X.

Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan

kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt

täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin

henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat

kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan

antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän

päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut

viisasta.

Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia

yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa

varsinkin liikemiespiireissä.

Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut

edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita.

Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli

monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän

pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin

tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran

kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet

auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä

ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin"

sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun

ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.

Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi

pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen

soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien

törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi

torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen

valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean

kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa,

samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta

huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua

ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.

Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken

seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: --

Palokunta on minun palveluskuntani, -- ja siinä hän oli ihan oikeassa.

Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa

vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: -- Olisi taas hauska saada

ihmiset pyörimään, -- kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa

ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas

huudahdus säesti häntä.

-- Niin, milloin, miten ja missä? -- Eikä siinä sitten enää

perääntyminenkään auttanut.

Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen

repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi

pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään

tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan

hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin

"ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi

tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan

torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti

ihan väkisin lattialla.

Kaupunkiin oli takavuosina ilmestynyt eräs Moesböhl niminen

muukalaisrouva ravintolan emännäksi ja sitten vuosien kuluessa

rakennuttanut tilavan talon, josta tuli kaupungin julkisen elämän

keskus, ja hänen kuoltuaan kaupunki lunasti sen palokunnan taloksi.

Mutta aina sillä vain oli vanha nimensä "Mospeli".

Leena-rouva oli tällä paikkakunnalla syntynyt ja kasvanut, ollen

aina ensimmäinen kotona ja kaupungissa. Hänen isänsä vanhin kartano,

Onttola, oli kaupungin laidassa, mutta sen maat oli vuosien kuluessa

myyty kaupungille tai vuokrattu tonttimaiksi, niin että tälle

tilalle, joka ei ollut suuri ennestäänkään, oli jäänyt melkein

vain puutarhaviljelystä, jota Leenan mies Heerman oli kiihkeästi

harrastanut.

Heerman oli aikoinaan ollut onnellinen ylioppilas ja vuosikymmenen

viihtynyt rakkaaksi käyneessä pääkaupungissa nauttien nuoruudesta ja

ylioppilaselämästä, kunnes pieni harmaus korvallisella ja tyhjyys

kukkarossa, -- kun isän kuoltua rahalähetykset loppuivat -- pakotti

ajattelemaan tulevaisuutta. Ja koska luvut olivat kaiken muun touhun

ohella jääneet rempalleen, täytyi turvautua jollekin käytännölliselle

alalle.

Sattuma suosii iloisia veikkoja ja Heermanin se toi Leenan kotiin.

Kauniit laulut, kesäillat, tanssiaiset ja Heermanin ritarillinen

seurustelu voitti pian nuoren neitosen sydämen, ja hemmoiteltu,

itsevaltias, oikullinen ja kaunis Onttolan neiti vietti häänsä

kymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa Kotkan kartanossa, joka

silloin oli jo jonkun aikaa kuulunut Leenan isälle.

He ottivat asunnokseen isän kaupunkitalon, jossa oli oma vanha

puutarha; vastapäätä oli puisto toisella puolella katua. He elivät

huolettomina, niinkuin Heermanin tapa aina oli ollut. Leenasta se

oli aivan luonnollista. Kaikkihan oli olemassa vain häntä varten.

Onttolan väki ja Kotkan kartanon alustalaiset ahersivat hänen

onnekseen kumartaen, hymyillen ja siunaillen neitiään kuin onnen

heijastusta, joka asusti päärakennuksessa, tuli ja meni vaunuissaan,

leikki vertaistensa kanssa ja katosi kauniin ilman mukana. Joulu- ja

juhannusjuhlat toivat häneltä väelle tervehdyksen, ja vain mieluisat

asiat liittyivät tähän päiväpaisteiseen keijukaiseen, joksi häntä

sillä taholla kuviteltiin.

Heerman jatkoi pääkaupunkilais-elämäänsä pikkukaupungissa ja

havaitsi sen sitäkin mukavammaksi. Ainoa haitta oli vain se, että

Leenan isä antaessaan nuorille kaupunkitalon asuttavaksi oli myös

antanut määrärahat elettäviksi. Jatkaakseen tulojaan, jotta ne

riittäisivät mukavaan elämään, Heerman keksi ruveta harjoittamaan

puutarhaviljelystä Onttolassa. Appi kiroili ja hymyili, sillä työ

tehtiin hänen kustannuksellaan, mutta tulot peri Heerman hyvin

tarkasti.

