Kaiken päivää Uuras oli piirrellyt suunnitelmia ja tehnyt laskelmia.
Hänen vihellyksensä kuului kautta koko talon, ja Leenakin elpyi
toivomaan.
Avonaisesta akkunasta tulvi Uuraan työhuoneeseen aurinkoa ja kevään
huumaavaa ilmaa. Uuras seisoi hetkisen akkunassa, ja mullan tuoksu
herätti hänessä muiston Lehvin pajasta, kuinka hän siellä oli
keväisin, talvisin, väliin vuoden umpeensa takonut ja toisinaan
ovella levätäkseen seisonut ja katsellut ruohoa, joka vaaleassa
vihreydessään nousi vanhan korren juurelle purojen loristessa,
lintujen livertäessä ja mullan pirteästi tuoksuessa. Se oli
paisuttanut hänen rintaansa synnyttäen kiihkeätä halua päästä pois
kotoa maailmalle, näkemään, kuulemaan, oppia ottamaan, uutta, suurta
ja tuntematonta saavuttamaan. Ja silloin oli rauta aina parhaiten
taipunut ja vasaran alla kauniisti muodostunut siksi kaluksi, mitä
hän milloinkin tahtoi.
Hän kääntyi pois akkunasta sulkien sen ja palasi pöytänsä ääreen
antautuen jälleen työhönsä.
Eliisalle hän oli antanut tehtäväksi laatia luettelot
rakennustarpeista, mitä nyt oli varastossa, ja auttanut häntä
hinnoittamisessa, ja nyt tyttö toi ne hänelle pyytäen täyttämään
muutamia puuttuvia numeroita.
-- Arvaappas, Eliisa, mitä tästä tulee! -- sanoi Uuras osoittaen
piirustuksiaan pöydällä.
Eliisan silmät seurasivat pohjapiirrosta, joka ei näyttänyt mitenkään
suurta rakennusta tarkoittavan.
-- Tiedätkö, minne tämä rakennetaan? Sinun ja minun erämaahani.
Ajatteleppas, sinä annoit minulle tämän lahjaksi.
-- Te sen otitte, te sen keksitte. En tiennyt enkä usko vieläkään,
että minulla olisi mitään antamisen arvoista.
-- Jos sinä olisit, niinkuin minä nyt, uudesti syntymässä, niin
käsittäisit, kuinka paljon annoit ja voisit antaa.
Nuoren tytön silmät paljastuivat verhojensa alta, ja niissä kimalteli
ja välähteli ihmettelevä kysymys.
-- Sinä olet minulle hyvin kallis, -- sanoi Uuras tuskin kuuluvasti.
Eliisa punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
-- Minun on niin vaikea olla, -- sanoi hän. -- Se on niin outoa ja
kummallista.
-- Minä odotan, kunnes sydämesi taipuu, -- sanoi Uuras etsien nuoren
tytön katsetta, mutta Eliisa oli jälleen sulkenut sielunsa, eikä
silmissä enää ollut salaperäistä eloa eikä säteilyä.
Uuras sai levottoman ahdistuksen vallassa pidätetyksi kätensä
nousemasta Eliisan painuneelle päälle.
-- Eikö sinussa kevät ja aurinko herätäkään suloista raukeutta ja
tuskaa? -- sanoi Uuras hetken kuluttua ottaessaan Eliisalta vastaan
varastoluettelot.
-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö kohottaen silmänsä, joissa jälleen
säteili ja paloi.
Uuras painoi hänet äkkiä povelleen ja suuteli otsalle. Mutta samassa
Eliisa huudahti ja riensi pois.
Uuras vaipui tuolilleen ja kätki kasvot käsiinsä.
Leena oli levottomuuttaan haihduttaakseen tahtonut taas nähdä
miehensä ja uudestaan ottaa puheeksi tuskallisen asian, mutta peläten
hänen ärtyisyyttään viipyi epätietoisena salissa rauhoittaakseen
rajusti sykkivää sydäntään. Hän kohotti oviverhoa kuullessaan Uuraan
ja Eliisan äänet ja jäi vastoin tahtoaankin kuuntelemaan. Se, mitä
hän näki ja kuuli, oli hänelle niin vihlovaa ja lamauttavaa, ettei
hän aluksi voinut paikaltaan liikahtaa, ei paeta eikä astua eteenpäin.
Mutta sitten hänen tarmonsa palasi ja säkenöivä viha täytti mielen.
Nyt hän ei olisi voinut olla astumatta miehensä eteen.
Hän kulki raskain askelin lattian poikki, ja Uuras kääntyi häntä
kohti.
-- Totta totisesti sinussa on sutta enemmän kuin luulinkaan! -- puhui
Leena painostaen joka sanaa ja hiukan kangertaen, sillä suutuksissaan
hänen oli aina vaikea puhua selvästi.
-- Pitäisikö minun tässä lampaana määkiä?
Uuraskin oli valmis taisteluun tuntien helpotusta saadessaan purkaa
pettymystään Eliisan tavoittelussa, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt
tytön vastahakoisuus.
-- Oletko sinä todella unohtanut sen vanhan jutun? Eikö se uhri
koskaan muistu mieleesi?
-- Taivaan nimessä, mitä sinä tarkoitat?
-- Anjaa! -- vastasi Leena painavasti.
-- Vai nyt sinä sitä muistutat minulle, vaikka et ole koskaan ennen
tahtonut asiaan kajota, et sinä, ei äiti, ei kukaan!
-- Tiedätkö miksi? -- huusi Leena hengittäen raskaasti ja purkaen
sanat työntämällä esille. -- Sinä olet lyhentänyt sen lapsen elämän,
eikä sellaista saa uudistaa!
Uuras syöksyi raivostuneena Leenaa kohti tarttuen hänen hartioihinsa:
-- Sano, sano kaikki!
-- Niin, miksi en sanoisi? Anja upotti itsensä sinun tähtesi!
Uuras hellitti otteensa ja tuijotti Leenaan hapuillen käsillään kuin
olisi nähnyt juuri lausutut sanat ilmassa palavina ja tahtonut ne
sammuttaa. Leena näki sanojensa tuhoisan vaikutuksen ja riensi sitä
lieventämään.
-- En olisi sitä sinulle koskaan sanonut, olenhan niin monta vuotta
pitänyt sitä sinulta salassa, kun tiesin, että se tieto surmaisi
senkin vähän hellyyden, mikä sinulla on minua kohtaan, mutta kun
juuri näin Eliisan ja sinut -- -- -- niin sen täytyi -- -- täytyi
tulla ilmi!
-- Anja, Anja! -- huusi Uuras äänessään miehen peloittava tuska,
heittäytyi pöytää vasten ja itki rajusti.