Eliisa oli orpotyttö, jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet,
ensin isä, Uuraan töissä ollut työnjohtaja, ja sitten myöhemmin äiti
tytön ollessa kymmenen vanha. Vanhemmilta oli jäänyt hiukan varoja,
ja kun Uuras määrättiin holhoojaksi, päätti hän kasvattaa tytön
omalla kustannuksellaan. Alusta saakka oli Eliisaa pidetty kuin
omaisena perheessä, ja vuosien kuluessa tämä läheinen suhde oli yhä
vahvistunut.
-- Niin, sinähän kävit kuusi luokkaa, -- sanoi Uuras. -- Oletteko
ylioppilas? -- kysyi hän Murtolalta.
-- En, erosin jo viidenneltä ja menin teollisuuskouluun, -- selitti
nuori mies.
Saatuaan Eliisalta paperit käärittyinä hän poistui.
-- Saat panna tulojen puolelle kerrankin taas kymmenen tuhatta, jotka
nostin loppueränä Isakssonin työstä. Se oli hyvä urakka, kiitos vain
sinulle, lapsi, yhteistyöstä!
-- Kassa onkin aivan tyhjä, -- sanoi Eliisa.
-- Mutta kulkutautisairaalan menot ovat pennin päälle kuitatut, ja
minä saan olla onnellinen, kun vielä on takki päälläni ja housut
jalassani ja ne aivan ehjät, -- puhui Uuras nauraen.
-- Onhan tämä talokin omanne, -- huomautti nuori tyttö.
-- Sitä en koskaan laske. Sehän kuuluu Leenalle.
-- Te olette tehnyt niin hirveästi työtä nämä vuodet.
-- Niin, en ole yhtään arkiaamua saanut nukkua kello neljästä
eteenpäin. Katsos, korvalleni on ilmestynyt hopeata. Mutta hittoko
sitä muistamaan! Nyt olemme perillä, ja valtion tarkastaja piti
minulle päivälliset ja sanoi puheessaan, ettei hän ollut koskaan
vielä sattunut tarkastamaan niin suurta työtä eikä niin suurella
tappiolla suoritettua eikä niin erinomaisen hyvin tehtyä, aivan
yksityisseikkoja myöten ensiluokkaista työtä. Mitä sinä, lapsi,
siihen sanot?
-- Se on suurenmoista ja niin surullista, kun teiltä meni suuri
omaisuus.
-- Kolme vuotta sitten ei voitu tietää, että työpalkat äkkiä
nousisivat melkein puolella, samoin rakennusaineet ja kaikki
kustannukset. Jos olisin vähänkin hidastellut tai itse väsynyt,
olisin nyt yli korvieni velassa, -- selitti Uuras nuorelle
konttoriapulaiselleen.
Eliisa oli jo pari vuotta hoitanut Uuraan tilejä käytyään
kauppakoulua yhteiskoulusta erottuaan.
-- Niin monet ovat sanoneet, että mestari teki siinä urakassa liian
hyvää työtä -- --
-- Ihmiset ovat aina niin viisaita. Minä tein hyvää työtä, sillä
muuta en voi. Minä en osaa tehdä siloitettua ja heikkoa, minä teen
vain kestävää ja jykevää, niin että seisoo iankaikkisesti.
-- Sanoivat, että aineet olivat liian hyviä ja kalliita.
-- Lapsi kulta, olethan sinäkin tottunut työhön ja tiedät, että hyvä
työ on iloa. Minä nautin työstäni, vaikka tiesin omaisuuteni menevän.
Olisin voinut hyppiä vaikka harakkaa, kun kaikki oli kunnialla
päättynyt. En pahoittele, en niin vähääkään, enkä kaipaa sitä entistä
varmuuttamme. Nyt alamme taas kahdella tyhjällä kädellä, -- puhui
Uuras tekeytyen huolettomaksi.
Leena veti salin oven raskaita verhoja syrjään ja astui Uuraan
työhuoneeseen komeassa sinivihreässä iltapuvussa.
