V.

Uuras soitteli ratokseen hanuria ja piti sen avulla kyläläisille

tansseissa monet lystit. Hän alkoikin jo olla aika tanssimestari,

samalla kuin Anjasta oli kehittynyt pitkä ja hoikka tyttö, joka oli

vasta myöhään mennyt Tohun kouluun ja siellä oppinut laulamaan.

Hän viserteli kaiket päivät kotona metsikössään ja iltaisin Uuraan

hanurin säestäessä. Kylän kaikkein nuorin väki eli Tohun vanhemmat

oppilaat kerääntyivät usein Henriikan tuvalle, ja Anjan aitta ja

rinteli oli melkein joka pyhäilta iloa ja melua täynnä. Siellä ei

tarvinnut ketään kaihtaa, nuorilla oli oma valta ja oma huvi, miten

kukin vain tahtoi, ja poutaisina päivinä soi hanuri vielä myöhään

yölläkin, ja tanhua tömisi tanssivien askelista.

Henriika leipoi pullaa ja keitti kahvia, ja kestitys maksoi aina

itsensä. Vähitellen nuorten ilonpitoon kerääntyi vanhempiakin

juttelemaan, ja vihdoin ilmestyi eräänä sunnuntaina opettaja Tohu

tuoden mukanaan valkolakkisen, jonka kyläläiset tunsivat hauskaksi

luennonpitäjäksi ja kirjojen tekijäksi. Viimeksi oli juuri täällä

Henriikan tuvalla luettu "Kiperäsarviset", jonka lauseet yhä

sinkoilivat nuorten kesken sovitettuina hyvin hullunkuriseen

yhteyteen.

Uuras oli viime aikoina osoittanut toisinaan umpimielisyyden merkkejä

ja tahtonut käydä täydestä miehestä, vaikka olikin vasta kuusitoista

täyttänyt. Nyt hän lyöttäytyi ylioppilaan seuraan ja näytti kyselevän

häneltä kaikenlaista hyvin innostuneena, mutta vieras heitti asian

leikiksi ja sanoi:

-- Teistä tulisi tosiaan oivallinen muurari. Käykää minun matkassani

kaupungissa, niin saatte itse nähdä!

Sitä ei tarvinnut Uuraalle kahdesti sanoa. Kun nuori herra myöhemmin

illalla teki lähtöä, meni Uuras hänen mukaansa. Kotona hän ei puhunut

aikomastaan matkasta mitään, kun hyvin aavisti, että lähtö olisi

silloin estetty.

Hän oli muuten jo kauan ajatellut matkaansa ja sykkivin sydämin

keräillyt kokoon muutamia tamineitaan, jotta olisi valmis jonakin

kauniina päivänä pujahtamaan maailmalle. Nyt oli hetki tullut ja

luotettava opaskin mukana alkumatkalla, joka sentään tuntui hiukan

peloittavalta ikäänkuin kylmään veteen heittäyminen.

Matka piti junalla pääkaupunkiin. Uuras oli isänsä kanssa

kerran käynyt lähimmässä kaupungissa, mutta siihen hänen

maailmantuntemuksensa supistuikin. Sykkivin sydämin hän vaunussa

painui akkunan viereen nähdäkseen yhä jotakin uutta, ja hänen

mieleensä muistui taas Kotkan kartanon ihanuus. Mutta asema asemalta

hän tunsi yhä suurempaa pettymystä.

-- Luulin reilumpaa näkeväni, -- sanoi hän viimein torkkuvalle

matkatoverilleen.

-- Ka, mitä reilumpaa? -- mörähti ylioppilas.

-- Sitä vaan, että komeampia taloja. Toveri ei ollut puhetuulella,

torkahteli vain, sillä olihan hän aamulla varhain lähtenyt matkaan,

ja kun koko eilinen päivä oli oudostaan vietetty ulkosalla, niin

nukutti häntä, kirjamiestä, junan tasainen jyrinä ja vaunun lämpö.

