Lapset olivat nousseet jo varhain aamulla ollakseen valmiit
kirkkomatkalle, kun määräpäivä tuli. Henriika oli käynyt
lämmittämässä sepän saunan, jossa he saivat kylpeä, sillä saunaa
Tupalassa ei ollut.
Maitonsa he myös saivat sepältä, koska kylään oli liian pitkä matka.
Sensijaan Henriika sitoutui lämmittämään ja siivoomaan saunaa
ja ompelemaan koneellaan, mitä sepän emännällä sattui olemaan
sentapaista työtä.
Näin nämä kaksi perhettä tulivat alunpitäin aivan läheisiksi.
Henriikan elinkeinona oli nyt ompeleminen, ja suuressa kylässä
tarvittiin sellaista hyvin kipeästi, sillä ompelukone oli jo sinänsä
siihen aikaan harvinainen kapine.
Henriikaa pidettiin kylällä suuressa arvossa, ja pikku Anjaa ympäröi
aivan erikoisen ihailun sädekehä. Olihan tyttö ollut herrasväen
koulussa ja kävi hattu päässä ja lyhyt hame yllä, ja sepän emäntä
kuiskasi kylän emännille:
-- Tytöllä on pitsilliset pöksytkin.
Henriika osasi kyllä ylläpitää pientä herraskaisuuden tuntua
kotioloissakin. Hänellä oli miehensä jälkeen pieni eläke ja hiukan
omaisuutta, ja ompeleminen tuotti kaiken elannon. Lisäansionaan hän
vielä leipoi kaikenlaista nisua myötäväksi, kun oli palveluksessa
oppinut tekemään piparkakkujakin.
Sepän uusi naapuri tuli pian kylän naismaailman parhaaksi tueksi
kaikkein mieluisimmissa asioissa, ja hänen tupansa somuus ja
erinomainen siisteys oli esikuvana, jota koetettiin jäljitellä.
Kun Henriika lauantaina lasten kanssa lähti kirkkomatkalle jalkaisin,
tuli pitkin tien vartta tunnetuksi, että Tupalan Henriika oli
asettunut entiseen kotiinsa Lehviin neulojaksi. Häntä pyydettiin
poikkeamaan entisten tuttavien luo, mutta lapsia hän kehoitti
sillaikaa jatkamaan matkaansa hiljalleen.
Uuras oli tästä kehoituksesta ylpeä, sillä nyt hän saisi näyttää
yksin osaavansa perille.
-- Äiti sanoi, että pitää aina pysyä valtatiellä, Vain kahdessa
paikassa poiketaan oikealle ja kummassakin tienhaarassa on viitta.
Mikä konsti se nyt on! -- puhui hän luottavaisena.
Kylä oli pian sivuutettu. Vainiot vaihtuivat vähitellen metsiksi
ja niityntapaisiksi aukeiksi. Mäet nousivat paikoin jyrkkinä ja
soraisina, ja sankka kuusimetsä kahden puolen laskeutui johonkin
suoperäiseen notkelmaan, kunnes muutamien kilometrien päästä tuli
uusi kylä vastaan.
Lapset olivat riisuneet kirkkokengät jalastaan ja astuivat paljain
jaloin uutterasti eteenpäin, sillä he tahtoivat ennättää katselemaan
Kotkan kartanon porttia, ennenkuin äiti saavuttaisi.
-- On siellä kaupungissa monta suurta porttia, -- sanoi Anja.
-- Mimmoista porttia? -- tokaisi Uuras epäilevänä.
-- On patsaita ja rakennuksiakin portin ympärillä.
Uuras ei voinut muodostaa itselleen kuvaa sellaisista porteista.
-- Vai on, -- sanoi hän huoaten.
-- Niin, ja siellä on sellainenkin talo, jossa on valaskalan
luuranko! -- sanoi Anja varmana siitä, että kerrankin Uuras saisi
ihmetellä.
-- Narraat.
-- On se, sitä sanotaan museoksi, ja minä kävin sitä isän kanssa
katsomassa.
-- Oliko se niin suuri kuin minun kotini? -- kysyi Uuras levittäen
silmiään.
-- Sekö museo?
-- Niin.
-- Häi, suurempi. Se on kivimuuri, ja siinä on paljon, paljon
huoneita ja kaikenlaisia eläimiä.
Anja kertoi ja Uuras kyseli, ja näin keskusteluunsa vaipuneina he
marssivat ensimmäisessä tienhaarassa väärälle suunnalle.