Kuusi vuotta kestettyään tämä avioliitto päättyi Heermanin kuolemaan.

Niinä vuosina oli Leenasta kasvanut ajatteleva nainen. Hänen

ritarillinen sulhasensa oli ollut kovakourainen ja äreä aviomies,

rakastanut pulloa ja vieraita naisia luonnollisena oikeutenaan, ja

kun Leena vetäytyi isänsä turviin pysytellen hänestä erossa minkä

voi, uhkasi Heerman poliisilla. Ellei kuolema olisi tullut väliin,

olisi Leena-rouvan aurinkoinen olemus voinut muuttua kovinkin

synkäksi.

Leena lopetti valssin ja kääntyi äkkiä ympäri tuolilla. Parit

pysähtyivät, ja tytöt ja pojat ryhmittyivät salissa.

-- Niin; milloin, miten ja missä? -- kysyttiin taas kiihkeästi.

-- Kesä on jo lopun puolella ja meidän pitää taas aikoinaan poistua

tästä ihanasta valtakunnasta, -- puhui muuan nuorukainen, jonka

kasvot loistivat onnesta ja elämänilosta. -- Leena, sinähän annat

sanan palokunnan päällikölle, että ensi sunnuntaina taas tanssitaan!

-- Niinkuin viime lauantaina ja sitä ennen sunnuntaina ja sitä ennen

viikolla.

-- Leena kulta, älä kiellä, tahdothan sinäkin, tahdothan! --

rukoilivat tytöt.

-- No, jos sanoisin, olkoon menneeksi ensi sunnuntaina, -- sanoi

Leena teeskennellen vastahakoisuutta, vaikka itse asiassa halusi

kiihkeästi.

-- No, lapset, tahdotteko vielä masurkkaa vai Amerikan polkkaa?

-- Amerikan polkkaa! -- huudettiin, ja joku hyräili:

Amerikan polkan tahtia,

ei sitä kaikki taidakaan,

joka ei sitä taidakaan,

eipä sitä naidakaan!

Nuoret pyörivät lattialla, ja vanhan rakennuksen akkunat

helähtelivät. Leena soitti tahdikkaasti, mutta lopetti äkkiä kovalla

lyönnillä kuin päättääkseen päivän ilot.

-- Mikko, sinä saat viedä sanan kauppias Hillille, että sunnuntaina...

Mikko oli Leenan pikkuserkku, kotoisin pääkaupungista, mutta vietti

aina kesänsä Onttolassa ja oli Leenan uskollisena hovipoikana.

Tytöt ja muut pojat olivat paikkakunnan pikkukauppiaitten,

talonomistajien ja virkailijoiden nuorta väkeä, joka usein kerääntyi

Leena-rouvan kotiin aina tietäen olevansa tervetullut.

-- Tiedätkö, kuinka vanha Leena Heerman on? -- kysyi eräs neitonen

toveriltaan heidän astuessaan kadulla kotimatkalla Leenan luota.

-- Hän ei koskaan sano sitä oikein tarkoin, kujeilee ja nauraa joka

kerta, kun viettää suuria syntymäpäiviään, tiedäthän, -- puhui toinen.

-- Kolmenkymmenen hän ainakin on! -- päätti toinen.

-- Niin kauhean vanha! -- huudahti toinen silmät pyöreinä.

-- Kuinka sinä olet hassu, silloinhan sitä vasta on ihminen. Etkö ole

huomannut, kuinka Hillin Artturi on silmittömästi rakastunut Leenaan?

Toveri painoi käden suulleen hillitäkseen nauruaan.

-- Artturiko? Ilmankos hän puhuu aina niin syvämietteisestä ettei

ymmärrä kymmenettä osaa.

-- Niin, me olemme hänestä vain pikku tyttöjä. Leena on ainoa nainen.

-- Entä Leena? Hänen mielestään me olemme kaikki lapsia, -- jatkoi

toinen tyttö. -- Ja niin kai se asia onkin.

-- Leena ei välitä vanhemmista herroista. Etkö ole huomannut, kuinka

hän ivailee pormestari Forsia!

-- Pormestari onkin aina sen näköinen kuin olisi saanut kalanruodon

hampaittensa väliin. Kun hän vahingossa hymyilee, vetää hän ohuet

huulensa vikkelästi jälleen muttuun, aivan kuin suussa pistäisi.

Tytöt nauroivat, mutta äkkiä he tuuppasivat toisiaan kylkeen.

Kadun toisella puolella astui heidän kohdallaan Uuras ja tervehti

kohteliaasti nostamalla hattuaan.

