Jyväskylässä,
K.-S. Työväen sanomalehtiosuuskunta I.L. kustantama,
1911.
_Omistettu Maksim Gorjkille_.
Ensimäinen luku.
"_Palaa_ kello puoli yhdeltätoista", sanoi kenraali voimavaunujen
kuljettajalle. Senjälkeen molemmat vaunuissa kulkeneet miehet
astuivat hotellin käytävä-ovesta sisään.
Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynä
hänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipa
voinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeus
vaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannut
marmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, -- hän muisteli
vaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon oli
häneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanut
nähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli ollut
hänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitellut
tämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivät
kaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.
Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiin
univormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hän
Montaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivat
hississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivat
siellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset.
Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hän
jatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague,
tämä on majuuri Thorne."
Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "Kenraali
Montaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisen
kättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"
Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenen
ikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuin
päinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksi
sellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli.
Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuuri
kohteli häntä poikana tänä iltana, -- hän tunsi itsensä pieneksi, kun
joku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.
"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuri
äkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."
Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksi
gentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaa
kun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.
Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellut
miehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoi
majuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuun
iltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloin
Montaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanut
tehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka oli
hirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtui
sinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui Stonevall
Jacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinut
noita osastoja seisauttaa, -- mutta oli pakko saada ne seisahtumaan
voidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurin
ratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- ja
ratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, -- hevoset
ja miehet ihan sinkoilivat palasiksi; ja majuurin hevonen, alaleuka
rikkiammuttuna, oli pillaantunut ja jättänyt isäntänsä riippumaan
edellämainittuun viiniköynnökseen. Irtauduttuaan nähtiin majuuri
tantereella, missä villiintyneet hevoset ja tuskasta mielipuolet
ihmiset raivosivat kuulasateessa ja karteessien räjähtäessä.
Tässä helvetillisessä mylläkässä oli näppärä majuuri heittäytynyt
irtonaisen hevosen selkään ja saapunut hajalleen sirotetun
komentokuntansa jäännösten luo, pitäen puoliaan, siksi kunnes apu
saapui, -- ja vielä jaksaen ottaa osaa taisteluun koko iltapäivän
ja hämärän ajan aina myöhään yöhön saakka, kestäen hyökkäyksiä
hyökkäyksien jälkeen. -- Ja nyt ei voinut uskoa näkemiään, kun
katseli tuota tärkeännäköistä punanenäistä äijänkääkkää, joka olisi
muka tehnyt tuon ihmeellisen voimatyön.
Kun Montague otti kätensä majurin kädestä sanoen hänelle, miten
hauskaa oli tavata hänet, etsivät majuurin silmät jotain henkilöä
huoneessa ja hän huusi äkkinäisesti: "Eversti Anderson! Eversti
Anderson!"
Tuo oli siis sankarimainen Jack Anderson! "Saarnaaja" Anderson,
joksi häntä kutsuttiin miesten kesken, siksi että hän aina rukoili
ennenkuin mihinkään tekoon ryhtyi. Joka aterian edellä hän rukoili
-- hän piti hartaushetkiä illalla -- huhuttiinpa, että hän rukoili
silloinkin, kun hänen väkensä nukkui. Harjoitettuaan jumalallisella
taitavuudella rykmenttiään kolme vuotta, teki hän siitä valiojoukon,
jonka kanssa hän taisteli rintamassa Cold Harborissa, -- jonka nimi
herättää kauhua! Kun viholliset olivat syöksähtäneet ulkopuolelle
varustuksiaan, karkoittaen pakosalle koko eturintaman, niin everstin
patteri oli seisonut paikallaan kuin myrskyvän valtameren aallokossa
niemeke, ahdistettuna kahdelta puolelta; koko se puolentunnin ajan,
joka kului ennenkuin jalkaväki saapui avuksi, oli eversti ratsastanut
tyynenä joukkojensa edessä kehoittaen miehiään taisteluun ja huutaen:
"Antakaa takaisin pojat -- antakaa takaisin!" Nyt everstin käsi
vapisi, kun hän kurotti sen Montaguelle ja hänen äänensä oli murtunut
ja rämisevä, kun hän lausui ilonsa siitä, että sai nähdä kenraali
Montaguen pojan.
"Miksi emme ole saaneet nähdä teitä ennen", kysyi majuri Thorne.
Montague vastasi, että hän oli elänyt nuoruutensa Mississipissä,
-- sillä hänen isänsä oli mennyt naimisiin Etelä-valtiossa sodan
jälkeen. Joka vuosi oli isä kyllä käynyt New-Yorkissa ottaakseen osaa
Uskollisen Legionan kokoukseen; mutta jonkun täytyi jäädä kotiin
äidin kanssa, selitti Montague.
Huoneessa oli noin satakunta miestä ja Montagueta kuljetettiin
ryhmästä ryhmään. Moni läsnäolijoista oli tuntenut hänen isänsä
oikein läheisesti. Montaguesta ne tuntuivat noloilta, kun tapasi
ne näin kasvot kasvoja vastaan, nähden ne vanhoina ja heikkoina,
harmaapäisinä ja avuttomina. Montaguen muistossa ne olivat nuoria,
sankarimaisia, yliluonnollisia ja valtaavia, aivan varjeltuina ajan
hampaalta.
Maalaiselämä oli ollut yksinäistä varsinkin Etelä-valtion miehelle,
joka oli taistellut vapautussodan armeijassa. Kenraali Montague
oli ollut hiljainen mies, hänen suurin ilonsa oli ollut se, että
piti molemmat poikansa polvellaan ja kertoi taisteluistaan. Hän oli
ostanut kaiken kirjallisuuden, joka koski vapautussodan armeijan sitä
osaa, jota hän oli komentanut -- ja Allan oli pengonnut koko tämän
kirjaston, niin pian kuin vaan osasi lukea. Allan oli suoraansanoen
kasvanut taisteluiden keskellä -- tuntikaupalla hän istui kiintyneenä
paksuun kuvitettuun kirjaan, kunnes joku kutsui hänet pois. Hän
tutki sotakarttoja ja taistelurintamia, kunnes kaikki ihan eli
hänen silmiensä edessä; hän tunsi Potomac-armeijan joka prigaatin
ja osaston, hän tunsi päälliköitten nimet, heidän kasvonpiirteensä
ja toimintansa, niin että ne ihan liikkuivat ja puhuivat hänen
mielestään. Jo heidän nimensä sointu sai hänet intoilemaan. -- Nyt
hän näki ne miehet, menneitten aikojen muistot kasaantuivat kuin
vyöry. Ei voinut siksi ihmetellä, että hän tunsi itsensä hiukan
hämmentyneeksi, niin ett'ei löytänyt sanoja vastaukseksi, kun häntä
puhuteltiin.
Mutta sitten sattui tapaus, joka sai hänet heräämään huumeestaan.
"Tuossa on tuomari Ellis", sanoi kenraali.
Tuomari Ellis! Ellisin maine tietorikkaana ja kaunopuheliaana miehenä
oli levinnyt aina Mississippiin asti, -- ei löytynyt sitä kolkkaa
Ameriikassa, jossa ei tunnettu tuomari Eilisin kaunopuheliaisuutta.
"Koeta päästä hänen suosioonsa!" oli Montaguen veli, Oliver sanonut
naurusuin kuulleessaan, että tuomari halusi päästä Montaguen
tuttavuuteen. -- "Koeta päästä hänen suosioonsa, -- sinulla on oleva
hänestä hyötyä."
Helppoa oli päästä sellaisen miehen suosioon, joka näytti niin
lempeältä kuin tuomari Ellis: Hän seisoi ovella, mallikelpoisesti
puettuna kuin gentleman, ystävällisen näköisenä, pistäen silmiin
tässä univormu-ympäristössä siviilipuvullaan. Tuomari oli ryhdikäs
ja herttaisen-näköisen mies. Hänellä oli mustanruskeat viikset
ja hän hymyili säteilevänä. "Kenraali Montaguen poika!" huudahti
hän pudistaen tuon nuoren miehen kättä. "Olen, -- kovin iloinen!
Miks'emme ole saaneet nähdä teitä ennen?!"
Montague selitti olleensa New-Yorkissa vain kuusi tuntia. Arvaan sen!
sanoi tuomari. "Aiotteko viipyä täällä kauankin?"
"Aion asettua tänne olemaan", vastasi Montague.
"Mainiota", sanoi toinen ystävällisesti. "Sitten saamme tavata teidät
useammin. Aiotteko harjoittaa jotain liikettä?"
"Olen lakimies", sanoi Montague "Aion antautua asianajotoimeen."
Tuomari oli nopealla katseellaan mittaillut edessään seisovaa pitkää,
kaunista miestä, jolla oli sysimusta tukka ja vakavat kasvonpiirteet.
"Teidän tulee antaa meidän koettaa taitonne", sanoi hän; ja sitten
kun toiset lähestyivät heitä ja hän oli pakotettu jatkamaan
matkaansa, laski hän mielistellen kätensä Montaguen käsivarrelle ja
kuiskasi viekkaasti hymyillen, "Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin."
Montague tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Hän ei ollut mielellään
ottanut vastaan veljensä viittausta, sillä hänessä ei ollut ollenkaan
ovelaa viekkautta; mutta hän tahtoi tehdä työtä ja onnistua ja
hän tiesi, että tuomari Ellis'in kaltaisen miehen suosio tulisi
merkitsemään hänelle paljon. Sillä tuomari Ellis oli New-Yorkin
valtiollisen ja liikemiesylimystön epäjumala ja hänen kosketuksestaan
avautuivat onnettaren portit.
