-- Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! -- sanoi Uuras eräänä
sunnuntai-iltana Anjalle.
He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti
käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana
kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin
huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.
-- Ethän sinä paljon kesästä piittaa, -- sanoi Anja.
-- Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait
käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi,
aina ovat tiellä.
-- Annas tänne! -- sanoi Anja veitikkamaisesti.
-- Tuossa on, jos mielesi tekee!
Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä
kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: -- Kili, kili, kassis! --
kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että
tyttö tuskasta huusi.
-- Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, -- sanoi Anja viimein
taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.
-- Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun
tyttöni.
-- Muistatko sinä sen? -- kuiskasi Anja punastuen.
-- Kun on aikaa -- -- nyt minulla on aikaa.
-- Sanovat, että olet tullut häijyksi.
-- Vai sanovat. Entä sinä?
-- En ole kanssasi puhunut.
-- Sinä olet vielä lapsi!
-- Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.
-- Mistä tiedät, mikä minä olen?
-- Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.
Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli
pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma
ja huulet punaiset ja silmät -- -- Hiljalleen uskalsi nuori mies
nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen
sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen
hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.
Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli
uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa
taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn,
huumaavaan unhotukseen...
-- Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, -- sanoi Anja heleästi kuin
uutena ihmisenä.
Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi
suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden
kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille
se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien
hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta
ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin
omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon
toivottiin.
Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin
tointuva sairas suloisessa levossa -- muutamia viikkoja syksypuoleen,
-- kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli
pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras
oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen
työnjohtajan.
Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan
epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään.
Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin
jännittävä seikkailu. Uuras lähti -- ei, hän ei vain lähtenyt, vaan
rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei
yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi
päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin
enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä
alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.
Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna
opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina
lukujensa ohella piirustustöitä.
Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta
opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain
suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin.
Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä
taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa.
Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin
lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun
he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä
lopulta ollenkaan.
Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö
veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt
aikaa.
-- -- Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, -- oli hän
sanonut Anjalle, -- en velvollisuudesta enkä kiireessä. -- --
Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.
Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä
ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden
ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja
sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen
jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön
lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja
siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää
ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti
kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli
niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.