus sai Montaguen

hengityksen pysähtymään ja hän haukkoloi ilmaa.

"Oletko koskaan elämässäsi nähnyt mitään sellaista"? huusi Alice, "Ja

Oliver, onko totta, että minä saan käsineet, kengät ja sukat -- ja

hatun -- jokaista pukua varten?"

"Tietysti", sanoi Oliver. "Jos tahtoisit kaiken kunnolliseksi,

pitäisi sinulla olla vielä eri vaippa joka iltapukua varten."

"Se näyttää uskomattomalta", sanoi tyttö. "Onkohan oikein tuhlata

niin paljon rahaa esineisiin, joita kannetaan päällä"?

Mutta Oliver ei ryhtynyt keskusteluun siveydellis-filosofisista

kysymyksistä; hän tutkisteli parhaallaan värillisen _crêpe de

chine lingerien_ kokoonpanoa, ja silkkilangoista käsinkudottua

sukkaa. Monet laatikkokerrokset, ja vaatekaappien kotelot

ja hyllyt olivat jo täynnä käsinkoristeltuja ja pitsillisiä

laitteita -- liinakankaita ja korsettisuojustimia, yövaippoja

"nenäliinakankaisesta liinabatistista", pitsinenäliinoja ja -huntuja,

ranskalaisia _coutill_-korsetteja, päällyssaketteja vaalean värisestä

silkistä, ja keveitä aamunuttuja pehmeästä batistista, koristeltuja

valencelaisilla pitseillä tai oikeilla turkiksilla.

"Se on varmaankin vienyt teiltä koko päivän", sanoi Oliver.

"En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin paljoa esineitä", sanoi

Alice. "Ja Mr Mann ei koskaan kysynyt ainoankaan kappaleen hintaa."

"En tullut ajatelleeksi kehottaa häntä", sanoi Oliver nauraen.

Sitten läksi tyttö pukeutumaan -- ja Oliver katseli ympärilleen ja

näki veljensä istuvan ja tuijottavan ankarana häneen.

"Sano minulle"! huudahti Montague. "Jumalan nimessä, mitä tämä kaikki

tulee maksamaan"?

"En tiedä", sanoi Oliver kylmästi. "En ole nähnyt laskuja. Arvatenkin

seitsemänkymmentäviisi tai sata tuhatta."

Montaguen kädet pusertuivat nyrkkiin vasten tahtoaan, ja hän istui

jäykkänä. "Kuinka kauan se riittää hänelle"? kysyi hän.

"No jaa", sanoi toinen, "kun hän saa kylliksi, niin riittää se

tietysti kevääseen asti -- jollei hän matkusta etelään talven aikana."

"Kuinka paljon tulee maksamaan hänen vaatetuksensa koko vuodeksi?"

"Otaksuakseni sataviisikymmentä tai kaksisataa tuhatta", oli vastaus.

"En aio pitää niistä laskua."

Montague istui vaiti. "Et suinkaan tahdo sulkea häntä, ja pitää häntä

kotona, ethän?" kysyi hänen veljensä lopuksi.

"Tarkoitatko, että toisetkin naiset tuhlaavat sellaisen summan

vaatteisiin"? tiedusteli hän.

"Tietysti", sanoi Oliver, "sadat tekevät niin. Muutamat kuluttavat

kaksisataa viisikymmentä tuhatta -- tunnen useita, jotka kohoavat yli

viiden sadan."

"Se on luonnotonta"! huudahti Montague.

"Loruja"! vastasi hänelle toinen. "Kas näetkös, tuhannet ihmiset

elävät sillä -- eivätkä tietäisi, mitä muuta he tekisivät."

Montague ei sanonut mitään siihen. "Onko sinulla varaa kustantaa

Alicen kilpailua sellaisten naisten kanssa määräämättömän kauan"?

kysyi hän viimein.

"En ollenkaan kuvittele hänen tekevän sitä määräämättömän kauan", oli

Oliverin vastaus. "Minun tarkoituksenani on yksinkertaisesti antaa

hänelle tilaisuuksia. Kun hän on mennyt naimisiin, on hänen miehensä

maksava hänen laskunsa."

"Aha", sanoi toinen, "sitten tämä prameus onkin tarkoitettu juuri

hänen näyttelemisekseen."

"Miksi et voi niin sanoa", vastasi Oliver, -- "jos tahdot olla tyhmä

Sinä tiedät vallan hyvin, että vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä

seuramaailmaan, eivät ajattelekaan pitää yllä heidän elämäänsä koko

heidän elinikäänsä."

"Me emme olleet ajatelleet naittaa Alicea", sanoi Montague.

Ja hänen veljensä vastasi, että parhaat lääkärit jättivät kaiken,

minkä voivat, luonnon käsiin. "Otaksuppas", sanoi hän, "että me juuri

olemme saattaneet hänet oikeaan säätyluokkaan ja jättäneet hänet

omiin hoiviinsa ja antaneet hänen nauttia itse -- ja sitten vedämme

sulun ensimäisen sillan eteen, jonka luo tulemme."

Montague istui kulmakarvat rypistettyinä, pohtien itsekseen. Hän

alkoi nyt nähdä vähän päivän valoa. "Oliver", kysyi hän äkkiä,

"oletko varma, että panokset pelissä eivät ole liian suuret?"

"Mitä sinä tarkotat"? kysyi toinen.

"Jaksatko sinä pysyä pystyssä, kunnes näyttely on lopussa? Kunnes

joko Alice taikka minä alamme tuoda jotakin takaisin?"

"Älä siitä huolehdi", sanoi toinen naurahtaen.

"Mutta eikö sinun olisi parempi ottaa minua uskotuksesi?" intti

Montague itsepintaisesti. "Montako viikkoa jaksat maksaa vuokriamme

tässä paikassa? Oletko saanut rahat maksaaksesi kaikki nämä vaatteet?"

"Olen", nauroi toinen -- "mutta se ei merkitse, että minä aion maksaa

niitä."

"Eikö sinun tarvitse maksaa laskujasi? Voimmeko tehdä kaiken tämän

luotolla?"

Oliver nauroi uudelleen. "Sinä hyökkäät kimppuuni niinkuin oikeutta

hakeva asianajaja", sanoi hän. "Pelkään, että saat kysymyksinesi

kääntyä ympärillämme elävien ihmisten puoleen ja oppia heiltä vähän

kunnioitusta veljeäsi kohtaan." Sitten lisäsi hän vakavana, "Näetkös,

Allan, Reggien ja minun kaltaiseni ihmiset ovat sellaisessa asemassa,

jossa he ovat tilaisuudessa tuomaan paljon uusia liiketuttavia

liikemiehille ja siksi he mielellään poikkeavat tavoistaan

palvellakseen meitä. Ja meillä on kaikellaisia välitystoimia, joihin

olemme kietoutuneet, joten siinä ei koskaan tule kysymystä puhtaasta

rahasta."

"Hoo"! huudahti toinen avaten silmiään, "minä ymmärrän! _Silläkö_

tavalla te hankitte rahaa?"

"Se on yksi niistä tavoista, joilla me sitä säästämme", sanoi Oliver.

"Sehän on sama asia."

"Tietävätkö ihmiset sen?"

"Oh, tietysti. Miksi eivät tietäisi?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Se kuulostaa hieman kummalliselta."

"Ei ollenkaan", sanoi Oliver. "Muutamat New-Yorkin parhaimmista

ihmisistä tekevät sitä. Muukalaisia tulee kaupunkiin, ja he

haluaisivat mennä oikeihin paikkoihin, ja he kysyvät minulta ja minä

lähetän heidät. Taikka ottakaamme Robbie Walling, joka ylläpitää

viittä tai kuutta täydellistä taloutta, ja kuluttaa useita miljoonia

vuodessa. Hän ei voi valvoa kaikkea sitä itse -- jos hän tekisi

sen, ei hän saisi koskaan tehdä mitään muuta. Miksi ei hän pyytäisi

jotakuta ystävää hoitamaan asioita puolestaan? Taikka sitten,

uusi liike avautuu, ja he tarvitsevat Mrs Wallingin liikkeen apua

ilmottamista varten, ja he tarjoavat hänelle alennusta, ja minulle

välityspalkkiota. Minkätähden en minä saisi antaa hänen koetella

heitä?"

"Se on hyvin mutkallista", huomautti toinen. "Varastoilla on siis

useampi kuin yksi hinta?"

"Niillä on niin monta hintaa, kuin heillä on ostajia", oli vastaus.

"Miksi ei saisi niin olla? New-York on täynnä arvostelematonta

rikasta ylhäisöä, joka arvioi asioita sen mukaan, mitä se niistä

maksaa. Ja miksi eivät he saisi maksaa kalliisti ja olla onnellisia?

Tuon oopperavaipan, jonka Alice sai -- Réval lupasi sen minulle

kymmenellä tuhannella, mutta minä löisin vetoa kanssasi, että hän

kiskoisi joltakin hienottarelta Buttessa, Montanassa, kaksikymmentä

tuhatta aivan samallaisesta kappaleesta."