Oltiin jo toukokuun puolivälissä, ja aurinko paistoi täydeltä

terältä. Purot olivat aikoja sitten purkaneet liiat vetensä ja

puut saaneet vaaleata vihreyttä. Äkillisestä kotoa lähtemisestään

levottomana tuijotti Uuras apealla mielellä ohikiitävään metsään,

aivan kuin olisi kaikkialta etsinyt selitystä oman sydämensä

rauhattomiin lyönteihin ja mielensä outoon ja epämääräiseen

kaipaukseen. Vähitellen, Helsinkiä lähetessä, alkoi kirvelevä

koti-ikävä häntä ahdistaa, mutta hän ei kuitenkaan olisi millään

ehdolla tahtonut palata nyt eikä myöskään katunut tätä retkeään.

Päinvastoin hän maltittomana odotti saavansa nähdä kaikkea sitä uutta

ja outoa, mikä varmasti eteen sattuisi, ja kuvitteli vastuksia,

sellaisia, että oikein pitäisi olla mies niitä voittamaan. Hän tahtoi

nyt olla mies, tuli mitä tuli, kotiin hän ei juokse. Hän hymähti tätä

ajatellessaan.

-- Eihän täälläpäin suurellisempaa olekaan, -- sanoi hän toverilleen.

-- Maltappa, kun näet Grönqvistin kivimuurin, etköhän ällisty? --

sanoi ylioppilas.

Pääkaupungin ahtaassa asematalossa oli junan tultua sangen vilkasta,

ja Uuras joutui hetkeksi ymmälle, minne päin mennä. Hänen toverinsa

vei hänet lähimpään ravintolaan yöksi, jättäen hänet sinne pienen

vaatemyttynsä kera.

Uuraalla oli muutama kymmen markkaa kukkarossaan; ne hän oli

ansainnut pienellä näpertelyllä kotona pajassa veitsistä,

korkoraudoista, sokerisaksista, vieläpä kahvimyllyistäkin, joita jo

parina vuonna oli isän johdolla valmistellut. Jo seuraavana päivänä

hän huomasi olevan parasta etsiä halvempaa huonetta vakinaiseksi

asunnoksi. Levottomuus ja into ajoi hänet jo aikaisin aamulla

kaupungille ensinnäkin hakemaan sitä ihmeellistä kivimuuria,

josta ylioppilas oli puhunut. Hän asui Kaivokadulla, vanhassa ja

rähjäisessä Rautatienhotellissa, joksi sitä komeasti mainittiin, eikä

sieltä ollut pitkä matka esplanaadille. Vaistomaisesti hän seurasi

pääkatuja tajuten jo kaukaa, mitä rakennusta hänen matkatoverinsa oli

tarkoittanut. Hän läheni ihmetellen, mikä tuossa talossa oikeastaan

oli niin merkillistä, ja etsi katseillaan jotakin erikoiskohtaa,

jotakin kaikesta muusta poikkeavaa, itsekään tietämättä mitä...

Mutta sellaista selittämätöntä lumousta kuin Kotkan kartanossa ja

kotipitäjänsä kirkossa hän ei tuntenut, pysytteli vain etäämpänä

esplanaadilla, laski akkunain monilukuisuutta ja mittaili

silmämäärällä seinien laajuutta ja paksuutta saamatta mitään

kokonaisvaikutusta.

Äkkiä se kuitenkin iski häneen. Kun hän vilkaisemalla otti suuresta

hirviöstä silmämittaa, välähti se hänen tajunnassaan kuin suuri,

suunnaton eläin, jolla oli sarvet päässä ja sadat silmät. Nuorukainen

naurahti itsekseen ja vapautui jostakin painostavasta ja odotetusta,

mikä vihdoinkin oli tullut, vaikka aivan toisella tavalla kuin

oli kuviteltu. Hän astui nyt lähemmäksi kivimuuria ikäänkuin sitä

kesyttääkseen ja hyväili kädellään seinän rappausta, mutta kun kylmä,

likaisen karhea pinta raapaisi ilkeästi, heitti hän koko rakennuksen

mielestään muistaen olevansa etsimässä itselleen työtä ja asuntoa.

Ylioppilas oli neuvonut häntä katselemaan työmaita ja pyrkimään

niille. Hän seurasi nyt työpukuisia miehiä ja joutui hetkeksi

astumaan rinnan erään nuoren tytön kanssa. Tyttö katsoi häneen ja

naurahti. Uuras käytti tilaisuutta hyväkseen kysyen:

-- Tietääkö tyttö, mistä saisin asunnon?

-- Kyllä tämä tyttö tietää, -- tirskui vieressä kulkija painostaen

"tyttö" sanaa. -- Poika voi tulla meille.

