XVII.

Oli kulunut viisitoista vuotta. Pienen kaupungin kehitys oli

näinä vuosina ollut ripeä. Uusi, yksityinen rautatie vei nyt

täältä sisämaasta etelää kohti rannikkokaupunkiin. Satama oli

kokonaan uudestaan rakennettu tyydyttämään suuresti vilkastunutta

laivaliikettä. Uuraan rakkaat suunnitelmat, joiden mukaan Onttolan

kartanosta lunastettaville tonteille oli rakennettava uusi, komea

kaupunginosa lähemmäksi asemaa, olivat toteutumassa, ja vanhasta

esikaupungista oli vain muisto jäljellä.

Heti ensimmäisinä vuosina oli Uuras rakentanut Leenan talon

uudestaan. Se oli nyt kaunis puutalo puiston keskellä, mutta

huoneiden luku ja järjestys, muutamia mukavuuden ja parannusten

muutoksia lukuunottamatta, oli jotakuinkin sama kuin ennenkin.

Vaimonsa kautta hän oli alusta saakka joutunut ahdasmielisessä

pikkukaupungissa tarkoin valikoitujen johtohenkilöiden piiriin ja

saanut enemmän sananvaltaa kuin täällä yleensä kellekään yksityiselle

suotiin. Se oli ollut Uuraan kehitykselle verrattoman edullista, ja

se ero, joka siinä suhteessa oli ollut Uuraan ja Leenan välillä iän

ja aikaisempien olosuhteiden luomana, oli vähitellen tasoittunut.

Mutta rauhaton, kiihoittunut toiminnan elämä oli katoavan nuoruuden

mukana haihduttanut myöskin sen vähäisen lämmön, jota luonto niin

säästeliäästi oli Uuraalle suonut, ja hänen jyrkkä ja käskevä tapansa

käsitellä kotioloja, aivan kuin jatkaisi työn komentoa rakennuksilla,

teki usein Leenan elämän raskaaksi ja tukalaksi. Toisaalta tämä

kiireinen toiminta ei suonut aikaa eikä antanut aihetta varsinaiseen

hengenviljelykseen, ei edes siinä määrässä kuin pikkukaupungin

oloissa olisi käynyt päinsä.

Aluksi Uuras oli Anjan kuolinsanoman saatuaan tuntenut

vastenmielisyyttä Leenaa kohtaan, ja hyvin tietäen, että sellainen

tunne oli väärä ja kohtuuton, hän moitti siitä itseään tekeytyen

huomaavaiseksi aviomieheksi. Mutta tämä ristiriitaisuus hänen

elämässään nyhti irti kaikki aikaisemmin vaalitut hennot lemmentaimet

tehden maaperän niille karuksi ja samalla laajentaen juopaa

aviopuolisoiden välillä.

Oli taaskin kevät ja Lehvin seppä, jota Leena puhutteli ukiksi,

vieraili poikansa ja miniänsä luona, osaksi auttaakseen poikaansa

töiden kaitsemisessa, mutta oikeastaan ollen "itseään tuulettamassa",

kuten hän sanoi.

Leena viihtyi herttaisen ukon seurassa ymmärtäen tämän leikinlaskua,

vaikka se toisinaan olikin hiukan karkeatekoista. Hän nauroi ensin

sydämen pohjasta ja punastui sitten jäljestäpäin, jos oikein kovalle

otti.

-- Minä nautin keväästä niin sanomattomasti, -- sanoi Leena. --

Tunnen itseni kymmentä vuotta nuoremmaksi. Oh, kuinka nämä päivät

kulkevat nopeaan, tahtoisin pidättää niitä ja elää uudestaan ja

uudestaan jokaisen hetken. Aika on niin kallista, niin kallista!

-- Kyllähän se maksaa paljon rahaa, täällä teillä! -- sanoi ukki.

-- Kuinka niin? -- ja samalla Leena vilkaisi ukkiin.

-- Täällä on niin hiivatin suurellista.

-- Pelkkää jokapäiväisyyttä. Elämän pitäisi olla kuin juhlaa. Minä

taistelen vanhuutta vastaan ja puolustan urhoollisesti elämäniloani.