Muutamassa huoneessa oli lukuisia tuolirivejä ja sinne oli
kokoontunut kaksi- tai kolmesataa miestä. Tuolla oli nurkassa
taisteluliput, joiden jokaisen ympäri liittyi oma traagillinen
historiansa sellaisen mielessä, joka niitä ymmärsi, niinkuin
Montague. Hänen katseensa harhaili yhdestä toiseen, sillä aikaa
kun kirjuri luki kokousten ilmotuksia ja muita tavanmukaisia
tiedonantoja. Sitte hän rupesi tarkastamaan huoneessa olevaa joukkoa.
Siellä oli yksikätisiä ja yksijalkaisia miehiä, siellä oli tutiseva,
yhdeksänkymmenvuotias sotilasvanhus, joka oli umpisokea ja jota
ystävät taluttivat. "Uskollinen legioona" oli kokoonpantu upseereista
ja siksi olikin se ylimyksellinen järjestö; mutta maailmallinen
menestys ei siinä merkinnyt mitään -- muutamat ponnistelivat
tullakseen eläkkeillään toimeen ja heitä pidettiin yhtä suuressa
arvossa kuin esim. kenraali Prenticeä, joka oli erään kaupungin
suurimman pankkilaitoksen johtaja, ja sanan new-yorkilaisessakin
merkityksessä rikas mies.
Kokousta johtava virkailija esitti: "Eversti Robert Selden, joka
lukee illan sanomalehden: 'Muistelmia Spottsylvaniasta'." Montague
säpsähti kuullessaan nimen -- sillä "Bob" Selden oli ollut yksi hänen
isänsä pöytäveikkoja ja taistellut hänen rinnallaan läpi orjain
vapautusretken.
Hän oli pitkä mies, jolla oli haukkamaiset kasvot ja harmaa
piikkiparta. Salissa oli aivan hiljaista, kun hän nousi, ja
korjattuaan silmälasit alkoi lukea kertomustaan. Hän palautti
mieleen Potomac'in armeijan tilan vuonna 1864 keväällä; kolme vuotta
oli se marssinut ja taistellut, kärsien tappion toisensa jälkeen
-- tuo mahtava ase, jolta puuttui vain käyttäjää. Viimeinkin tuli
mies, joka jaksoi sitä käyttää, joka vei heidät taisteluun ja antoi
heille tilaisuuden otella. Niin olivat he marssineet erämaahan ja
siellä Lee karkasi heidän päällensä; kolme päivää harhailivat he
synkässä viidakossa, taistellen mies miestä vastaan tukahuttavassa
ruudinsavussa. Eversti luki tasaisella, vaatimattomalla äänellä;
mutta saattoi nähdä, että hän piti kuulijat mukanaan, päättäen
hohteesta, joka levisi heidän kasvoilleen, kun hän kertoi armeijan
tointumisesta hämmennyksestään sekä siitä myrskyisästä riemusta, joka
kaikui kautta rivien, kun he marssinsa suuntasivat vasempaan tai
ymmärsivät, että tällä kertaa eivät he peräytyneet. -- Niin saapuivat
he Spottsylvanian taistelukentälle, jossa oteltiin kaksitoista päivää.
Erämaan viidakko ulottui vielä sinne saakka; vihollisen vallitukset,
jotka ulottuivat noin kahdeksan peninkulman alalle, olivat sijoitetut
kupoolikattoisen holvin muotoon, jonka kupoolin muodostivat raskaat,
pölkyistä ja maasta kokoonpannut rintavarustukset, joiden edessä
oli vallihauta ja röykkiö puita. Paikka muodosti liittoutuneitten
valtioitten kulmakiven ja sen nimenä oli "Kulma" -- "Verinen kulma!"
Montague kuuli itseään lähimpänä istuvan miehen vetävän henkeään,
ikäänkuin ankara tuska olisi värisyttänyt hänen ruumistaan.
Päivän sarastaessa oli kaksi prikaatia rynnännyt ja vallannut paikan.
Viholliset ryhtyivät uudelleen hyökkäykseen ja kaksikymmentä tuntia
taistelivat kummatkin armeijat, heittäytyen rykmentti rykmentiltä,
prikaati prikaatilta juoksuhautoihin. Sade vuosi virtana ja
ruudinsavu lepäsi mustana vaippana heidän päällään; he saattoivat
vain nähdä kanuunain välähdykset ja vihollisten kasvoja siellä täällä.
Eversti kuvaili oman rykmenttinsä tuloa. He makasivat hetken
sammalilla ja kuulat surisivat niinkuin mehiläiset ja repivät
ruohonlehtiä heidän päällään. Sitte he hyökkäsivät, yli kentän, missä
ihmisveri juoksi virtoina. Juoksuhaudoissa makasi kuolleitten ja
kuolevaisten ruumiita päällekkäin, ja taistelevien jalat tallasivat
ne muodottomaksi liejussa. He ryömivät varustusten taakse ja
kohottivat kiväärinsä korkealle yläpuolelle päiden, suunnaten tulensa
vastakkaisella sivulla oleviin joukkoihin; kerta toisensa jälkeen
juoksivat miehet ylös rintavarustuksille, laukasivat muskettinsa
ja kaatuivat kuoliaina maahan. He hinasivat ylös kanuunan toisensa
jälkeen ja ampuivat reikiä puiden runkojen läpi ja repivät maata
raehaulipanoksilla.
Everstin lukiessa tyynellä, virallisella äänellään, saattoi nähdä
miesten tuoleissaan kurottautuvan eteenpäin, kädet puserrettuina
ja hampaat yhteen puristettuina. He tiesivät! He tiesivät! Oliko
koskaan ennen historiassa tapahtunut, että tykkiväki olisi vallannut
rintavarustukset? Yhtä kanuunaa ympäröi vaan kaksikymmentä
miestä, joista vaan kaksi haavoittumatonna! Eräs rautainen ämpäri
oli kolmenkymmenenyhdeksän kiväärinkuulan läpäisemä! Ja sitte
raehauliryöpyt lakasivat juoksuhautoja ja pyyhkäsivät pirstaleiksi
eläviä ja kuolleita. Ja tähän helvetilliseen teurastukseen ryntäsivät
uudet rykmentit nelimiehisissä riveissä! Vihollisten joukkue toisensa
jälkeen tahtoi antautua, ja heidän omat toverit ampuivat heidät läpi,
kun he kiipesivät veren tahrimain vallien yli! Ja raskaat pölkyt
etuvarustuksissa ammuttuina pirstaleiksi! Suunnattomat tammet --
muutamat kaksikymmentäneljä tuumaa läpimitaten -- kaatuivat ryskyen
taistelevien päälle, kiväärien luotien poikkinakertamina! Maailman
alusta asti eivät ihmiset olleet koskaan taistelleet niinkuin silloin!
Sitte eversti kertoi omasta haavastaan olkapäässään ja kuinka hän
pimeän saapuessa oli ryöminyt pois; kuinka hän sitte oli joutunut
eksyksiin ja joutunut suoraan vihollisten riveihin, missä hänet
heitettiin vankien jälkijoukkoon ja hän sai marssia taaksepäin.
Sitte eräänä yönä makasi hän kenttäsairasvarastojen ulkopuolella
erämaassa, sadottain haavottuneita ja kuolevia miehiä virui hänen
ympärillään, sateen liottamalla maalla, vaikeroiden, kirkuen ja
rukoillen, että heidät tapettaisiin. Taas täytyi vankien lähteä
liikkeelle, heidät oli määrätty marssimaan rautatielle; tiellä
nääntyi eversti kärsimyksestä ja uupumuksesta ja hän horjui ja kaatui
tielle. Olisi saattanut kuulla neulan putoavan huoneessa, kun hän
lauseiden välillä kertomuksessaan hetkeksi pysähtyi, silloinkun hän
kertoi, kuinka vartija kinaili hänen kanssaan ja houkutteli häntä
kulkemaan yhä eteenpäin. Heidän velvollisuutensa oli tappaa hänet,
jos hän kieltäytyisi, mutta he eivät saattaneet pakottaa itseään sitä
tekemään. Viimein jättivät he sen tehtävän yhdelle heistä ja hän
seisoi ja sadatteli upseeria koettaen herättää rohkeuttaan; lopuksi
hän laukasi kiväärinsä ilmaan ja läksi matkaansa jättäen everstin
tielle.
Sitte hän kertoi, kuinka eräs vanha neekeri oli hänet löytänyt ja
kuinka hän makasi hourien ja kuinka viimein armeija marssiessaan
sattui hänen tiellensä. Hän lopetti kertomuksensa yksinkertaiseen
lauseeseen: "Vasta Pietarin leirillä kykenin jälleen astumaan
paikalleni."
Seurasi meluisa käsienpauke ja sitte hiljaisuus. Äkkiä kuului
jostakin huoneesta laulunääni: "Minun silmäni ovat nähneet Herran
tulon kunnian!" Vanha sotilashymni näytti täydellisesti sointuvan
kokouksen mielialaan; koko joukko yhtyi siihen ja he lauloivat sen
loppuun sakka, värssy värssyltä. Se vyöryi esille, kuin urkujen
mahtava soitto, kun he saapuivat innostuttavaan loppukohtaan: --
"Hän on antanut torvensa kaikua, joka ei koskaan kutsu peräytymään;
Hän tutkii läpi ihmisten sydämet tuomioistuimensa edessä;
Oi sieluni, vastaa nopeasti hänelle; jalkani rientäkää, --
Jumalamme marssien käy eespäin!"