Montague kohosi äkkiä ylös. "Pysähdy", sanoi hän, heiluttaen käsiään.

"Sinä otat kaiken pölyn pois mehiläisen siiviltä!"

Hän kysyi, minne he aikoisivat sinä iltana mennä, ja Oliver sanoi,

että he olivat kutsutut yksinkertaiseen päivällisseuraan Mrs Winnie

Duvalin luona. Mrs Winnie oli se nuori leski, joka äskettäin oli

mennyt naimisiin suuren pankkihuoneen Duval & C:o perustajan kanssa

-- selitteli hänelle Oliver; Mrs Winnie oli hänen huonetoverinsa, ja

he tulisivat kohtaamaan siellä mieltäkiinnittävän seurueen. Mrs Duval

aikoi kutsua sinne serkkunsa, Charlie Carterin -- hän toivoi Charlien

tapaavan Alicen. "Mrs Winnie suunnittelee aina, mitenkä hän saisi

Charlien vakiintumaan", sanoi Oliver iloisesti nauraen.

Hän pyysi telefoonissa miehen tuomaan hänelle vaatteensa, ja hän

ja hänen veljensä pukivat päälleen. Sitten tuli Alice sisälle,

kauniina kuin aamunkoiton jumalatar loistavassa, ruusunvärisessä

puvussaan. Väri hänen poskillaan oli tavallistakin kirkkaampi, sillä

häntä arvelutti nähdä, kuinka alas hänen pukunsa oli avonainen, ja

hän pelkäsi tekevänsä _faux pas'_in. "Sanokaa, miltä se näyttää",

sammalsi hän. "Lucy-täti sanoo, että minun varmasti saattaisi luulla

kantavan jotakin pitsiröykkiötä tai kukkaislaitetta".

"Täti-Lucy ei ole mikään pariisilainen muotiräätäli", sanoi Oliver

suuresti huvitettuna. "Rakkaani -- odota kunnes olet nähnyt Mrs

Winnien!"

Mrs Winnie oli ystävällisesti lähettänyt emaljisen vaununsa heitä

hakemaan, ja se seisoi hotellin sisäänkäytävän edessä, puhkuttaen ja

vuodattaen asetyliiniä kauas kadulle. Mrs Winnien koti oli Viidennen

Avenuen varrella, vastapäätä puistoa. Se käsitti puoli korttelia, ja

oli sen rakentaminen ja kalustaminen maksanut kymmenen miljoonaa.

Sitä kutsuttiin "Lumipalatsiksi", sillä se oli kokonaan valkosesta

marmorista.

Kun he olivat saapuneet talon eteen, avasi livreijapukuinen mies

vaunun oven ja pylväskäytävässä näytti toinen livreijapukuinen mies

heille kumarrellen tietä. Juuri oven sisäpuolelle oli järjestynyt

riviin joukko juhlallisilta näyttäviä henkilöitä, puettuina

tulipunaisiin liiveihin ja samettisiin polvihousuihin; heillä oli

puuteroidut tekotukat ja kultaiset, napit, ja kultaiset soljet

patenttinahkaisissa tanssikengissään. Nämä loistavan näköiset olennot

ottivat heidän päällystamineensa, ja sitten tarjosivat Montaguelle

ja Oliverille kukkaiskimpun hopeaisella lautasella, ja ohuen, pienen

kirjekuoren toisella lautasella, jolla oli heidän seuratoverinsa

nimet tässä todenperään "vaatimattomassa" päivällisseurueessa. Sitten

palvelijat väistyivät tieltä, ja antoivat heidän nähdä Lumipalatsin

sisäänkäyntisalin silmiä häikäisevän loiston. Siellä oli leveä

marmorinen rappukäytävä, joka salin keskeltä kiersi ylös, ja ylhäällä

oli kaiverruksilla koristeltu marmorinen lehteri, ja alhaalla

marmorista tehty takka. Tämän rakennuksen koristamista varten oli

ostettu oikea, kokonainen palatsi Punjabissa ja ryöstetty puti

puhtaaksi; siellä oli tyttöjä mosaiikkiveistoksissa, ja ihmeellistä,

mustaa marmoria, ja harvinaisia puulajeja, ja oudonnäköisiä,

hämäräpiirteisiä kaiverruksia.

Ylitarjoilija seisoi salin sisäänkäytävällä, lausuen heidän nimensä;

ja kohta sen sisäpuolella seisoi Mrs Winnie.

Montague ei koskaan unohtanut sitä hetkeä, jolloin hän ensi

kerran näki Mrs Winnien; hän olisi saattanut olla oikea prinsessa

Punjabilaisesta palatsista. Hänellä oli tumma, kirkasvärinen iho,

täyteläinen kaula ja uhkea povi, punaiset huulet ja mustat silmät ja

musta tukka. Hänellä oli yllään hopeakankaasta tehty hovipuku, ja

valkoiset kiiltonahkakengät, koristellut jalokivillä sirotetuilla

kukkasilla. Koko elämänsä oli hän koonnut suuria turkooseja, ja

nämä hän oli muodostanut pääkruunuksi, rinta- ja kaulakoristeeksi,

joka riippui alas rinnalle. Jokainen näistä kivistä oli ympäröity

timanteilla, ja asetettu hennolle metallilangalle. Sentähden kun hän

liikkui, vapisivat ne ja säihkyivät, ja vaikutus oli häikäisevä,

barbaarimainen.

Hän oli varmaankin nähnyt, että Montague oli joutunut hämilleen,

sillä hän soi hänelle hienon, ylimääräisen kädenpuristuksen, ja

sanoi, "Olen niin iloinen, että tulitte. Ollie on kertonut minulle

Teistä kaikki." Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ei niin

luotansa sysäävä kuin hänen ulkoasunsa.

Montague läpi kävi yleisen esittelyn: Charlie Carter, kaunis,

mustatukkainen poika, jolla oli kreikkalaisen jumalan piirteet, mutta

harmaankeltainen ja epämiellyttävä ihonväri; majuri "Bob" Venable,

paksu, pieni herrasmies, jolla oli punaset kasvot ja voimakas leuka;

Mrs Frank Landis, nuori leski, jolla oli veitikkamaisen iloiset

silmät, vaaleanpunaiset posket ja kastanjanruskea tukka; Willie

Davis, joka oli ollut kuuluisa varaosakas, ja oli nyt nuorempana

osakkaana eräässä pankkihuoneessa; ja kaksi nuorta avioparia, joiden

nimiä Montague ei kuullut.

Hänen kortilleen kirjotettu nimi oli Mrs Alden. Hän astui

sisälle juuri hänen jälessään -- se oli noin viisikymmenvuotias

rouvasihminen, jolla oli voimakas ulkoasu -- ja uhkea vartalo,

lähestyen täyteläisyyttä, jota hän melkein saattoi kutsua

_embonpoint'_iksi. Hänellä oli yllään kirjailtu vaate, niinkuin

tuli ollakin vakavalla leskirouvalla, ja hänen lavealla rinnallaan

lepäsi miehenkäden muotoinen koriste, joka oli tehty kokonaan

säihkyvistä timanteista -- arvokkain esine, mitä Montaguen silmä oli

koskaan nähnyt. Mrs Alden ojensi hänelle kätensä pudistettavaksi,

eikä ollenkaan koettanut salata sitä tosiasiaa, että hänen silmänsä

seurasivat Montaguea väliaikoina.

"Rouvani, päivällistä tarjoillaan", sanoi komea ylitarjoilija; ja tuo

välkkyvä joukkue siirtyi ruokailuhuoneeseen -- suunnattoman laajaan

juhlasaliin, joka oli vuorattu jollakin kiiltävällä, sysimustalla

puulla, ja seinillä oli suuret maalaukset, jotka kuvasivat Romaunt

de la Rosea. Pöytä oli katettu kankaalla, joka oli ranskalaista

koruompelutyötä, ja se säteili kristalli- ja kultalevyjen

yltäkylläisyydessä. Kummassakin päässä seisoivat jättiläismäiset

kynttiläjalat, jotka olivat puhtaasta kullasta, ja keskellä oli

orkkis- ja kielovuori, joka värien loistavaisuudessa kykeni

kilpailemaan monihaaraisten kynttiläjalkojen ja hienosti maalattujen

päivällislistojen lukemattomien vivahdusten kanssa.

"Te olette onnellinen, kun tulette myöhään elämässänne New-Yorkiin",

puhui Mrs Alden hänelle. "Useimmat meidän nuorista miehistämme ovat

perin väsyneet, ennenkuin heillä vielä on edes ymmärrystä nauttia

mistään. Ottakaa varteen minun neuvoni ja katselkaa ympärillenne --

älkää salliko tuon elämänhaluisen veljenne määrätä omia askeleitanne."

Mrs Aldenin edessä oli skotlantilainen whisky-kannu. "Ettekö tahdo

hiukkasen whiskyä?" kysyi hän kohottaen sen ylös.