-- Katsos tätä komeutta, sen olen pukenut ylleni siinä uskossa, että
sinäkin tulisit mukaan juhlaan, -- sanoi hän ja läheni miestään
hymyilevänä hyvin tietäen, että nuorekas vartalonsa, jota hän
huolellisesti hoiti, oli säilynyt sopusuhtaisena ja notkeana ja ettei
kasvoilla ollut muuta vanhentumisen merkkiä kuin kaksoisleuka ja
silmien alla pari viivantapaista matalaa ryppyä. -- Aion pitää tänä
iltana oikein hauskaa, vaikka tanssiakin.
-- Vai niin, vai niin, tänään tanssitaan ja huomenna -- --
-- No, mitä huomenna?
-- Lauletaan kai! -- sanoi Uuras ärtyisesti. Eliisa siirtyi omaan
työhuoneeseensa.
-- Vaikka vain, kunhan sinä olisit tyytyväinen. Muu kaikki on perin
tyhjää.
-- Tyhjää, tyhjää ja niin hiivatin tyhjää. Minä tahtoisin karjua kuin
peto pelkästä tyhjyydestä omassa itsessäni! Se oikein imee itsensä
minuun ja lamauttaa kaikki voimani! -- Hän astui kiivaasti lattialla
koetellen käsivarsiaan. -- Lieneekö näissäkään enää samaa verta ja
lihaa kuin ennen muinoin, veltot palvelijat!
-- Oletko sinä sairas! Minä en ymmärrä -- --
-- Sairasko? En! Älä kysy, et sinä minun tautiani ymmärrä.
-- En taida, olen luullut kaiken olevan niinkuin ollakin pitää, mutta
viime aikoina sinä olet käynyt ärtyisäksi ja oikukkaaksi.
-- Ja laiskaksi. Ihmettelen kuitenkin, etten ole tullut ihan rammaksi
tässä mukavuudessa ja ylellisyydessä!
-- Sinä hermostuit liiaksi sairaalan urakassa. Uuras nauroi
väkinäisesti.
-- Hermostuin! Aina te ylellisyyden veltot palvelijat puhutte
hermostumisesta, kun olette pelkästä elämän hyvyydestä niin väsyneet,
ettette enää jaksa nauttia. Minun aikani on täällä mennyt!
-- Uuras, nyt juuri sinun pitää pysyä lujasti kiinni täällä, kun
olemme riippuvaisia!
-- Älä takerru siihen. Minä tahdon vapaat kädet! -- ja Uuras huitoi
kuin olisi tuntenut kahleet käsissään ja pyrkinyt niitä irroittamaan.
-- Kaikesta huolimatta meidän täytyy pysyä yhdessä, -- sanoi Leena.
-- Taikka erota tykkänään! -- sanoi Uuras kääntyen äkkiä
kantapäillään.
-- Sinä olet aivan mahdoton tänä iltana. Ei, hyvästi nyt, muuten
menetän haluni mennä juhlaan. Hyvää yötä -- unohda harmit. Tänään
minä juhlin. Oletko varmasti päättänyt? Ehkä kuitenkin tulet mukaan.
-- Ei minua haluta. Se on jonninjoutavaa!
-- Minä kun tätä pukua tilatessani otin lukuun juuri sinun makusi!
Katsos, kaulallani on nyt ensi kerran peite, vaikka vain harsoa. En
ole koskaan ennen juhlapukuun teettänyt korkeaa kaulusta. Se on niin
kömpelöä. Hyvää yötä, -- sanoi Leena viipyen hetkisen salin ovella.
Uuras vain nyökkäsi ja jäi istumaan pöydän ääreen. Hetken kuluttua
tuli Eliisa pienestä työhuoneestaan papereita kädessään.
-- Tässä on työlista, huomenna on palkanmaksu tehdasrakennuksella, --
sanoi hän laskien paperit pöydälle.
Uuras oli omissa ajatuksissaan, kunnes äkkiä nousi ja asteli jälleen
lattialla peukalot liivien hihanrei'issä.