Maailmassa on niin paljon onnea, ja minun asiani on sitä itselleni

anastaa.

-- Kaihan Leenan kelpaa, mutta ollappa Uuraan pöksyissä -- siinä saa

olla kuin ukkosen jyrinä! Työmiehet reistailevat.

-- Ainahan ne rettelöivät.

-- Rettelöivät niin, kun näin kaupungin oloissa kaipaavat tätä

tällaista komeutta ja elämän makeutta.

-- Eikös ukki sitä kaipaa? Eikö elämä täällä tunnu aika somalta?

-- Ei se minulta täällä oikein luonnista. Pitäisi olla tärkkikaulus

ja lankkisaappaat enkä minä vanha mies sellaisiin kakkuloihin

rupeaisi.

Leena siirtyi lähemmäksi ukkia ja lyöden polvelle kehoitti:

-- Kertokaa nyt taas jotakin hauskaa!

-- Mistä, Uuraastako?

-- Niin, tietysti. Millainen Uuras oli siellä kotona, ennen muinoin?

-- Aika veijari, juoksi keinut ja tanssit ja rimputteli hanuria.

-- Taisi olla aika velikulta!

-- No, ennen varjelen kapallisen kirppuja, ennenkuin sellaista poikaa

hulluttelemasta!

-- Sellainen monihenkinen veijari! -- nauroi Leena.

-- Ja suurellinen. Ei kelvannut enää olla Henrikssonni, se oli

moukkamaista ja ruotsalaista ja mitä lienee ollut sonnimaista! Ja

kun se opettajakin, se niin Tohu, sitä komenteli, niin poika otti

nimekseen Uuras, ja se on sitten aina vaan pelkkä Uuras. Taitaa

sentään asiapapereissa olla Karl Henrik Uuras. Sen nimen mukana

häneen sitten meni sekin työpiru. Sen työn kanssa se yötä ja päivää

reistaili. Ahjossa piti olla sellainen tohu, että toiseen kylään

kuului, ja pajamies sai lyödä moukarilla, niin että mäki notkui, ja

itse se tanssitti vasaraa raudalla ja käänteli pihtejä kuin masiina,

ja kalu tuli aina kuin valettu. Mutta sitten se äkkiä jätti kaikki ja

meni Helsinkiin.

-- Hänen paikkansa ei ollut kyläsepän pajassa.

-- Lieneekö tämä sen parempaa elämää?

-- Ainoata mahdollista hänelle.

-- Rettelöitä ja rahan kanssa pelaamista.

-- Onko Uuras puhunut teille rahoista?

-- On, kuuluu tarvitsevan uutta työtä päästäkseen vähän väljemmälle.

-- Oh, nyt kun minäkin olen niin ahtaalla. Olen ottanut velkaa.

-- Eihän Leenalla voi olla velkaa. Sehän on sitten Uuraan velkaa!

-- Minulla on kuitenkin, -- sanoi Leena hiljentäen ääntään.

-- Tietääkö Uuras?

-- Ei, sehän siinä onkin tukalaa!

-- Sanokaa suoraan pojalle kaikki!

-- En uskalla, sanokaa te hänelle, minä pyydän teitä sanomaan.

-- Ei, en minä mene puun ja kuoren väliin! -- torjui ukki nostaen

kämmeniään.

-- Uuras ja minä emme ole puu ja kuori, -- sanoi Leena huoaten

raskaasti.

-- Mitä puhetta se on?

-- Älkää välittäkö. Tänään on meidän kuudestoista hääpäivämme.

-- Senkö vuoksi täällä on ollut koko viikon vieraita?

-- Niitä on aina. Minä rakastan iloa ja elämää!

-- Entä Uuras?

-- Uuraalla pitää aina olla kaikkein komeinta ja kalleinta, aina

joku suuri työ ja armeija ihmisiä ympärillään. Minä taas rakastan

päivällisiä ja iltakutsuja ja muuta seuraa, pidän ompeluseuroja ja

muita kokouksia. Minulla on paljon yhteisiä hommia kaupungin naisten

kanssa. Oh, mitä niistä, se kuuluu jokapäiväiseen leipään.