"En, kiitos", sanoi Montague, ja tuumaili sitten, olisiko hänen ehkä

pitänyt sanoa kyllä, nähdessään toisen valitsevan suurimman puolesta

tusinasta viinilaseja, jotka oli ladottu hänen eteensä, ja kaatavan

siitä runsaan annoksen maistajaisiksi.

"Oletteko nähnyt paljon kaupunkia"? kysyi hän kulautettuaan alas

viinin -- silmäluomenkaan edes vavahtamatta.

"En", sanoi hän. "He eivät ole antaneet minulle paljoa aikaa. He

veivät minut ulos maalle -- Robbie Wallingin metsästysretkelle."

"Ah niin", sanoi Mrs Alden; ja Montague, koettaen saada keskustelua

aikaan, kysyi, "Tunnetteko Mr Clarrie Masonin?"

"Aivan hyvin", sanoi toinen, kainosti. "Minäkin olin ennen Mason,

tiedättehän."

"Oo", sanoi Montague hämmästyneenä; ja lisäsi sitten, "Ennenkuin

menitte naimisiin"?

"Ei", sanoi Mrs Alden entistäänkin kainompana, "ennenkuin minä

erosin."

Kuoleman hiljaisuus vallitsi heidän välillään, ja Montague istui

hengitystään tapaillen. Silloin yht'äkkiä kuuli hän heikon, pidätetyn

naurunkikatuksen, joka kasvamistaan kasvoi, kunnes se puhkesi

täyteen, hillittömään nauruun; ja hän heitti salaa silmäyksen Mrs

Aldeniin, ja näki hänen silmiensä vilkuttavan; ja sitten alkoi hän

itsekin nauraa. He nauroivat yhdessä, niin iloisesti, että toiset

pöydässä alkoivat katsella heitä kummastuksissaan.

Niin oli jää murrettu heidän välillään; ja se täytti Montaguen

sydämen suurella luottamuksella. Mutta hänessä oli vielä hiukkasen

hämärää, pelonsekaista kunnioitusta -- sillä hän tajusi, että tämän

täytyi olla tuon suuren Mrs Billy Aldenin, jonka kihlaus Lontoon

herttuan kanssa oli sillä hetkellä koko maan puheenaiheena. Ja tuo

suunnaton timanttikoriste oli varmaan osa Mrs Aldenin miljoonien

markkojen arvoisesta jalokivivarastosta!

Ylhäinen nainen ei tahtonut mielellään kertoa hänelle; sitten

lisäsi hän avomielisesti, että kun Montague oli joutunut hänen

päivällistoverikseen, olisi hänen pitänyt ilmoittaa hänelle, kuka oli

oleva hänen kumppaninsa. "Se on epämieluista vieraalle, saatan sen

ymmärtää", sanoi hän; ja jatkoi, katkerana: "Kun ihmiset eroavat,

merkitsee se joskus että he ovat riidelleet -- eivätkä he aina lakkaa

siitä jälestäpäinkään, ei kumpainenkaan. Ja joskus toiset ihmiset

riitelevät melkein yhtä katkerasti kuin olisivat olleet naimisissa.

Monen emännän maine on mennyt sirpaleiksi, kun ei ole ottanut vaarin

tällaisia asioita."

Montague teki sen havainnon, että suuri Mrs Billy, huolimatta

luotansa työntävästä ulkomuodosta, saattoi olla hyväluontoinen, kun

hän tahtoi, ja erinomaisen älykäs. Hän oli nainen, jolla oli oma

pää -- voimakkaasti kamppaileva luonne, joka oli näyttänyt tietä

niille, jotka olivat olleet hänen ympärillään, ja valinnut itselleen

paikan joukon etunenässä. Hän oli aina pitänyt itseään henkilönä,

joka mielinmäärin saattoi tehdä aivan sitä, mikä häntä huvitti;

päivällisen kestäessä saattoi hän ottaa skotlantilaisen whisky-kannun

ja ojentaa sen Montaguelle, auttaakseen häntä -- ja sitten, kun

Montague kielsi, kaataa vähääkään hämmentymättä omaan lasiinsa mitä

vaan itse halusi. "Minä en pidä Teidän veljestänne", sanoi hän vähän

myöhemmin. "Häntä en sietäisi kauan; mutta hän kertoi minulle, että

Te olette erilainen, joten saattaa olla, että minä tulen pitämään

Teistä. Tulkaa joskus käymään minun luonani ja antakaa minun kertoa.

Teille, mitä New-Yorkissa ei pidä tehdä."

Sitten kääntyi Montague puhelemaan emäntänsä kanssa, joka istui hänen

oikealla puolellaan.

"Pelaatteko bridgeä", kysyi Mrs Winnie, suloisimmalla ja lempeimmällä

äänellään.

"Veljeni on antanut minulle kirjan, josta minun tulisi opetella",

vastasi hän. "Mutta jos hän ei anna minulle aikaa yöllä eikä

päivällä, niin en todellakaan tiedä, kuinka siitä selviydyn."

"Tulkaa ja antakaa minä opetan Teitä", sanoi. Mrs Winnie. "Minä

todellakin pyydän", lisäsi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä --

ainakaan sellaista, johon en ole väsynyt. Mutta luulenpa ettette

viipyisi kauan oppiessanne kaiken sen mitä minä osaan."

"Onko Teillä onni pelatessanne?" kysyi hän myötätunnolla.

"Luulen, ettei kukaan tahdo minua opettaa", sanoi Mrs Winnie. -- "He

tulevat paljon mieluummin vain saadakseen rahani. Eikö totta, majuri?"

Majuri Venable istui hänen oikealla puolellaan, ja oli parhaallaan

viemässä lusikallista soppaa huulilleen; hän pysähtyi ja nauroi

omituisesti hihittämällä, joka kuului syvältä kurkusta, ja värisytti

hänen lihavia poskiaan ja pulleaa niskaansa. "Minä voin sanoa",

sanoi hän, "tuntevani useita ihmisiä, joille _status quo_ on aivan

kylliksi."

"Te itse niiden joukossa", sanoi nainen, äänessään hieno _moue_. "Tuo

säälittävän näköinen mies voitti minulta kahdeksankymmentätuhatta

markkaa viime yönä; ja hän istui klubinsa akkunassa koko iltapäivän

saadakseen vain nautinnon nauraa minulle kulkiessani ohi. Luulen,

etten pelaa ollenkaan tänä iltana -- tahdon miellyttää Mr Montaguea,

ja annan vaihteen vuoksi Teidän voittaa Virginia Landisilta."

Ja sitten majuri keskeytti uudelleen hyökkäyksensä soppa-annoksensa

kimppuun. "Rakas Mrs Winnie", sanoi hän, "Minä voin elää paljon

kauemmin kuin yhden päivän kahdeksallakymmenellätuhannella markalla."

Majuri oli kuuluisa klubihenkilö ja _bon vivant_, niinkuin Montague

tuli myöhemmin huomaamaan. "Hän on Mrs Robbie Wallingin eno",

kuiskasi Mrs Alden hänen korvaansa. "Ja sivumennen sanoen he vihaavat

toinen toistansa niinkuin myrkkyä."

"Siksikö minun ei tulisi uudistaa tuota onnetonta kysymystäni

hänelle?" kysyi Montague hymyillen.

"Oh, he kyllä tapaavat toisiaan", sanoi toinen. "Teidän ei tulisi

olla tietävinänne mitään siitä. Haluatteko hieman skotlantilaista?"

Montaguen ajatuksille antoivat ihmiset tällä päivällisaterialla

niin paljon askartelemista, että hän tuskin ollenkaan ehti ajatella

ruokaa. Hän huomasi hämmästyksekseen, että heillä oli oikeata

nuorta lammasta -- ja nyt oli marraskuun puoliväli. Mutta hän ei

tietänyt, että nuo kuuden viikon vanhat elukat, joiden lihaa se

oli, olivat kasvaneet pumpulisissa tamineissa ja syöneet maitoa

lusikalla, ja olivat maksaneet puolitoista dollaria naula. Mutta

vähän myöhemmin kannettiin hänen eteensä tuoksuvaa, ruskeaksi

paistettua leipävanukasta, kultaisella lautasella; samalla

alkoi jokin kiinnittää hänen huomiotansa. Mrs Winniellä oli

vaakunakilpi; hän oli huomannut sen jo automobiilissa ja sitten siinä

pronssisessa portissa, joka vei Lumipalatsiin, ja sitten lakeijojen

livreijapuvuissa, ja taas skotlantilaisessa viinikannussa. Ja nyt

-- uskomatonta ja kauheaa -- huomasi hän sen poltetuksi ruskeaksi

paahdettuun, tuoksuvaan leipävanukkaaseen!