-- Palkanmaksu -- niin on, ja ehkä he lopettavat työn! -- sanoi
hän katsoen Eliisaan. -- He sanovat minua kovaksi, kaikki täällä,
varsinkin työväki. Olenko minä ollut sinullekin kova, pikku Eliisa?
-- Ette suinkaan, minähän tahdon tehdä työtä.
-- Niin, muuta ei olekaan olemassa kuin työtä -- -- meikäläisiä
varten. Mutta entä jos onkin tehnyt työtä väärällä tavalla ja
turhaan, jos senvuoksi kaikki menee myttyyn ja lopuksi tulee
vararikko? Huh, hiiteen kaikki mietteet!
Nuori tyttö katseli häntä ihmeissään ja hypisteli papereita pöydällä
aivan kuin ei olisi voinut lepuuttaa käsiään hetkeäkään.
-- Minä kai olen ottanut työtä irti sinusta niinkuin muistakin?
-- Kyllä te osaatte, mestari!
-- Olenko minä niin hiivatin vieras sinulle, että sinun aina pitää
sanoa: "mestari"?
-- Ei, mutta kun aina olen niin sanonut, -- vastasi Eliisa hymyillen.
-- Aina sanonut ja aina ollut. Tiedätkös, minä en enää jaksa, aion
vetää jalkani ylös tästä suosta ja astua kuivalle maalle.
-- Te puhutte tänään vertausten kautta. Se on ollut hyvin hauska suo,
kelpaisi siihen vajota vielä kauaksi aikaa.
-- Ei, peijakas sittenhän siihen vielä hukkuisi! Kuulehan, mitä sinä
oikeastaan ajattelet istuessasi täällä kirjojen ääressä kaiket päivät.
-- Kuvittelen kaikenlaista, -- sanoi Eliisa istuen nahkasohvalle
valkea liina hartioillaan. Nyt on kevät, lumi on sulanut ja taivas
noussut korkeaksi. Minun on kevyt olla, ja ajatukset -- --
-- Niin, ne ajatukset! -- huokasi Uuras istuutuen hänkin pöytänsä
ääreen.
-- Eipä mitään, -- sanoi Eliisa ja nauroi katsoessaan Uuraaseen, --
se on niin lapsellista!
-- Kerro sentään.
-- Jos olisin vanha, taikka -- taikka rikas, menisin erämaahan!
-- Se on toivomus sekin. Mitä sinä siellä erämaassa tekisit?
-- Rakentaisin kodin!
Uuras nousi muuttuen vakavaksi, läheni Eliisaa ja nosti hiukan hänen
leukaansa sanoen:
-- Etkö sinä ole koskaan rakastanut?
-- En, -- sanoi Eliisa arasti punastuen.
Uuras ryhtyi jälleen selailemaan papereita pöydällä, heitti ne äkkiä
ja astui lattialla kädet selän takana.
-- Sinä sanoit: erämaahan -- -- totta tosiaan -- -- erämaahan! --
Sitten hän äkkiä kääntyi kantapäillään ja nauroi. -- Minä tahtoisin
myöskin lähteä sellaiseen erämaahan. Kunpa saisi näillä kahdella
kädellä nostaa asumuksen kuivalle hiekalle! Tietäisitpä miltä
tuntuu, kun käsissä on voimaa, ja se voima vähä vähältä muuttuu
taloksi, sellaiseksi työpajaksi, jossa yksin takoo ja suunnittelee
lakkaamatta, yksin, kenestäkään riippumatta, varmana, ettei työ jätä,
ettei sitä voida minulta riistää, ja ettei sen tulosta hajoiteta kuin
tuhkaa tuuleen!
-- Kyllähän teidän työnne täälläkin näkyy, -- sanoi Eliisa.
Uuras iski niihin sanoihin kiivaasti:
-- Luulisin, että näkyy! Minun työni seisoo täällä satoja vuosia.
Onttolan vainioille olen viidentoista vuoden kuluessa rakentanut
monta komeata taloa.
-- Minäkin olen ollut täällä jo monta vuotta.
-- Sinäkin olet nähnyt ihmeitä. Mene vaikka minne täällä, aina
näet kätteni jälkiä. Satama on minun johdollani rakennettu, uudet
kansakoulut, kaupungintalo, hallit, keskikaupungin liikerakennukset.