-- Mitä maksaa? -- kysyi Uuras maalaisten suoraan tapaan.

-- Kunhan poika jaksaa antaa viisi markkaa kuussa, niin se riittää.

Uuras sai tarkan osoitteen ja nimen ja lupasi heti käydä siellä

katsomassa.

Tyttö silmäili vaanien nuorukaisen rotevaa vartaloa ja leveitä

hartioita, jotka liian ahtaasta takista huolimatta tekivät miehekkään

vaikutuksen. Tukka tuppasi pilkistämään kiiltonahkalippaisen lakin

alta otsalle, ja niskastakin se oli liian pitkä verrattuna muihin

kaupunkilaisiin. Hänen saappaansa narisivat, sillä kotoa lähtiessään

hän oli ollut juhla-asussa, johon kuuluivat myös narisevat saappaat.

Luvattu asunto oli narinkan puolella, akkuna kyllä kadulle päin,

mutta kellarikerroksessa, ja sinne päästiin pihan äärimmäisestä

sopukasta erään pesijäeukon keittiön kautta. Hänellä tulisi olemaan

kolme muuta toveria, nuoria miehiä. -- Kyllä hän saa olla "nöidi",

-- sanoi akka. -- "Viiniä" miehiä ne on nää meidän maalarit ja halpa

maksu. Viis markkaa kuukaus.

Uuras vuokrasi asunnon, vaikka huoneessa hänen mielestään tuoksui

epämääräisen ilkeältä. Työmaita ei ollut vaikea löytää, sillä nyt

uusien talojen parhaana rakennuskautena niitä oli tiheässä, mutta

työväkeä tuntui myös olevan kaikkialla kylliksi. Erään työnjohtajan

kanssa tuli vihdoin vähän pitempi keskustelu. Kysyttiin todistuksia.

Ei ollut. -- Oliko ollut ennen työssä? Oli, pajassa. -- Miksei mennyt

sinne? Tahtoi oppia rakentamaan.

-- Oo, peijakas! -- huudahti työnjohtaja. -- Herraksiko sinä aiot

putkahtaa?

-- Kunhan nyt ensin muurariksikin! -- sanoi Uuras.

-- No hiidessä, tartu kiinni sitten, niin nähdään, mitä luusi kestää,

-- sanoi työnjohtaja.

Uuras seurasi kehoitusta sopimatta palkasta. Hänet käskettiin

kantamaan neljänteen kerrokseen tiiliä eräälle vanhalle muurarille.

Ennestään oli siinä työssä naisia ja kasvavia poikia, joista Uuras

oli rotevin.

Hän otti aluksi yhtä suuren määrän kuin näki toisillakin olevan,

mutta jo ensimmäisellä nousulla hän sai piston kylkeensä ja pääsi

vaivalloisesti perille.

-- Ota ensin neljäsosa taakasta, -- neuvoi muuan nainen.

Uuras puri hammasta ja latoi itselleen uudestaan yhtä raskaan taakan.

Mutta se ei auttanut, täytyi seurata neuvoa ja oppia kantamaan

lisäämällä joka päivä vähitellen taakan painoa. Jo ensimmäisen

työviikon lopulla hän jaksoikin kantaa hyvän joukon painavampia

taakkoja kuin toiset pojat.

Tuli palkanmaksu, mutta hän sai niin vähän, ettei se riittänyt

edes ruokaan, vaan täytyi kuluttaa matkarahoja. Hän puhui siitä

toisille kantajille ja sai kuulla heillä olevan kolme vertaa enemmän.

Samana päivänä hän meni urakoitsijan konttoriin. Siellä oli hänen

työnjohtajansa.

-- Tahdon saman palkan kuin toisetkin samasta työstä.

-- Ei ole ollut puhetta palkasta. Sinähän tulit toisilla ehdoilla --

oppimaan!

-- Täytyy elää.

-- Hiisi vie, jos herraksi aikoo, pitää olla herrain keinot.

-- Minä menen rakennusmestarin puheille, -- sanoi Uuras kahden

vaiheilla mitä tehdä. Hän huomasi olleensa varomaton ilmaistessaan,

että hänellä oli aikomuksena oppia ammattia.

-- Noo, voinhan sen korotuksen minäkin myöntää. Saat saman kuin muut,

mutta se koskee vain tiilenkantoa; muuta jos yrität, saat vähemmän --

kunnes olet täysoppinut.