He olivat kulkeneet jo pari tuntia odotellen ensimmäistä tienhaaraa
tulevaksi, kun kuulivat junan viheltävän.
-- Nyt on tultu väärään, -- sanoi Uuras, ja he kääntyivät takaisin,
mutta väsymys alkoi vaivata varsinkin Anjaa, jonka jalat olivat
käyneet kovin aroiksi.
Uuras astui nopeammin ja otti lakin päästään, pyyhkien tukantupsua
pois otsaltaan. Hän levitti puolivillaisen harmaan takkinsa liepeet
ja oli käärinyt pitkät housunlahkeet polviin saakka ylös saadakseen
vilpoista.
Anjan oli vaikea seurata, vaikka olikin vain pieni eväsnyytti
käsivarressa heilumassa ja hattu ja kengät toisessa kädessä. Hän oli
harvinainen ilmiö täällä metsässä kaupunkilaispuvussaan ja suuri,
vaalea tukka osaksi palmikoituna, osaksi valloillaan, sillä Henriikan
sitomat "piiskannauhat" valuivat aina solmuista auki ja tipahtivat
tielle, kun vain saivat kylliksi aikaa. Tällä matkalla ne tosin
olivat kestäneet lukemattomia heilahduksia ja nykäyksiä, heittoja ja
sipaisuja edestä taakse, mutta lopulta tipahtaneet tielle jättäen
vangittavan tukan omiin valtoihinsa tyttösen hartioille.
He pysähtyivät kumpikin eri puolelle tietä kuultuaan takaa rattaiden
ratinaa. Sieltä tulivat suuret nelipyöräiset vaunut. Niiden lähetessä
lapset näkivät, että vaunuissa istui yksinäinen nainen ja ajaja
kuskipukilla.
Kun vaunut pääsivät kohdalle, pysähtyivät ne, ja nainen kysyi:
-- Minne te olette menossa, lapset?
-- Kirkkoon, -- sanoi Uuras hetken kuluttua, sillä hän oli niin
kiintynyt katselemaan parihevosia, upeita valjaita ja kauneudesta
säteilevää rouvasihmistä, ettei aivan heti osannut vastata.
-- Sinne on hyvin pitkä matka, -- sanoi vieras. -- Mistä te tulette?
-- Lehvistä, -- vastasi Uuras nyt jo nopeammin.
-- Se on minulle outo paikka ja lienee kaukana. Tulkaa vaunuihin,
niin pääsette melkein perille saakka, -- sanoi vaunuissa istuva nuori
nainen avaten oven ja itse siirtyen toiselle puolelle.
Lapset olivat ujoudesta ja ihmettelystä mykistyneet, uskaltamatta
edes toisiinsa katsoa, ja tuijottivat metsään päin pidellen kiinni
vaunujen laidasta, ikäänkuin peläten kaiken vaihtuvan toiseksi, jos
hetkeksikään hellittäisi.
Nuori nainen tarkasteli heitä mielihyvillään, ja hänen silmänsä
viipyi varsinkin kolmetoistavuotiaassa pojassa, joka yhä tuijotti
metsään, siirtämättä kiinteää katsettaan syrjään ja jonka kasvoissa
hiukan kaareva nenä ja luja leuka veti erityisesti huomiota
puoleensa. Leveistä ja luisevista hartioista, hoikasta uumasta ja
jäntevistä sääristä kaartuviin jalkapöytiin saakka poika oli oikean
voimamiehen alku. Hänen pitkät ja laihat, hiukan likaiset sormensa
olivat tervehtiessä tukevasti tarttuneet nuoren neidin käteen, ja nyt
ne pitelivät lujasti kiinni vaunujen laidasta.
Vieras kyseli heiltä hetken kuluttua nimen ja kotipaikan, ja Uuras
vastasi Anjankin puolesta. Kumpikaan ei uskaltanut kysyä, oliko
vieras ehkä se, jota he molemmat ehdottomasti ajattelivat, Kotkan
kartanon morsian.
Kun lasten vastaukset olivat lyhyitä ja puhelu jäi yksinomaan nuoren
neidin ponnistelun varaan, otti hän lopulta sanomalehden ja luki sitä
tasaisesti vierivissä vaunuissa metsän suloisessa siimeksessä. Puro
puikkelehti väliin esille pitkin tienvartta ja kaivautui toisinaan
poikki tien saaden ylleen enemmän tai vähemmän upean sillan;
toisinaan se paisui suorastaan pauhaavaksi kosken tapaiseksi jossakin
etäämpänä. Kerran tultiin mäelle, josta nähtiin alempana mylly, ja
sen alitse ryöppysi vallaton vesi pursuten ja voihkien kuin äkeissään
siitä, että oli uskallettu sen kulku uomaan johtaa ja kahleisiin
kytkeä.