-- Se uusi rakennusmestari, näetkös kuinka hän on olevinaan sorea ja

miehekäs. Ei, mutta tiedätkös, minä olen tehnyt suuren keksinnön!

-- Että Leena on ihastunut -- --

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Joka toinen ihminen luulee joka toinen viikko, että Leena on

ihastunut milloin mihinkin miehenpuoleen tässä kaupungissa tai

jossakin muualla.

-- Ei tämä nyt ole sellaista luuloa, minä tiedän, olen nähnyt!

-- Mitä, sano, sano pian nyt, minun pitää joutua kotiin.

-- Hillillä viime keskiviikkona, kun käskettiin illalliselle

ja herrat tulivat pelihuoneesta, ei Leena tahtonut itse ottaa

pöydästä ruokaa, vaan istui tyhjän lautasensa ääressä sivupöydässä.

Rakennusmestari Uuras seisoi aivan lähellä, ja Leena sanoi hänelle:

-- "Oliko hyvä pelionni?" -- "Kohtalainen", sanoi herra Uuras ja

huomasi samalla tyhjän lautasen. Ei minunkaan lautasellani mitään

ollut, mutta siihen hän ei katsonutkaan. -- "Mitä saan tuoda teille?"

kysyi herra Uuras ottaen lautasen. -- "Mitä hyväksi näette, jotakin

herkullista, minulla ei ole nälkä", sanoi Leena hymyillen sillä

tavalla, että minä ymmärsin olevani liikaa, siirryin toisen pöydän

ääreen, ja mitäs luulet, herra Uuras asettui lautasineen paikalleni,

ja sitten he kuiskailivat, hymyilivät ja olivat kuin hyvin vanhat

tutut, niin että minä olen ihan varma...

-- Tulet kai huomenillalla Leenan iltakutsuihin? Jos on jotakin perää

siinä, mitä nyt sanot, tulee herra Uuras sinne varmasti. Hän kuuluu

tanssivan oikein hyvin.

Tytöt erosivat, ja Uuras oli aikoja sitten hävinnyt heidän

näköpiiristään.

Kun Uuras saapui rouva Heermanin iltakemuihin, tervehtivät häntä

joka puolella iloiset äänet ja silmää hivelevä näky avautui pitkässä

huonerivissä. Naisten pukujen vaaleita värejä, verhostimia,

ilta-auringon hohdetta, kasvien vihreyttä, kukkien runsautta,

kristallikruunuja, maljakoita, koristettuja lamppuja ja hohtavan

valkoisia pöytäliinoja.

Kaikki tämä oli hänelle uutta ja lumoavaa, josta hän nyt ensi kertaa

elämässään sai nauttia.

-- Tervetullut, herra Uuras. Emme kai tarvitse monellekaan esittää,

olettehan jo tunnettu meidän pienessä yhteiskunnassamme.

Uuras olisi tahtonut jäädä herrojen huoneeseen, joka oli lähinnä

eteisestä, tuntien noloa ujoutta, mutta emäntä ei jättänyt häntä.

-- Ei, herra Uuras, teille en myönnä oikeutta jäädä tupakoimaan, kuka

sitten tulisi meidän naisten puolelle?

Uuraan oli siis astuttava emännän rinnalla huoneesta huoneeseen.

Leena ylpeili uudesta vieraastaan, jolla niin nuorena oli

tarmokkaissa piirteissään käskevä ilme, kun vielä lisäksi huhu tiesi,

että hän oli erittäin kyvykäs alallaan.

Muuan nuori kirjanoppinut pääkaupungista korjasi silmälasejaan ja

sanoi ivaillen:

-- Leena-rouvalla on omituinen maku. Seminaristi tai

teollisuuskoululainen, hyi hemmetti sellaista puolisivistystä. Mies

on tietysti täysi raakalainen.

-- Kuulehan, suomea, Leena puhuu herra Uuraan kanssa suomea, --

ihmetteli eräs vanhempi rouva.

-- Ja aivan puhtaasti, -- lisäsi hänen miehensä, suomenkielen lehtori

kaupungin lyseossa. -- Se on ilahuttava merkki, ja suotavaa olisi,

että kaikissa sivistyneissä kodeissa...

-- Herra Uuras, lehtori... -- esitteli Leena keskeyttäen hänen

lauseensa.

-- Puhuimme juuri suomenkielen käyttämisestä, -- sanoi lehtori.

