Eliisa oli matkustanut Murtolan äidin luo jäädäksensä sinne siihen
saakka, kunnes hänen sulhasensa olisi ennättänyt vuokrata asunnon
ja heidän häänsä vietettäisiin. Leena oli järjestänyt kaikki
hiljaisuudessa, eikä Uuraalla ollut siitä tietoa.
Uuras sulkeutui itseensä, tuntien lamauttavaa raukeutta, joka
raskaana taakkana painoi häntä ruumiillisesti niinkuin henkisestikin.
Kaikki oli hänestä pohjattoman tyhjää ja mitätöntä arkielämän
märehtimistä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja painoi sen suulleen
estääkseen epätoivoista tuskannyyhkytystä, joka toisinaan oli hänet
tukehduttaa. Hän kuvitteli elävänsä varjossa kuin vanki ja näkevänsä
laajoilla ulapoilla suuret laivat täynnä elämän riemussa liikkuvia
ihmisiä, jotka viittoen häntä mukaansa lauloivat rakkaudesta ja
onnesta, joukossa nuoria tyttöjä, kuten Anja ja Eliisa, eikä hän
koskaan pääsisi heitä lähenemään. He kuuluivat toiseen maailmaan,
toiseen elämään. Hänen täytyi sanoa heille jäähyväiset -- unohtaa,
unohtaa -- elää yksin, aloittaa yksin uutta elämää, jättää se vanha,
jossa hän ei ollut koskaan päässyt oikean elämän makuun, sen, jota
alati tunsi kaipaavansa, janoavansa, tietämättä mitä se oli, voimatta
sille antaa nimeä tai selvää muotoa. Se oli suurta tuntematonta,
minkä hän vasta silloin olemuksessansa tajuaisi, kun se häntä
lähenisi, kun hän sitä itseensä liittäisi ja siihen sulautuisi.
Voi hyvä jumala, olihan nuoruus haihtunut tavoitellessa edellä
pyörivää kultakerää, joka kiilsi kauniina ja houkutteli luvaten
johtaa itse elämän aarteille, mutta veikin liejuiseen suohon.
Hän tunsi kotinsa itselleen vieraaksi, inhosi vaimonsa hankkimaa
ylellisyyttä ja komeutta, jonka takana tuijotti tyhjyys. Mitä hän oli
itse tehnyt ja saavuttanut kaiken tämän ohella? Se työ, jonka hän
oli suorittanut kuumeisella kiireellä, ei koskaan kiinnittänyt hänen
sieluansa, ei täysin temmannut mukaansa, niin että kaikki muu olisi
unohdukseen vaipunut. Aina hän oli ikäänkuin katsonut sen ohitse ja
ylitse, silmäillen kauemmaksi ja toisaalta odottaen jotakin uutta ja
tuntematonta, mikä kuuluisi hänelle yksin ja ottaisi hänet kokonaan
valtoihinsa.
Oli hetkiä, jolloin hän pakeni uskonnon turviin muistellen äitinsä
ylistyslauluja ja miettiviä kasvoja, jotka arkielämän askartelussa
lienevät kyselleet sielun syviä salaisuuksia, neuvotellen ja tinkien
elämän totuuden kanssa ja luullen kantavansa kaiken maailman tuskaa
kyläsepän majassa, kaikkein arkipäiväisimmässä pikku huolessaan.
Mikä on suurta, mikä pientä? kysyi Uuras. Äitini tuska oli minusta
pientä, ehken tunnusta sitä tuskaksi ollenkaan. Minun suruni on ehkä
naurettavaa ruikutusta eikä miehenmielen arvoista.
Hän oli lapsena liittänyt kätensä yhteen toistaen äidin sanellessa:
Levolle lasken, luojani,
armias ole suojani,
jos sijaltan' en nousisi,
taivaaseen ota tykösi!
mutta se ei hänellä koskaan muuttunut uskoksi. Aika oli epäuskoinen
ja hän samoin.
Hänen mielestään oli se pohjaton ihmissielussa piilevä rakkaus
ja nimetön kaipuu, joka tavoittaa Jumalaa, vain oman itsensä
täydentämistä, halua omistaa hänelle kaikki taivaat ja maat, kaikki
inhimillisistä ihanimmat ja korkeimmat ominaisuudet vain siksi, että
Jumala voisi olla luottamuksemme arvoinen ja korkein toiveittemme
määrä.
