VI.

Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli

huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen,

kuten lääkäri olikin ennustanut -- sisämaan ilman vaikutuksesta

--, alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys

kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää

vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.

Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden

takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin

äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein

sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:

-- Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.

-- Ei se mene, ei se mene! -- valitti äiti.

-- Sinun pitää tulla saunaan, -- sanoi hän illemmalla hyvin

salaperäisenä.

Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä

lukien hänelle sanomalehteä.

-- Voinhan tuota tullakin, -- myönsi Uuras.

Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään

ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin

tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen

vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta

kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika

tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja

mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä

olla.

Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista

päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan

sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.

Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka

pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois

parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen

kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa

niskaan.

Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen

lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai

kuulla kunniansa.

Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki

juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu

muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa,

mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode,

missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli

peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli

ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle,

uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan

nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein

tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.

-- Mikäs päästäjäinen nyt on? -- kysyi mestari tultuaan nokisena

pajasta mennäkseen hänkin saunaan.

-- Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan

oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle

tuulelle, -- selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät

levällään.

-- Jopas... millä ihmeellä se säikytys...?

-- Hys, nyt ne tulevat, -- varoitti Anja.

Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan

puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa.

Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut.

Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet

tarjotakseen ne saunasta tulevalle.

Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta

avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja

kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.

-- Akkojen juonia...! -- mutisi hän.

-- Tässä on housusi, -- ehätti Anja.

-- Vie hemmettiin! -- tiuskaisi toinen.

-- Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta -- --

kas nyt, kun et löydä reikää -- -- tuonne. Ja malta, niin harjaan

tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän

päähän.

Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.

-- Etkö sinä mitään huomaa? -- kysyi Anja.

-- Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? -- tokaisi Uuras.

-- Katso pöydälle.

-- Mitä, tuoko kangas?

-- Niinpä niin, se vain kangas.

-- Mitä siitä?

-- Katso!

Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja

hypistellä.

-- Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta

herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita

juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin

kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, -- puhui Anja

hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.

-- Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, -- sanoi Uuras

katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta.

-- En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen

mittaan.

Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut

penkille viereensä, ja pysyi vaiti.

He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.

-- Pane kengät jalkaasi, -- sanoi Anja lopulta. -- Muuten saat taas

sen väristyksen.

Uuras totteli.

-- Luuletko sinä, että minä pian paranen? -- virkkoi Uuras.

-- Luulen.

-- Ja sitten -- -- --

-- Sitten kai sinä taas lähdet.

-- Tahtoisitko sinä, että lähtisin?

-- Sitähän sinä kuitenkin aina ajattelet, ja minä toivon sinulle niin

paljon -- --

Uuras taivutti itseään hiukan sivulle ja vilkaisi Anjan kasvoihin.

Heidän nauravat silmänsä tapasivat toisensa, ja unohtaen kaiken muun

Anja tarttui nuorukaisen käteen ja huudahti:

-- Nyt sinä paranet, naamasi oikein loistaa ja kätesi on kuiva, ei

yhtään hikeä!

Äänessä oli sellainen riemu, että Uuraskin unohti äskeisen

suuttumuksensa ja sanoi:

-- Se äidin taika, näinköhän se auttaa?

-- Auttaa se, saat nähdä. Mutta nyt minä unohdin -- kahvi kiehuu

kamarin uunissa. Ei suinkaan siellä ole tippaakaan jäljellä koko

pannussa.

Hän nouti kiireesti pannun pöydälle.

-- Täällä kotona on sentään hyvä olla, -- sanoi Uuras, -- kun sinä

olet täällä.

-- Mitä minusta, sinuahan me kaikki ajattelemme.

-- Ja minä ajattelen sinua. Kun pääsen rakennusmestariksi, niin...

-- Niin, mitä sitten? -- kysyi Anja kaataen Uuraalle kahvia.

-- Enpäs sano, sen saat sitten nähdä! Mutta hän tavoitti Anjan kättä

ja likisti sitä niin kovasti, että tyttö lensi tuskasta punaiseksi ja

riipaisi itsensä irti.

-- Sellaiset pihdit! -- huusi hän työntäen syrjään vaaleata

suortuvaa, joka oli irtaantunut hänen otsalleen, ja samalla iski

vaaleiden ripsien alta salama siniharmaista silmistä, joiden

säihkystä Uuras hätkähti ja sanoi ujosti:

-- Sinä olet oikein hyvä tyttö, Anja. Minä pidän sinusta.

-- Ja minä sinusta, mutta eihän sillä väliä ole, eikös?

-- Ei! -- sanoi Uuras myöntääkseen mitä tahansa, sillä hänestä oli

äkkiä tullut aivan saamaton.

-- Kahvi jäähtyy, -- sanoi Anja, mutta Uuras ei kuullut.

-- Menetkö sinä Impolan häihin? -- kysyi hän.

-- Entä sinä...?

-- Jos sinä olet morsiustyttö; niin minua on pyydetty sulhaspojaksi.

-- Onhan minua pyydetty.

-- Ethän lupaa toiselle?

-- Kuinka minä, jos sinä...!