Uuras meni miettien, mitä työnjohtaja oli tarkoittanut täysoppineella.

Muutettuaan uuteen asuntoonsa hän oli pian huomannut olevan

mahdotonta oleskella siellä muulloin kuin yöllä. Kaikki kolme

huonetoveria olivat juoppoja maalarinsällejä, jotka toivat

tavaraa kotiin ja melusivat. Sunnuntaisin he säännöllisesti

hävisivät jonnekin pulloineen, ja silloin Uuras käytti tilaisuutta

kirjoittaakseen kotiin.

Mutta siinä oli pahana pulana, kelle sinne kirjoittaisi, kun ei äiti

eikä isä osannut edes lukea kirjoitusta. Hän päätti siis kirjoittaa

Anjalle.

Muutenkin hän nyt muisteli Anjaa entistä syvällisemmin ja useammin,

tuntien siitä salaista mielihyvää täällä yksinäisyydessä. Pesijäeukon

tyttöä, joka melkein julkeasti lähenteli, hän ei tahtonut hyväksyä

seurakseen enempää kuin juoppoja sällejäkään, jotka tyrkyttivät

hänelle väkevää joskus keskellä yötäkin.

Hän tarvitsi ruumiilliset voimansa torjuakseen heidät luotaan. Mitään

halua maistamiseen hänellä ei ollut, kun lisäksi miesten räyhäävä

elämä herätti tuskallista inhoa heitä vastaan.

-- Hentulleenko hän nyt breivin kirjoittaa, -- sanoi pesijättären

tytär, kun Uuras kirjoitti Anjalle.

Uuras punastui ja painoi päänsä kumaraan ollen kirjoittavinaan,

vaikkei sanaakaan saanut syntymään, ennenkuin tyttö oli jättänyt

hänet rauhaan.

Tässä haisevassa kellarihuoneessa, sunnuntain kaihoisassa

yksinäisyydessä koti-ikävän kalvaessa, väikkyi Anjan lapsekas kuva

hänen mielessään, ja kirjeet syntyivät kuin itsestään. Hän oli

ostanut koreita paperiarkkeja, joissa oli yläkulmassa värillinen

ruusu tai kyyhkynen kirje nokassa tai muuta somaa. Anjalle hän oli

lähettänyt samanlaisia, kuoret mukana, joihin oli kirjoitettu osoite

valmiiksi.

Kiihkeän uteliaana hän aina odotti Anjan kirjeitä. Ensimmäisessä

niistä Anja kirjoitti:

Rakas Uuras.

Lähestymme sinua näillä riveillä ja tietää annamme, että sepän

emäntä ja mestari voivat hyvin ja että sinua niin kaipaamme.

Mestari on nostanut kaikki sinun työaseesi tuvan parhaimmalle

seinälle ja silittelee niitä, kun ei luule kenenkään huomaavan.

Emäntä on laittanut uutta kangasta, sai sen juuri reivatuksi,

ja siitä tulee sinulle oikein täysvillaista vaatteiksi. Äiti

ja minäkin saimme kehrätä lankoja, ja niiden piti sitten olla

niin ohuita, niin ohuita. Kyllä sepän emännällä vaan on ikävä.

Ja kun sinä niin äkisti lähdit. Sinä olet nyt sitten nähnyt

Helsingin eikä minulla ole sinulle enää mitään kerrottavaa. Mene

sinä tähtitornin mäelle, siellä olen usein leikkinyt niissä

vallikuopissa, ja sinne olen leikannut nimeni "Anja" yhteen

penkkiin. Me voimme täällä hyvin ja sitä samaa Herran lahjaa

toivotamme sinulle.

Anja.

Näitä lapsellisia kirjeitä Uuras säilytti povessaan lukeakseen

niitä yksinäisinä sunnuntainaan, kun käveli Tähtitorninmäellä,

josta oli tullut hänen lempipaikkansa. Itse hän kirjoitti joka

sunnuntai ja mitä useampia kirjeitä hän kyhäsi, sitä pitempiä

niistä venyi ja vähitellen hän kertoi Anjalle kotioloistaan, jotka

nyt niin kultaisina ja rakkaina muistuivat mieleen. Näin hän kesti

vastenmielisen asunnon ja inhottavien kumppanien tukalaa rasitusta,

eläen itse aivan toisessa maailmassa.