Hän oli mieheksi tultuaan päässyt selville ilman suurempaa tuskaa
taivaan ja iankaikkisen kadotuksen olemattomuudesta ja tuntenut
sydämensä lämpenevän siitä ajatuksesta, että ihminen ilman pelkoa
tai palkinnon toivoa voi elää puhtaasti kohdistaen kaiken toivonsa
ja pelkonsa omaan itseensä, kasvattaen omaatuntoaan tavoittamaan ja
tekemään hyvää hyvän vuoksi ja karttamaan pahaa sen tuottaman tuhon
takia.
Nyt se katsantokanta astui hänen tuomarikseen vaatien katsomaan
taakseen, elettyyn elämään. Hän ei tahtonut tinkiä erehdyksistään ja
tiesi tuskansa tulleen siitä pahasta, mitä oli tehnyt, mutta uskoi
voimiensa vieläkin olevan nousussa ja matkalla korvaamaan hyvällä
sen, mitä oli elämältä hyvää saanut.
Uuraan luonteeseen ei kuulunut pitkä miettiminen. Kun ensimmäinen
musertavan pettymyksen isku oli kestetty, alkoi hän heti suunnitella
uutta elämäänsä. Lyhyt ottelu oli kuitenkin ollut hänelle kylliksi
synnyttämään kaipuun päästä käsiksi ruumiilliseen työhön. Hän oikein
himosi sitä niinkuin janoava vettä. Tarttua käsin, raataa itsensä
uuvuksiin, nähdä voimiensa ja työnsä tuottama tulos, unohtaa kaikki
hyvin ansaitussa unessa ja päästä kaipaamasta suurta ja etäistä -- --
Taaskin hänen mielessään välähti se nuoruudenhetki, jolloin rakkaus
oli ensi kerran koskettanut hänen sieluaan ja samalla ajanut kodin
piiristä ulos maailmaan. Ja vielä toisenkin kerran -- -- oh, se
aamuhetki, se suuri keväinen silmänräpäys, jolloin hänen huulensa
vain kerran koskettivat rakastetun otsaa. Minkä voiman hän silloin
olikaan itsessänsä tuntenut ja uskonut rakentavansa erämaahan
mahtavan pajan, jossa se suuri ja etäinen piti ilmoille saataman!
Ja nyt, nyt hän saisi hitaasti, epäillen tunnustella perustusta
ja käsin nostaa seinät ja vieraan lupaa kysyen tiedustella maan
kaistaletta -- -- pyytää luottoa!
Siinä oli se isku, joka raippana löi. Ja yksin -- -- aivan yksin oli
erämaa vallattava!
Hän päätti mennä tapaamaan pormestari Forsia näyttääkseen hänelle
konepajansa suunnitelman ja kustannusarvion. He olivat usein
ennenkin puhuneet saman yrityksen aloittamisesta, niin että sen ei
nyt tarvinnut erikoisesti herättää epäilyjä, mutta Uuras ei uskonut
menestyvänsä, olipa melkein valmis uskomaan, että Fors ja hänen
tähtensä Hillikin kieltäytyvät. Päästäkseen lopulliseen varmuuteen
hän kuitenkin tahtoi tehdä seikkaperäisen ehdotuksen.
Ennen sitä hän kävi kotona Lehvissä neuvottelemassa vanhan isänsä
kanssa. Siellä oli hänelle tarjottu sopivaa maata ja metsää, johon
kuului järvi, kaikki lähellä rautatietä. Uuras aikoi saada Lehvin
varakkaimpia isäntiä osakkaiksi yritykseen ja myöskin isänsä. Sillä
tapaa hän pelastuisi olemasta kokonaan riippuvainen oman kaupungin
liikemiehistä.
Hänen isänsä tehtäväksi jäi kuulustella lehviläisten mieltä asiassa,
ja Uuras palasi kotia odottamaan siitä tulosta, ennenkuin lähemmin
puhuisi Forsille ja Hillille.
Pari viikkoa myöhemmin ukki saapuikin kaupunkiin. Maalaisille oli
Uuraan suunnitelma ollut outo, kuten hän itse olikin epäillyt, niin
että mitään tuntuvia rahamääriä ei sieltä käsin ollut odotettavissa.
Maapalsta kyllä oli saatavissa edullisilla ehdoilla.
Uuraalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin pyytää Forsia ja Hilliä
osakkaiksi tai takaajiksi.