Kaikkialla tehtaissa on jokin merkki minusta. Olen ollut mukana
suunnittelemassa, perustamassa ja toteuttamassa uusia yrityksiä:
telefoonia, sähköä, kaupungin myllyä ja monta muuta. Sinäkin olet
apulaisenani nähnyt, kuinka näillä kourilla on kaapattu hemmetin
ahnaasti ja näillä peukaloilla painettu monta pikku pohattaa oikein
tuntuvasti. Olen ajanut heitä täällä kaupungissa oikein pirunkyytiä.
-- Hän reuhtoi käsillään ja nauroi. -- Ja kuitenkin on kaikki käynyt
liian hitaasti. Alan jo tuntea itseni ikämieheksi, kaikki häipyy
minulta -- --
Hän rauhoittui, istuutui jälleen ja tavoitti otsaansa nojaten
kyynärpäätään pöytään.
-- Niin, mitä minun piti sanoa -- -- ei ole mitään, mihin itse olisin
tyytyväinen. Se on ollut vain yhteistyötä, joka ei kuulu enää minulle.
He olivat hetkisen vaiti ja Eliisa aikoi juuri nousta mennäkseen
nukkumaan, kun Uuras kohotti päätään ja sanoi:
-- Se sinun erämaasi miellyttää minua!
-- Se nyt oli vain sellainen haave.
-- Etkö sinä usko voivasi lähteä vaikka erämaahan? -- tiukkasi Uuras
aivan kuin olisi itsekin ollut omasta voimastaan epävarma.
-- Uskon, ihan varmasti uskon! -- huudahti Eliisa Uuraan tulisuuden
sytyttämänä.
-- Sinä tahtoisit kaiketi myöskin ihmisen, joka sinua seuraisi?
-- En tiedä ketään, joka tahtoisi.
-- Minäkin tahtoisin!
-- Tekö, ettehän te voi!
Uuras huusi kuin tuskasta parahtaen: -- Minä voin mitä tahdon, etkö
sinä usko, etkö luota minuun? --
-- Uskon, -- sanoi nuori tyttö nousten sohvalta.
-- Sinä olet suora ja rehellinen tyttö, -- sanoi Uuras ja laski
kätensä Eliisan hartioille, -- työn kouluttama, minun kaltaiseni. Me
kaksi voisimme viljellä erämaata!
Hän veti kätensä pois, mutta ei hellittänyt katsettaan Eliisasta.
-- Minua peloittaa, -- sanoi Eliisa.
-- Peloittaa, mikä?
-- En voi sanoa!
Uuras otti hänen päänsä hellästi käsiensä väliin ja sanoi:
-- Minä luulen tietäväni. Sinulla on mielessäsi sellainen onnen ja
elämän erämaa. Sinä olet nuori ja suloinen. Sellaista rikkautta ei
ole monella. Kauneuden ja työn voimaa ja lisäksi sellainen sitkeys
-- -- ne ovat aatteita. Ole varuillasi!
-- En minä ole sitä koskaan ajatellut, mutta nyt, kun te sanotte,
tuntuu siltä, kuin ne olisivat -- --
-- Sinä et ole sitä ajatellut, mutta kuka olisi voinut vuosi sitten
uskoa, että puhun sinulle niinkuin nyt puhun?
-- Niin, se on hyvin kummallista ja sentään totta.
-- Elämä on minua vienyt, en ole syvälti ajatellut enkä omaa itseäni
ensinkään. Minä olen takonut itseäni kuin rautaa pimeässä joksikin
työkaluksi, tulkoon sitten miekka tai rautanaula. Ja senvuoksi kai
olenkin tällainen töherrys! -- ja Uuras nauroi katkerasti.
-- Te olette merkillinen mies!
-- Minä olen aina yksin, en ymmärrä muita ihmisiä enkä jaksa kauaa
pitää heille seuraa. Kun näen mitä he ovat, niin heitän.
-- Minäkin olen yksin.