-- Niin, se vanha ruotsinkielen hapatus istuu täällä lujassa, mutta

nyt olette saanut liittolaisen, herra lehtori, -- sanoi Leena

viitaten Uuraaseen.

-- Hyvin tervetullut, -- sanoi lehtori ravistaen Uuraan kättä.

-- Parasta on puhua suomea, kun ei ruotsia osaa, -- myönsi Uuras.

Lehtori ja Uuras siirtyivät jonkin kummallisen vetovoiman

vaikutuksesta herrojen puolelle, ja kohta otettiin esille kunnan

polttavin kysymys, joka koski esikaupunkia. Keskustelussa oltiin

hyvin halukkaita kuulemaan, mitä Uuras, suuren rakennustyön johtaja,

arveli ehdotetusta kaupungin laajentamisesta.

Hän oli heti kaupunkiin tultuaan ja kurjat hökkelit nähtyään aseman

ja kosken välillä ryhtynyt itsekseen suunnittelemaan sille kohtaa

uusia leveitä liikekatuja ja rakennuksia, suoden mielikuvitukselleen

vapaan vallan.

-- Kaupungin pitäisi viipymättä ostaa koko ala, kaikki maa kosken

toisella puolella asemalle asti. Vaikka se nyt tuntuu olevan

syrjässä, muuttuu asia piankin toiseksi, kun liikkeen täytyy

vastaisuudessa siirtyä sille puolelle, -- selitti Uuras.

-- Täytyy siirtyä, miksi niin? Liike on tällä puolella ja saa pysyä!

-- sanoi vanha kauppaneuvos, jolla oli taloja.

-- Suokaa anteeksi, mutta yhteinen ja teidänkin etunne vetää toiseen

suuntaan. Tällä puolella tulee kaupungin levenemiselle este;

täällähän on vastassa kallioita, jotka liittyvät ihanaan puistoon.

Kosken toisella puolella on kurjia taudinpesiä, jotka ihmisyyden

nimessä täytyy raivata pois terveen ja työteliään elämän tieltä.

Kauniin ja vuolaan kosken varrella voi ainoan täkäläisen tehtaan

lisäksi hyvin suunnitella kaupungin myllyn ja sähkölaitoksen. On

vedettävä suora ja laaja pääkatu asematalolta sillalle ja sen kadun

varrelle nostettava liike- ja asuntopalatseja. Pitää myös istuttaa

puita, ja kosken ranta on kivitettävä ja äyräät kaunistettava.

Kuvittelen vielä enemmänkin. Pienelle saarelle, joka on kuin luonnon

oikusta heitetty virran matalikkoon, on rakennettava teatteri

kreikkalaiseen tyyliin. Sen valkoiset pilarit ja suoraviivaiset

piirteet hohtaisivat satumaisen kauniina kuvastuen kimaltelevaan

veteen kuutamossa taikka tulevaisuuden sähkövalossa.

Uuraan ääni soi vielä huoneessa yleisen hiljaisuuden vallitessa, kun

Leena, joka oli kauan aikaa ollut saapuvilla, sanoi:

-- Te sanotte sen niin luonnollisesti ja kaikki tuntuu nyt olevan

aivan itsestään selvää ja yksinkertaista, mikä vielä äsken oli

hämärää ja mahdotonta.

Illallispöydässä kävi ajatusten vaihto yhä vilkkaammaksi ja syntyi

kuuma sanakiista Uuraan rohkeista suunnitelmista. Lopuksi Leena-rouva

sai taas sanan vuoron:

-- Hyvät herrat ja kaupungin isät, laittakaa meille vesijohto! Sitä

minä naisena kaipaan kaikkein enimmän, ja sitten joskus valoisassa

tulevaisuudessa, kun minä jo olen vanha muori, voimme saada tännekin

salaperäistä ja satumaista sähkövaloa.

-- Eihän sitä ihmettä vielä ole Suomessa nähtykään, -- sanoi vanha

kauppaneuvos.

-- Kyllä, Helsingissä vedetään johtoja, eikä muutaman vuoden päästä

kaasua tarvita muualla kuin keittiöissä.

-- No, no, herra Uuras, älkää tehkö minusta muoria liian aikaisin!

-- nauroi Leena, ollen parhaimmalla tuulella saadessaan kiistellä

herrojen kanssa oikeista asioista, jotka häntä enimmän viehättivät.

-- Silloinhan vasta kaikki nuoriksi tulevat, sanoi lehtorin rouva. --

Se kuuluu olevan niin merkillistä valoa, että kaikki rypyt ihmisen

kasvoissa tasoittuvat ja silmät kirkastuvat.

