Uuras oli aloittanut saamansa urakan työt, ja Hilli oli alttiisti
myöntänyt hänelle luottoa. Uusia mahdollisuuksia avautui yhä, ja
nuoren miehen tulevaisuus oli lupaava.
Leena-rouvan suosio oli alunpitäen kiinnittänyt häneen
kaupunkilaisten huomiota, ja nyt, kun pormestari Forsin tiedettiin
ruvenneen hänen takaajakseen ja Hilli ylisteli häntä, ei enää kukaan
epäillyt. He olivat varmat Uuraasta ja hänen menestymisestään.
Hyvin kuitenkin hämmästyttiin ja kohina kävi koko kaupungissa, kun
Leenaa ja Uurasta kuulutettiin. Huhu siitä levisi Uuraan kotiin
saakka, ja sanomalehtiuutinen sen vahvisti. He olivat liiaksi
huomattuja henkilöitä saadakseen pitää liittoaan vain omana asianaan,
kuten olivat päättäneet.
Ulla-emäntä teki matkan Uuraan luo heti tiedon saatuaan. Hän oli
sanaton ja lohduton Anjan vuoksi, joka oli hänelle käynyt rakkaaksi
kuin oma lapsi.
Anja oli viime aikoina Uuraan käynnin jälkeen hyräillyt ja iloinnut,
ommellut somia vaatteita itselleen ja käynyt yhä kauniimmaksi.
Opettaja Tohun tiedettiin kosineen häntä, mutta saaneen rukkaset
hyvin näppärällä tavalla. Anja oli tehnyt laulun, jossa vaati Tohua
odottamaan niin kauan, että kultakangas jännittyisi Anjan puissa
ja hänen kotinsa olisi niinkuin Kotkan kartano, mutta sitä ennen
tulisi kyllä toinen häntä noutamaan, eikä Tohu saanut siitä pahastua,
laulussa ei ollut mitään nimiä ja se tuli kylläkin tunnetuksi.
Varrottiin vain Uuraan saapumista Lehviin ja nuorten kauan odotetun
liiton vahvistumista. Olihan hän käynyt uusimassa vanhan lupauksensa
-- senkin kylä tiesi ja mitä salaamista siinä olisikaan ollut!
Nyt tuli tämä uusi sanoma, joka riisti heiltä Uuraan ainiaaksi. Tämän
liittonsa kautta hän kuului maailmalle, ei enää vanhemmilleen ja
kotikylälle. Nyt haihtui kaikki se tarumainen ja kaunis, mikä nuorten
suhteessa oli ollut kylän ihanteena, niin että lapsetkin talosilla
leikkiessään olivat aina olevinaan Uuras ja Anja, samoin kuin
rakastavaiset ja kihlautuneet puhuivat heistä.
Henriika sai kuulla uutisen kylällä ja riensi kotiin estääkseen
jonkun vieraan sitä kertomasta Anjalle. Mutta hän ei voinut pidättää
kyyneliään, ja Anja uteli äidin surun syytä, kunnes eukko-parka
nyyhkyttäen ilmaisi tietonsa, vaikka oli vahvasti päättänyt olla
itkemättä ja hyvin varovasti ja urhoollisesti puhua Anjalle, ettei se
niin koskisi.
Anja jäi sanattomaksi ja kulki kuin unessa muutamia päiviä,
valittamatta, itkemättä, yhä tielle silmäillen, kuin odottaisi sieltä
pelastusta. Hän oli hyvin vakava, hempeillä kasvoillaan ankara ilme,
ja arkielämän askareet vaivasivat häntä. Kyläläisiä hän vältti, mutta
eräänä päivänä hän astui kuin ajatuksissaan tietä pitkin Uuraan
kotiin Lehviin.
Mestari oli sinä päivänä meluisalla tuulella. Aamulla oli pihaan
tullut vanha ukkorähjä, joka toisinaan kävi niillä seuduin kerjuulla.