-- Niin, sinä et ole kuin muut tytöt. Osaatko edes tanssia?
-- Minä tanssin väliin yksin.
-- Minkä vuoksi yksin?
-- Kun menen tanssiaisiin, ei kukaan minua tanssita.
-- Hm, sinulla ei ole ollut aikaa hankkia tuttavuuksia, ja kun olet
köyhä, ei sinua myöskään tavoitella.
-- Kyllä he kaikki minut tuntevat ja juttelevat kanssani.
-- Annahan kun katson sinua, mikä sitten on syynä! -- Uuras otti
hänen kätensä kuin piloillaan. -- Niin, lapsukainen, silmissäsi
on suuri ajatusten maailma, salaperäinen onnenkaipuu. Katseesi
syvyys peloittaa. Tyhjät ihmiset sitä säikähtävät. He tuntevat oman
köyhyytensä sinun rinnallasi. Varo itseäsi, he vihaavat sinua!
-- Ja minä kaipaan ihmisiä, kaipaan kiihkeästi onnea ja huumausta.
Kaipuu tekee minut toisinaan aivan sairaaksi. Ja kun en voi ketään
saada ymmärtämään -- kaipaan erämaahan!
Uuras katsoi Eliisaa silmää räpäyttämättä kuin haltioissaan.
-- Totisesti, sinä olet Anjan näköinen, muistutat hänestä jollakin
tavalla. Nyt sen ymmärrän, miksi aina olet ollut minulle kuin
omainen. Ja sinä puhut minun ajatuksiani ja tunnet minun tunteitani,
lapsi. Mistä sinä ne olet saanut?
-- Ne ovat minussa. Hyvää yötä! -- ja Eliisa aikoi poistua.
-- Hyvää yötä, Eliisa! Sinäkin jätät minut, et luota minuun.
-- Kyllä minä luotan, tahtoisin olla hellä ja hyvä, tehdä
onnelliseksi ja rikkaaksi.
-- Sinä suloinen ja kallis lapsi, hyvää yötä!
Uuras otti hänet syliinsä ja painoi kiihkeästi rintaansa vasten.
-- Ei, ei, se on vaarallista! -- huudahti Eliisa vapauttaen itsensä.
-- Vaara siinä viehättääkin! Kunhan tulisikin vakava taistelu ja työ,
johon saisi ryhtyä kahden käden ja täysin voimin. Täällä on vain
jotakin väistyvää, aavemaista ja ylivoimaista, johon en ulotu. Anna
minulle sanasi, silloin voin kaikki!
-- En, en, en koskaan, te petytte, erehdytte!
Eliisa juoksi pois, ja Uuras jäi yksin, tuijotti eteensä, hapuili
ilmaa ja hoippui tuolilleen, jääden siihen kuin nukkunut.
Hetken kuluttua hän haki hyllyltä kirjan yrittäen lukea, mutta heitti
sen, alkaen taas miettiä ja kävellä, kunnes väsyi ja lopultakin
syventyi kirjaan tehden paperille muutamia muistiinpanoja.
Oli jo myöhäinen yö, kun Leena astui sisään yllään väljä yöpuku.
-- Terveisiä juhlasta! -- sanoi hän läheten Uurasta. -- Näin täältä
valoa ja tulin sanomaan hyvää yötä.
-- Hyvää yötä! -- murahti Uuras liikahtamatta.
Leena laski kätensä hänen olalleen.
-- Joimme sinun maljasi, ja kaikki kaipasivat sinua juhlassa!
Uuras kääntyi äkkiä häneen päin.
-- Leena!
-- Niin, samppanja taisi mennä päähän. Minua huumaa, annahan kätesi.
Oo, miksi sinä noin katsot? Onko tämä ensi kertaa? Sanoinhan jo
päivällä, että tahdon taas pitkästä ajasta juoda samppanjaa. Olen
kiusannut itseäni kotona, kun et tullut mukaan. Nyt osaan yksinkin.
Hyvää yötä, osaan minä yksinkin mennä nukkumaan. Hyvää yötä!
Leena poistui Uuraan pysyessä tiukasti vaiti.