XII.

Uuras oli kotona käytyään ryhtynyt uusin voimin työhönsä ja

saavuttanut mielelleen täyden tasapainon. Leena-rouvan lauantaikutsut

eivät häntä enää houkuttaneet, eikä hän muutenkaan kaivannut

naisseuraa.

Useat kaupungin johtomiehistä lausuivat hänelle mielihyvänsä

rakennustyön nopeasta kulusta. Varsinkin kauppias Hillin tarkka

silmä oli keksinyt yhtä ja toista uutta ja vaarinotettavaa Uuraan

työtavassa. Uuras taas puolestaan tahtoi pitää lämpimänä juuri

Hilliä, jolla oli rakennustarpeita myytävänä; muuten hän oli ainoa

mies, jonka takuu kelpaisi suuremmissa rakennusurakoissa.

-- Olen ajatellut yrittää Anolan talon urakkaa. Kustannusarvioni on

valmis, mutta puuttuu takuita. Täytynee jättää sikseen -- ei taida

saada luottoa.

Hänen sydämensä löi rajusti, sillä Hillin vastauksesta riippui nyt

kaikki.

-- Niin kai, niin kai, -- myönsi Hilli silitellen tuuheaa

leukapartaansa.

Hän oli pyylevä ja naureskeleva liikemies, isänsä kanssa pitänyt

ensin kauppaa myyden sekalaista tavaraa niin pienessä "putkassa",

että he tuskin mahtuivat molemmat tiskin taakse samalla kertaa. Mutta

kun isä kuoli, keksittiin pesä kaupungin rikkaimpiin kuuluvaksi,

ja poika Hilli vuokrasi heti suurimman liikehuoneiston, mitä

kaupungissa oli, ja perusti rautakaupan. Pormestarin pyynnöstä päästä

osalliseksi liikkeeseen hän oli kovin ylpeä, ja he avasivat yhdessä

rakennustarpeiden konttorin.

Näin nämä kaksi olivat joutuneet asioihin, ja pormestari, joka

ei enää ollutkaan kaupungin virassa, vaan toimi yksityisenä

asianajajana, piti kiinteästi silmällä liikemaailmaa.

Kun Uuras pyysi Hilliä takaajaksi, ei hän voinut saada varmaa

vastausta, ennenkuin Hilli oli neuvotellut Forsin kanssa. Tällä oli

taas omat syynsä katsoa nuorta miestä kierosti. Hän oli huomannut

Leena-rouvassa tapahtuneen merkillisen muutoksen, sen jälkeen kuin

Uuras oli parina iltana ollut siellä vieraisilla. Monivuotinen

tuttavuus siinä perheessä ja oma harras kosinta teki hänet

selvänäköiseksi niissä asioissa.

Kun Hilli vielä samana päivänä esitti Uuraan takuuasian, sai hän

Forsilta jyrkän kiellon.

-- Ei tällä kertaa, -- sanoi Fors.

-- Eiköhän olisi otettava varteen nuoren miehen kyky? -- arveli Hilli.

-- Sellainen kyky voi viedä asioissa hiiteen. Huimapää, mikä lienee.

Hän on ollut täällä liian vähän aikaa. Eikä se nykyinen rakennustyö

kaupungin laskuun todista, kuinka hän selviäisi omintakeisessa

yrityksessä. Oppirahat saa aina maksaa, etkä sinä liene kovinkaan

halukas maksamaan niitä nuoren hutiluksen puolesta, -- sanoi

pormestari päättävästi.

Hilli oli kyllä toista mieltä asiasta, mutta Fors oli muuten hyvin

terävä ja kaukonäköinen liikealalla, eikä Hilli tahtonut mistään

hinnasta tehdä vastoin hänen tahtoaan.

Kun Uuras levottomana etsi tilaisuutta tavata Hilliä saadakseen

varovasti tiedustella takuusta, otti Hilli itse asian puheeksi.

-- Kuulemani mukaan luulen teille olevan edullisinta kysyä Onttolan

patruunalta, eikö hän tällä kertaa rupeisi takuuseen. Jos kerran

saatte yhden pätevän nimen, on asia ratkaistu.

Uuras masentui pitäen tätä ehdotusta Hillin puolelta varmana

kieltona, mutta samalla häntä vaivasi ajatus, että jos hän tahtoi

todella noudattaa kehoitusta -- eikä hän muutakaan neuvoa tiennyt --

niin täytyisi uudestaan lähetä Leena-rouvaa. Olihan vanha patruuna

heikko ja sairas, niinkuin Leena oli maininnut, ja hänen oli vieraana

vaikea, ehkä mahdotonkin mennä ilman välittäjää ukon kanssa asioimaan.