-- Ja synnitkin pois huuhtoutuvat! -- ivasi pormestari Fors, joka oli

ollut myrkyllisellä tuulella koko illan.

Vieraat nauroivat ulkonaisesti ja sisällisesti lämminneinä, sillä

runsas ateria, vahva olut ja ruokaryypyt olivat lisänneet kuumuutta.

Vanhempi väki poistui illallisen jälkeen vähitellen, ja Leena pääsi

vapaammin seurustelemaan kenen kanssa tahtoi nuorten tanssiessa.

-- Olen kauan aikonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, --

sanoi hän Uuraalle pyytäen häntä istumaan miesvainajansa entiseen

huoneeseen, joka oli jäänyt tyhjäksi. -- Minulla on eräitä

suunnitelmia. Ohhoh, olen oikein uupunut, ja täällä on niin kuuma,

kukkien tuoksusta ja viinistä on pääni aivan pyörällä.

Hän avasi akkunan, josta virtasi viileätä yöilmaa, viittasi Uurasta

istumaan nojatuoliin ja laskeutui itse jakkaralle kirjoituspöydän

eteen.

Leena-rouva oli kukoistava ja raikas kuin nuori koivu senaikuisessa

muodinmukaisessa puvussaan. Tiukka ja pitkä liivi kätki pyöreän

vartalon jättäen vapaaksi valkoisen kauniskaarisen niskan, jolle

kellertävän tukan pehmeät, taitavasti käherretyt kiharat valuivat.

Leuan alla rinnalla säteili hennossa ketjussa kaulakoriste, jonka

helmet elivät omistajansa alituisesti liikkuessa. Nauravat silmät,

liikkuva suu, ehkä myöskin itsetietoinen varmuus viehättivät Uurasta.

Hänen istuessaan valahti laajapoimuinen hame pienille silkkikengille.

Uurasta ihmetytti se, että tämä kaikkien ihailema rikas nainen, jota

pidettiin ylpeänä ja oikullisena, näin mutkattomasti puheli kahden

kesken hänen kanssaan.

-- Tahtoisin myydä tämän talon, -- sanoi Leena niin kevyesti kuin

olisi ollut puhe jostakin pikkuseikasta.

-- Tämänkö kauniin, vanhan kodin? -- sanoi Uuras epäilevästi.

-- Niin, tämä on niin matala ja lahonnut joka puolelta, -- sanoi

Leena. -- Mitä sanotte?

-- Rouva kai sen paraiten ymmärtää.

-- Ei, älkää sanoko niin, teidän pitää katsoa ja arvostella,

kannattaako vai eikö kannata. Tulkaa katsomaan!

Samassa hän hypähti ylös käyden edellä, ja Uuras seurasi häntä

huoneesta huoneeseen.

-- Täällä salissa ovat hiiret tehneet tepposiaan, ja ajan hammas, oh,

oikein tuskastuttaa nähdä joka päivä jotakin lahonnutta, sortuvaa ja

murtuvaa. Uuneista putoilee tiiliä sisään, ei mene savu.

-- Lattia on kuitenkin luja -- -- aivan uusi.

Leena rouva nauroi:

-- Olen panettanut uuden, tahdoin puunvalkoisen, katsokaa, eikö

se ole kaunis, kuin hopeaa! -- ja hän nosti mattoa, ja höylätyt

lattiapalkit hohtivat hiottuina lampun valossa.

Uuras tarkasteli akkunalautoja ja huomasi niiden paikoin lohjenneen

liitteistään, ja ovet kallistelivat.

-- Tässä on huono perustus, -- sanoi hän.

-- Kenties voisi myydä, sanokaa!

-- Tontti on hyvin arvokas, kauniilla paikalla keskellä kaupunkia,

sitäpaitsi kulmarakennus ja puisto edessä.

-- Niin, ja suuri pihapuisto. Isäni osti tämän minulle ja miehelleni

juuri pihapuiston vuoksi. Silloin olin ihan hullaantunut puistoihin,

en luullut voivani elää ilman vihreyttä ympärilläni.

-- Ettekö ole ajatellut rakentaa?

-- Rakentaako tähän? -- huudahti Leena-rouva. -- Tietysti olen

sitäkin ajatellut, mutta isäni, Onttolan kartanon omistaja, on vanha

eikä enää jaksa sellaiseen ryhtyä.