Mitä saattoikaan kaiken tämän jälkeen odottaa? Pöydällä oli

suuria kulhoja, täynnä harvinaisia hedelmiä, jotka olivat olleet

pakattuina pumpulien sisään, ja kuljetetut laivoilla kylmissä

säiliöissä maailman kaikilta kulmilta. Siellä oli persikoita,

jotka olivat tulleet etelä-Afrikasta (ne olivat maksaneet

viisikymmentä markkaa kappale). Siellä oli houkuttelevia terttuja

hampurilaisia viinirypäleitä, tumman purppuran värisiä ja

täyteläisen pyöreitä, jotka olivat kasvaneet kuumissa huoneissa,

ympäröityinä paperikääreillä. Siellä oli nektariineja ja luumuja,

ja granaattiomenia ja jaappanilaisia lootuspuun hedelmiä, ja

myöhemmin ilmestyi pieniä maljakoita, täynnä herttaisen lihavia

mansikoita -- jotka olivat kasvaneet pienissä kipposissa. Siellä

oli peltopyytä, Egyptistä tuotua, ja ihmeellinen laite, jota he

kutsuivat omenamehukkeeksi à la Dewey, keitettynä hehkuvissa

kulhoissa ja tarjoiltuna herkkusienien kanssa, jotka olivat

kasvaneet hylättyjen kaivosten tunneleissa Michiganissa. Siellä oli

salaattia, joka oli kasvatettu sähkövalolla, ja lima-herneitä, jotka

olivat tulleet Puerto Ricolta, ja ranskalaisia latvusartisikkeja,

jotka olivat maksaneet viisi markkaa kappale. -- Ja kaikki nämä

tavattomat ruokalajit huuhdeltiin alas kahdeksan tai yhdeksän eri

viinilajin kanssa, jotka olivat tuodut miehen kellarista, miehen,

jonka mielityönä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oli ollut

niiden kokoaminen; jolla oli viinitarha Ranskassa, mistä hän sai

omaa shampanjaa, ja joka piti aina varastossa kaksikymmentä tuhatta

tuoppia punaviiniä -- ja toi Reinin viininsä Saksan keisarin

kellarista, ja maksoi sata kaksikymmentä viisi markkaa tuopilta!

Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat

he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin

juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa

Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä

minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet

ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin,

ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa,

ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen

keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.

Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä

harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman

kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin.

"Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän

teki sen ennenkuin olimme naimisissa -- hän ajatteli niiden tekevän

minut onnelliseksi."

Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa

korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria.

Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle

pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä

joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.

"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö,

joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun

tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot,

ihmeellisen sirotekoisine muotoineen -- muutamilla niistä on kasvot

ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja

mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä

yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".

Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen.

"Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä

Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? -- Ei, ette tietysti.

Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä -- noita mitä

epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen

kiihkonsa kultakaloihin -- muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia

ja kauniita, tiedättehän -- ne saattavat maksaa pari sataa markkaa

kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan

tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään

saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan

saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja

muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois

maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja

elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia

-- ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen

maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."

Yli Montaguen olkapäiden, sillä paikalla, missä hän istui, riippui

suuri _orchis_; mitä omituisimman muotoinen, aivankuin auennut,

tulipunainen liekki. "Se on _dontoglossum_", sanoi Mrs Winnie.

"Oletteko kuullut siitä?"

"En. en koskaan", sanoi mies.

"Oh, rakas Mr Montague", sanoi toinen.

"Pidetäänkö sitä kuuluisana?" kysyi hän.

"Hyvin kuuluisana", vastasi hän. "Siitä oli paljon puhetta

sanomalehdissä. Näettekös, Winton -- se on minun mieheni, tiedättehän

-- maksoi satakaksikymmentäviisi tuhatta markkaa miehelle, joka

laittoi sen; ja se sai aikaan paljon turhanpäiväistä puhetta --

ihmisiä tuli kaikkialta sitä katsomaan. Tahdoin saada sen, sillä sen

ulkomuoto oli aivan samallainen kuin kruunun minun pääkoristeessani.

Huomaatteko sen."

"Kyllä", sanoi Montague. "Se on hyvin omituinen."

"Olen hyvin ylpeä pääkoristeestani", jatkoi Mrs Winnie. "Tietysti

on alhaistuntoisia rikkaita ihmisiä, joilla se on jäljennettynä, ja

jotka tekevät sen naurettavaksi; mutta meidän on todellinen Se on

minun omani -- ei mieheni; Duvalit ovat vanhaa ranskalaista perhettä,

mutta he eivät ole ylhäisiä. Minä olin Morris, tiedättehän, ja meidän

sukumme juuret ulottuvat takaisin vanhaan Montmorencin herttualliseen

huoneeseen Ranskassa. Ja viime kesänä ollessamme ajelemassa jouduin

minä yhteen heidän linnoistaan ja katsokaa! minä toin saaliinani

tämän."

Mrs viittasi täydelliseen sotilasvarustukseen, joka oli asetettu

biljaardihuoneeseen johtavaan käytävään. "Olen antanut liittää lamput

toisiinsa", lisäsi hän. Ja hän painoi nappulaa, ja koko valaistus

hävisi, paitsi himmeää, punertavaa hehkua, joka virtasi varustuksissa

seisovan miehen yläpuolelta.

"Eikö hän näytä luonnolliselta", sanoi hän. (Hänellä oli

kypärisilmikko alhaalla, ja taistelukirves panssaroiduissa

käsissään.) "Kuvittelen mielelläni, että hän on ollut minun

kahdeskymmenes iso-isäni. Istun täällä, ja tuijotan häneen.

Ajatelkaa, missä hirmuisessa ajassa silloin on täytynyt elää -- kun

miehet kantoivat sellaisia esineitä kuin nuo! Krapuna oleminenkaan ei

voisi olla pahempaa."

"Te näytte rakastavan eriskummaisia tunteita", sanoi Montague nauraen.

"Kenties rakastan", sanoi toinen. "Minä pidän kaikesta, mikä on

vanhaa ja romanttista, ja saa ihmisen unohtamaan tämän mielettömän

seuraelämä-maailman."

Hän seisoi hetken surullisiin mietteisiin vaipuneena ja katseli

muistomerkkiä. Sitten kysyi hän äkkiä, "mistä pidätte enemmän,

maalauksista vaiko uimisesta?"

"Oh!" vastasi mies nauraen ja hämmästyneenä, "pidän niistä molemmista

-- aika ajoin."

"En tietänyt, kummanko Teille ensin näyttäisin", selitti hänen

vartijattarensa; "taidegallerianko vai uimahuoneen. Pelkään, että

väsytte, ennenkuin ehditte kaikki nähdä."

"Ajattelen, että alkaisimme taidegalleriasta", sanoi hän.

"Uima-altaassa ei ole paljon katsomista."

"Ah, mutta meidän on aivan erikoinen", sanoi nainen. -- "Ja jonakin

päivänä, jos tahdotte olla oikein hyvä, ja lupaatte olla sanomatta

kellekään, päästän minä Teidät näkemään oman kylpyhuoneeni. Ehkä

ovat he kertoneet Teille, minulla on erityinen kylpyhuone omassa

osastossani, veistettynä mitä ihmeellisimpään viheriään marmoriin."

Montague osotti odotetun määrän hämmästystä.

"Tietystikin antoi se noille hirvittäville sanomalehdille uuden

tilaisuuden juoruihin", sanoi Mrs Winnie valittaen. "Ihmiset saivat

tietää, mitä minä olin maksanut siitä. On mahdotonta omistaa mitään

kaunista, ilman ettei siitä kysymystä tehtäisi."

Ja sitten seurasi hiljaisuus, jolla aikaa Mrs Winnie odotteli hänen

sitä kysyvän. Kun hän ei tehnytkään kysymystä, lisäsi hän, "Se maksoi

kaksisataaviisikymmentä tuhatta markkaa."

He kulkivat hissiä kohti, missä pieni poikanen ihmeellisessä,

tulipunaisessa samettilivreijassa seisoi tehtäväänsä valmiina

paikallaan. "Joskus", jatkoi hän, "näyttää minusta mielettömältä

maksaa sellaisia hintoja kaikista esineistä. Oletteko koskaan tullut

sitä ajatelleeksi?"

"Joskus", vastasi Montague.

"Niin, tietysti", sanoi hän, "se antaa työtä ihmisille; ja mielestäni

he eivät voi tehdä mitään parempaa, kuin valmistaa kauniita esineitä.

Mutta joskus, ajatellessani kaikkea sitä köyhyyttä, mitä on olemassa,

tulen minä onnettomaksi. Meillä on etelässä paikka talvioleskeluamme

varten -- yksi noita suunnattomia maalaistaloja, jotka näyttävät

suurilta näyttelyrakennuksilta, ja joissa on huoneita sadoille

vieraille; ja joskus ajan yksin tehdaskaupunkeihin, ja kuljen niiden

läpi ja juttelen pienille lapsille. Opin tuntemaan muutamia niistä

oikein hyvin -- pienet lapsiraukat."

He astuivat pois hissistä, ja kulkivat hitaasti taidegalleriaa kohti.