-- Onpa se suurireikäinen leipä, -- huomautti ukki.

-- Niin, reikää se kyllä on tehnyt. Kas niin, nyt olen taas unohtanut

tanssiaispukuni. Tilalla on suuri juhla kaupungintalolla.

Leena-rouva jätti ukin yksin tupakoimaan Uuraan huoneeseen ja

kiirehti salin kautta omalle puolelleen.

Hetken kuluttua joku avasi oven ulkopuolelta, ja Uuras astui sisään.

Hän oli matkapuvussa, päällystakki hiukan savessa ja matkalaukku

kädessä. Hänen säännölliset piirteensä olivat muuttuneet jyrkiksi,

tuima katse oli pistävä ja ryhti entistä käskevämpi. Hän oli koko

lailla hermostunut, rauhaton ja helposti tulistuva, kuten mies, joka

tahtoo kiihkeällä työllä saavuttaa mahdollisimman nopeasti jonkin

päämäärän. Hän ei mitannut koskaan voimiaan, ei empinyt toimissaan,

oli kaikkia kohtaan suorasanainen ja vaatelias ja omaisilleen itsekäs

ja kova.

-- Terveisiä matkalta, isä! -- sanoi hän laskiessaan matkalaukkunsa

makuuhuoneen ovelle ja riisui päällystakkinsa sen päälle.

-- Tulet kai työmaalta, kun takkisi on savessa, -- sanoi ukki ja vei

päällystakin eteisen naulaan.

-- Menin sinne suoraan junasta, -- sanoi Uuras astellen lattialla

kiivaasti kuin mieltään lauhduttaakseen. -- Poissa ollessani ne

vintiöt ovat tehneet vallan ihmeitä.

-- Katselin sitä minäkin, -- muistutti ukki.

-- Katselitte kyllä, miksette sitten sanonut niille? -- kivahti

Uuras. -- Ovat muuranneet kutomasalin seinään ne kelvottomat tiilet,

jotka jo hylkäsin. Niissä oli huonoa savea.

-- Kyllähän minä sitä toimitin, ettei saisi ottaa siitä kasasta.

-- Päätyseinä pullistaa hiukan yhdeltä kohtaa.

-- Eikö miehet itse huomaa? -- ihmetteli hänen isänsä.

-- Kyllä minä ne panin huomaamaan, mutta niillä peeveleillä on jokin

syy kiusantekoon. Se on aivan ilmeistä.

-- Eikös voi sopia? -- kysyi ukki katsoen sivulta poikaansa.

-- Sopiako, hoh, yksi tahtoo yhtä, toinen toista, kaikki ovat sisua

täynnä eikä kukaan tottele!

-- Valitatko sinä, ettei totella? Sinähän olet aina saanut kivetkin

kiirehtimään!

-- Kiirehän sillä tehtaan työllä on. Ne juupelit tietävät sen, että

joka päivä merkitsee minulle paljon. Ja nyt ne tahtovat näyttää

olevansa herroja markkinoilla. Tehdään erehdyksiä -- pura pois,

juopotellaan -- odota! Tehdas kiristää, ja minä saan maksaa sakot

myöhästyneestä työstä. Tämä nahjusteleminen on niin vietävää!

Leena tuli salista sanomalehti kädessä.

-- Vihdoinkin pääsit kotiin, tervetuloa! Katsos, tässä on sanottu,

mikä päivä tänään on! -- sanoi hän yrittäen lepyttää miestään, joka

yhä astui lattialla otsa rypyssä.

-- Se onneton hääpäivä kummittelee joka vuosi, ja ne lahjoitukset!

-- Sinä et sitä koskaan muista.

-- Et ole puhunut minulle mitään.

-- Muutama satanen, onhan se aina ollut tapana Onttolassa, vanhat

palvelijat -- --

-- Emmehän toki iankaikkisesti ole velvollisia elättämään Onttolan

palvelijoita, kun ei ole mitään tekemistä kartanon kanssa!