Levollisempana kuin edeltäpäin olisi luullutkaan hän vielä samana

päivänä pyrki Leena-rouvan puheille.

Oli synkkä talvinen päivä. Aurinkoa ei oltu nähty pitkiin aikoihin,

ja raskaat lumipilvet pysyivät paikoillaan kuin vankat vuoret

painostaen ja rintaa ahdistaen lyhyinä ja sameina päivinä. Uuras

ei kuitenkaan tapansa mukaan pannut merkille ilmoja. Hänelle oli

kylliksi omissa asioissaan, joiden tila määräsi hänen hyvät ja huonot

tuulensa. Mutta Leena-rouva oli hemmoiteltuna ja herkkänä naisena

omien ja taivaankin tuulien vallassa, eikä häntä toisinaan sopinut

parhaidenkaan ystävien lähestyä. Kun hänen huono tuulensa puhalsi, ei

hän suvainnut olla kotona, ja siihen sai kukin tyytyä.

Uuras kysyi rouvaa, mutta sai kuulla, ettei hän ollut kotona,

ja poistui ollen jo ulkoportailla, kun palvelija saavutti hänet

selitellen punastuneena: -- Rouva sattui juuri tulemaan -- -- oli

ollut kotona, vaikken tiennyt.

Uuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri

suosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt

ihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin

kotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.

Nuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä

ja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti

seisaalle notkeana ja virkistyneenä:

-- Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona.

Nämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä

ja -- ikäviä, niin äärettömän ikäviä! -- Ei, mutta istukaa. -- Hän

nauroi heleästi. -- Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne

pöydän ääreen, kas näin!

Hän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään,

jalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.

-- Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei -- -- mitä minä

tahdoinkaan sanoa -- oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin,

nuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi

kunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä

tarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon,

paljon muuta hyvää.

-- Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.

-- Ette milloinkaan. Noo! -- sanoi Leena-rouva venyttäen kuin

kehoittaakseen.

-- Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.

-- Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan

nauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.

-- Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan

patruunaa takuuseen rakennusurakassa, -- sanoi Uuras yhä vakavampana,

koettaen salata jännittynyttä mielialaansa.

-- Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina

omia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni -- hän ei ole

kaupungissa, asuu kaukana täältä -- hoitaa ne väkensä avulla.

Uuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi

kuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren

miehen ojennettuun käteen.

-- Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin

auttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä --

Forsilta?

-- Olen, -- sanoi Uuras.

-- Entä -- -- mitä he sanovat?

-- Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa -- --

-- Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä

kynin.

Hän nauroi taaskin.

-- Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa...

-- Hyvä rouva, älkää sanoko "ystävä parka". Leena-rouva hätkähti ja

katsoi vieraaseensa suurin silmin.

-- Voi, minä rupatan niin paljon, mutta uskokaa minua, teidän asianne

on nyt minun asiani.

-- Kuinka se on ymmärrettävä? -- kysyi Uuras.

-- Sanokaamme, että tulette -- esimerkiksi huomenna, illalla,

sanokaamme kuuden jälkeen. Ja nyt me istumme ja juttelemme

hauskemmista asioista. Olkaa hyvä, istukaa.

Uuras painui jälleen paikalleen.

-- Oletteko ollenkaan ajatellut minun taloani? Arvasinhan, ette

vähääkään.

-- Miksi en olisi?

-- Olette ollut matkalla, käynyt jossakin maalla.

-- Kävin vanhempiani tervehtimässä.

-- He elävät, voi, enkö ole typerä. He ovat luonnollisesti

keski-ikäisiä. Tehän olette vielä aivan nuori.

-- Äiti on kyllä vielä nuorekas, panin sen merkille, -- sanoi Uuras

tuttavallisemmin.

-- Kun he tulevat tänne, lupaatteko tuoda heidät minunkin luokseni?

-- Kiitos, mutta he ovat aivan yksinkertaista maalaisväkeä --

tottumattomia liikkumaan tällaisissa paikoissa.

-- Mutta, rakas ystävä, miksi te minua luulette? Olenko tosiaan

niin hirveä, että teidän täytyy näin sanoa. Teidän vanhempanne ovat

tietysti erinomaisia ihmisiä, ja minä pidän itseäni siksi järkevänä,

että ymmärrän panna sellaiselle arvoa.