"Se teki minut aina niin onnettomaksi", jatkoi hän. "Koetin puhua

siitä miehelleni, mutta hän ei tahtonut kuulla. 'En saata ymmärtää,

minkätähden sinä et voi olla niinkuin muut ihmiset ovat', sanoi hän

-- ja hän toistaa minulle sitä aina. Ja mitä osaisin minä sanoa?"

"Miksi ette ehdottanut, että muut ihmiset olisivat sellaisia kuin

Te?" sanoi mies nauraen.

"En ollut kyllin viisas", sanoi hän pahoitellen. -- "Naisen on hyvin

vaikea olla, tiedättehän -- kun ei ole ketään, joka ymmärtäisi.

Kerran menin minä köyhäinlaitokselle katsomaan, minkä näköistä siellä

oli. Tiedättekö mitään köyhäinlaitoksista?"

"En mitään", sanoi Montague.

"Kas siellä on ihmisiä, jotka menevät elämään köyhien joukkoon, ja

koettavat heitä nostaa. Se vaatii kauheasti rohkeutta, luullakseni.

Minä annan heille silloin tällöin rahaa, mutta en ole koskaan varma,

saako se aikaan mitään hyvää. Vaikeus köyhäin suhteen näyttää minusta

olevan siinä, että heitä on niin _paljon_."

"Todella niitä on paljon", sanoi Montague ajatellen näkyä, minkä hän

oli nähnyt Oliverin Kilpa-ajovaunusta.

Mrs Winnie oli istuutunut tyynyjen peittämälle sohvalle, lähelle

hämärtyvään galleriaan johtavaa sisäänkäytävää. "En ole ollut siellä

vähään aikaan", jatkoi hän. "Olen löytänyt jotakin, joka mielestäni

enemmän soveltuu luonteelleni. Minulla on melkein taipumusta kaikkea

okkultista ja mystillistä kohtaan, pelkään. Oletteko koskaan kuullut

babisteista?"

"En", sanoi Montague.

"He ovat eräs uskonnollinen lahko -- Persiasta luullakseni -- ja

he saavat ihmiset ihastuksesta aivan suunniltaan. He ovat pappeja,

ymmärrättehän, ja he pitävät luentoja ja opettavat kaikellaista

sisäisestä jumaluudesta, jälleensyntymisestä, Karmasta ja kaikesta

sellaisesta. Uskotteko mitään noista asioista?"

"Enpä saata sanoa niitä tuntevani", sanoi hän.

"Se on hyvin kaunista ja ihmeellistä", lisäsi toinen.

"Se saa ihmisen käsittämään, kuinka hämmästyttävän salaperäinen on

elämä. He opettavat, kuinka koko Kaikkeus on yhtä, ja sielu on ainoa

todellisuus, ja siis ruumiilliset asiat eivät mitään merkitse. Jos

olisin babisti, niin luulisin voivani olla onnellinen, vaikka minun

olisi tehtävä työtä puuvillakutomossa."

Silloin nousi Mrs Winnie äkkiä ylös. "Te varmaankin mieluummin

katselisitte maalauksia", sanoi hän, ja painoi nappulaa, ja pehmeä

valovirta hyväili suuren kuvagallerian kaareutuvia holveja.

"Tämä on meidän suurin ylpeytemme elämässä" sanoi hän. "Mieheni

tarkotus on ollut saada yksi teos edustamaan kutakin maailman

suurimmista maalareista. Me hankimme heidän mestariteoksiaan, milloin

ikinä saimme. Tuolla nurkassa ylhäällä ovat vanhat mestarit --

oletteko ihastunut heitä katselemaan?"

Montague olisi mielellään katsellut niitä tarkoin, mutta hänestä

tuntui, että hän tekisi sen mieluummin joskus silloin, kun Mrs

Winnie ei ollut hänen sivullaan. Mrs Winnien oli varmaankin täytynyt

näyttää galleriaa tuon tuostakin; ja nyt hänen mielensä oli yhä

askartelemassa persialaisten yliaistillispappien parissa.

"Tuo pyhimyksen kuva on Botticellin", sanoi hän. "Ja tiedättekö,

tuo oranssin värinen viitta saa minut aina ajattelemaan Swamia. Se

on minun opettajani, nähkääs, Swami Babubanana. Ja hänellä on mitä

ihanimmat, sirot kädet, ja suuret, ruskeat silmät, niin lempeät

ja hyväntahtoiset -- totta tosiaan niinkuin gasellien silmät

maatilallamme etelässä!"

Näin tarinoi Mrs Winnie ja vaelsi kuvalta toiselle; mutta vanhojen,

vakavien mestarien sielut katsoivat äänettöminä alas häneen.

Kuudes luku.

Montaguen oli hänen räätälinsä nyt julistanut virallisesti

täydelliseksi; ja Réval lähetti kotia Alicen ensimäisen kävelypuvun,

huolellisen yksinkertaiseksi laitetun; mutta se sopi hänelle aivan

silmiinpistävän hyvin, ja maksoi senmukaisesti. Niin olivat he jo

seuraavana aamuna valmiit lähtemään Mrs Devonin kutsuihin.

Tietysti Montague oli kuullut Devonista, mutta häntä ei oltu vielä

vihitty kyllin syvälle salaisuuksiin, ymmärtääkseen, mitä merkitsi

tulla pyydetyksi heidän kutsuillansa. Mutta kun Oliver astui sisään,

vähän ennen puolta päivää, ja ryhtyi tutkimaan hänen pukuaan ja

laittamaan häntä kuntoon, ja vaati, että Alicen oli järjestettävä

uudelleen tukkansa, alkoi hän ymmärtää, että tämä oli erikoinen

tilaisuus. Oliver oli aivan kiihtynyt; ja kun he olivat jättäneet

hotellin, ja ajoivat pitkin katua, selitti hän heille, että heidän

tulevaisuutensa seuraelämässä riippuisi tämän vierailun tuloksista.

Tulla kutsutuksi Mrs Devonille, vastasi Amerikassa nähtävästi

eurooppalaista hovi-esittelyä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana

oli tämä ylhäinen nainen ollut metropoliksen seuraelämän eittämätön

valtijatar; ja jos hän ketä suosi, kutsuttiin hänet niihin joka vuosi

pidettäviin tanssiaisiin, jotka Mrs Devon pani toimeen tammikuussa,

ja sen jälkeen oli hänen asemansa ainaiseksi turvattu. Mrs Devonin

tanssijaiset muodostivat joka vuosi yhden seuraelämän suurista

tapahtumista; noin tuhatkunta kutsuttiin, kun taas kymmenentuhatta

tyytymätöntä kiristeli hampaitaan ulkonaisessa pimeydessä.

Kaikki tuo pani Alicen jännityksestä vapisemaan.

"Ajattele, jos emme miellytä häntä", sanoi hän.

Oliver vastasi hänelle, että heidän tiensä oli tehnyt sileäksi Reggie

Mann, joka oli yksi Mrs Devonin suosikeista.

Yli sata vuotta sitten oli Devonin suvun perustaja tullut

Ameriikkaan, ja sijoittanut säästönsä maatiluksiin Manhattan

saarella. Muut ihmiset olivat raataneet ja rakentaneet sinne

kaupungin, ja sukupolvi sukupolven jälkeen olivat Devonit

pitäneet yllä valtaansa ja koonneet korkoja, kunnes nyt heidän

omaisuutensa kohosi kahteen tai kolmeen miljaardiin markkaan.

He olivat Ameriikan vanhoista perheistä rikkaimpia ja kaikista

kuuluimpia; ja Mrs Devonissa, suvun vanhimmassa jäsenessä oli

keskittyneenä koko suvun mahtavuus ja valta. Hän vietti ylhäistä

ja tarkoin muodollista elämää, aivan kuin kuningatar; ei kukaan

nähnyt häntä koskaan muualla kuin korotetulla valtaistuimellaan,

ja hän kantoi jalokiviään aamiaisateriallaankin. Hän oli ihmisten

kohtalon tuomari seuraelämässä, ja aallonmurtaja, jota vastaan

uusien rikkauksien laineet löivät turhaan. Reggie Mann kertoi

ihmeellisiä juttuja hänen suunnattoman postinsa sisällystä --

mahtavien, rikkaiden miesten leskistä ja tyttäristä, jotka juoksivat

hänen jalkoihinsa ja kerjäsivät ilettävästi hänen suosiotaan --

jotka asettuivat kuukausimääriksi hänen taloonsa, juonittelivat ja

vehkeilivät, pysyäkseen hänen läheisyydessään ja vieläpä ostivat

hänen palvelijainsa suosion! Jos Reggietä saattoi uskoa, oli käyty

suuria rahallisia taisteluita, ja maailman puutavaramarkkinat

olivat useamman kuin kerran joutuneet näiden seuraelämätaistelujen

kautta järkkymään; ja varakkaat ja kauniit naiset olivat tarjonneet

itseään myytäviksi tuosta etuoikeudesta, joka heille niin mielellään

sallittiin.