Taas kesti hetken hiljaisuus; kokousta johtava virkailija nousi
ylös ja ilmotti, että huomattavan vieraan läsnäolon johdosta
he poikkeaisivat säännöllisestä järjestyksestä ja pyytäisivät
tuomari Eilisiä sanomaan muutamia sanoja. Tuomari astui esille ja
kumarsi vastaukseksi heidän kutsuunsa. Sitte, varmaankin tuntien
tarpeelliseksi keventää synkän esityksen herättämää mielialaa, käytti
tuomari tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen anteeksi rohkeuttaan
uskaltaessaan puhua huoneentäydelle harjaantuneita sotureita; ja
miten lienee hänen mieleensä tullut erinomaisen huvittava juttu
armeijan muulista ja sen jälkeen taas toinen juttu, niin hänen
lopetettuaan ja istuuduttuaan paikoilleen jokainen huoneessa puhkesi
hilpeään kättentaputukseen.
He menivät sisälle syömään päivällistä. Montague istui
kenraali Prenticen rinnalla ja tämän toisella puolella tuomari;
viimemainitulle muistui päivällisen kestäessä useampia juttuja
mieleen ja hän nauratti kaikkia lähellänsä istuvia. Lopuksi Montague
itsekin innostui ja kertoi jutun vanhasta neekeristä siellä kotona,
joka tekeytyi intiaaniksi. Tuomari oli niin ystävällinen, että piti
sitä sanomattoman huvittavana juttuna ja pyysi, että hän saisi kertoa
sen itse. Useita kertoja senjälkeen hän kääntyi Montagueen ja kertoi
hänelle, ja Montague tunsi itsessään pienen syyllisyyden piston, kun
hän muisti veljensä kyynillisen neuvon: "mairittele häntä!." Tuomari
tahtoi kuitenkin niin mielellään tulla mairitelluksi, että se antoi
Montaguen omalletunnolle rauhaa.
He palasivat uudelleen kokoushuoneeseen; tuolit oli siirretty ja
asetettu pieniin ryhmiin, ja sikarit ja piiput tuotu esille. He
kantoivat esille kalliit sotaliput ja joku nouti merkinantotorven ja
kaksi rumpua; seinät vapisivat koko joukon puhjetessa laulamaan: --
"Pojat! esille tuokaa torvemme muinainen, hyvä!
Me tahdomme laulaa laulun uuden --
Laulamme voimalla, mi kantaa sen yli maiden --
Laulamme niinkuin lauloimme muinoin, tuhatrinnoin, --
Kun marssimme kautta Georgian maan!"
Oli ihmeellistä nähdä sitä lämpöä, millä he lauloivat läpi tuon
reippaan laulun -- jonka hengen me kadotamme kuullessamme sen liian
usein. He eivät olleet mitään laulutaiteilijoita, -- he osasivat
ainoastaan laulaa koko voimallaan; mutta tuli virisi heidän silmiinsä
ja he kulkivat tahdin mukana, ja lauloivat! Montague huomasi
tarkkaavansa vanhaa, sokeaa sotilasta, joka istui ja tömisytti
välillä jalkojaan, kasvoillaan ilme, niinkuin sillä, joka näkee
näkyjä.
Ja sitte hänen silmänsä kohtasivat toisen miehen, pienen, punakan
irlantilaisen, joka toisena löi rumpua. Itse rummun henki näytti
astuneen häneen -- hänen käsiinsä ja hänen jalkoihinsa, hänen
silmiinsä ja hänen pieneen, pyöreään ruumiiseensa. Hän löi pitkän,
ylimääräisen jakson värssyjen välillä ja näytti niinkuin hän itse
olisi lentänyt kauas sen siivillä. Kohdatessaan Montaguen katseen hän
nyökkäsi ja hymyili; ja senjälkeen heidän katseensa tuon tuostakin
kohtasivat toisensa ja vaihtoivat tervehdyksen. He lauloivat
"Uskollinen legioonalainen" ja "Armeijan papu" ja "John Brownin
ruumis" ja "Tararam tararam tararam, pojat marssivat"; kaiken aikaa
pärisi ja pauhasi rumpu ja pieni rummunlyöjä nauroi ja lauloi -- tuo
pieni, sotilaallisen huolellisuuden ruumistunut esikuva!
He lopettivat hetkeksi ja pieni mies tuli hänen luoksensa ja esitti
itsensä. Luutnantti O'Day oli hänen nimensä; ja kun hän oli mennyt,
kumartui kenraali Prentice Montaguen puoleen ja kertoi hänelle
tarinan. "Tuo pieni mies", sanoi hän, "alkoi rummunlyöjänä minun
rykmentissäni ja kulki koko sodan ajan minun prikaatini mukana;
ja kaksi vuotta sitte kohtasin minä hänet kadulla eräänä kylmänä
talviyönä, yhtä laihana kuin itse olen ja väristen kesätakissaan.
Minä vein hänet mukanani aterioimaan ja kuinka hän söi; tuo ei ole
kaikki paikallaan, päätin minä mielessäni. Minä vein hänet kotiani
ja tiedättekö, mies oli nälästä nääntymäisillään! Hänellä oli pieni
tupakkamyymälä, ja hän oli joutunut vaikeuksiin -- trusti oli
ottanut hänen liikkeensä. Ja hänellä oli sairas vaimo ja tyttö oli
kirjanpitäjänä kuuden dollarin palkalla viikossa!"
Kenraali jatkoi kertomustaan, kuinka hän oli taistellut saadakseen
pikkumiehen hyväksymään hänen apunsa -- ottamaan vastaan muutamien
satojen dollarien lainan pankkiiri Prenticeltä! "Minuun ei ole mikään
elämässäni niin koskenut", sanoi hän. "Viimein otin minä hänet
mukanani pankkiin -- ja nyt, näette sen, on hänellä kylliksi ruokaa!"
He alkoivat uudelleen laulun ja Montague mietti kuulemaansa
kertomusta. Se näytti hänestä olevan esikuva siitä, mikä teki hänen
mielestään tämän kokouksen niin kauniiksi -- veljeyden ja auttamisen
hengestä, mikä täällä vallitsi. -- He lauloivat: "Me yövymme vanhalla
leiripaikalla"; he lauloivat "Oi siunattu taivas" ja "Entinen
sotilas"; he lauloivat useita liikuttavia ja surullisia lauluja ja
miehet tunsivat äänensä värähtelevän ja sumupilven hiipivän silmiensä
yli. Montague alkoi joutua lumouksen valtaan.
Näiden ihmisten ja heidän elämäntarinansa yllä lepäsi mysterio
-- salaperäinen ihme, joka vain harvoin paljastuu kuolevaisille,
sellaisille, jotka ovat unelmoineet ja uskaltaneet. Heistä ei ollut
helppoa täyttää velvollisuutta; heillä oli ollut vaimot ja lapset,
kodit ja ystävät sekä kotiseudut ja kaikki nämä olivat he jättäneet
palvellakseen tasavaltaa. He olivat opettaneet itselleen uuden
elämäntavan -- he olivat takoneet itsensä kiinni sodan rautaiseen
miekkaan. He olivat marssineet ja taistelleet tomussa ja kuumuudessa,
rankkasateessa ja jäätävässä lumituiskussa; heistä oli tullut miehiä,
joilla oli ankara ja julma luonne;-- miehiä, joilla oli jäsenet
teräksestä, jotka voivat marssia tai ratsastaa päiviä ja öitä, jotka
saattoivat laskeutua alas ja nukkua tantereella talvenhangilla tai
sateen vuotaessa virtoina, jotka yhden sanan kuullessaan olivat
valmiit nousemaan jälleen, ja tarttuen musketteihinsa ryntäämään
suoraan kanuunain kitaan. He olivat oppineet katsomaan kuolemaa
kasvoista kasvoihin ja kohtaamaan sen tuliset silmät; he marssivat,
söivät ja nukkuivat, nauroivat ja soittivat ja lauloivat ajallansa
-- he kantoivat elämää käsissään ja heittelivät sitä niinkuin
ilveilijä heittelee palloa. Ja tämän he tekivät vapauden puolesta;
tuon tähtikruunuisen jumalattaren puolesta, jonka silmät liekkeinä
leimahtelivat, kun hän astui vuorten huipuilla ja kutsui heitä
taistelun melskeeseen, jonka manttelin maataviiltäviä liepeitä he
seurasivat pölyn ja kanuunansavun läpi, jonka loistavista kasvoista
välähdyksen nähtyään he saattoivat valvoa pitkät yöt ja tarttua
kivääreihin aamulla, jonka välkehtivän manttelin hipaisusta he olivat
viruneet vankilan komeroissa, missä nälkä ja iljettävät ruttotaudit
ja raivohulluus rehottivat täydessä vallassaan.
Ja nyt tämä vapauden armeija liehuvine lippuineen Ja korskuvine
hevosineen ja jyrisevine kanuunineen oli astunut varjojen maailmaan.