-- Kiitos! -- sanoi Uuras, jota hänen emäntänsä ystävälliset ja

vakuuttavat sanat lämmittivät.

-- Kunhan tekin olette istunut täällä koko ikänne ja oppinut ulkoa

kaikki ihmiset, niin ymmärrätte, kuinka onnelliseksi tulee saadessaan

tavata jonkun uuden oikean ihmisen, -- puhui Leena-rouva.

Uuras oli yhä levoton muistellen Forsin sanoja "sireenistä" ja nousi

pian lähteäkseen.

Samassa palvelija ilmoitti kahvin olevan pöydässä, ja Leena sai uuden

syyn pidättää vierastaan. Uuras vilkastuikin jälleen vähitellen,

unohti kaiken muun ja antautui viehättävän emäntänsä lumottavaksi.

-- Lupaatteko minulle suosiollista apuanne talon suunnittelussa?

-- Sitä ei tarvitse kysyä, minä olen aina käytettävänänne, -- vastasi

Uuras.

-- Mutta jos veisin teiltä monta iltaa ja aivan näinä päivinä?

-- Minä olen vapaa, ei paina liiat työt, ei taida tulla urakoistakaan

-- --

-- Sitä ette tiedä. Odottakaamme. Samalla kuin minun uuden taloni

suunnitelma valmistuu, saatte nähdä ihmeitä. Siinä on vain yksi ehto.

-- Saanko tietää, mikä?

-- Että luotatte minuun rajattomasti. -- Asioissako?

-- Niin, ja ystävyydessä.

-- Uskallanko -- ymmärränkö oikein?

-- Jos teille sanotaan minusta jotakin -- mitä tahansa, älkää uskoko!

-- Sen luulen voivani luvata!

-- Kiitos, herra Uuras!

He olivat juoneet kahvinsa, ja Leena-rouva tarttui nuoren miehen

käsivarteen sanoen:

-- Nyt näytän teille omat piirustukseni. Tulkaa!

Hän painoi kevyesti Uuraan käsivartta ohjaten häntä pieneen

nurkkahuoneeseen, jossa oli pöydillä kirjoja, aikakauslehtiä ja

kuvateoksia. Sama elämän täyteläisyyden tunne kuin molemmilla

edellisillä käynneillä sai Uuraan valtoihinsa, ja Leena-rouvan pehmeä

vartalo hipaisi kuin aavistus häntä, ja vieno kukkien tuoksu tuntui

huokuvan kaikkialta. Ilma näissä huoneissa oli Uuraalle unhotusta,

lumousta ja elämisen suloisuutta.

Leena latoi syrjään muotilehtiä ja kuvateoksia vetäen esille

huoneiden sisustuskuvia, ulkomaalaisia rakennussuunnitelmia ja

palkittuja, kuuluisia piirustuksia, joista hän oli hankkinut nämä

kuvateoksiin liitetyt pienoiskuvat. Uuraalle se oli aivan uutta ja

erittäin mielenkiintoista. Hän unohtui emäntänsä kanssa tutkimaan

runsasta kuvavarastoa, ammattimiehenä saaden kuvista irti Leenan

mielestä aivan ihmeellisiä asioita. Kummankaan huomaamatta oli aika

luiskahtanut päivälliseen, jota täällä syötiin neljän jälkeen.

-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi Leena-rouva. -- Kotonahan teillä on

vain yksi huone ja ruokamummon hapan naama odottamassa.

Uuras ei enää estellyt. Hän viihtyi erinomaisesti tässä ilmapiirissä,

eikä kotona ollut mitään velvollisuutta vaatimassa häntä poistumaan.

He söivät kahden kesken samassa ruokailuhuoneessa, jossa monilukuiset

vieraat olivat aterioineet. Uuras pani nyt merkille ruokasalin

vapaana ollessa sen aistikkaan ja kallisarvoisen sisustuksen.

-- Isäni osti tuon astiakaapin erään tuomarin huutokaupasta.

Lintuveistokset ovat siinä kauniita. Pöydät ja tuolit tehtiin

jälkeenpäin samaan tyyliin, -- selitti Leena.

Uurasta miellytti enimmin huoneen tilavuus ja kaluston ehyt

yhdenmukaisuus. Jokainen tarvekalu ja esine kuului juuri siihen

paikkaan, johon se oli sijoitettu, kädenalaisiksi, herkkuleipien

säilytyskomeroiksi, hopean, porsliinin ja kristallimaljojen

hyllyiksi. Kaikkialla Uuraan silmä keksi vaistomaisesti

sopusuhtaisuutta ja tarkoituksettoman loisteliaisuuden välttämistä.