Vanha seinäkello löi hitaasti helähdellen, ja hiljaisuudessa sen

sointu väreili huoneessa kauan, ikäänkuin säestäen nuorten sydänten

sykintää. Hetken suloisuus raukaisi toipuvan nuorukaisen voimia

lumoavalla mahdilla, johon hän hymyillen alistui, ja tyttö näki

ajatuksissaan hänet seisomassa Lepolan tuvassa sulhaspoikana ja

itsensä morsiustyttönä valkoisessa tyllihameessa, kummallakin kukka

rinnassa. Tämä näky kajastui viehkeässä hymyssä, hennoilla poskilla

ja silmien kirkkaassa kiillossa. Nuorukaisen katse jäi kumartuneen

pään vaaleata hiuspaljoutta tähyilemään, mutta ajatus lensi kauas

tulevaisuuteen tavoittaen sitä väläyksittäin ja vain silmänräpäyksen

siitä, jolloin hän saisi sanoa Anjalle...

Samassa vanhukset tulivat saunasta, ja todellisuus hälvensi haaveet.

-- No, näinkös se vilu hellittää? -- kysyi isä.

-- Vähemmälläkin, -- hymähti Uuras tuntien suloista uupumusta.

Parin viikon kuluttua oli Lepolan häät, joihin Uuras oli teettänyt

uuden pukunsa ja saanut pariksensa Anjan. Hän olisi ollut mielestään

onnellinen, mutta eräs kaupunkilainen häävieras hakkaili Anjaa

kiihkeästi saaden kaikki kylän pojat kuohuksiin. Vieras nuorukainen

oli hyvä tanssija, johti nuorten leikkejä ja piti suurta melua ollen

aina keskilattialla ja vetäen Anjaa mukaansa.

Tanssin lomassa laulatti Tohu kuoroaan, ja siinä oli Anjalla kaunis

soolo esitettävänä. Hän seisoi opettajan vaatimuksesta hiukan

erillään toisista valkeassa tyllihameessaan, vihreä kukka rinnassa ja

tukassa. Ujona aloittaen, mutta pian unohtaen kaikki ympärillään hän

lauloi niin, että kaikki ihastuivat.

Uuraan oli vaikea pysyä paikoillaan tuvan nurkassa, mistä hänen sopi

tähystellä, kuinka kaupunkilainen tavantakaa iski Anjaan pyyteleviä

katseita. Mutta kun sitten pian alkoivat nuorten leikit, kuiskasi hän

jotakin kylän poikien korvaan. Yhteisestä sopimuksesta syntyi nyt

poikien piiri, joka merkillisen nokkelasti pidätti kaupunkilaista

selän takana nurkassa, kunnes juoni selvisi koko hääväelle ja

alettiin vieraalle nauraa. Kaikki kylän pojat tajusivat pyhän

velvollisuutensa olevan suojata sitä salaista sopimusta, että Uuras

ja Anja kuuluivat yhteen.

Häät kestivät kolme päivää, ja sitten nuoret saattoivat Lepolan

tyttären toiseen kylään uuteen kotiinsa. Pitojen humu, leikit

ja ahkera yhdessäolo, haikea ero lapsuudentoverista, jota tytöt

itkivät vuoroin nauraen ja toisiaan syleillen, vei heidät kaikki

hyvin lähelle toisiansa. Poikien kaikki kujeilut ja temput olivat

pohjaltaan vain lemmenleikkiä, ja kun he kukin istuivat rekeensä oman

morsiustyttönsä rinnalle, soivat kulkuset:

Häitä, häitä, häitä vain,

kun jo oman kullan sain!

Mutta Uuras oli vaipunut omaan jurouteensa.

-- Oletko sinä uudestaan sairas? -- kysyi Anja.

-- Ehkä sinä sitä toivotkin! -- murahti Uuras.

Anja katsoi häneen suurin, avoimin silmin. Viisitoistavuotiaasta

tytöstä oli parin kolmen päivän kuluessa kehittynyt nainen.

Hän ymmärsi varsin hyvin Uuraan jurouden syyn ja oli tuntenut

kaupunkilaisen pistävät silmäykset, mutta sulkeutunut itseensä kuin

kukka suojuslehtiinsä estääkseen polttavia säteitä liian aikaisin

pääsemästä sisimpäänsä.

-- Älä ole pahoillasi, Uuras, -- sanoi hän pujottaen kätensä toverin

käteen.

-- Nyt sinä olet kuin lammas, -- jupisi nuorukainen vieläkin yrmeänä.

-- Et vain jaksanut olla tanssimatta sen tiskinnuolijan kanssa!

-- Uuras, äiti sanoi, että pitää tanssia kaikkien kanssa, kun kerran

on tyttö!

-- Niin, te hameväki olette raukkoja! -- ivasi Uuras, mutta tunsi

vihansa kuitenkin jo lauhtuvan.

Hän piti kiinni Anjan kädestä, joka arasti pyrki irtaantumaan, ja

hevosen nykäistessä vinhaan vauhtiin alamäessä hän kiristi ohjia

toisella kädellään ja lisäsi:

-- Sinä olet nyt minun tyttöni, Anja, muista se!

-- Muistan! -- sanoi Anja vakavasti. Kumpikaan ei enempää puhunut,

mutta Uuras ihmetteli vain, miksi hänen teki mieli laulaa, ja kun ei

osannut, alkoi hän viheltää, niin että metsä kaikui, ja pian Anja

säesti häntä laulaen. Sävel oli tuttu, ja reestä rekeen tarttui

lauluninto, kunnes koko hääsaattue laulaen ajoi metsän halki nuorikon

uuteen kotiin.