Se maa, jolla se oli astunut, oli pyhä; ja ken sormillaan kosketti
niitä tomusia nidoksia, jotka sisälsivät kertomuksen sen teoista,
tunsi oudon, pelonsekaisen kunnioituksen valtaavan itsensä ja
äkillinen kuolemanpelko värisytti häntä, -- se oli niin nopea ja niin
heikko, että sitä tuskin saattoi ymmärtää. Montaguen mielessä oli
muistoja lapsuusajoilta, jolloin tuntikausia kestäneinä hiljaisina ja
pyhinä hetkinä hänelle oli näkynä esiintynyt kaikki nuo, ja hän oli
istunut kasvot kätkettyinä käsiinsä.
Tasavallan puolesta olivat nämä miehet kärsineet; hänen ja hänen
lastensa puolesta, -- jottei tämä kansan johtama, kansaa valvova,
kansaa palveleva hallitus häviäisi maan päältä. Ja Gettysburgin
urkujen soiton kaikuessa hänen sisällään, laski poika oman sielunsa
maansa alttarille. He olivat tehneet niin paljon hänen edestään -- ja
nyt, oliko mitään, mitä hän saattoi tehdä? Toistakymmentä vuotta oli
siitä kulunut, ja vieläkin hän tunsi, että syvällä hänen sisällään
-- syvemmällä kuin kaikki muut päämäärät, kuin kaikki toiveet
varallisuudesta ja maineesta ja vallasta -- oli hänellä se päämäärä,
että ihmiset, jotka olivat kuolleet tasavallan edestä, huomaisivat
hänen heidän luottamuksensa ansainneeksi.
He olivat lakanneet laulamasta ja tuomari Ellis seisoi hänen
edessään. Tuomari oli lähdössä ja liehakoivalla äänellään sanoi
hän, että hän toivoi näkevänsä Montagueta jälleen. Nähdessään
kenraali Prenticen nousevan ylös, pudisti Montague päältään
lumouksen, joka oli häneen tarttunut, ja pudisti kädestä pientä
rummunlyöjää, ja Seldeniä, ja Andersonia ja kaikkia muita unelmiensa
sankareita. Muutamia minuutteja myöhemmin löysi hän itsensä hotellin
ulkopuolelta, ja hän hengitti syvään kylmää marraskuun ilmaa.
Majuri Thorne oli tullut ulos hänen kanssaan; ja saadessaan kuulla,
että kenraalin tie vei pohjoiseen osaan kaupunkia, tarjoutui hän
kävelemään Montaguen kanssa hänen hotelliinsa saakka.
He läksivät astelemaan ja Montague kertoi majurille näystä
viiniköynnöksessä, ja majuri nauroi ja kertoi, miltä se kaikki oli
tuntunut. Oli ollut paljon enemmän seikkailuja, Montague huomasi; kun
majuri kerran oli ollut takaa-ajamassa hevosta, oli hän kohdannut
kaksi muulia, jotka olivat kuormitetut sotavarustuksilla ja olivat
varustuksistaan tarttuneet kiinni puuhun; hän oli rynnännyt
ottamaan saaliikseen niitä -- kun voimakas luoti oli kohdannut
puuta ja räjäyttänyt muulien kantaman ruutivaraston ja lennättänyt
muulit sirpaleiksi. Ja sitte hän sai kuulla kertomuksen yöllisestä
hyökkäyksestä, joka valloitti heille takaisin menetetyn maan ja
antoi Stonevall Jacksonille työtä aina hänen traagillisen kuolemansa
viimeiseen hetkeen saakka. Ja vielä oli juttu Andersonvillestä ja
karkauksesta vankilasta. Montague olisi saattanut kävellä koko yön
pitkin katuja, vaihtaen näitä sota-aikaisia muistoja majurin kanssa.
Syventyneinä keskusteluunsa saapuivat he pienelle kadulle, jonka
varrella asui köyhälistöä; korkealla päiden päällä ilmassa jyrisivät
junat ja kadun kummallakin puolella seisoi rivittäin pieniä
kauppakojuja. Montague huomasi tiheän ihmisparven muutamassa kulmassa
ja hän kysyi, mitä se merkitsi.
"Varmaankin joku kokous", sanoi majuri.
He tulivat lähemmäksi ja näkivät tulisoihdun, jonka vieressä joukon
pään päällä seisoi mies.
"Se näyttää valtiolliselta kokoukselta", sanoi Montague, "mutta sitä
se ei saata olla -- nyt juuri valinnan tapahduttua."
"Se on kenties sosialistien kokous", sanoi majuri. "Niillä on
sellaisia aina."
He siirtyivät kadun toiselle puolelle ja sieltä he saattoivat nähdä
selvemmin. Mies näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä, ja hänellä
oli pitkät käsivarret, joita hän alinomaa raivokkaasti heilutti.
Hän oli mielettömänä kiihtymyksestä kävellen kiivaasti sinne tänne
ja nojautuen tuontuostakin yli joukon, joka oli sulloutunut hänen
ympärilleen. Junan kiitäessä ohi eivät nuo kaksi vierasta voineet
kuulla hänen sanojaan.
"Sosialistit!" huudahti Montague ihmetellen. "Mitä he tahtovat?"
"En voi varmasti sanoa", sanoi toinen. "He tahtovat kumota
hallituksen."
Juna oli mennyt ohi ja silloin miehen sanat tunkivat heidän
korviinsa: "He pakottavat teitä rakentamaan palatseja, ja sitte
he panevat teidät vuokrakasarmeihin! He pakottavat teitä kutomaan
hienoja kankaita, ja sitte he pukevat teidät rääsyihin! He pakottavat
teitä rakentamaan vankiloita ja sitte he sulkevat teidät niihin!
He pakottavat teitä valmistamaan kiväärejä, ja sitte he ampuvat
teitä niillä! Valtiolliset puolueet ovat heidän, ja he nimittävät
ehdokkaat ja narraavat teitä äänestämään niitä -- ja sitä he
kutsuvat laiksi! He liittävät teidät armeijoiksi ja lähettävät
teidät ampumaan veljiänne -- ja sitä he kutsuvat järjestykseksi!
He ottavat värillisen vaaterievun ja kutsuvat sitä lipuksi; he
neuvovat teitä antamaan itsenne ammuttaviksi -- ja he kutsuvat sitä
_isänmaallisuudeksi_! Te alotatte ja te lopetatte kaiken työn, ja te
teette sitä koko ajan, ja he saavat siitä hyödyn -- he, nuo mestarit
ja omistajat, ja te -- hullut -- hullut -- _hullut_!"
Miehen ääni oli muuttunut kirkuvaksi ja hän kohotti kätensä ylös ja
puhkesi pilkalliseen nauruun. Sitte tuli toinen juna, eikä Montague
saattanut häntä enää kuulla; mutta hän saattoi nähdä, että hänen
vimmattu syytöstulvansa jatkui yhä.
Montague seisoi aivankuin maahan kiinni kasvaneena; hän oli saanut
iskun oman itsensä sisimpään -- hän saattoi tuskin hallita itseään
siinä seisoessaan. Hän tahtoi juosta sinne, missä tuo mies seisoi,
tarttua häntä kurkkuun, huutaa hänet alas ja läksyttää hänet koko
ihmisjoukon edessä.
Majuri oli varmaankin nähnyt hänen kiihtymyksensä, sillä hän otti
hänen käsivartensa ja talutti hänet pois väkijoukosta, sanoen:
"Tulkaa! Emme voi sitä auttaa."
"Mutta -- mutta --" vastusti hän, "poliisin olisi otettava hänet
huostaansa."
"Niin tekevät he joskus", sanoi majuri, "mutta se ei saa aikaan
mitään hyvää."
He kulkivat edelleen ja kimeän äänen kaiku häipyi pois. "Sanokaa
minulle", sanoi Montague matalalla äänellä, "tapahtuuko tuota hyvin
usein?"
"Sillä kulmalla, minkä lähellä minä asun", sanoi toinen, "sitä
tapahtuu joka lauantai-ilta."
"Ja kuuntelevatko ihmiset?" hän kysyi.
"Joskus ei voida pitää katua auki", oli vastaus.
Ja taas astelivat he vaiti. Vihdoin kysyi Montague: "Mitä se
merkitsee?"
Majuri pudisti olkapäitään. "Kenties uutta sisällistä sotaa", sanoi
hän.
Toinen luku.
Allan Montaguen isä oli kuollut noin viisi vuotta sitte. Pari vuotta
myöhemmin oli hänen nuorempi veljensä, Oliver, ilmaissut aikomuksensa
etsiä uraa New-Yorkissa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa eikä mitään
määrättyjä suunnitelmia; mutta hänen isänsä ystävät olivat rikkaita
ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja ovet olivat hänelle auki. Niin oli
hän muuttanut maaosuutensa rahaksi ja lähtenyt.
Oliver eli iloista elämää ja oli nautintoa rakastava poika, jolla
oli kaikki tuhlaajapojan ominaisuudet; hänen veljensä oli puoleksi
odottanut saavansa nähdä hänen palaavan vuoden tai parin kuluttua
taskut tyhjinä. Mutta New-York tuntui miellyttävän Oliveria. Hän ei
koskaan kertonut, mitä hän teki -- hän ei kirjottanut muuta, kuin
että hän pidätteli karhuja ovelta. Mutta hänen kirjeensä viittasivat
kalliisiin elämäntapoihin; ja joulun aikana ja serkku Alicen
syntymäpäivänä saattoi hän lähettää lahjoja, jotka hämmästyksestä
saivat sukulaisten silmät pyöristymään.