-- Kuitenkin oma hoitajani -- --

-- Ota tänne hoitaaksesi! -- huusi Uuras suuttuneena. Äkkiä hän

muisti matkalaukkunsa ja otti sieltä pienen salkun laskien sen

työpöydälleen. -- Meillä ei ole liikoja rahoja, sen olen sinulle

tuhat kertaa sanonut. Elämme ihan yli varojemme, ja minä olen saanut

suuria tappioita. Koeta pitää muistissa!

Leena katseli miestään alistuvaisena ja ääneti.

-- Sinä kai tarvitset talouteen. Tässä on muutama kymmen, -- jatkoi

Uuras ottaen kukkarostaan seteleitä. -- Minulla ei nyt ole edes kahta

tuhatta. Täytyy saada sairashuoneen urakka päästäkseni taas käsiksi

rahoihin. Sekin, minkä nyt naapurikaupungista sain, on jo ennen

suolattu.

Ukki oli Leenan tultua pujahtanut ulos ja palasi nyt mukanansa joukko

työmiehiä.

-- Käykää peremmälle! -- sanoi hän.

-- Tulimme ilmoittamaan, ettei sitä seinää pureta eikä muurata. Syy

ei ollut meidän, tiilet olivat työmaalla, -- puhui eräs muurari

kaikkien puolesta, sittenkuin Leena oli poistunut.

-- Hyvä on, menkää sitten muualle työhön! -- sanoi Uuras varmasti.

-- Ja mestari tuottaa väkeä muualta?

-- Jos hyväksi näen.

-- Olemme tässä ajatelleet jatkaa töitänne kaikessa sovussa, jos te,

mestari, luovutatte sairashuoneen urakan meidän työkuntamme omaksi.

Se ei olisi mestarille kovinkaan suuri eikä tärkeä, mutta meille se

sopisi hyvin, -- puhui mies.

-- Vai sopisi hyvin! Onko teillä takuita?

-- On ja hyvät onkin! -- vastasi mies.

-- Saako tietää, keitä ne ovat? -- kysyi Uuras hiukan ihmetellen.

-- Se on toistaiseksi liikesalaisuus, -- sanoi muuan nuori

työnjohtaja Murtola, joka oli parina viime vuonna suorittanut pikku

urakoita yhdessä eräiden muurarien kanssa.

-- Eihän ne takuut häviämästä pelasta, mutta vapaus yrittää teillä

tietysti on niinkuin minullakin. Miksi te panette tehtaan työn

riippumaan tästä?

-- Herrat eivät sokaise herrain silmiä, ja jos te, mestari,

kilpailette, ei sitä meille anneta.

-- Kiristystä siis.

-- Me odotamme päätöstänne.

-- Tehkää hiivatissa, mitä tahdotte, ja menkää! -- huusi Uuras.

-- Mestari komentaa. Kyllä mennään, jos haluttaa, ja tullaan, kun

mieli tekee. Me olemme omia herrojamme. Jos sisu kiehuu meikäläisen

mekon sisässä, niin siihen on syynsä. Te elätte ruhtinaiksi, tahdotte

käskeä ja komentaa ja herrastaa ja hallita. Kerran se tulee meidänkin

vuoromme. Me tahdomme ensin syödä kylliksemme ja sitten koetella

voimia. Nyt se alkaa, mestari, jumaliste, nyt se alkaa -- --!

Miehet murisivat hyväksymisensä, ja Uuras huusi:

-- Hiljaa, tämä ei ole markkinapaikka!

-- Tarjoukset tarkastetaan pian ja -- -- huomautti Murtola.

-- Kuulutte olevan hyvä työnjohtaja! -- keskeytti Uuras.

-- Teen aina parhaani, -- sanoi Murtola.

-- Osaatteko totella?

-- Osaan, kun näen sen hyväksi! -- vastasi nuori mies ja katsoi

tiukasti Uuraaseen.

-- Murtolaan me luotamme, -- sanoi muurari, -- mennään miehet, ei tää

pyytelemisestä parane! -- ja he poistuivat.

Murtola aikoi seurata heitä, mutta Uuras pidätti.

-- Jääkää, tahtoisin kysyä teiltä muutamia asioita.

