XXIII.

Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen

saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon

ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki

hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.

Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka

raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin.

Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän

märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen

estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet

tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä

laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia

ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja

onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän

koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan,

toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset -- unohtaa,

unohtaa -- elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha,

jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota

alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta

sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta,

minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä

lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.

Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä

pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten

johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.

Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa

ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli

itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän

oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen

sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi

unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja

ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja

tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan

valtoihinsa.

Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä

ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa

lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien

elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa

kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.

Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta

pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä

naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.

Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:

Levolle lasken, luojani,

armias ole suojani,

jos sijaltan' en nousisi,

taivaaseen ota tykösi!

mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen

ja hän samoin.

Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus

ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä

täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki

inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että

Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme

määrä.

Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa

taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut

sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa

tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa

ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja

tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon

takia.

Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan

taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja

tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi

voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä

sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.

Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen

musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella

uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi

synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein

himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä

uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki

hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä -- --

Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus

oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin

piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran -- -- oh, se

aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa

vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin

olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan

mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!

Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta

ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan

kaistaletta -- -- pyytää luottoa!

Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin -- -- aivan yksin oli

erämaa vallattava!

Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle

konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein

ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei

nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut

menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen

tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen

hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.

Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä

kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon

kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin

varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä

tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin

liikemiehistä.

Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa,

ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin

puhuisi Forsille ja Hillille.

Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli

Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin

että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.

Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.

Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä

osakkaiksi tai takaajiksi.

Työn kourissa: Romaani · 第 26 / 29 题