Montague oli aina ajatellut itseään maalaislakimiehenä ja
uutisviljelijänä. Mutta kaksi kuukautta sitte oli tuli niellyt heidän
kotikartanonsa ja lisäksi oli joku tarjoutunut ostamaan maan; ja
vaihdettuaan innoissaan useita sähkösanomia päivässä Oliverin kanssa,
olivat he äkkiä päättäneet järjestää asiansa ja matkustaa New-Yorkiin.
Siellä olivat nyt Montague ja hänen äitinsä sekä yhdeksäntoista
vuotias serkku Alice, ja vanha "Lucy-mummo", Mrs Montaguen palvelija.
Oliver oli ollut heitä vastassa Jerseyn kaupungissa, onnesta
säteilevänä. Hän näytti aivan yhtä poikamaiselta kuin ennenkin ja
yhtä sievältä; New-York ei ollut muuttanut häntä ollenkaan, tehnyt
vaan vähän kalpeammaksi. Virkapukuinen hotellin palvelija seisoi
valmiina vastaanottamassa heidän tavaroitaan, ja suuret, punaiset
matkavaunut olivat heitä odottamassa; ja sitte heidät asetettiin
mukavasti paikoillensa, ja nuorempi veli piti velvollisuutenaan olla
tiedonantajana ja oppaana.
Montague oli tullut, alkaakseen elämän taas alusta. Hän oli tuonut
mukanaan rahansa ja aikoi sijoittaa ne ja tulla toimeen tuloillaan,
kunnes alkaisi jotakin ansaita. Hän oli työskennellyt kovasti
urallansa ja hän aikoi tehdä niin myös New-Yorkissa ja lopulta
raivata itselleen tien. Hän tunsi tuskin ollenkaan kaupunkia -- hän
katseli sitä lapsen avoimilla silmillä.
Nopeasti alkoi hän oppia, huomasi hän. Oli aivankuin he olisivat
joutuneet pyörremyrskyn valtaan: ensiksi kiirehtivät ihmisjoukot,
ja sitte meluavat ajurit ja kirkuvat sanomalehtipojat, ja rämisevät
vaunut; sitte nuolennopeat moottorit, jotka kiitivät vankkurien ja
vaunujen lomassa, ja katujensa kulmilla seisoi suuret poliisit,
jotka paimensivat matkoihinsa kiirehtivää kansaa; ja sitte 5 Avenue
puotiriveineen ja torninkorkuisine hotelleineen; ja lopuksi nopea
pyörähdys kulman ympäri -- ja heidän kotinsa.
"Olen valinnut rauhallisen kodikkaan paikan teitä varten", oli Oliver
sanonut, ja se oli suuresti viehättänyt hänen veljeään. Mutta hän oli
säikähdyksestä jäänyt tuijottamaan, kun hän astui tähän uusimpaan
"yksityishotelliin" -- jota piti yllä pari kolme sataa kaupungin
huomattavimpaan ylimystöön kuuluvaa henkeä -- ja huomasi korkean
holvikäytävän ja sen jättiläismäiset pronssiset portit, ja uljaan,
salimaisen eteisen, joka oli taiteellisesti rakennettu Caen'in
kivestä ja Italian marmorista, ja yllä kaartui holvimainen katto,
jossa oli nykyaikaisten mestarien maalauksia. Livreijapukuiset miehet
kantoivat heidän päällysvaatteensa ja kumarrellen johtivat heitä;
suuri pronssinen hissi nosti heidät äkkiä oikean oven kohdalle;
ja he kulkivat huoneisiinsa pitkin käytävää, jonka seinät olivat
veripunaista marmoria ja lattia matolla peitetty, pehmeällä kuin
lepotyyny. Siellä oli kuusi palatsimaista huonetta, jotka aivan
kauhistuttivat Montagueta mattojensa, verhojensa ja sisustuksensa
loistolla.
Niinpian kuin mies, joka kantoi heidän tavaroitaan, oli jättänyt
huoneen, kääntyi hän veljensä puoleen.
"Oliver", sanoi hän, "kuinka paljon me maksamme kaikesta tästä?"
Oliver hymyili. "Sinun ei tarvitse maksaa mitään, veliseni", vastasi
hän. "Te tulette olemaan minun vieraanani pari kolme kuukautta,
kunnes olette saaneet asianne järjestetyiksi."
"Sinä teet oikein hyvin", sanoi toinen; "-- me keskustelemme siitä
myöhemmin. Mutta sano minulle sillä välin, kuinka paljon nämä huoneet
maksavat."
Ja silloin Montague sai vastaansa ensimäisen panoksen New-Yorkin
dynamiittia. "Kuusisataa dollaria [3000 Smkaa. Käänt. huom.]
viikossa", sanoi Oliver.
Hän astui taaksepäin ikäänkuin veljensä olisi häntä lyönyt.
"Kuusisataa dollaria viikossa!" läähätti hän.
"Niin", sanoi toinen tyynesti.
Viipyi useita minuutteja ennenkuin hän sai takaisin hengityksensä.
"Veli", huusi hän, "sinä olet mieletön!"
"Se on erinomaisen edullinen kauppa", hymyili toinen; "minä saan
heidän kauttaan vaikutusvaltaa."
Taas oli hetken vaitiolo, jonka kestäessä Montague tapaili sanoja.
"Oliver", huudahti hän, "minä en saata uskoa sinua! Miten saatoit
sinä luulla, että me voisimme maksaa sellaisen hinnan?"
"Minä en luullutkaan sitä", sanoi Oliver; "sanoinhan sinulle, että
aikomukseni oli maksaa se itse."
"Mutta kuinka voimme me sallia sinun maksaa sen edestämme?" huusi
toinen. "Voitko kuvitella, että _minä_ koskaan tulen ansaitsemaan
niin paljon, että voisin maksaa sellaisen hinnan?"
"Tietysti sinä tulet", sanoi Oliver. "Älä ole hullu, Allan -- sinä
tulet huomaamaan helpoksi hankkia rahaa New-Yorkissa. Jätä se minulle
ja odota vähän aikaa." Mutta toinen ei jättänyt häntä niin vähällä.
Hän istuutui koristellulle silkkivuoteelle ja kyseli katkonaisesti:
"Kuinka suurten luulet tulojeni tulevan olemaan vuodessa?"
"Sitä en suinkaan tiedä", nauroi Oliver; "ei kenelläkään ole aikaa
laskea tulojaan. Sinä tulet saamaan niin paljon kuin tarvitset, ja
kelpolailla enemmänkin. Tämän yhden asian tulet sinä huomaamaan
varmaksi -- mitä enemmän sinä kulutat, sitä enemmän olet sinä
tilaisuudessa saamaan."
Ja sitte nähdessään, että tuo vakava ilme veljensä kasvoilla ei
hävinnyt, istuutui Oliver, ja pannen jalkansa ristiin jatkoi tuon
ylellisen elämän paradokseista kokoonpannun filosofian esittämistä.
Hänen veljensä oli tullut miljonäärien kaupunkiin. Siellä oli
määrätty joukkue ihmisiä -- "oikea sääty", oli Oliverin tapana niitä
kutsua -- ja heidän keskuudessaan tulisi hän huomaamaan, että raha
siellä oli yhtä vapaata kuin ilma. Sikäli kuin se hänen urallansa
tulisi kysymykseen, tulisi hän havaitsemaan, että koko New-Yorkissa
ei ole mitään niin kallista kuin säästäväisyys. Jos ei hän elänyt
gentlemannin tavalla, huomasi hän itsensä suljetuksi valittujen
piiristä -- ja kuinka hän sitte pitäisi huolta toimeentulostaan,
oli kysymys, jota hänen veljensä ei olisi kestänyt katsoa silmästä
silmään.
Sentähden tuli hänen niinpian kuin mahdollista asettaa itsensä
sellaiseen mielentilaan, että mitkään asiat eivät häntä
hämmästyttäisi, että hän teki niinkuin muutkin tekivät ja maksoi mitä
muutkin maksoivat, ja teki sen tyynesti niinkuin olisi tehnyt sitä
kaiken ikänsä. Hän olisi pian löytävä paikkansa; ainoa, mitä hänen
sillä välin tuli tehdä, oli jättää itsensä veljensä johdettavaksi.
"Sinä tulet aikaa myöten näkemään, että minulla on langat käsissäni",
lisäsi jälkimäinen. "Siis ota elämä kevyesti ja anna minun esittää
itsesi oikeille henkilöille."
Tuo kaikki tuntui hyvin puoleensavetävältä. "Mutta tiedätkö varmasti
ymmärtäväsi", kysyi Montague, "mitä varten minä olen täällä? Minä
en halua päästä 'neljänsadan' joukkoon, minä olen käytännöllisesti
perehtymässä lakiin -- sinä tiedät sen."
"Ensiksikin", vastasi Oliver, "älä puhu 'neljästä sadasta' -- se
on sivistymätöntä ja typerää; ei mitään sellaista ole olemassa.
Toiseksi, sinä aiot elää New-Yorkissa ja tahdot oppia tuntemaan
oikeita ihmisiä. Jos tunnet heidät, sinä voit harjoitella lakia, tai
harjoitella biljaardia, tai mitä tahansa päähäsi pälkähtää. Jos et
heitä tunne, niin voit yhtä hyvin harjoitella Dahomey'ssa. Sinä voit
kyllä asettua tänne ja alottaa ominpäin, mutta et kahdessakymmenessä
vuodessa tule pääsemään niin pitkälle, kun saattaisit päästä kahdessa
viikossa, jos tahdot antaa minun ohjata."
