Niinkuin aina ennen kotoa lähtiessä, kun uusi elämä kutsui ulos
maailmaan, koti ja entisyys olivat jääneet täydellisesti syrjään,
siellä kun ei mikään pidättänyt eikä velvoittanut, niin kävi nytkin.
Uuraan kohtalo oli ollut Leenan kädessä, ja hän oli sen siitä
anastanut nuoruutensa ja miehuutensa lumousvoimalla ja rohkealla
itsekkyydellä. Se oli nyt niinkuin ennenkin tuottanut hänelle
varmuuden ja kauas kantavan voiton. Hän oli taaskin oma herransa,
ja Leena oli hänelle kallis kuin jalokivi, joka loistollaan silmää
viehättää ja arvollaan saa omistajansa huolenpidon osakseen.
Leena kuului siihen uuteen ja viehättävään maailmaan, jota hän ei
vielä tuntenut ja jonne hän tahtoi päästä. Tämä uusi voitto oli
hänestä sukua sille lapsuuden lumotulle seikkailulle, joka hänellä
oli ollut Kotkan kartanoon joutuessaan.
Iltaisin työstä päästyä hänen katseensa viipyi Leenan kasvoilla,
niiden onnellisessa hymyilyssä ja silmien siristetyssä kiillossa.
Nuori rouva painui lähelle, yhä lähemmäksi kuin saavuttaakseen
pakenevan sielun rakastettunsa salaisimmissa ajatuksissa. Mutta
Uuraan sisin persoonallisuus pysyi tuntemattomassa yksinäisyydessään,
eikä nuori rouva jaksanut houkutella sitä omakseen, ja niinkuin hän
ennen oli ikävöinyt rakastamansa miehen syleilyä, niin hän nyt, hänen
sylissään, kaipasi lumottua sielua, joka oli sulkeutunut lukkojen
taakse.
-- Olemme kerran ennen, kymmenkunta vuotta sitten, tavanneet toisemme
Kotkan kartanossa, -- sanoi Uuras eräänä iltana. -- Sinä olet se
neiti, joka veit meidät vaunuissasi kartanoon.
-- Niin, totisesti, sinä olit se sama ylväs poika. Jo silloin
miellyin sinuun ja ihailin ryhtiäsi selvällä maantiellä, avointa
katsettasi ja reipasta puhetapaasi. Sinähän olit kuin kohtaloni.
Kuinka vähän ihminen aavistaa! Mukanasi oli pieni tyttö -- oliko hän
jonkun kesävieraan lapsia? Maalaistyttö hän ei ollut.
-- Ei, hän on poliisin tytär ja asuu lähellä kotiani äitinsä kanssa.
Isä oli häneltä jo silloin kuollut.
-- Missä hän nyt on?
-- Siellä samassa paikassa. Uuras jätti Leenan hätäisesti pusertaen
hänen kättään.
-- Näkemiin!
-- Näkemiin, rakas, -- sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo
tottua Uuraan jyrkkään käytökseen.
Seuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan
salaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden
olemassaolon.
He istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena
soitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana
hän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli
liikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella
sormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen
tummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui
hiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin
lemmenlaulua.
Uuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja
taistelu alkoi.
-- Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, -- sanoi hän Leenalle
likistäen hänen kättään.
-- Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet
suorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset
ajatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!
Se oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.
-- Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!
-- Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän...!
-- Miksi sitten kysyt?
-- Tiedän, että jotakin on olemassa välillämme, mutta mitä se on, se
on vain sinun tiedossasi!
Leena ei kuitenkaan jaksanut olla johdonmukainen. Hänen rakkautensa
oli kiihkeä ja sielunsa liian pintapuolinen voidakseen hallita ja
täydellisesti lumota Uuraan kaltaista miestä. Heidän suhteensa jäi
Leenalle ainaiseksi arvoitukseksi, ja ehkä se juuri sen vuoksi niin
sitoi.