He saapuivat vanhan, arvokkaan yksityisrakennuksen luo ja soittivat

kelloa; juhlallinen hovimestari johti heidät komeata rappukäytävää

myöten ensimäiseen vastaanottohuoneeseen ja he jäivät sinne

odottamaan. Noin viiden minuutin kuluttua astui hän sisälle, työnsi

ovet auki, ja he nousivat seisomaan ja näkivät vanhan, ryppyisen

naisen, joka näytti melkein kahdeksankymmenen vuotiaalta, istuessaan

timanttien peittämänä jonkinlaisella valtaistuimella. He lähestyivät

ja Oliver esitteli heidät. Vanha nainen ojensi heille elottoman

kätensä; sitten istuivat he.

Mrs Devon teki heille muutamia kysymyksiä, kuinka paljon he olivat

nähneet New-Yorkia, ja mitä he siitä pitivät ja ketä he olivat

tavanneet; mutta melkein koko aikana hän tuskin kiinnitti heihin

huomiotaan, ja jätti Oliverin asiaksi hoitaa keskustelua. Montague

istui, tuntien itsensä hämmentyneeksi ja noloksi, ja hän ihmetteli

syvällä itsessään, oliko se todella Ameriikka, missä tämä kaikki

tapahtui.

"Katsokaas", selitti Oliver heille, kun he istuivat uudelleen

vaunussaan, "hänen terveytensä horjuu, ja hänelle on todella

suorastaan vaikeata ottaa vastaan."

"Olen iloinen, ettei minun tarvitse käydä siellä useammin kuin

kerran", lisäsi Alice. "Milloin saamme tietää tuomion?"

"Kun saat kortin, johon on merkitty, 'Mrs Devon kotona'", sanoi

Oliver. Ja hän rupesi heille kertomaan sodasta, joka kauan

sitten oli järisyttänyt seuraelämää, kun tuo mahtava nainen oli

vaatinut itselleen oikeutta olla "Mrs. Devon", ja ainoa "Mrs

Devon." Hän kertoi myöskin heille ihmeellisestä posliinisesta

päivälliskalustosta, joka oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta

markkaa, ja oli yhtä hauras kuin kolibrin siipi. Jokaisessa

kappaleessa oli hänen vaakunakoristeensa, ja hänellä oli erikoinen

asiantuntija, joka valvoi pesemistä ja niiden järjestämistä -- ei

koskaan sallittu minkään jokapäiväisen käden niitä koskettaa. Vielä

kertoi hän heille, kuinka Mrs Devonin taloudenhoitaja oli saanut

kauan aikaa tapella, koettaessaan opettaa tyttöjä järjestämään

suurten vastaanottohuoneiden sisustuksen aivan sillä tavalla kuin

rouva oli määrännyt; viimein oli otettu täydellinen valokuvasarja,

joten tytöt saattoivat tehdä työnsä kuvien jälkeen.

Alice meni takaisin hotelliin, sillä Mrs Robbie Walling aikoi kutsua

ja viedä hänet kotiaan aamiaiselle; Montague ja hänen veljensä

ajoivat läpi katujen Reggie Mannin asuntoon, kertoakseen hänelle

käynnistään.

Reggie otti heidät vastaan silkkisissä, mustissa alushousuissaan,

jotka olivat koristellut rimpsuilla ja kaariompeleilla, ja silkillä

koristelluissa tohveleissa, joihin oli kiinnitetty helmiä -- ne

oli hänelle lahjottanut eräs naisihailijatar. Montague huomasi

kauhukseen, että pienellä miehellä oli kultainen rannerengas

käsivarressaan! Hän selitti olleensa edellisenä iltana johtamassa

katrillia -- taikka paremmin, tänä aamuna; hän oli tullut kotiin

kello viiden aikaan. Hän näytti aivan valkoiselta ja väsyneeltä, ja

pöydällä oli hänen aamiaisensa jätteet, suudaa ja paloviinaa.

"Näittekö vanhan tytön?" kysyi hän. "Ja kuinka hän jaksaa?"

"Hän on reipas", sanoi Oliver.

"Minulla oli vietävänmoinen työ saada teitä pääsemään", sanoi toinen.

"Se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi."

"Teidän tulee suoda anteeksi", lisäsi Reggie, "jos minä laitan itseni

kuntoon. Minulla on kohtaus." Ja hän kääntyi toalettipöytäänsä

päin, jonka peitti täydellinen rintama hajuvesipulloja ja

koristelutarpeita, ja alkoi aivan kylmäverisesti maalata kasvojaan.

Sillä aikaa hänen kamaripalvelijansa liukui äänettömänä,

edestakaisin, laittaen kuntoon hänen iltapukuaan; ja Montague,

istuen välinpitämättömänä, seurasi silmillään pikkumiehen liikkeitä.

Joku korutavarakauppias olisi saattanut hyvän aikaa pitää puotiaan

auki Reggien varastojen sisällöllä. Hänen vaatteensa säilytettiin

huoneessa, joka oli toalettihuoneen yhteydessä; Montague, joka istui

lähellä ovea, saattoi nähdä ruusupuiset kammiot, joista kukin oli

omistettu eri vaatekappaleille -- siellä oli kaiken värisiä paitoja,

jotka oli tehty mitä erilaisimmista kankaista, ja ripustettu sileille

puutelineille. Siellä oli kaappi, joka oli täynnä hyllyjä ja laitettu

aivankuin pieneksi kenkävarastoksi -- ja siellä näkyi korkeita

ja matalia kenkiä, mustia, ruskeita ja valkeita, ja kaikki oli

pingotettu lesteihin, jotta niiden ulkomuoto säilyisi täydellisenä.

Nämä kaikki kengät oli tehty Reggien tilauksen ja määräyksen mukaan,

ja neljä viisi kertaa vuodessa tapahtui perinpohjainen tarkastus;

silloin ne jotka olivat joutuneet pois muodista, joutuivat hänen

"miehensä" saaliiksi. Eräässä kammiossa oli kassakaappi, jossa

Reggien jalokivet säilytettiin.

Pukuhuone oli sisustettu naisen salonkihuoneen malliin ja kalusto

oli peitetty hienon hienoilla silkkikoristeilla, ja vuoteen edessä

riippuva verho oli samallaista silkkikangasta. Keskellä huonetta

olevalla pöydällä seisoi suunnaton ruusukimppu, ja ruusujen tuoksu

levisi raskaana huoneessa.

Kamaripalvelija seisoi odottaen, ja pitäen kädessään

kaulaliinatelinettä, josta Reggie valitsi huolellisesti yhden, joka

sopi hänen paitaansa. "Aiotteko ottaa Alicen kanssanne Havensille?"

kysäsi hän, ja jatkoi, "Te saatte siellä tavata Vivie Pattonin --

hänellä on ollut toinen rajuilma kotonaan."

"Ei suinkaan se ole totta!" huudahti Oliver.

"On", sanoi toinen. "Frank vartioi häntä koko yön, ja itki ja repi

tukkaansa ja vannoi tappavansa kreivin. Vivie käski hänen mennä

helvettiin."

"Hyvä Jumala!" sanoi Oliver. "Kuka kertoi sen sinulle?"

"Uskollinen Alphonse", sanoi Reggie nyökäten kamaripalvelijaansa.

"Vivien kamarineitsyt kertoi hänelle. Ja Frank vannoo, että hän vetää

oikeuteen -- odottelin jo puoliksi saavani nähdä jotakin tämän aamun

sanomalehdissä."

"Tapasin eilen Vivien kadulla", sanoi Oliver. "Hän näytti yhtä

veitikkamaiselta kuin ennenkin."

Reggie kohautti olkapäitään. "Oletteko nähneet tämän viikon lehteä?"

kysyi hän. "Ne ovat saaneet yhden uuden Ysabelin salatuista runoista

siihen." -- Ja hän kääntyi Montagueen, selittäen että "Ysabel" oli

erään nuoren alottelijattaren salanimi, joka oli joutunut Baudelairen

ja Wilden lumoihin, ja oli julaissut runokokoelman, joka oli

täynnä sellaista hurjaa rakkautta, että hänen vanhempansa ostivat

satumaisilla hinnoilla jo laajalle levinneitä kappaleita.

Sitten kääntyi keskustelu hevosnäyttelyyn, ja he juttelivat kauan

siitä, mitä väriä kukin kantaisi. Viimein Oliver nousi ja sanoi,

että heidän tulisi saada jotakin haukata ennenkuin he läksisivät

Havensille. "Teillä on kylliksi aikaa", sanoi Reggie. "Olisin itsekin

mennyt, mutta lupasin jäädä pois ja auttaa Mrs de Graffenriediä

laittamaan päivällissuunnitelmaa. Näkemiin!"

Montague ei ollut kuullut mitään käynnistä Haverisilla; mutta nyt

heidän vieriessään alas katua selitti Oliver heille, että he tulivat

viettämään loppuviikon Havensin linnassa. Pieni joukkue aikoi lähteä

sinne tänään, perjantai-iltapäivällä, ja he löytäisivät yhden

Havensin yksityisvaunuista odottamassa. Sillä välin ei heillä ollut

mitään tekemistä, sillä kamaripalvelijat kyllä valvoisivat heidän

pakkauksensa ja Alice kamarineitsyeineen tapaisi heidät asemalla.

