Keväinen aamu valkeni huikaisevan kirkkaana, ja varpuset sirkuttivat
kilpaa Uuraan puutarhan pensaissa pyrähdellen parvittain aidalle ja
käytäville, kuoputtaen ja nokkien multaisilla kukkapenkeillä.
Oli jo aamupäivä, kun Leena-rouva raukeana nousi ja tapansa mukaan
pukeutui huolellisesti. Hän tuli aina säännöllisesti suurukselle
kuultuaan miehensä askeleet ruokasalissa, joka oli liian suuri ja
tuntui kolealta vain heidän kolmen pöydässä istuessaan. Mutta Leena
oli sen tahtonut näin tilavaksi, sillä vanhassa talossa oli liian
ahdas ruokasali ollut aivan riittämätön hänen lukuisille vierailleen.
Vuosien kuluessa Leena oli ylläpitänyt laajaa seurustelua ja altista
vieraanvaraisuutta. Hänen erinomaiset ruokalajinsa ja viininsä
ja ennen kaikkea iloinen seura houkuttivat tähän taloon, missä
emännän imarteleva huomaavaisuus teki oikeutta jokaisen vieraan
erikoisansioille, loihtien ne esiin seuran ihailtaviksi sillä
tavalla, ettei kenenkään itsetuntoa loukattu eikä kateutta herätetty.
Leena-rouvan sali oli usein täynnä tilapäisesti saapuneita vieraita,
niin että se tuntui ahtaalta ja hän toisinaan tuumi, eikö sitä
sopisi laajentaa yhdistämällä siihen viereinen huone. Tosin siellä
englantilaiseen tapaan rakennettu uuni ja laaja akkuna, jonka
leveällä laudalla oli harvinaisia kukkia, olivat ehkä liian suuret
hänen nykyiseen saliinsa. Vieraiden mielestä oli iltahetkien
viihtyisyys suloista tässä salissa hehkuvan uunin edessä varsinkin
silloin, kun puolihämärä heitti pehmeitä varjoja ja kaunislehtiset
viuhkapalmut tukevilla jalustoillaan, veistokuvat ja taulut seinillä
peilien pintaan kuvastuneina tuntuivat elävän ja liikehtivän.
Leenalla ei koskaan riittänyt malttia harjoittaa soittoa niin
perinpohjaisesti, että olisi voinut vieraitaan sillä huvittaa, mutta
vieraat hoitivat sen puolen pitäen mieluisana tehtävänään esiintyä
vaadittaessa.
Uuras viihtyi harvoin vaimonsa vastaanotoissa, ellei ollut läsnä
ketään hänen liiketuttavaansa tai kaupungin toimihenkilöitä, joiden
kanssa hän kuitenkin mieluummin seurusteli kotinsa ulkopuolella.
Siitä huolimatta luettiin talon vieraanvaraisuus Uuraankin ansioksi.
Erikoisena suosionosoituksena pidettiin pääsyä Uuraan omalle puolelle
hänen työhuoneeseensa, jossa Uuras tunsi olevansa kotonaan ja
vapautuvansa orjuuttavasta seurustelusta.
Sitäpaitsi estivät Uuraan loppumaton kiire ja jokapäiväiset työt
ja kokoukset, joita kesti myöhään yöhön, pitämästä säännöllistä
perhe- ja seuraelämää. Hänen oli usein pakko aterioida kiireessä
ja eri aikoina ja viettää viikkomääriä toisella seudulla töiden
vuoksi. Varsinkin oli kaksi viimeistä vuotta kulkutautisairaalaa
rakennettaessa erottanut hänet kodista pitkiksi ajoiksi. Eikä vain
kodista, vaan myöskin kaupungin luottamustoimista. Vähä vähältä hänen
oli ollut pakko tappioitaan peittääkseen ja sairaalan rakennukset
loppuun suorittaakseen myydä osakkeitaan niissä monissa yrityksissä,
joiden perustajiin ja omistajiin hän kuului. Samalla hän joutui pois
johtokunnista ja kosketuksista rahamaailmassa uhratessaan kaiken
työnsä ja aikansa ylivoimaiseen urakkaan.
Leena ei paljon tiennyt miehensä asioista. Rikkaana ja itsenäisyyteen
tottuneena hän ei koskaan neuvotellut arkielämän menoista. Hän piti
sitä omana asianaan. Isänsä kuoltua hän oli saanut tuntuvan perinnön,
josta osa käytettiin talon uudestirakentamiseen, ja muu rahamäärä
riitti tyydyttämään Leena-rouvan satunnaisia tarpeita monena vuonna.