Seppä vei hänet tupaan ja käski istumaan pöydän päähän. Ulla-emäntä
loi kerjäläiseen pitkän katseen, mutta mestari komensi:
-- Nyt, Ulla, pidetään kihlajaisia. Ei ole limpun puutetta, tuo
pöytään!
Emäntä toi suuren leivän ja silakkaa.
-- Noinko sinä poikasi kihlajaisia vietät? Hei, tuo juustoa, tuo
sianpaistia, lammasta, voita ja pannukakkua! Aitta on väärällään
herkkuja, eikä niitä pidoissa saa pöydältä puuttua.
Ulla-emäntä heitti päätään.
-- Ne, kun minä kerran sanon, niin on tuotava. Mihinkä niitä nyt
säästää, kun se poika sellaisenkin rouvan nai, että sillä on vaikka
taivaan mannaa!
Emäntä heitti oven kiinni, meni aittaan, kävi kamarissa ja kattoi
pöydän koreaksi, mutta sitten hän katosi omaan huoneeseensa.
Mestari istui pöytään kerjäläisen kanssa ja katsellen nautti
nälkäisen ateriasta.
-- Syö, veliseni, syö, tämä on hellästä sydämestä annettu, isän
hellästä sydämestä. Poikaa on aina kotiin odotettu ja herkkupaloja
säästetty, aina varalla pidetty. Nyt ei poika enää tule, on muille
maille mennyt ja korkeain ansaan takertunut. Niin syö, veliseni,
talossa on tätä lajia paljon, liiankin paljon!
Kerjäläinen nousi, kiitti kankeana herkuista ja otti lakkinsa
penkiltä.
Vahti, nuori koira, joka oli poikasesta Lehvissä kasvanut, karkasi
emännältä kamarista ja syöksyi ärhentelemään vieraalle.
-- Ka, älä revi lahkeitani, -- pyyteli kerjäläinen hosuen kepillään.
-- Hei, Vahti, hauku, hau, hau! -- huusi mestari. Koira kääntyi
isäntäänsä päin, ja kerjäläinen köpitti tiehensä, mutta mestari
siirtyi pihaan telmimään Vahdin kanssa. Silloin hän näki Anjan
tulevan tiellä ja jäi kummissaan katsomaan. Olihan se Anja eikä
kuitenkaan hän itse, vaan Anjan varjo, ilme niin vakava, katse ankara
ja kysyvä kuin tuskaisen avunpyyntö.
-- Päivää, tyttöseni, käy tänne, käy leikkiin, hau, Vahti, hauku, no
juokse, juokse Anjan ympärillä, lujaa, lujemmin, vielä lujemmin!
Mestari meni navettaan, päästi kanat jaloittelemaan ja vasikan
ulos. Vahdilla oli aina ollut hyvä silmä kanoihin, mutta ei ollut
emännän vuoksi uskaltanut niitä haukkua. Ja nyt ne tulivat yhteiseen
ilonpitoon. Se katsoi isäntäänsä, ja isäntä nyökkäsi. Hupsis,
siinä se oli keskellä parvea haukkuen ja hyppien, kanat lentäen ja
kaakattaen, toruen ja kirkuen, samalla kuin vasikka laukkasi pitkin
auki luotua polkua. Mestari levitteli käsiään ja huusi:
-- Elämää, meteliä, riemua!
Emäntä tuli ulos.
-- Luulisi sinun olevan humalassa, ellen paremmin tietäisi. Anja,
tule sisään, lapsi!
Anja totteli kuin unessa. He menivät kahden kesken kamariin, ja
Anja palasi tunnin kuluttua kotiin, mutta Ulla-emäntä sääli itsensä
kaupunginmatkaa varten.
-- Menetkö sinä? -- sanoi mestari.
-- Menen, ei hän tätä saa meille tehdä noin vaan ilman muuta.