Eliisa oli paennut omaan kamariinsa, johon mentiin sivuportaista.
Siellä hänellä oli kuin oma koti ja oma vapaus. Leena ei suinkaan
ollut niitä jotka karsain silmin katsovat nuorten iloa, ja usein hän
toivoi, että Eliisa olisi ollut vilkkaampi ja halukkaampi ilojen
pitoon, pukeutunut aistikkaammin, sievä kun oli, ja seurannut häntä
huveihin. Eliisa ei tahtonut. Hänellä oli kuitenkin tovereita, ja
niistä uskollisin rakennusmestari Murtola.
Kun hän nyt vapisevana ja onnettomana pakeni huoneeseensa ja istuutui
avatun akkunan eteen haukkoen raitista ilmaa, sillä ahdistava
tunne oli kuin pahoinvointia, näki hän Murtolan aivan edessään
katukäytävällä.
-- Tule sisään! -- sanoi Eliisa, ja kun Murtola oli huoneessa,
huomasi hän, että jotakin oli tapahtunut ja jouduttanut nuoren miehen
saapumista.
-- Tapasin jo aamulla Uuraan, ja hän puhui sinusta -- -- se mies ei
osaa pitää naamaria!
-- Mikä sinun on? -- kysyi Eliisa ihmeissään. -- Olethan aivan
suunniltasi!
-- Herra Uuras -- -- --!
-- Älä sano mitään, jos se on ikävää, -- sanoi Eliisa sävähtäen
punaiseksi.
-- Minä olen kuvitellut -- --
-- Mitä?
-- Mielialat näkyvät tarttuvan. Älä peittele, tunnenhan minä sinut,
vanha vierustoveri!
-- Voithan sitten sanoa, koska tunnet, itse en tiedä, mikä minua
vaivaa!
-- Kas näin, sano nyt, ennenkuin joku tulee! -- pyysi Murtola
pidellen Eliisaa käsistä.
-- Minua ahdistaa, tahtoisin paeta täältä, mutta en voi, tuntuu kuin
kaikki ovet olisivat lukossa.
-- Sinähän vapiset, Eliisa kulta! -- puhui nuori mies vetäen tyttöä
lähemmäksi.
-- En uskalla puhua ääneen, täällä on kuin seinilläkin olisi korvat!
-- Kuiskaa korvaani! -- sanoi Murtola käyden jo hilpeäksi. -- Kas
näin, nyt uskallat, olen utelias!
-- Minä en voi sitä sanoa, minulla ei ole oikeutta -- --
-- Se siis koskee jotakuta kolmatta?
-- Tietysti, eihän se muuten mitään olisikaan. -- Luuletko, että nyt
voisin tyytyä pelkkiin viittauksiin? Sinä olet luvannut olla ikuinen
toverini!
-- Minä en voi. Ainoastaan hän ja minä, kukaan muu ei saa sitä tietää.
-- Niinkö ovat asiat? Olisit sentään voinut sen sanoa ja aikoja
sitten! -- ja Murtola poistui ovelle.
-- Ei, älä mene, älä jätä minua -- -- tuntuu kuin hukkuisin ilman
sinua. Sinä olet aina ollut -- -- -- en tiedä kuinka, niin läheinen
minulle!
-- Puhu, kerro kaikki!
-- Anna kätesi -- -- älä katso minuun, etkö tunne, kuinka minun on
tukala?
Murtola veti nyt Eliisan rohkeasti povelleen, ja Eliisa salli sen,
arkailematta painuen kuin turvaa etsivä ystävänsä syliin.
-- Sydämesi lyö niin rajusti! -- kuiskasi Murtola.
-- Tässä lepään, tekisi mieli itkeä, ellei se olisi niin hupsua, --
sanoi Eliisa hymyillen.
-- Itke, itke vain, ei se ole hupsua!
-- Sinä olet niin hyvä, en osaa sinua vierastaa. Eikö ole
suurenmoista, että mies ja nainen voivat olla näin läheisiä, vaikkei
ollakaan kihloissa?
-- Niinhän sinä puhut, mutta tiedätkö ehkä mitä sydämessäsi on?
-- Tiedän, ei kenelläkään ole sellaista suhdetta kuin meillä kahdella
nyt on!
-- Niin, ehkei!
-- Minä en välitä mistään, kun sinä olet -- --
-- Oikein, oikein lähellä! -- huudahti Murtola painaen Eliisaa
povelleen.
-- Minä olin äsken niin onneton!
-- Itke, itke, minä olen tässä, kuivaan kyyneleesi, pikku toveri,
rakas Eliisa! -- ja hän suuteli nuorta tyttöä kiihkeästi.
-- Niin, minä rakastan, rakastan, -- sanoivat he kuin yhdestä suusta.
-- Hyvä Jumala, minä rakastan sinua enkä sitä tiennyt, sinä paha
poika, mikset sitä jo ennen sanonut?
-- En oikein uskaltanut, sinä olit aina niin omissa ajatuksissasi.
-- Nyt on -- --
Eliisa ei saanut jatkaa, tunnit vierivät, ja he unohtuivat keskenään
rupattelemaan.
-- Leena-tädille minun pitää vielä tänään sanoa. Hän on kyllä nähnyt
sinut ennenkin täällä, mutta ei kuitenkaan tiedä.
-- Niin, kyllä se lienee parasta. Minäpä ilmoitan itse.
-- Kiitos, Karl, mene heti, muuten olen niin levoton.
Murtola ilmestyi Uuraan työhuoneeseen ja tapasi hänet siellä
kävelemässä edestakaisin pää kumarassa.
-- Tahtoisin mielelläni puhutella rouva Uurasta, -- sanoi hän.
-- Hän on tuolla sisällä! -- ja Uuras viittasi saliin päin.
-- Mieluummin teitä molempia, jos suinkin sallitte!
Uuras katsoi kummastellen nuorta miestä ja soitti palvelijaa, joka
haki talon rouvan.
Leena riensi levottomana sisään, mutta rauhoittui nähdessään Murtolan.
-- Ehkä hiukan hämmästytte, kun näin äkkiä ilmoitan, että Eliisa ja
minä olemme juuri menneet kihloihin!
Uuras jäykistyi paikalleen ja tuijotti Murtolaan. Äkkiä hän
suoristautui kuin olisi vasta tajunnut sanat. Leena onnitteli
sydämellisesti, mutta Uuraan tuijottaminen kävi heille molemmille
tuskalliseksi. Uuras osasi kuitenkin hillitä itsensä ja sanoi
kylmästi:
-- Minä en suostu. Eliisa ei ole voinut -- -- hän on vielä
alaikäinen, ja minä olen holhooja!
-- Eliisan onnea me emme tahdo estää, -- sanoi Leena.
-- Ja kuitenkin -- --!
Uuras ei sanonut enempää, mutta tuoli rusahti hänen kätensä painosta
ja hän itse nojasi pöytää vasten ummistaen silmänsä. Leena-rouva ja
nuori mies peräytyivät hämmentyneinä saliin.