Oli lauantai, Leenan vastaanottopäivä, jota Uuras oli maltittomasti
odottanut saadakseen selvyyttä -- -- miten ja mistä? Sellainen
epätietoisuus kidutti häntä. Oli jotakin olemassa heidän välillään
eikä kuitenkaan mitään.
Väki alkoi poistua työmaalta, mutta Uuras antoi vielä muutamia
määräyksiä, kun pormestari Fors pysähtyi katukäytävälle ja tervehti.
-- Talo nousee nopeasti, -- sanoi hän.
-- Se on tarkoituskin, -- vastasi Uuras.
-- Te olette hyvin nopea mies.
-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras.
-- Näkeehän sen kaikesta, kaupungin naismaailma on vallan kuohuksissa
teidän tähtenne.
Uuras ei sanonut mitään. Jotakin epämieluista nousi hänen
ajatuksiinsa, ja pormestari Forsin suippo nenä ja paljaaksi ajeltu
kalpea naama ärsytti häntä. Kylmä ja ivallinen hymy oli tarkoitettu
hänelle, se oli selvää, ja ohuet huulet imivät ahnaasti sikaria
nauttien siitä kaksin verroin kun näki toisen tukalan mielentilan.
-- Juorut kertovat teidän joutuneen Leena-rouvan pyydystettäväksi.
Nuori mies, hän on sireeni, jonka laulua ei kukaan vielä ole
kuunnellut pettymättä.
-- En ymmärrä, mitä tekemistä minulla on tässä asiassa, -- sanoi
Uuras, ja suuttumus nosti punan hänen kasvoilleen.
-- Leikki sijansa saakoon, herra rakennusmestari. Näin meidän kesken
sanottuna: hyvä on tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. Leena
Heerman on hyvin harjaantunut kiemailija.
Uuraalla oli paha vastaus huulillaan, mutta vilkaistuaan pormestariin
hän jätti sanomatta hyvin ymmärtäen, että sitä hän juuri odottikin
päästäkseen paremmalla syyllä hämmästelemään. Pormestari oli
kuitenkin päässyt tarkoituksensa perille ja saanut Uuraan tekemään
täyskäännöksen.
Hänen tuli äkkiä koti-ikävä, ja vielä samana iltana hän lähti
matkalle Lehviin. Kumea tyhjyys ja rauhattomuus ei kuitenkaan
väistynyt mielestä hänen astuessaan jalkaisin talvista tietä pitkin
metsän ja kylän läpi. Metsä huokasi suojaisessa tuulessa, ja siellä
täällä rasahteli oksa vapautuessaan lumesta, joka pudota kupsahti
tuulen painosta. Joku nuori koivu kaartui raskaan lumivaippansa alla
kuin nuori nainen valkoinen vaate hartioillaan ja jäi yhä edelleen
kumarruksiin, vaikka tuuli avuliaana siltä kevensi talvista taakkaa.
Tarvittiin aikaa suoristamaan ikeen alla ollutta.
Voisiko hän joutua elämässä tuollaisen taakan kantajaksi?
Ne hetkelliset suhteet joita hänellä oli ollut kaupungin tyttöihin,
olivat jättäneet hänen ajatuksensa koskemattomiksi. Tilapäiset
tuttavat olivat hänen mielestään aina olleet liian vähäpätöisiä
eivätkä edes kauniita. Hän ei voinut itsessään moittia tai muuttaa
sitä tarvetta, joka pyrki vertailemaan naisia toisiinsa ja silmällä
arvostelemaan heidän ulkoasuansa, vaikka hän huomasikin pysyvänsä
heille vieraana ja kylmänä juuri sen vuoksi, ettei kukaan häntä
tyydyttänyt. Hän olisi toisinaan tahtonut mieltyä ja lumoutuneena
unohtua jonkun naisen seuraan, mutta silloin nousi aina Anjan ujo
olemus hänen tietoisuuteensa, eikä auttanut yrittääkään. Ja kuitenkin
oli Anja hänelle enemmän sisar kuin rakastettu. Ehkä liian tuttu ja
vanhempien kautta niin perin läheinen.
Nytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti
askeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä
selville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen
rauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.
Luminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään
illalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän
käynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt
heille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni
hiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.
Aamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.