"Havensin linna on yksi tämän maan nähtävyyksistä", lisäsi Oliver.

"Tällä kertaa saat nähdä jotakin todellista." Ja aamiaista syödessä

jatkoi hän tarinaa, huvittaen veljeään yksityiskohdilla linnan ja

sen omistajain suhteen. John oli perinyt suurimman osan Havensin

suunnattomista rikkauksista ja hän liittyi nyt isänsä seuraajana

teräs trustiin. Eräänä päivänä joku noista suurista miehistä varmaan

tyhjentäisi hänet puti puhtaaksi; sillä välin huvittelee hän itseään

pitämällä melua trustin hallinnon mitättömistä pikkuasioista.

Mrs Havens oli ihastunut maaseutuelämään, ja he rakensivat tämän

suunnattoman palatsin Connecticutin kukkuloille, ja hän kirjottelee

värssyjä, joissa hän kuvailee itseään yksinkertaiseksi paimentytöksi

-- ja kaikkea tuollaista roskaa. Mutta ei kukaan siitä välitä, sillä

paikka on suuremmoinen, ja siellä on aina niin paljon tekemistä.

Heillä oli esimerkiksi neljä- tai viisikymmentä pooloponia, ja joka

kevät oli seutu täynnä pooloa pelaavia miehiä.

Asemalla näkivät he Charlie Carterin suuressa, punaisessa

matkailuvaunussaan. "Oletteko matkalla Havensiin?" sanoi hän.

"Sanokaa siellä, että me aiomme matkalla pistäytyä Chaunceyssä."

"Se on Chauncey Venable, Majurin serkku", sanoi Oliver ajaessaan

asemalle. "Chauncey-parka -- hän on maanpaossa!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Montague.

"No, hän ei uskalla tulla New-Yorkiin", sanoi toinen. "Etkö ole

lukenut siitä sanomalehdissä? Hän hävisi eräänä yönä pelipaikassa

lähes miljoonan, ja piirilakimies koettaa saada häntä kiinni."

"Tahtooko hän saada hänet vankeuteen?" kysyi Montague.

"Havensin, ei!" sanoi Oliver. "Panna joku Venable vankeuteen? Hän

tarvitsee häntä todistajaksi pelaajaa vastaan; ja Chauncey-parka

pakenee hänen edessään ympäri maata ja piileksii ystäviensä luona, ja

valittaa, sillä hän ei voi nyt olla läsnä hevosnäyttelyssä."

He astuivat palatsimaisen komeaan yksityisvaunuun, ja heidät

esitettiin toisille vieraille. Niiden joukossa oli Majuri Venable; ja

kun Montague vaipui tutkimaan erään fantastisilla kansilla varustetun

aikakauslehden uutta painosta, joka sisälsi eroottisen "Ysabelin"

runon, jaaritteli hänen veljensä Majurin kanssa. Jälkimmäinen oli

suorastaan ihastunut suureen, kauniiseen muukalaiseen, jolle kaikki

kaupungissa oli niin uutta ja mieltäkiinnittävää.

"Sano minulle, mitä tuumasit Lumipalatsista", sanoi hän. "Luulenpa,

että Mrs Winnie on aivan vimmoissaan sinun päällesi. Saat nähdä,

että hän on vaarallinen, poikani -- hän panee sinut vielä maksamaan

päivällisistäsi, ennenkuin pääset irti!"

Kun juna oli lähtenyt, ympäröi Majuri itsensä apollinariksella ja

skotlantilaisella viinillä, ja ryhtyi sitten huvittamaan itseään.

"Näittekö 'humalaista vohlaa' laudalla?" kysyi hän. (Siten

kutsuu meidän kohtuudenpitävä piirilakimiehemme minun siivoa

esikoisperijääni). "Te olette tapaava hänet linnassa -- Havensit ovat

hyviä hänelle. He tietävät, miltä se tuntuu, arvaan minä; kun hän

oli vielä pojannallikka, sai hänen merirosvomainen setänsä tapella

Jerseyssä kuusi kuukautta heitä vastaan, välttääkseen lain ankaraa

kouraa."

"Ettekö ole siitä kuullut?" jatkoi Majuri, imeksien juomaansa. "_Sic

transit gloria mundi!_ [Niin katoaa maailman kunnia! Suom.] Se

tapahtui silloin, kun suuri kapteeni Kidd Havens kasasi miljoonia,

joita hänen jälkeläisensä tuhlaavat sellaisella hurmaavalla

_insouciancella_. Hän ryösti paljaaksi erään virran äyränteet, ja

Wallingien varsinainen kantaisä koetti ostaa häneltä pois sitä

oikeutta, mutta Havens uitti suunnattoman määrän uusia tukkeja yöllä,

rehellisesti vasten oikeuden määräystä, ja meni matkoihinsa melkein

kaikkine rahoineen. Se kuulostaa aivan ooperamaisen koomilliselta

-- he pitivät säännöllistä, aseellista leiriä virralla lähes kuusi

kuukautta -- kunnes kapteeni Kidd matkusti parin miljoonan markan

arvoinen setelipinkka laukussaan Albaniaan, ja sai lakialaativan

tuomiokunnan laillistuttamaan menettelynsä. Tämä oli juuri sodan

jälkeen, niinkuin tiedätte, mutta minä muistan sen aivankuin se olisi

tapahtunut eilessä päivänä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku

ei olisi siitä kuullut."

"Olen kuullut Havenseista ainoastaan ylimalkaisesti", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Majuri. "Mutta minä tunnen heidät yksityiskohtaisesti,

sillä minä olen hoitanut muutamia niistä tukkivarastoista

kaikkina näinä vuosina, eikä koskaan sen jälkeen ole maksettu

mitään voitto-osuuksia. Se ja käsitykseni Johnin ylellisestä

vieraanvaraisuudesta pyrkivät ajatuksissani liittymään toisiinsa."

Majuri johdatti Montaguen mieleen kertomuksen roomalaisesta

keisarista, joka huomautti, että rahalla ei ollut mitään hajua.

"Ehkei ole", sanoi Majuri. "Mutta olkoon miten tahansa, jos olisit

taikauskoinen, saattaisit tehdä mitä tahansa päätelmiä Havensin

onnesta. Ottakaa tuo tyttöraukka, joka nai Paroonin."

Ja Majuri alkoi kuvailla tuon kuuluisan kansainvälisen ystävyysliiton

julkaisemista, joka monta vuotta sitten oli liikuttanut ihmisten

mieliä kummallakin mannermaalla. Koko ylhäisö oli ollut läsnä

loistavissa häissä, ja arkkipiispa oli toimittanut juhlamenot, ja

sanomalehdet olivat omistaneet palstamääriä pukujen, jalokivien,

lahjojen ja kaiken muun juhlallisuuksien prameuden kuvailemiseen. Ja

Parooni oli rappeutunut pikku-raukka, joka potki ja löi vaimoaan,

ja rehenteli hänen kasvojensa edessä, ja kulutti kuusikymmentä

miljoonaa markkaa hänen rahoistaan parissa vuodessa. Ajatus tuskin

saattoi seurata tämän melkein mielipuolen olennon juominkeja -- hän

oli tuhlannut miljoonan markkaa yksissä pidoissa, ja uhrannut puolta

vertaa enemmän kilpikonnanluiseen vaatesäiliöön, jossa Ludvig XVI oli

pitänyt vaatteitaan! Hän oli hankkinut timanttisen kaulakoristeen

vaimolleen, ja ottanut kaksi sen neljästä timanttirivistä pois,

ennenkuin lahjoitti sen hänelle. Hän oli maksanut viisisataatuhatta

markkaa vuodessa eräälle ratsastajalle, jota pariisilaiset ihaili,

ja kokonaisen omaisuuden muutamasta palatsista Veronassa, jonka

hän oli heti revittänyt maahan muutamien paneelimaalausten takia.

Majuri kertoi eräästä ulkoilmajuhlasta, jonka hän äkkinäisestä

mielijuohteesta oli pannut toimeen: kymmenentuhatta venetsialaista

lyhtyä, kymmenentuhatta metriä mattoa; kolmetuhatta kullattua tuolia,

ja pari kolmesataa tarjoilijaa ihastuttavissa puvuissa; kaksi

palatsia rakennettuna veden päälle, merihevosineen ja delfiineineen,

ja puoli tusinaa orkestereja ja useita satoja kuorotyttöjä suuresta

oopperasta! Ja välillä kaikellaisia seikkailuja, hän osti paikan

edustajakamarissa, puhui ja taisteli kaksintaisteluja Pyhän

Katoolilaisen Kirkon puolesta -- ja kirjotti artikkeleita Ameriikan

keltaisiin sanomalehtiin. "Ja sellainen on minun menetettyjen

voitto-osuuksieni kohtalo!" valitti Majuri.