-- Rouva on kuitenkin itse miettinyt rakentamista.

-- Sen pahempi minulle. Se on ja jää vain mieliteoksi. Mutta jos

myymällä saisin paljon rahoja irti...?

-- Entä tontti?

-- Maata meillä kyllä on. Koko esikaupunki on Onttolan maalla ja -- --

-- Huii, huii, -- vihelsi Uuras. -- Suvaitseeko rouva, että

puhuisimme herra isänne kanssa?

Leena-rouva huokasi.

-- Isä on väsynyt. Eilenkin hän nukkui koko päivän, ei tajunnut

sanaakaan, kun kävin tavallisella tervehdykselläni.

-- Siinä tapauksessa neuvoisin rouvaa vielä hiukan odottamaan.

-- Voi, te ette tiedä, mitä merkitsee aina vain odottaa ja odottaa.

Isä on ollut sellainen jo vuosikausia, siitä asti kuin äitini kuoli,

eikä tahdo muuttaa mitään, ei mitään.

-- Ehkä voisi ottaa lainan, -- ehdotti Uuras.

-- Lainan, niin, lainan, sitä en koskaan ole ajatellut. Nähkääs,

isäni on hyvin rikas, ei mikään miljoonamies, mutta sentään, ja jos

minä ottaisin lainan...

-- Sitä helpompi on teidän saada rahaa!

-- Mitä siitä sanottaisiin?

-- Mitä muuta kuin hyvää ja myönnettäisiin.

-- Te olette merkillinen nuori mies, ja minä olen teille niin

äärettömän kiitollinen. Talohaaveeni pääsee uuteen vauhtiin. Saan

taaskin suunnitella uutta kotiani, ja siitä pitää tulla tyylin ja

kodikkaisuuden ihme. Ettekö usko?

-- Kun näen rouvan, uskon varmasti, -- myönsi Uuras.

-- Oi, herra Uuras, me alamme, ihan pian me alamme rakentaa!

-- Aika on kyllä edullinen, kaupunki on nousussa. Jos kerran aikoo

rakentaa, niin ei ole syytä viivytellä.

-- Herra Uuras, -- sanoi rouva Heerman yhä luottavammin, -- ettekö

tahtoisi ottaa tätä asiaa hoitoonne, pitää sitä aivan kuin omananne?

-- Rouvahan itse voisi yhtä hyvin...

-- Älkää estelkö; vakuutan, ettei teidän tarvitse katua.

-- Ei suinkaan, mutta...

-- Rakas, rakas herra Uuras, pitääkö minun sanoa teille vieläkin

enemmän. Luotan teihin, vain teihin. Te olette nuori, tulevaisuuden

mies...

Uuras punastui ja kääntyi hiukan poispäin. Ulkoa opitut

kohteliaisuudet jäivät häneltä unohduksiin, sillä nuoren, vilkkaan

naisen välitön luottamus herätti hänessä lämmintä vastakaikua. Kun

hän ei uskaltanut sitä ilmaista niinkuin vertaiselleen tarttumalla

käteen ja puristamalla sitä tarmokkaasti, joutui hän hämilleen

punastellen kuin koulupoika.

Leena-rouva oli ihmistuntija. Hän näki tehneensä välittömän

vaikutuksen, ja hänessä heräsi äidillistä hellyyttä ja selittämätöntä

myötätuntoa nuorta miestä kohtaan.

-- Kiitos, rouva, -- sanoi Uuras.

-- Näkemiin, mietin lähemmin huomiseksi. Tulette kai huomenna

illalla. Tervetuloa!

Rouva Heerman ojensi kättään hymyillen ja Uuras puristi sitä lujemmin

kuin tapa on ja poistui nopeasti.

Vielä kadullakin viipyi veri hänen poskillaan, ja uusi into kiidätti

askelia ja ajatuksia.

"Leena Heerman", toisti hän ajatuksissaan. "Sellainen nainen!"

Sitten hän muisteli moniaita pikku seikkoja, arvosteli omaa

käytöstään, vertaili ja myönsi olleensa kömpelö. Ja kuitenkin hän

tunsi päässeensä heidän joukkoonsa.

Seuraavana päivänä hän pukeutui vielä hienommaksi kuin edellisenä ja

oli varuillaan, tarkasti noudattaen muiden vieraiden käytöstapaa.