Montague oli melkein viisi vuotta veljeänsä vanhempi, ja kotona
oli hän asettunut puoleksi isälliseen asemaan häntä kohtaan. Nyt
sitävastoin näytti asema muuttuneen päinvastaiseksi. Kevyesti
hymyillen alistui hän huvitettuna ja asetti itsensä oppilaan asemaan,
joka tiedonhaluisena tahtoo tutustua maailmankaupungin salaisuuksiin.
He päättivät olla puhumatta näistä asioista mitään toisille.
Mrs Montague oli puoleksi sokea ja vietti Lucy-mummon kanssa
huomaamatonta elämää kotonaan. Mitä tuli Aliceen, niin hän oli
nainen, eikä hän tulisi vaivaamaan itseään talousasioilla; jos
ihmeelliset kummitädit tulisivat peittämään hänet lahjoilla, ottaisi
hän ne vastaan.
Alice oli joka tapauksessa kasvanut elämään palatsissa, sanoi Oliver.
Hän oli riemusta huudahtanut nähdessään Alicen ensi kerran rannalla.
Alice oli ollut kuusitoista vuotta, silloinkun hän läksi, ja pitkä ja
hento; nyt oli hän yhdeksäntoista, ja kukkeuden hienot merkit näkyivät
hänen tukassaan ja kasvoissaan. Automobiilissa oli Oliver kääntynyt
ja tuijottaen häneen lausunut salaperäisen tuomion: "Sinä tulet
menestymään!"
Nyt juuri kierteli Alice ympäri huoneita, huudahtellen
hämmästyksestä. Kaikki oli täällä niin hiljaista ja sopusointuista,
että aluksi kaikki epäluulot viihdytettiin rauhaan. Tämä oli
yksinkertaisuutta, eriskummaista ja hämmästyttävää yksinkertaisuutta;
se oli mitä suurimmalla taidolla kokoonpantu. Se oli ylellisyyttä,
mutta itsetietoiseksi kasvanutta, joka katseli itseänsä ylhäisellä
halveksumisella. Ja lyhyen ajan kuluttua alkoi se läpäistä
alhaisimmankin mielen täyttäen sen kunniotuksen sekaisella pelolla;
on mahdotonta olla kauan hämmästystä tuntematta huoneessa, joka on
kalustettu mitä harvinaisimmilla tsherkessiläisillä pähkinäpuilla
ja verhottu käsinkoristelluilla silkkikankailla -- vaikka siellä
ei olisikaan ketään, joka sanoisi, että jokaisen huoneen sisustus
on maksanut kahdeksansataatuhatta dollaria [Neljäkymmentätuhatta
mkaa], ja että seinämatto on ostettu Pariisista seitsemälläkymmenellä
dollarilla [3500 mkalla] kyynärä.
Montague läksi myöskin katselemaan huoneita. Hän huomasi suuret,
kaksinkertaiset akkunat, joissa oli pronssiset kehykset; pronssiset,
tulenkestävät ovet; pronssiset sähkökynttilät ja kruunut, joista
nappulaa kosketettaessa levisi huoneeseen pehmeä valovirta;
"herttuattaren" ja "markiisittaren" tuolit, joiden päällystä oli
seinäverhojen mukainen; suunnattoman suuri nahkainen "leposohva",
jonka toisessa päässä oli siirrettävä lamppu; kun avasi pukuhuoneen
oven, täyttyi se automaattisesti valolla; siinä oli siirrettävä
kolmisivuinen peili, josta saattoi nähdä oman kuvansa joka puolelta.
Vuoteen vierellä oli pieni pronssilaatikko, johon saattoi panna
kengät, ja pienen, käytävään avautuvan lukollisen oven kautta
saattoi vahtimestari ne ottaa kenenkään häiriytymättä. Jokainen
kylpyhuone oli tavallisen vastaanottohuoneen kokoinen, lattia ja
seinät lumivalkoisesta marmorista ja ovi oli hienosta, kalliista
peililasista. Siellä oli suuri posliininen amme, jonka yläpuolella
seinässä oli lasiset kädensijat, joiden avulla helposti saattoi
päästä ylös; ja vesisuihku ja pellavasta tehdyt telttakangasverhot,
jotka muutettiin joka päivä, ja marmorinen penkki, jolla voi maata
sillä aikaa kun hieroja, joka saapui nappulaa kosketettaessa, siveli
ruumista.
Loppumattomat olivat tämän laitoksen ihmeellisyydet, niinkuin
Montague vähitellen tuli huomaamaan. Oli mahdotonta, että takan
reunalla oleva antiikkityylinen pronssinen kello olisi osottanut
väärin, sillä se oli sähköyhteydessä liikkeen kanssa. Teidän ei
tarvinnut avata akkunaa ja laskea tomua sisälle, sillä huone
tuulotettiin automaattisesti, ja kääntämällä lämpöjohtoa voitte te
saada "kylmää" tai "kuumaa." Liikkeen puolesta toimitettiin teille
opas, joka näytti teille koko laitoksen; ja te saatoitte nähdä
leipänne alustettavan sähkön avulla, munan muotoisella pöydällä, ja
munat tutkittiin sähkövalolla; te saatoitte kurkistaa suunnattomiin
jäähdytyslaitoksiin, joita tuulotettiin jättiläismäisillä
sähköviuhkoilla; jokaisella vähäpätöisellä lammaskotletillakin
oli siellä oma erikoinen säilytyslaatikkonsa. Teidän omassa
kerroksessanne oli ravintola, jossa oli kuumat ja kylmät
varastohuoneet ja ilmatiiviit ruoankuljetuslaitokset; te saatoitte
pitää omat, yksityiset pöytäliinanne ja kuppinne sekä lautasenne ja
oma perhetarjoilijanne, jos niin tahdotte. Lapsianne kuitenkaan ei
teidän oltu sallittu ottaa mukaanne taloon, vaikka henkenne olisi
ollut kysymyksessä -- tämän pienen myönnytyksen teitte mielellänne
isännälle, joka oli sijoittanut puolitoista miljoonaa dollaria
yksinomaan kalustukseen.
Muutamia minuuttia myöhemmin soi telefooni, ja Oliver vastasi ja
sanoi: "Lähettäkää hänet ylös."
"Tässä tulee räätäli", lausui hän, sulkiessaan telefoonin.
"Kenen?" kysyi veljensä.
"Sinun", sanoi hän.
"Tuleeko minulla olla uudet vaatteet?" kysyi Montague.
"Sinullahan ei ole nyt mitään vaatteita", oli vastaus.
Montague seisoi "pukumestarin" edessä, joksi kallisarvoista peiliä
kutsuttiin. Hän tarkasteli itseään ja sitten veljeään. Oliverin
vaatteet olivat melkein tsherkessiläisen pähkinäpuun väriset; aluksi
tuntuivat ne yksinkertaisilta, ja vieläpä vähän huolimattomilta
-- vasta vähitellen saattoi huomata, että se oli omaperäistä ja
erinomaista, ja hyvin kallista.
"Eivätkö sinun new-yorkilaiset ystäväsi tahtoisi ottaa huomioon sitä
seikkaa, että minä olen vast'ikään maalta tullut?" kysyi Montague
leikillisesti.
"Saattaisivat kyllä", vastasi veli. "Minä tunnen sata henkilöä, jotka
lainaisivat minulle rahaa, jos pyytäisin heiltä. Mutta minä en pyydä
heiltä."
"Kuinka pian minä siis olen valmis esiintymään?" kysyi Montague,
nähden itsensä suljetuksi lukkojen taa viikoksi tai kahdeksi.
"Sinä olet saava kolme pukua huomenna aamulla", sanoi Oliver. "Genet
on luvannut."
"Mitan mukaan tehdyt puvut?" änkytti toinen hämmästyksissään.
"Hän ei ole koskaan kuullut minkäänlaisista muista puvuista", sanoi
Oliver, äänessään vakava nuhde.
M. Genet'illä oli venäläisen suuriruhtinaan ulkomuoto, ja hoviherran
käytös. Hän toi apulaisen ottamaan Montaguesta mittaa, sillä aikaa
kun hän itse tarkasti, mitä värejä hänelle sopisi. Montague sai
keskustelusta tietää, että hänen tuli seuraavana aamuna matkustaa
maalaistalolle, ja että hän tarvitseisi matkapuvun, metsästyspuvun,
ja "aamunutun." Muut saisivat odottaa siksi kunnes hän olisi
palannut. Nuo kaksi keskustelivat hänestä ja hänen eri "kohdistaan"
ikäänkuin heillä olisi ollut puhe jostakin hevosesta; hänessä oli
jotakin erikoista, hän oli oppivainen, ja hänen kanssaan saattoi
tehdä paljonkin -- vähällä koulutuksella hänestä voi tehdä etevän
persoonallisuuden. Hänen ranskankielensä ei ollut kiitettävää, mutta
hän sai selville, että M. Genet'in mielipide oli, että New-Yorkin
aviomiehet tulisivat vapisemaan, nähdessään hänet seurassaan.
Kun räätäli oli lähtenyt, tuli Alice sisälle, kasvot loistaen
kylmästä kylvystä. "Täällä te olette itseänne varustamassa!" huusi
hän. "Ja mitä minä saan?"