Asemalla oli joukkuetta vastassa useita automobiileja, ja he ajaa

viilsivät pitkin leveää tietä läpi laakson, sivuuttivat pienen järven

ja niin olivat he Havensin linnan kaduilla.

Se oli suuremmoinen rakennus, parisen sataa jalkaa korkea. Ensin

astuttiin suureen saliin, joka oli noin viisikymmentä jalkaa

leveä, ja siinä oli suuri takka ja marmorista ja pronssista tehdyt

rappuset, ja huonekalusto kullatusta puusta ja tulipunaisesta

sametista, ja jättiläismäinen maalaus, joka peitti kolme seinää,

ja kuvasi Perun valloitusta. Jokainen huone oli kalustettu eri

ajanjaksojen tyyliin -- yksi Ludvig IV:nen, yksi Ludvig V:nen, yksi

Marie Antoinetten, ja niin edespäin. Siellä oli vastaanottohuone

ja kuninkaallinen musiikkisali; päivällishuone gregoorialaiseen

tyyliin, ja biljaardihuone samoin englantilaiseen malliin, korkealle

ulottuvine laudoituksineen ja paljaine paneeleineen; ja kirjasto, ja

aamuhuone ja kasvihuone. Yläkerrassa, huoneryhmän keskustassa oli

kuninkaallinen vuode ja makuusija, jonka yksin huhuttiin maksaneen

satakaksikymmentäviisituhatta markkaa; ja jonkinlaisen käsityksen

tämän palatsin häikäisevästä ylellisyydestä voi saada, kun sai

tietää, että huonekaluja peittävän kultauksen alla oli harvinaista ja

kallista tsherkessiläistä pähkinäpuuta.

Kaikki tämä oli kaunista. Mutta se, mikä veti ihmisiä Havensin

linnaan, oli kasino -- niin oli Majuri huomauttanut. Se oli

oikeastaan yksityinen urheiluklubi, ja heillä oli karvarinparkkinen

kilpa-ajorata, jonka pinta-ala oli yhtä suuri kuin Madison Square

Gardenin hippodroomin, ja siinä oli taivaansininen katto ja

kolme- tai neljäkymmentä kaarilamppua yöllisiä leikkejä varten. Siellä

oli keiliratoja, biljaardi- ja lepohuoneita, pallo-, tennis- ja

rakettikenttiä, täydellinen voimistelusali, ampumagalleria, ja

uima-allas turkkilaisine ja venäläisine kylpyineen. Tässä kasinossa

yksin oli huoneita neljällekymmenelle vieraalle.

Sellainen oli Havensin linna; se oli maksanut viisitoista tai

kaksikymmentä miljoonaa markkaa, ja kaksitoista jalkaa korkean muurin

sisäpuolella, joka ympäröi sen pinta-alaa, eli kaksi maailmaan

väsynyttä ihmistä, jotka eivät pelänneet mitään muuta niin paljon

kuin yksinjäämistä. Siellä oli aina vieraita, ja erikoisissa

tilaisuuksissa saattoi olla kolme tai neljä joukkuetta. He ajella

huristivat ympäri maatilaa automobiileillaan; he ratsastivat ja

ajelivat; he leikkivät sisä- ja ulkoilmaleikkejä, tai pelasivat, tai

vetelehtivät tyhjäntoimittajina ja lörpöttelivät, taikka vaeltelivat

ympäri oman makunsa mukaan. Kun tuli johonkin näistä paikoista, oli

se samaa kuin olisi pysähtynyt hotelliin, mutta seura oli täällä vain

valittua, ja sen sijaan että olisit ainoastaan maksanut laskun, sait

antaa lähtiessäsi palvelijoille sata tai puolitoistasataa markkaa.

Havensin linna oli suuri huvittelupalatsi, jossa kauniit ja

komeannäköiset miehet ja naiset yhdessä toimeenpanivat mitä

moninaisimpia, kauniita ja miellyttäviä leikkejä. Iltasin roihusivat

suuret halot salin takassa, ja saatettiin panna toimeen vaatimattomat

tanssit -- musiikkia oli siellä aina saatavilla. Silloin tällöin oli

heillä juhlalliset tanssiaiset, joissa vilisi rikkaita pukuja ja

säihkyviä jalokiviä, ja ympäristö hehkui yhtenä valomerenä lyhtyjen

valossa; täydellinen orkesteri soitteli säveleitään, ja erikoiset

junat kuljettivat vieraita kaupungista. Taikka sitten tuotiin koko

näyttelijäseurue esittämään näytäntöä teatterissa; tai kuunneltiin

viisunlaulajia, tai katseltiin temppujentekijäjoukkuetta, tai

opetettujen eläinten näyttelyä. Taikka sitten saattoi olla joku suuri

pianisti, povari, tai transsimediumi. Kuka tahansa, joka toi sinne

uutta, väreilevää elämää, oli sinne tervetullut -- se ei merkinnyt

mitään, vaikka maksu olisi ollut useita satoja markkoja minuutilta.

Montague pudisti isäntänsä ja emäntänsä ja muutamien muiden käsiä;

niiden joukossa oli Billy Price, joka heti kutsui hänet luokseen

ja vei hänet ulos ampumagallerialle. Montague otti kiväärin, ja

tyydytti Billyn ihastusta näyttämällä hänelle taitoaan. Sen huomasi

myöskin Siegfried Harvey, joka oli kuuluisa halkimetsien-ratsastaja

ja "poolomies." Harveyn isä omisti kuparikaivoskentän, ja oli

antanut pojalleen nimen yhden kilpajuoksuansa jälkeen; hän oli

suuri, leveäolkainen nuorukainen, jokaisen suosikki; ja huomatessaan

seuraavana aamuna, että Montague istui hevosen selässä aivankuin

olisi siihen syntynyt, pyysi hän häntä tulemaan maatilalleen Long

Islandiin, katsomaan vähän ketunjahtia.

Pukeuduttuaan päivällispukuunsa tuli Montague alakertaan, ja kohtasi

Betty Wymanin, joka seisoi loistavana niinkuin aamuruskon haltijatar

oransin värisellä pilvellä. Hän esitti Montaguelle Mrs Vivie

Pattonin, joka oli pitkä, solakka ja hurmaava, ja sama, joka oli

käskenyt miehensä mennä helvettiin. Mrs Viviellä oli mustat silmät

jotka vilkkuivat ja säteilivät, ja hän oli vetreän elinvoimaisuuden

lämmin tulivuori, joka oli aina purkautumistilassa. Montague aprikoi,

olisiko Mrs Vivie jutellut hänen kanssaan niin iloisesti, jos olisi

tietänyt, mitä hän oli kuullut hänen perheselkkauksistaan.

Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen

noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja

Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä

ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta

skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa

hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot

säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.

Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen

ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen

tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet

musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli

viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia"

-- sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille

kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän

ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiin _concertoksi_, ja se tuntui

olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa

voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen

suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin

omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli

tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne

jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.

Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän

silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko

suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen,

missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli

käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu,

pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia

nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota

he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä,

-- mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä

jännitystä.

Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos

automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia

Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa

hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää,

pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski

oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle

kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.

Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti

hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia

summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot

eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa

avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin

kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä

täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka

olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä

italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien

ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle;

sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli

pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia

puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta,

ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja

kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.

Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen

rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri.

Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä,

ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja

koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita

-- karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa.

Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset

kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja

tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.

Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa.

Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren

tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan

kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä.

Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen

marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla,

jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa.

Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli.

Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi

maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli

Dianan kuvapatsas.

"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.

"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko

koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"

"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha

isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli

kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin

omallatunnollaan."

He kulkivat pois; ja Majurin lörpöttelyn salvat aukenivat.

New Yorkissa oli vanha kauppias, joka oli ollut Havensin

yksityissihteeri. Ja Havens pelkäsi aina hirveästi joutuvansa

salamurhan esineeksi, ja siksi joka kerta kun he matkustivat

ulkomaille, vaihtoivat hän ja sihteeri asemaa. "Tuo vanha mies on

suuri ja kunnioitusta herättävä", sanoi Majuri, "ja hullunkurista

on kuulla hänen kertovan, kuinka hänellä oli tapana ottaa vastaan

kävijöitä ja kuinka ihmisjoukot häneen tuijottivat, sillä aikaa kun

Havens, joka oli pieni ja mitättömän näköinen, oli olevinaan hyvin

asiaan kuuluva. Ja sitten eräänä päivänä tuli muuan hyvin villin

näköinen olento Havensin toimistoon, ja alkoi repiä kääreitä yhden

paketin ympäriltä, joka loisti aivankuin metalli, -- ja nopeaan

kuin salama heittäytyivät hän ja Havens laattialle kasvoilleen.

Sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoivat he ylös, ja

näkivät hämmästyneen vieraan katselevan heitä kaidepuun yli. Hänellä

oli kuparista tehty patenttikirnu, jonka hän oli antanut Havensin

myytäväksi!"