Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä
soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.
-- Näätkös tuota rakoa katossa? -- kysyi eräs isäntä toiselta.
-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.
-- Siitä sataa sisään.
-- Kai, kai.
-- Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.
-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.
-- Sieltä sataa Kristukseen!
-- Oo, peijakas! -- innostui mies.
-- Tulee kalliiksi seurakunnalle. -- Toinen nyökkäsi. -- Kuuluu
olevan paha laittaa.
-- Ja paha sikseenkin jättää, -- jaksoi harvasanainen toveri lisätä.
-- No, se Lehvin seppämestarin poika...
-- Niin, se niin Uuras...
-- Kuuluu olevan koko peijakas.
-- Poikanen se vielä on.
-- Äläpäs, johan se on kuin täys mies.
-- Oletkos nähnyt?
-- No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.
-- Kai, kai, -- tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli
"kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään
ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon
korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan
kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha
korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja
johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.
-- Jopas jotakin, -- vohki Lehvin seppä pojalleen, -- kun tekivät
sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!
-- Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, -- sanoi Uuras näyttäen
olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli
jotakin erikoista mielessä.
Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten
kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa
varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti
kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta
mukavuudesta.
Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden
kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina
aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla
vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi
niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli",
niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa
kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin
vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.
Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä
saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.
-- Sekös tässä aina nirkun narkun, -- sanoi hän ukoille, jotka olivat
työssä mukana. -- Nyt mennään ostamaan konjakkia!
Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa
ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti.
Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä
juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.
-- Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois
vaan, -- sanoi mestari.
Miehet hiukan arkailivat.
-- Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos
se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä...! -- esteli vanha
kivimies.
-- Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari
kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he
ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän
laitaan.
Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi
viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli
juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku
jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro
oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään
sattunut mukana olemaan.
-- Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja
konjakilla pikarit täytettämän, kippis! -- puhui seppä. -- Se poika
peijasi puolellensa suuremman osan -- kippis! -- omaani nyt juon
-- kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän
tienoilla toista -- kippis! -- Ja kun minä juon, niin juon minä
ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!
Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään
haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly,
kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.
Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet
nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat
jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit
paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse
hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä
katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin
muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä
ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka
vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja
vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.
Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat
pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt
kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen
leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi
luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.
Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua,
lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen,
ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä
kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä
ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja,
ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs,
jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana
ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita.
Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet
nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.
Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti
hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja
suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä
herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä,
paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet
päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan
pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas,
ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista
joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi
ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi
katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli
nuorukaisesta isku iskulta mies.
Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä
taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva
silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ
kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja
Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen
kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti
ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?
Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa
saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu,
kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle
suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja
hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.
Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä
portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata
tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut
pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille
saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne
löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi
kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan
turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka
työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön
rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja
vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen
hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua
rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.
Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt
hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli
auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä
kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.
-- Risti, tule siis minunkin tuekseni! -- jupisi hän hymyillen, mutta
nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä
kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa
mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen
tukevaksi.
Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt
ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan
navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina
ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki
äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin
heläjämistä ja näki -- poikansa ilmassa huimaavan korkealla
torninhuipun kyljessä.
Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen
sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä
uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.
-- Senkin naakka! -- mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä
korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi
kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:
-- Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!
-- Jokos, vai eikös konjakista?
-- Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin
lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!
-- Eikös vatsaan se mene?
-- Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun
pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.
-- Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!
-- Vai juomisesta -- -- vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!
-- Voi sinuas, voi!
-- Mene -- me -- mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja
maan välillä!
-- Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja
juonut, niin pysyn jaloillani.
-- Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi
lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?
-- Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!
-- Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana,
ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole -- --
-- Ethän vaan itke?
-- I-i-itken! -- hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen
housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.
Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.
-- Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! -- torui hän
kylvettäessään. -- On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki.
Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!
Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja
käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa,
kun hän oli kirkonkylässä hummannut.
Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne
kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.
-- No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat
esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.
-- Olkaa vaiti siitä asiasta! -- tiuskaisi Uuras. -- No, no, voinhan
olla vaitikin, -- myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat
kotiin.
Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä
muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta
ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja
puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.
Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.
-- Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt -- --
-- No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? -- sanoi Ulla-emäntä.
-- He, mikäs muu kuin -- piru!
Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka
vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.