"Sinun kysymyksesi on vaikeammin ratkaistavissa", sanoi Oliver
nauraen; "mutta sinä saat alkaa jo tänä iltana. Reggie Mann tulee
viemään sinut mukanaan ja hankkimaan sinulle muutamia pukuja."
"Mitä!" änkötti Alice. "Hankkimaan minulle uusia pukuja! Mies?"
"Tietysti", sanoi toinen. "Reggie Mann antaa puolelle New-Yorkin
naisista opastusta heidän vaatteidensa suhteen."
"Kuka hän on? Räätälikö?" kysyi tyttö.
Oliver istui leposohvan reunalla, heilutellen jalkaansa toisen
päällä; ja hän lopetti äkkiä, tuijotti tyttöön ja istuutui uudelleen,
nauraen hiljaa itsekseen. "Oi rakkaani!" sanoi hän. "Reggie-parka!"
Käsittäen, että hänen oli lähdettävä alusta saakka, alkoi hän
selittää, että Reggie Mann oli tanssimestari, naisellisen
seurapiirin epäjumala. Hän oli suuren Mrs de Graffenried'in --
tietysti olivat he hänestä kuulleet -- erityinen suosikki ja
hoivatti -- Mrs de Graffenried'in, joka tunnustettiin Newportin
seuraelämän kuningattareksi, ja jonka kohtalona oli kerran tulla
siksi New-Yorkissa. Reggie ja Oliver olivat hyvissä "väleissä" ja
Reggie oli jäänyt kaupunkiin, pitämään huolta Alicen vaatetuksesta
-- nähtyään hänen kuvansa, ja luvattuaan tehdä hänestä oikein
taideteoksen. Ja sitten Mrs Robbie Walling antaisi hänelle
tanssiopetusta, ja koko maailma tulisi lankeamaan hänen jalkojensa
juureen.
"Sinä ja minä menemme aamulla 'Mustaan metsään', Wallingien
metsästystilalle", lisäsi Oliver veljelleen. "Sinä tapaat siellä Mrs
Robbien. Olet kai kuullut Wallingeista?"
"Olen", sanoi Montague, "olen kuullut heistä puhuttavan."
"Hyvä on", sanoi toinen, "me ajamme alas vaunuilla. Aion ottaa sinut
kilpa-ajovaunuihini, niin saat kokea mitä se on. Me lähdemme varhain."
"Minä olen kyllä oleva valmis", sanoi Montague; ja kun hänen veljensä
vastasi, että hän tulisi olemaan portilla kello yhdentoista aikaan,
teki hän yhden uuden huvittavan huomion new-yorkilaisten tavoissa.
Siihen hintaan, minkä hän hotelliin maksoi, kuului myöskin yhden
kamaripalvelijan eli tytön palvelus heitä jokaista kohti ja sentähden
kun heidän tavaransa olivat tulleet ei heillä ollut mitään tekemistä,
ja he menivät syömään aamiaista yhteen hotellin suurimmista
ruokailuhuoneista. Tornimaiset pylväät olivat tummanvihreää marmoria
ja palmut ja kukat muodostivat ihmeellisiä labyrinttejä. Oliver
tilasi; hänen veljensä ei jättänyt huomaamatta, että yksinkertainen
ateria maksoi heille noin viisikymmentä dollaria [250 Smkaa] ja hän
ihmetteli, tulisivatko he syömään sillä hinnalla koko ajan.
Silloin Montague mainitsi, että hän oli kotoa lähdettyään saanut
sähkösanoman kenraali Prenticeltä, ja hän pyytää häntä tulemaan
kanssaan sinä iltana Uskollisen Legioonan kokoukseen. Montague
ihmetteli leikillään, tuomitseisiko hänen veljensä hänen vanhan
pukunsa kelpaamattomaksi sellaiseen tehtävään. Mutta Oliver vastasi,
että sillä ei olisi väliä, mitä hänellä siellä oli päällään; hän ei
tapaisi ketään, jolla olisi merkitystä, paitsi Prenticeä itseään.
Kenraali ja hänen perheensä näkyivät olevan hyvin huomattavia
seuraelämässä ja heitä oli "muokattava." Mutta Oliver, ovelasti
kyllä, ei siitä pitemmältä puhunut, sillä hän tiesi, että hänen
veljensä varmasti tulisi puhumaan vanhoista ajoista, joka olisi
varmin mahdollinen tapa päästä kenraali Prenticen hyvään suosioon.
Aamiaisen jälkeen tuli Reggie Mann, hintelä keikari, jolla oli
kapea, pieni vartalo ja teeskennelty, siro käyntitapa, hienot kädet
ja naisellisen pehmeä ääni. Hän oli puettu iltakävelypukuun, ja
napinlävessään kantoi hän ihmeellisen punaista _orchidéta_. Montaguen
kättä pudisti hän olkapäänsä tasalle; mutta kun Alice tuli sisälle,
niin ei hän ollenkaan ottanut häntä kädestä. Sensijaan, hän seisoi
ja katseli hämmästyneenä, katseli yhä uudelleen, ja kohottaen
tunteensa yltäkylläisyydessä käsiään, huudahti hän: "Oh, täydellinen!
täydellinen!"
"Ja kas, minähän sanoin sinulle!" lisäsi hän innokkaasti. "Hän on
riittävän pitkä kantaakseen satiinia! Hänen tulee saada vaalean
sininen empiiripuku -- hän on saava sen vaalean sinisen empiiripuvun,
vaikka minä itse saisin maksaa sen hänen edestään! Ja oh, mitä
maailmassa voimmekaan me tehdä tuollaisella tukalla! Ja vartalo --
Réval tulee suorastaan hulluksi!"
Reggie jatkoi laverteluaan kevyellä ja iloisella tavallaan, hän otti
Alicen käden ja tutki sitä, ja sitten hän käänsi Alicen tarkastellen
hänen vartaloaan; Alice lensi punaiseksi ja koetti nauraa salatakseen
hämmennystään. "Rakas Miss Montague", huudahti hän, "minä tuon koko
Gothamin ja lasken sen Teidän jalkojenne juureen! Ollie, sinä olet
taistelusi voittanut! Voittanut ilman ainoatakaan laukausta! Minä
tiedän oikean miehen hänelle -- hänen isänsä on kuolemaisillaan,
ja hänelle tulee neljä miljoonaa jo yksin vanhan mantereen
arvopapereissa. Ja hän on yhtä kaunis kuin Antonius ja yhtä hurmaava
kuin Don Juan! _Allons!_ me voimme tämän illan jo alottaa niillä
myötäjäisillä!"
Kolmas luku.
Oliver ei asunut heidän kanssaan; hänellä oli oma huoneustonsa
klubissa, jota hän ei halunnut jättää. Mutta seuraavana aamuna noin
kaksikymmentä minuuttia sen ajan jälkeen, minkä hän oli määrännyt,
oli hän ovella ja Montague meni alas.
Oliverilla oli Ranskasta tuotu kilpa-ajovaunu. Siinä oli
ainoastaan kaksi avonaista istuinsijaa edessä ja takana oli istuin
koneenhoitajaa varten. Se oli muodoltaan matala ja pitkä ja näytti
mitä epäilyttävimmältä otukselta. Joka kerta kun se pysähtyi kadulla,
kerääntyi joukko uteliaita sitä tirkistelemään. Oliverilla oli
yllään musta, karhunnahkainen takki, joka ulottui jalkoihin saakka
ja lakki ja käsineet vastasivat muuta pukua; hänellä oli lasiset
silmäinsuojustimet, jotka hän oli sysännyt ylös otsalle. Samallainen
puku oli valmiina myöskin hänen veljensä istuimella.
Puvut olivat tulleet, ja kamaripalvelija kantoi niitä käsilaukussa.
"Me emme voi kuljettaa niitä mukanamme", sanoi Oliver. "Hän saa tuoda
ne junalla." Ja sillä aikaa kun hänen veljensä napitti nuttunsa,
antoi hän osotteen; Montague kiipesi sisälle ja heitettyään nopean
silmäyksen hänen olkapäänsä yli, painoi Oliver erästä tankoa ja
kiersi ohjauspyörää, ja kiitäen vierivät he alas katua.
Kotona Mississipillä saattoi joskus kohdata automobiililla
ajelevia joukkueita, jotka yleensä olivat hirveästi kiusottavia
ja vaarallisia matkavarustuksille. Mutta eiliseen päivään saakka,
jolloin hän oli noussut maihin lautalta, ei hän vielä koskaan ollut
ajanut moottorivaunussa. Ajaminen tällaisessa vaunussa oli kuin
olisi matkustanut unessa -- se liukui eteenpäin ilman pienintäkään
ääntä tai tärinää; se kiisi hurjana eteenpäin, syöksyi oikealle
ja vasemmalle, kohosi hitaasti ylös mäkiä, ja pysähtyi aivankuin
omasta tahdostaan -- ajaja ei tosiasiassa näyttänyt tekevän
mitään. Sellaiset seikat kuin vaunujen raiteet eivät siihen mitään
vaikuttaneet, ja suuremmat puutteellisuudet kadun kivisessä pinnassa
saivat aikaan vain pienen heilahduksen; ainoastaan silloin kun se
lensi eteenpäin aivankuin olisi ollut elävä olento, saattoi tuntea
sen voiman, paineesta selässään istuimen selustaa vastaan.