-- Kiitän viimeisestä, rouva Heerman, -- sanoi hän tervehtiessään, ja

kun Leena-rouva sanoi: -- Saanko pyytää käsivartenne, olemme täällä

jo aloittaneet tanssin, -- kumarsi Uuras aivan mallikelpoisesti ja

astui naisensa kanssa tottuneesti huoneiden läpi saliin, jossa parit

pyörivät valssissa.

Uuras oli oivallinen tanssittaja, ja elämänhaluinen rouva nautti

viattomasta huvista. Kun toiset jo olivat vetääntyneet syrjään,

viihtyivät he vielä hetken aikaa kahden kiitäen salin lattialla.

Äkkiä pianonsoittaja muutti valssista masurkaksi.

-- Tanssimmeko tuureissa? -- kysyi Uuras, sillä se oli aivan uusi

tanssi, jota oli vain pääkaupungin tanssikouluissa opetettu.

-- Jos olette oikein varma, niin uskallan yrittää, -- vastasi

Leena-rouva. -- Osaan kyllä jonkun verran.

He kiitivät yli valkoisen lattian kevyesti, Uuras ottaen askeleet

rohkeasti ja tottuneesti ja Leena rouva aluksi varovasti ja erehtyen,

mutta lujan käsivarren tempaamana ja ohjaamana aina hyvässä

tahdissa pysyen. Nuorten, tanssinhaluisten katseet seurasivat heitä

kiinteästi, ja jokainen nuori tyttö olisi hyvin mielellään tanssinut

Uuraan kanssa. Sekin neiti, joka seuralaisensa kanssa edellisenä

iltana oli epäillyt Uuraan kelpoisuutta heidän seuraansa sanoen häntä

"aivan oppimattomaksi", siirtyi lähemmäksi sitä tuolia, jonne tiesi

Leenan vetääntyvän tanssin päätyttyä.

Uuras ei kuitenkaan jatkanut tanssimista. Hän omistautui kokonaan

emännälleen, niin kauan kuin Leena-rouva häntä pidätti.

Vieraat supattivat keskenään tarkaten sivusilmäyksin Leenan ja Uuraan

iloista puhelua. Nämä näyttivät viihtyvän erittäin hyvin kahden

kesken monien joukossa, nauroivat ja rupattivat kenenkään selville

pääsemättä, mikä heitä niin huvitti.

-- Olette kai tanssinut paljon pääkaupungissa? -- sanoi Leena

Uuraalle.

-- Väliin joka ilta. Piirustaminen on hyvin yksitoikkoista työtä, kun

pitää seistä kumartuneena suuren laudan ääressä, ja illalla tekee

mieli suoristaa itseään ja antaa säärien vilistä.

-- Luonnollisesti. Sitäpaitsi valot ja suuret salit viehättävät.

-- Ylioppilastalolla, joskus seurahuoneella.

-- Te onnellinen olette saanut viettää aikaisimman nuoruutenne

pääkaupungissa, -- sanoi Leena.

-- Ja maalla, -- lisäsi Uuras.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen maalta kotoisin.

-- Sitä ei teistä voisi huomata.

-- Olenko niin kauttaaltani maailman lapsi?

-- Te veitikka, aivan paatunut syntinen.

-- Uskallan epäillä, että te viette siinä suhteessa minusta voiton.

-- Mitä te silloin sanotte paatumukseksi? -- kysyi Leena.

-- Suvaitkaa te ensin sanoa, mikä se on se minun paatumukseni?

-- Annetaanko minulle synninpäästö edeltäkäsin?

-- Nyt minä jo alan pelätä.

-- Pääsen siis syyttämästä teitä.

-- Ette suinkaan, nyt on velvollisuuteni vaatia selitystä! -- sanoi

Uuras yhä nauraen.

-- No niin, te kuulutte lumoojiin, ja se lienee kuolemansynti, --

sanoi Leena tekeytyen uhkaavan vakavaksi. -- Huhuu, te olette oikea

don Juan!

Uuras ei tiennyt, mikä tai kuka oli don Juan, eikä siis vastannut

mitään, kumarsi vain, vei iloisen puhetoverinsa pauhaavaan valssiin

ja varovaisuutensa unohtaen puristi häntä lujasti rintaansa vasten,

niinkuin ennen oli vallattomasti tyttöjä tanssittaessaan tehnyt.

Nuoren miehen rohkeus, jollaista ei kukaan talon vanhemmista

tuttavista uskaltanut osoittaa, huumasi Leena-rouvaa.

-- Kiitos, -- sanoi hän tanssin päätyttyä ja vetäytyi salista pois.