-- Siunattu poika, milloin sinä tulit? -- huudahti hän ylen
onnellisena.
-- Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt
viidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä
kasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat
tyytyväisyydestä ja terveydestä.
-- Te kai voitte kaikki hyvin? -- huomautti Uuras.
-- Jumalan kiitos, -- sanoi äiti. -- Entä isä?
-- Niinkuin ennenkin.
-- Pieni ryyppymatka joskus?
-- Vai joskus! -- venytti äiti.
-- Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, -- pilaili Uuras.
-- Vai -- -- kestäisipä sitä surra!
-- Entä Anja? -- kysyi Uuras samaan äänilajiin.
-- Häi, joudat mennä katsomaan.
-- Voin senkin tehdä, -- myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.
Isä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä
hänen mielestään oli tärkeätä tietää.
-- Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa
taloa, -- sanoi ukko leikillään.
-- Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.
-- Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja
nykäise, -- sanoi isä.
Uuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan
päin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä
tiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen
äänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.
Piha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu
matalien portaiden eteen.
Henriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat
posket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen
hän kävi vierasta vastaan.
-- Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! -- sanoi hän tervehtien,
kehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.
Anja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja
pukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas,
avoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon
mukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä
kevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan
painosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja
raittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.
Uuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma
tyttönen.
Anja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.
-- Kylläpä olet kasvanut, -- sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin
olisi pitänyt sanoa: -- Rakas sisko!
-- Minä menen hakemaan maidon, -- sanoi Henriika. -- Laita sinä kahvi
sillä aikaa.
Jäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain
kellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen
hetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja,
kertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista
kuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.
-- Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, -- sanoi
Uuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja
eleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan
kuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän
oli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden
ripsien varjostamana. -- Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään
Anjan hymyilevän.
-- Sinäkin olet kasvanut, -- sanoi Anja viimein.
-- Olenkohan? -- myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä
sohvalla istuessaan.
-- Ja muuttunut aivan toiseksi, -- lisäsi Anja.
-- Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt,
mikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?
Anja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:
-- Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!
-- Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu
parhaaksi kieltää luotto!
-- En minä ole enää lapsi! -- sanoi Anja.
Nyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone,
naksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He
katsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.
-- Anja!
-- Uuras!
Käsi kädessä ja poski vasten poskea.
-- Näin tuntuu hyvältä, pikku Anja.
Uuras suuteli tytön otsaa ja poskea, ei huulia.
-- Lapsi kulta, sinä olet minulle hyvin rakas ja kallis.
Anja irtaantui, ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
-- Anja, mikä sinun on? Älä, rakas tyttö, älä itke, minä en voi sitä
nähdä, mitä tahansa, älä itke!
-- En, -- sanoi Anja niellen kyyneleensä ja pakottautuen hymyilemään,
mutta samassa hän jo nyyhkytti. -- Minä olen niin kauan sinua
odottanut ja ikävöinyt enkä enää uskonut sinun tulevan, ja nyt olet
täällä. Kaikki suru ja ikävä on ollut suotta!
-- Niin, ei saa ikävöidä eikä surra!
-- Täytyy, kun on sellainen pakko, ja se on niin -- -- niin suloista!
-- sanoi tyttö kyynelten lävitse hymyillen.
Hänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi
niille suutelon, jota ne janosivat.
Uuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden
kahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.
Sunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen
onnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton
antaumus.
-- Tämä on kuin unta, kaunista unta, -- sanoi Uuras. -- Olen varmaan
joskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.
-- Olet tietysti, kun kotona olit.
-- Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!
-- Etkä sinä niinkuin nyt.
-- Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?
-- Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, -- sanoi Anja nauraen. --
Sinä olet kuin mikäkin suuri herra!
Uuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa
luhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi:
-- Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!
Uuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.
-- Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne,
voi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! -- lisäsi
hän huoaten.
-- Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän -- --
sanoi Anja.
Hänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet
lähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.
Käsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta,
kaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.
-- Hyvästi! -- sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon,
silmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. -- Hyvästi, sydämeeni koskee
niin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja
iäisen autuuteni!
-- Sinähän puhut kuin romaani! -- sanoi Uuras piloillaan.
-- Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria
puhunkin! -- vastasi Anja.
-- Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! -- sanoi Uuras ja puristi
tytön vielä kerran rajusti syliinsä.