Kaikki tämä tuntui Uuraasta uudelta, ja samalla se viehätti

ammattimiehen silmää. Yhä enemmän hän vakaantui aikomuksessaan

tavoitella itselleenkin kaikkea tätä.

-- Te olette niin harvasanainen, herra Uuras, -- sanoi Leena.

-- Tämä huone puhuu minulle ja minä kuuntelen.

-- Olen utelias kuulemaan, mitä huone voi teille sanoa, minulle se ei

koskaan puhu mitään, -- nauroi Leena.

-- Emäntänsä luonteesta ja jokapäiväisestä elämästä se puhuu, --

sanoi Uuras rohkeasti, sillä niin hän ajatteli.

-- Te osaatte sanoa älykkäitä kohteliaisuuksia. Muuten pelkään, että

huoneeni voi syyttää minua heikkouksista, jotka eivät kuulu minulle,

vaan palvelijoilleni.

He joivat kahvin kulmahuoneessa yhä keskustellen uudesta talosta.

-- Minä tahdon, että siitä tulee oikea kotien koti.

-- Naiskoti, -- lisäsi Uuras hymyillen ärsyttävästi.

-- Niin, luonnollisesti, -- myönsi Leena punastuen kaulaa myöten.

-- No, siksi en kuitenkaan usko sen jäävän, -- sanoi Uuras suoralla

tavallaan.

-- Saatte uskoa, en ole vielä tavannut ketään oikeata miestä.

-- Olisi hauska tietää, millainen teidän mielestänne oikea mies on.

-- Sanokaa te ensin, mikä teidän mielestänne on oikea nainen.

-- Luulen nyt olevani oikean naisen kodissa.

-- Tahdon palkita suoruutenne. Minä luulen, että vieraani on oikea

mies.

Uuras punastui joutuen hämilleen kuin koulupoika ja painui

piirustuksia tarkastamaan. Sitten hän äkkiä nousi ja tarjosi kättä

emännälleen.

-- Kiitän tästä päivästä, -- sanoi hän hyvästellen, eikä Leena

uskaltanut häntä pidättää.

-- Huomenna kello kuusi, -- sanoi hän saattaessaan eteiseen.

Uuras ei paljoa nukkunut sinä yönä. Hän toisti mielessään Leenan

sanoja ja tulkitsi hänen silmäyksiään milloin edukseen, milloin

turmiokseen, uskoen ja epäillen. Itse takuu ja urakka olivat

muuttuneet toisarvoisiksi, ja kuitenkin hän tiesi saavuttavansa

senkin päämäärän vain Leenan kautta, jos ollenkaan.

Seuraavana iltana hän saapui sopimuksen mukaan kuuden jälkeen illalla

kalpeana ja hermostuneena.

Leena huomasi kyllä vieraansa arkailevasta ja kaihtavasta katseesta,

kuinka kipeä asia oli, ja hymyili sitä viehkeämmin, mutta hän tahtoi

kiusoitella.

-- Kyllä on vaikeata kääntää miesten mieltä.

-- Teille se ei ole vaikeata, -- sanoi Uuras samealla äänellä.

-- Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.

-- Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, -- ja Uuraan otsalle

nousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.

Leena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen

hellästi:

-- Onko se teille niin suuren suuri asia?

-- Sekö urakka? Ei suinkaan! -- huudahti Uuras voimatta peittää

mielenkuohuaan.

-- Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.

He katsoivat toisiinsa.

-- Fors on suostunut, -- sanoi Leena muuttuneella äänellä.

Uuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä

katsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen

sitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa

vapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä

yllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat,

tavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.

-- Rakas, rakas, -- sopersi Leena, -- etkö sinä ole tuntenut, kuinka

sinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata

minun oli pysyä tyynenä seurassasi?

Uuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä

ollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan

herpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen

kuiskauksensa:

-- Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen

ikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten.

Tahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni

ja omistaakseni sinut täydellisesti.

Hän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili

katsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena

väistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies

kiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne

ei kenenkään vieraan ollut lupa astua.

Se oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja

akkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen

eteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten

hänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni

varpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja

kosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.

-- Sinä olet kaunis, -- sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti

Leenaa lumoissaan.

Vapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä

lähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen

suloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen

lumousta vastaan:

"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!"

Uuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus

oli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa

käskyä.

Hiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.