Kotikylän sunnuntainvietto Keinumäellä tuli elävästi mieleen, ja kynä

piirsi:

-- -- Voit uskoa, että ikävöin kylän keinulle, jonne niin usein

karkasin äidiltä jo pienenä nallikkana. Olihan se niin lähellä, ja

meille kuului melu ja laulu sieltä aivan puhtaasti. Ensi aikoina

äiti haki minut sieltä visusti kotiin, ankarasti toruen ja tapansa

mukaan tiuskuen, mutta sitten hän hyvitti voileivällä ja kertoi

isälle, kunnes he yhdessä katsoivat minuun hymyillen, niin että

tunsin tehneeni jotakin oikein miehekästä kiikulla käydessäni. Yhä

useammin karkasin sinne, kohta kun kuulin sieltä ääniä, laulua,

naurua ja hanurin säveliä. Suurempien avulla kiipesin keskilaudalle

ja sain istua isojen tyttöjen sylissä, jotka naureskellen mainitsivat

minua koreaksi pojakseen, lellitellen ja kiusoitellen, jos sattui

olemaan suuria poikia heittämässä. Ymmärsin hyvin, että tytöt olivat

olevinaan, työnsin ylpeästi säpien pois heidän kätensä ja tarrasin

kiinni keskitankoon käsin ja molemmin polvin, jalat niin lujasti

laudassa kuin pieni painoni suinkin salli. Siinä seisoin jyskivin

sydämin ja tunsin tuskallista hipaisua rinnassani joka kerta, kun

kiikku heilahti korkealle ja akselin yläpuolelta sain väläykseltä

nähdä laajan alan peltoja, jokiniittyjä, kumpuja ja suuren Tuorakan

kylän joen toisella puolella. Se nousu oli minusta hirmuista, se

hämmensi tajuntani ja riipaisi pois maan lähettyviltä jonnekin

epämääräiseen, mutta samalla se tuotti erinomaista riemua, niin että

siinä tangossa seisominen muuttui oikein himoksi enkä välittänyt

kiellosta tai vaatimuksista luopua paikastani.

Samanlaista on tämä täälläoloni. Ikävää ja harmia, nälkää ja

siivottomuutta saan kärsiä ja työtä tehdä niin paljon kuin vain

ruumis kestää, mutta heittää en huoli sittenkään. Minä en vielä ole

päässyt keskitangolle, niinkuin kotona keinussa, mutta minun täytyy

sinne päästä. Minun keskitankoni täällä on muurattava seinä, joka

törröttää huimaavan korkeana ja josta näkee kauas. -- --

Eräänä päivänä Uuras pantiin toisten kanssa ketjussa tiiliä purkamaan

korkeilta pinoilta. Ylimmäinen mies heitti tiilen, joka oli lennossa

kiinni otettava ja heitettävä seuraavalle.

Eräs miehistä nyrjäytti käsivartensa, ollen sitten työkyvyttömänä

useita viikkoja, toiselta meni peukalo sijoiltaan, mutta Uuraalla

oli hyvä onni. Hän kesti terveenä kaksi viikkoa ja sai yhtä huonoa

palkkaa kuin tiilenkannossa. Mutta huomattuaan toisille maksetun

samasta työstä enemmän hän valitti.

-- Miksette pyytänyt enempää? Kuka tässä kellekään rupee rahojaan

kauppaamaan? -- sanoi työnjohtaja.

Uuras otti oppia ja sai palkkansa ylenemään.

Se muurari, jolle hän oli tiiliä kantanut, oli vanha ja hyvänlainen

mies, ja kun Uuras puoliväkisin tuppautui käyttämään hänen aseitaan

ja liittämään tiiliä seinään, salli hän hymyillen "pojan reistailla".

Ja kun reistailija joudutti tiilenkantoaan päästäkseen yhä useammin

muuraamaan, huomasi sen vihdoin itse rakennusmestari ja nähdessään

pojan kelpo otteet antoi hänelle oman nurkan.

Nyt oli työ toista ja palkka parempi. Hän muutti pahanhajuisesta

kellarikerroksesta kolmen maalaripahaisen seurasta yksinäiseen

kamariin. Tosin se oli pimeän pihan perällä, mutta kuivassa, vanhassa

puutalossa, ja ruokamummokseen hän valitsi oikein siistin eukon.