Uuras jäi onnettomana tuijottamaan yksinänsä nurkkaan, kun oli

katseillaan seurannut Leenaa toiseen huoneeseen. Leenalta ei jäänyt

huomaamatta, että nuori mies tunsi itsensä onnettomaksi. Vaikkei hän

voinut arvata, mikä Uurasta esti lähenemästä samoin kuin ennenkin,

myönsi hän jotakin uutta ja kummallista kehittyneen heidän välilleen.

Niin monet -- ehkä liiankin monet -- olivat aikaisemmin tavoitelleet

Leenaa leskeksi jääneenä, ja aina hän oli katunut, jos milloin sattui

vakavammin jotakin myöntämään. Hänestä oli kehittynyt sydämetön

kiemailija, jonka rangaistuksena oli kykenemättömyys syttyä ja pyhää

tulta säilyttää. Sitten oli kulunut vuosia, joiden kuluessa eivät

muut kuin pormestari Fors tavoitelleet hänen suosiotaan. Kukaan ei

uskaltanut, peläten Leena-rouvan kujeiluja ja säälimätöntä ivaa.

Nuoret tytöt kerääntyivät Leenan ympärille huudahdellen kilpaa: --

Kotiljongia!

-- Nyt me kostamme Leenalle, -- sanoi se nuori neiti, joka edellisenä

päivänä oli pitänyt Uurasta oppimattomana ja seuraansa sopimattomana,

mutta tänä iltana jo tahtonut tanssia hänen kanssaan. -- Eikö niin,

tytöt? Leena on tanssinut herra Uuraan kanssa niin paljon, että nyt

se riittää!

-- Tästä tulee jännittävää! -- intoilivat toiset.

Kotiljonkiruusukkeet olivat valmiina pieneen tyynyyn kiinnitettyinä,

ja leikki aloitettiin. Uuras joutui kilpailun esineeksi saaden joukon

ruusukkeita, mutta pian hän pyysi valssissa Leenan ja vei hänet

leikin vielä jatkuessa toiseen huoneeseen.

-- Se oli heille oikein, -- sanoi Leena.

-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras hyvin ymmärtäen tyttöjen ilmeestä,

että jotakin oli tekeillä.

-- Ne lapset ovat raivoissaan, kun ette tanssi heidän kanssaan koko

iltaa.

-- Niin, täällä on liian vähän kavaljeereja.

-- Olette vaatimaton.

-- Sanokaa, loukkasinko teitä äsken? -- kysyi Uuras levottomana.

-- Minä en ymmärrä, -- vastasi Leena yhä vakavana.

-- Niin, olin liian rohkea -- -- huumaantunut tanssista -- --!

-- En vieläkään käsitä, -- toisti Leena hyvin tajuten, mistä oli

kysymys.

-- Hyvästi, rouva Heerman, -- sanoi Uuras äkkiä tarjoten kättään.

-- Ei vielä, herra Uuras!

-- Me emme tänä iltana ymmärrä toisiamme. Ehkä olen nytkin liian

rohkea tätä sanoessani. Te, rouva Heerman, ette sitä ymmärrä.

-- Rakas ystävä, -- kuiskasi Leena, -- varovammin, hiljempaa, voidaan

kuulla soitonkin pauhatessa.

-- Te siis tahdotte ymmärtää! -- uteli Uuras kiihkeästi

-- Tahdon, tahdon!

-- Hyvästi!

-- Ei, älkää menkö, leikki ei ole vielä lopussa.

-- Mikä teitä vaivaa, rouva? Olette kai uupunut.

-- En vähääkään, tuntuu vain niin omituiselta. En tunne oikein

itseäni. Ajatelkaa, että minä olen ainakin yhdeksän vuotta teitä

vanhempi ja yhtä kaikki samanlainen houkka ja lapsi kuin te muutkin.

-- Sen vuoksi teitä rakastammekin.

-- Rakastatte -- -- älkää sanoko sitä sanaa noin kevyesti, se

merkitsee niin hirveän paljon!

Uuras vaikeni kalveten ja tahtomattaankin painuen pienelle tuolille

tavoittaaksensa pöydältä Leenan lepääviä sormia. Mutta Leena

suoristautui ja veti käsivartensa syliinsä leikkiäkseen viuhkallaan,

jolla leyhytti Uurasta kohti.

-- Siis, näkemiin, näkemiin, rakas ystävä! -- sanoi hän äkkiä nousten

ja poistuen leikkivien joukkoon.

Uuras nousi samassa ja lähti talosta.