Hääviikolla Uuras sai äitinsä vieraakseen aikoessaan juuri lyhyesti
kirjeessä ilmoittaa vihkimisestä, joka oli määrätty toimitettavaksi
kaupungin rukoushuoneella, ja kutsua heidät siksi päiväksi tulemaan
kaupunkiin.
-- Tahdoin itse nähdä ja kuulla. Tämä on perin outoa sinun puoleltasi
Anjan vuoksi. Teit pahasti, kun vielä kävit katsomassa, vaikka oli
muuta mielessäsi, -- puhui Ulla-emäntä.
-- Onko Anja sanonut mitään?
-- Ei, luuletko, että se lapsi mitään sanoisi taikka valittaisi,
vaikka hengen ottaisit!
-- Niin, eihän se ole hänen tapaistaan, hän pysyy kai hiljaa.
-- No niinkuin hauta se lapsi on.
He olivat pitkän aikaa vaiti, ja äiti taisteli kyyneliään vastaan.
-- Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? --
Sitten hän tulistui ja koveni: -- Kyllä se vaan niin on, että saat
jättää sen rouvan ja naida Anjan!
Uuras naurahti.
-- Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän
oikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi,
voi unohtaa ja rakastua toiseen.
-- Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet
yhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla
ollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä
hengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme
siellä kotona teitä molempia varten.
-- Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan.
Anja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.
-- Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!
-- Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!
Se lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.
-- Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella
ja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun
sydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta
tätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä
nyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit
ja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en
tiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.
Uuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella
ja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.
-- Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan
asemalle.
-- Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua
siunatkoon ja varjelkoon!
He kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.
Kolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken
päivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin
hän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä
siihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma
salainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla
turhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja
sen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka
tieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä
kuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja
estänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään
hinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun
se vastasi hänen voimiaan.
Niinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja
unohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin
tarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja
rakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja
houkuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan
lisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen,
muuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli
se savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti
ja veisteli.
Hääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut.
Rakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä
hakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita
työmaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka
paljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.
Eräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi
etäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan
tavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin.
Hän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin
laidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä
tavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään
aivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen.
Sittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja
samalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä
välin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi
Anjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää
vastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.