Oli jo päästy joulunpyhien loppupuolelle, ja Lehvin seppä kulki yhä
paistinajossa näkemättä selvää päivää. Kotona sepän emäntä kävi
akkunasta akkunaan itkettynein silmin ja raskain askelin.
Uuras lueskeli pitkät pyhät huoneessaan ja kuljeskeli iltaisin
kylällä milloin iltahuveissa, milloin muuten jossakin toisten mukana
hanuria soitellen.
Eräänä iltana hän tullessaan kotiin kuuli jo pajan eteen kovaa melua
tuvasta ja juoksi sinne kiireimmiten. Keskellä lattiaa seisoi äiti
kädet ojennettuina isää kohti valmiina estämään häntä iskemästä
tuolilla, joka oli juopuneen kädessä. Liiallisesta valvomisesta ja
pitkällisestä juopottelusta sairaana mies raivosi lyöden palasiksi
kaikki, mitä käsiin sattui, kuitenkin vaistomaisesti varoen
satuttamasta vaimoaan. Samassa tuokiossa, kun Uuras astui sisään,
syöksyi hän käsiksi isäänsä kiskaisten tuolin hänen kädestään. Mutta
siitä seppä raivostui silmittömäksi poikaansa vastaan, tarttui häntä
hartioihin ja tempoi hurjasti saadakseen hänet nurin. Hätääntyneenä
ja aivan typertyneenä säikähdyksestä riensi äiti pelastamaan Uurasta,
joka oli vähällä lyyhistyä, ja sai hänet kiskaistuksi mukaansa
ulos ovesta pihalle ja alkoi keskellä yötä vetää häntä kädestä
Tupalaan päin, vaikka olikin ilman kenkiä, vain sukat jalassa, ja
paitahihasillaan.
Uuras riisui heti takkinsa -- palttoota hänellä ei ollut -- ja kietoi
sen äitinsä ympärille, mutta äiti esteli ja vaati häntä ottamaan sen
takaisin ylleen.
-- Tulet uudestaan sairaaksi, -- sanoi hän.
-- Entä äiti sitten?
-- Minäkö, ei minuun tauti tartu. Kova elämä on minut niin karaissut,
-- ja hän harppasi edellä lumista tietä sukkasillaan niin nopeasti,
että Uuraalla oli täysi työ häntä seuratessaan.
Siinä ei monta sanaa vaihdettu. Kummankin rintaa ahdisti se, mitä
juuri oli tapahtunut, eivätkä sanat riittäneet heidän tuskaansa
purkamaan.
Tupalaan päästyä koputti Ulla-emäntä akkunaan, ja Henriika ilmestyi
kohta ovelle. Nähtyään yön hämyssä saapujat hän avasi lukitsemattoman
ovensa ja vieraat hiipivät sisään.
-- Älä herätä Anjaa! -- kuiskasi Ulla-emäntä. -- Isä kotona on
humalassa ja tarvitsee rauhaa, kai sinä annat meidän olla täällä
yösydämen? -- puhui hän hiljaa.
-- Voi, voi, hyvin, hyvinhän se sopii. Emäntä käy tänne sänkyyn minun
kanssani, ja Uuraalle kohennan jotakin tuohon sohvarämälle. Kas noin
-- ei ole hätää. Vai on mestari ryypyssä -- niin, sattuuhan sitä.
Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin
lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla
tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja
kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa
vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.
Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet
painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä.
Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen
työntouhussa kukin.
Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää
seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju
katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan
vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen
ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin
takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi,
astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen
leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:
-- Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta
tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko
sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä
elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.
Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti
nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan
katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille
Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla
oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka
tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä
syödäkään.
Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:
-- Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun
äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.
Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi
hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä
ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois,
jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän
sammuttamiseksi.
Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.
-- Puehan yllesi! -- sanoi isä ja hymyili.
Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin.
Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi
mestari:
-- Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä
tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä
siihen kiinni.
Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.
-- Mikä rakennus se on?
-- Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu
olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran...
-- Lepolasta saa hevosen! -- sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.
Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui
pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie
olivat jälleen vanhoja tuttuja.
Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin
ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena
päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi
parhaita herkkujaan.
Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.