He kulkivat vauhdilla, mikä Montaguen mielestä tuntui suorastaan
uhkarohkealta, läpi kaupungin katujen, puikkelehtien vaunujen ja
kuormavankkureiden välitse, hipaisten ohi ajopelien, pyörähtäen
ympäri kadunkulmien ja valiten mitä mahdottomimmat ajoväylät. Oliver
näytti aina tietävän, mitä vastaantuleva olisi tekevä; mutta pelkkä
ajatus että hän tekisi jotenkin toisin piti hänen kumppaninsa sydämen
alituisesti tuskallisessa jännityksessä. Kerran kun nuori mies
hyppäsi henkensä edestä tieltä, huusi hän kovasti; Oliver nauroi
ja päätään kääntämättä sanoi, "Sinä kyllä tulet tottumaan siihen
vähitellen."
He ajoivat alas pitkin neljättä Aveneuta ja kääntyivät Bowerylle
päin. Ilmassa kulkevat junat jyskyttivät ylhäällä päiden päällä ja
kapakat, viidenkymmenen pennin museot, halpahintaiset majatalot ja
vaatekaupat vilisivät heidän ohitsensa yhtenä sekamelskana. Kahdesti
huomasi Oliverin haukansilmä sinisen univormun edessään ja silloin
he hiljensivät vauhtiaan kohtalaiseksi, jolloin Montaguella oli
tilaisuus tarkastaa ympäristön kurjaa asutusta. Oli kylmä marraskuun
päivä ja "työtön" aika; ja risaiset, työstä ajetut miehet astelivat
hartiat kyyryssä ja kädet taskuihin pistettyinä.
"Mihin ihmeessä me olemme menossa?" kysyi Montague.
"Long Islandiin", sanoi toinen. "Se on ruokoton matka -- alkuosa
siitä -- mutta se on ainoa tie. Eräänä päivänä on meillä vielä oleva
oma, ilmassa kulkeva pika-ajotiemme ja me emme tarvitse enää ajaa
läpi tämän kurjan sekasotkun."
Lähestyessään Williamsburgin siltaa oli heidän käännyttävä, sillä
he huomasivat kadun suljetuksi korjausta varten. Heidän oli
kierrettävä kokonainen kortteli ja he kääntyivät väärälle kadulle
ja töyttäsivät keskelle vuokrakasarmialueita. Kapeita, likaisia
katuja, joiden molemmin puolin seisoi suunnattomia rakennusryhmiä
joiden välille muodostui aivankuin syvät, äkkijyrkät rotkot,
joiden seinillä riippui ruostuneet, rautaiset tulipalotikapuut
ja ulkoasua koristi saippualaatikot ja vesiammeet, pesulaitokset
ja kirkuvat sylilapset; ahtaat rappukäytävät, täynnä leikkiviä
lapsia; mauste- ja vaatetavarakaupat, tarjoilut, ja hämmästyttävä
sekamelska ilmoituslappuja ja merkkejä englannin, saksan ja
juutalaisten kielellä. Oliver ajoi läpi ihmistungoksen, kulmakarvansa
kärsimättömyydestä rypistyneinä ja torvensa törähdellen vihaisesti.
"Älä välitä siitä", kielteli Montague; mutta toinen vastasi, "Piru
vieköön!" Lapset kirkuivat ja juoksivat pois tieltä, miehet ja vaimot
hyppäsivät taaksepäin, rypistellen uhkaavina kulmiaan ja mutisten
itsekseen; kadun sulki raskaat vaunut ja kuormavankkurit, ja he
olivat pakotetut pysähtymään; lapset alkoivat kerääntyä ympärille
ja pilkata heitä, ja joukko läheisessä tarjoilussa vetelehtiviä
tyhjäntoimittajia reuhasi karkeita sanoja päästellen heidän luokseen;
mutta Oliver ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan tiestä, joka oli
heidän edessään.
Ja viimein olivat he ulkona sillalla. "Hitaat ajoneuvot kulkevat
oikeaa sivua", oli kirjoitettu taululle, ja siten muodostui
vasemmalle puolelle heitä varten kapea kuja. He ajaa huristivat ylös
rinnettä ja kylmä ilma puri heitä niinkuin navakka tuuliaispää.
Syvällä alhaalla lepäsi virta, jonka tuulen pieksämiä harmaita
aaltoja kyntivät hinaajat ja raskaat lautat, ja kaupunki levisi
kummallekin puolelle rantaa -- lukemattomat savupiiput pistivät esiin
säännöttömistä kattoryhmistä ja valkoiset höyrypiiput tupruttivat
savua kaikkialla. Sitten viilsivät _he_ alas seuraavaa rinnettä ja
Brooklyniin.
Siellä oli asfalttinen ajotie, jonka molemmin puolin seisoi rivissä
pieniä asuntoja. Niitä oli peninkulmittain kortteli toisensa jälkeen.
Montague ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt niin paljon taloja,
ja melkein kaikki olivat niinkuin samaan malliin valetut.
Paljon toisia automobiileja kiisi pitkin tätä katua, kilpaillen
toistensa kanssa. Se, jonka ohi useimmin ajettiin, sai kaiken pölyn
ja löyhkän; ja siksi oli yleisenä sääntönä, että ollessasi takana
odottelit sinä vain aukeaa paikkaa lisätäksesi vauhtia ja ajaaksesi
eteen; mutta juuri kun olit saanut silmiisi mukavan paikan, alkoi
sivullasi puhkua ja pihistä ja kilpailijani suhahti salaa ohitsesi.
Jos olit häpeämätön, niin lisäsit sinäkin vauhtia ja pakotit hänet
peräytymään takaisin, jollei hän tahtonut antautua alttiiksi vaaralle
törmätä yhteen toista tietä tulevien ajoneuvojen kanssa. Oliverilla
näytti olevan ainoastaan yksi päämäärä -- päästä kaikista edelle.
He saapuivat suurelle valtameritielle. Siellä kulki useita
automobiileja ja melkein kaikki ajoivat yhteen suuntaan ja
kilpailivat. Kaksi niistä pysyttelihe kiinni Oliverissa, eivätkä
tahtoneet jäädä jälkeen -- kerta toisensa perästä kiisivät he yhä
uudelleen toistensa ohi. Niiden liikkeelle nostama pöly oli silmiä
sokaiseva ja alituinen löyhkä iljetti; mutta Oliver puristi huulensa
lujasti yhteen ja pieni viisari vauhdinmittarilla alkoi liikkua
eteenpäin ja he ajoivat lentäen alas katua. "Ottakaa nyt kiinni!"
mutisi hän.
Muutamia sekuntteja myöhemmin huudahti Oliver äkkiä, kun muuan
poliisi, joka oli ollut kätkeytyneenä pensaan taakse, ryntäsi ylös
ja huusi heille jotakin. Poliisilla oli moottoripyörä, ja Oliver
huusi koneenhoitajalle: "Vetäkää nauhasta!" Hänen veljensä kääntyi
taakseen, säikähtyneenä ja hämmennyksissään, ja hän näki miehen
kurottavan kädellään vaunun lattiaan. Hän näki poliisin hyppäävän
pyörälleen ja alkavan heitä seurata. Sitten katosi se hänen
silmistään pölypilveen.
Saattoi kestää viisi minuuttia tuota hurjaa menoa, heidän ajaessa
aivan ääneti ja jännittyneinä, vauhdilla, jollaista Montague ei
ollut koskaan tavannut pikajunassa. Toista tietä tulevat ajoneuvot
pujahtivat näkyviin, ja rynnäten suoraan heitä kohti -- siltä ainakin
heistä näytti -- puhalsivat ohi vain käden leveyden etäisyydellä
heidän vaunustaan. Montague oli juuri tehnyt päätöksensä, että
tämänkaltainen ajo olisi hänelle kylliksi koko elämän ajaksi, kun hän
huomasi, että heidän kulkunsa hiljeni. "Te voitte päästää nauhan",
sanoi Oliver. "Hän ei tule meitä enää tavottamaan."
"_Mikä_ se nauha on?" kysyi toinen.
"Se on sidottu kiinni takana olevaan levyyn, jolla on meidän
numeromme. Se nostaa sen ylös niin että sitä on mahdoton nähdä."
He kääntyivät tielle, joka johti maaseudulle, ja Montague heittäytyi
istumaan ja nauroi kunnes kyyneleet valuivat alas hänen poskilleen.
"Onko tuo kuje yleinen?" kysyi hän.
"Sangen yleinen", sanoi toinen. "Mrs Robbilla on vaunuvajassaan
allas, joka on täynnä kuraa ja hänen ajajansa roiskuttaa siitä
numerolapulle joka kerran kun hän lähtee ajelemaan. Täytyy tehdä,
näetkös, jotakin, tai muutoin joutuu alituisesti kiinni."
"Oletko koskaan joutunut poliisin käsiin?"
"Ainoastaan kerran olen ollut oikeudessa", sanoi Oliver. "Pysäytetty
olen senkin seitsemän kertaa."
"Mitä he tekivät toisilla kerroilla -- varottivat sinua?"
"Varottivatko?" nauroi Oliver. "Eivät mitään muuta kuin astuivat
minun kanssani vaunuun ja ajoivat pari korttelia, kunnes joutuivat
pois joukon näkyvistä; ja sitten pistin minä heidän kouraansa
kymmenen dollarin maksuosotuksen ja he livahtivat tiehensä."