Teatterissakin hän alkoi käydä joka sunnuntai ja meni muutamien

kauppa-apulaisten kanssa tanssikouluun. Hänessä oli nyt herännyt maku

kaupungin elämään. Kaasuvalo ja musiikki toisinaan esplanaadilla

oli sentään toista kuin pikku öljylamput ja hanurinrenkutus siellä

kotona, vaikka hän ensi aluksi oli niitä ikävöinyt ihan tuskallisesti

ja monet kerrat ollut vähällä heittää tiilenkannon sikseen ja lähteä

kotiin.

Rahoja hän säästi, varsinkin sitten, kun oli saanut kokoon

ensimmäisen satasen, mutta pian hän taas kävi maltittomaksi. Säästöjä

karttui liian hitaasti. Silloin hän kuuli, että Hankoniemessä oli

erinomaista kivityötä valtion satamarakennuksilla, ja sinne hän aikoi

yrittää. Hänen mielensä paloi rakennuskouluun, mutta kuulusteltuaan

hän sai tietää, että sen koulun käynti kyllä nielisi pari tuhatta.

Hän koetti pitää huolta siitä, etteivät entiset tiedot unohtuisi, ja

luki paljon, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Yksinäinen kamari oli

siinä suhteessa verraton apu, sillä päästyään eroon juopottelevista

huonetovereistaan, jotka enimmäkseen karkoittivat Uuraan kaduille,

hän huomasi nyt aikansa riittävän ja voimiensa karttuneen

moninkertaisiksi.

Päätettyään lähteä Helsingistä hän meni työnjohtajalta pyytämään

todistusta työtaidostaan.

-- Mitä hittoa te sillä teette? -- tiuskaisi työnjohtaja.

-- Itse tiedän, -- sanoi Uuras.

-- En minä sellaista anna kellekään, enempää teille kuin muillekaan.

-- On antaminen! -- kovisti Uuras katsoen tuimasti hintelään mieheen

ja astui aivan likelle.

-- Ettehän vain rupea hävyttömäksi?

-- Kyllä, ellei todistus ilman lähde ja vielä päälliseksi hyvä.

Mies kokoili papereitaan aikoen poistua, mutta se oli jo liikaa

Uuraan kärsivällisyydelle. Hän kiskaisi miehen kauluksesta takaisin

tuolille ja painoi kynän käteen:

-- Nyt sinä, senkin mäyrä, kirjoitat! -- huusi hän hampaittensa

välistä.

Mies näki parhaaksi taipua ja sohaisi todistuksen, jonka Uuras itse

saneli.

-- Kiitoksia paljon ja hyvästi. Ette minua enää näe näillä mailla, --

sanoi hän erotessaan päällysmiehestään, joka oli niin monet markat

nipistänyt nuoren, kokemattoman pojan palkasta.

Laitettuaan tavaransa matkakuntoon hän kirjoitti kotiin:

-- -- Älkää hämmästykö, vaikken tästä lähin kirjoittaisi niin usein

kuin ennen. Alkaa nimittäin uusi kamppailu toisella seudulla. Lähden

Hankoniemeen kivenhakkuuseen. Täällä on työansio mielestäni liian

hidasta. -- --

Ja Uuras lähti, sai kyllä mieleistään työtä ja joutui hyville

ansioille, kun suoritti yhdessä toisten kanssa pikku urakoita.

Mutta hikisenä raataessaan syksyn kylmien tuulten mereltä päin

raivotessa hän ei tullut ottaneeksi lukuun, mitä ihmisruumis voi

kestää. Tulisessa kiihkossaan saada tuhannet kokoon, joita tiesi

tarvitsevansa päästäkseen teollisuuskoulun rakennusosastolle, hän

hakkasi kiviä usein äärimmilleen uupuneena ja palasi koleina iltoina

vasta pimeän tultua ruokailemaan ja lepäämään. Hänen voimansa

hupenivat, ja lääkäri totesi hänessä vilutaudin.

-- Ei minulla ole aikaa sairastaa! -- vastasi nuorukainen.

-- Kai te sitten joudatte kuolemaan! -- sanoi lääkäri.

Eikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen.

Hänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin

oli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai

väistyä vilutaudin tieltä.