Murtola astui lähemmäksi pysyen kunnioittavassa asennossa. Hän

oli nuori, hartiakas, avokatseinen mies, joka vaatteiltaan ja

esiintymisensä puolesta näytti sivistyneeltä.

-- Ettekö tahtoisi ruveta minulle töihin ja sitten liikekumppaniksi?

-- kysyi Uuras suoraan.

-- Minä olen heidän yhtiömiehensä.

-- Ettekö voisi luopua?

-- En!

-- Sanon teille edeltäpäin: ellei teissä ole miestä ottamaan työtä

miehistä irti, niin selkäänne saatte.

-- Meillä ei ole tarpeen minun panemani pakko, kun olemme

yhteistyössä, -- sanoi nuori mies tyynesti.

-- Yhteistyössä, sehän se onkin niin perin ääliötä. Vai luuletteko

työmiestä sellaiseksi aasiksi, että hän raataisi hiki hatussa

kumppaniensa hyväksi? Yhteistyö, turhaa lorua!

-- Rakennusalalla yhteistyö on mahdollista, -- väitti Murtola.

-- Siinäkin tapauksessa, että työväki vetäisi eri köyttä, niinkö?

-- Silloin se tietysti ei ole viisasta, -- myönsi toinen.

-- Siinä sen näette. Se aate on kyllä hyvä, mutta sen perustaksi

pannaan toinen aate ihmisten täyspätevyydestä, mutta se pettää.

-- Periaatteessa täytynee kuitenkin myöntää, että työmme yleensä on

jonkun verran yhteistyötä.

-- On, minä olen esimerkiksi rakennuttanut itselleni tämän talon,

suunnitellut piirustukset, antanut mitat ja suhteet, tehnyt

luonnoksenkin. Soveltaminen ja tekniikka on arkkitehdin, mutta syy,

miksi näin olen rakentanut, ei ole enää minusta riippuvainen.

-- Sellaisten syitten toteuttaminen onkin juuri yhteistyötä, --

muistutti Murtola.

-- On, mutta se juuri on heikkoutta ja varman suunnan puutetta. Minä

en silloin enää ole oma itseni, en määräämässä enkä päättämässä, enkä

myöskään vastuussa.

-- Ja kuitenkin voi sellainen yhteistyö olla joukolle edullista, sen

onneksi, vaikkei olekaan persoonallista.

-- Mutta minulle se on vastenmielistä, painaa minut mitättömyyteen,

narriksi. Teidän yhtiönne on joukko sellaisia narreja. Tuohon käteen,

herra Murtola, me teemme liiton! -- puhui Uuras ojentaen kättä

nuorelle miehelle.

-- Emme, herra Uuras!

Uuras astui maltittomasti sivuhuoneen ovelle ja raotti sitä.

-- Eliisa, tulehan tänne, tahtoisin saada sairashuoneen piirustukset.

Herra Murtolan on vuoro saada ne katseltavikseen.

Pian ilmestyi ovelle nuori nainen. Hän oli vaalea ja hento; kasvot

olivat pitkäkkäät, kapeat, otsa leveä ja kaunis ja leuka suippeneva.

Hoikka vartalo oli hiukan etukumarassa, mutta kaikki elo oli hänen

harmaissa silmissään, jotka enimmäkseen kätkeytyivät luomiensa

suojaan alas painuneina, vain toisinaan omituisesti välähtäen, ja

silloin vasta hänet huomasi ja heräsi kysymään: -- Kuka hän on?

Hän astui piirustustelineen luo Uuraan laajan työhuoneen toiselle

puolelle ja nyökättyään Murtolalle antoi Uuraalle muutamia

paperikääröjä.

-- Tässä ne ovat, käärinkö ne paperiin?

-- Tee se, lapsi! Mitä sanot, Eliisa, jos meidät vapautetaan

sairaalan urakasta?

-- Luovutteko kilpailusta, mestari Uuras? Eliisa kätteli Murtolaa

tutunomaisesti.

-- Oletteko ennestään tutut? -- kysyi Uuras.

-- Olemme olleet luokkatovereja yhteiskoulussa, -- selitti Eliisa.