Uuras ei tahtonut käyttää näitä varoja omiin yrityksiinsä. Siten oli
kummallakin viime vuosiin saakka ollut oma kassansa.
Uuras antoi rahalle arvoa vain liikkeensä välittäjänä. Yksityisiin
tarpeisiinsa hän käytti perin vähän, ollen vaatimaton ja paikoin
tyystikin, mutta talouteen ja Leenan rahojen käyttöön hän ei tahtonut
puuttua myöntäen aina pyydettäessä tuntuvia summia.
Vasta viimeisinä vuosina hän oli alkanut kysellä ja vähä vähältä
huomata, kuinka paljon heidän elämänsä maksoi ja kuinka vähän tästä
suuresta touhusta oli tulosta. Ei niin, että hän olisi välittänyt
rahasta, mutta elämäntyö näissä oloissa ja sillä tavalla ei häntä
tyydyttänyt. Se tuntui tyhjältä ja herätti ammottavan onttouden
tunteen.
Hän liikkui paljon ihmisten joukossa, ja heidän elämänsä kiinnitti
kyllä hänen huomiotaan, mutta hän ei tahtonut joutua läheisiin
väleihin kenenkään kanssa. Hän vain vertaili heitä itseensä vuosi
vuodelta pannen merkille, että hän itse ikäänkuin lamautui, ei
enää voinut koota voimiaan tekemään mitä tahtoi, kuten ennen
nuoruudessaan. Ja kuitenkin hän myönsi suruksensa, ettei ollut vielä
tehnyt mitään siitä, mitä tunsi itsessään piilevän. Hän kaipasi omaa
työtä, joka pysyisi ja eläisi ja olisi yksinomaan hänen luomaansa,
niinkuin hän oli sanonut Eliisalle. Päiväkaudet ja monet unettomat
yöt hän mietti ja suunnitteli omaa konetehdasta, mutta huomasi sen
ylivoimaiseksi.
Eihän siinä tosin ollut mitään outoa eikä pilventakaista, mutta
kolmen vuoden jättiläistyö valtion kulkutautisairaalan urakassa, joka
oli niellyt hänen omaisuutensa, oli nujertanut hänet, ja tuskanhiki
otsallaan hän tunnusti olevansa uupunut. Se tunto hiipi salaa
yllyttäen alistumaan ja tyytymään tilaansa ja keinotellen tinkimään
pyrinnöistä parempaan.
Samalla tuppautuivat esille kaikki ne kohtalonkäänteet
hänen elämässään ja kehityksessään, joista uusi ura ja
voimanponnistus oli lähtenyt, aivan kuin ilkkuen muistuttamaan
häntä nykyisestä lamaannuksen tilasta. Toisaalta hänen uupumuksensa
oli mieltäviihdyttävää velttoutta, ja hymyillen hän totesi välistä
tavoittelevansa nuoruutta ja viehättyvänsä sen haaveista. Toisinaan
väikkyi Anjan kuva hänen mielessään, ja hän luuli huomanneensa,
että Eliisa hyvin paljon muistutti hänen nuoruutensa puhdasta
lemmittyä. Se oli kuin haavenäky, joka todellisuudeksi muuttuneena ja
houkuttelevana kulki edellä sormi huulilla kehoitellen: "tule, tule!"
mutta tavoittaessa muuttui jälleen Eliisaksi, lapseksi, jonka hän
kohtalon tarjoomana oli hoivaansa ottanut.
Samoin oli hänen entinen tarmonsa tavoitella jotakin uutta ja
eloisaa vielä jäljellä hänessä itsessään, mutta ei niin varmana eikä
iskevänä, ei edes käskettävissä. Niinkuin nuori tyttö oli väistynyt,
niin tunsi Uuras nyt oman tarmonsa, oman luomiskykynsä väistyvän. Hän
myönsi todellakin olevansa väsynyt.
He olivat syöneet suuruksensa sanaakaan vaihtamatta. Ja kun Uuras
nousi pöydästä mennen työhuoneeseensa, seurasi Leena häntä sinne
kuiskaten Eliisalle:
-- Nyt tahdon kerrankin tiedustella, mikä häntä vaivaa!