Salaperäinen jännitys oli vallannut lasten mielet, ja toisiinsa
vilkaisten he odottivat yhä uusia seikkailuja, eikä mikään olisi
heitä enää ihmetyttänyt. Ja kun vaunut lopulta pysähtyivät
komeapuitteisen portin eteen ja ajaja hyppäsi porttia avaamaan, luki
Uuras sen nimikilvestä hiljaa: "Kotkan kartano".
Siinä se siis oli se portti, korkea kuin talo, ja tuo nimi keskelle
kolmioon maalattuna aivan kuin talon päätyyn. Sen alitse he
nyt ajoivat vaunuissa pitkin lehtokujaa, jota ulottui vihreään
nurmikenttään saakka.
Heille avautuivat samalla värikkäiden kukkapengerten lumoavat ryhmät
kuin satumaailman salaisuudet, eikä kumpikaan kyennyt puhumaan taikka
liikahtamaan. Joku auringossa kimalteleva kirkas hopeapallo lähetti
pistävää valoa heidän silmiinsä, ja he hieroivat niitä vaistomaisesti.
Nuori neiti katseli lapsia hymyillen ja sanoi:
-- Täällä minä asun; nyt voitte astua vaunuista ja katsella puutarhaa.
Sitten hän kiirehti ylös leveitä portaita laajaan ja kauniiseen
taloon, josta lapset näkivät vain muutamia valkoverhoisia akkunoita
korkean parvekkeen yläpuolella. He tuskin uskalsivat polkea
hiekoitettua käytävää ja pysyivät paikallaan, katsellen siihen
suuntaan, minne nuori neiti katosi.
Pian hän ilmestyi uudestaan valkoisessa kesäpuvussa ja vei heidät
korkeita portaita ylös. Sieltä he näkivät kaikki kukkapenkereet,
nurmikon, lehtokujan ja korkean portinkin maantielle saakka. Nuori
neiti antoi heille maitoa ja voileipää ja sanoi:
-- Kiitos seurasta, oliko hauska ajaa tänne?
Lapset katsoivat toisiinsa ylen vakavina ja touhusivat lähtöä.
Anja niiasi syvään sanoen: -- Kiitos! -- kuten oli oppinut
"fruntimmerin" koulussa, ja Uuras koetti kumartaa niinkuin oli nähnyt
opettajan tekevän, kun tarkastaja kävi koulussa.
He hiipailivat alas portaita kuin unessa, jättäen taakseen
ihmemaailman salaisuudet, ja jatkoivat matkaansa lehtokujaa pitkin
korkeaa porttia kohti.
Uuraalla oli mieli täynnä kaikkea näkemäänsä kaunista ja ihmeellistä.
-- Kuules, Anja!
Anja katsoi häneen, ja molemmat lapset huohottivat kuin olisivat
juosseet korkeata mäkeä nähdäkseen laajan näköalan.
-- Täällä on niin kaunista!
-- Ei kaupungissakaan ole näin kaunista, -- sanoi Anja.
-- Ei missään ole, -- vakuutti Uuras. -- Kun minä vielä olen kotona
kaksi talvea, niin sitten lähden pois!
-- Minne sinä lähdet?
-- En vielä tiedä, mutta minä lähden maailmalle. Ja sitten, kun tulen
suureksi, laitan tällaisen kartanon, niin, vielä paljoa suuremmankin!
-- Ethän, -- nauroi Anja, jonka Uuraan suurellisuus vapautti
näkemänsä kauneuden lumoista.
Tultuansa tielle he tapasivat kappaleen matkan päässä Henriikan, joka
astui vinhaa vauhtia heidän edellään. Lapset kertoivat seikkailunsa,
ja Henriikan haaleat silmät vettyivät ilosta ja huulet värisivät
liikutuksesta. Minkä hän sille mahtoi, että aina itketti, kävi sitten
hyvin tai huonosti.
Kirkko ei ollut niinkään ihmeellinen Anjan mielestä, sillä
kaupungissa hän oli komeampiakin nähnyt. Mutta Uuraan sydän pamppaili
nähdessään jo kaukaa lakealla mäellä kirkon seisovan juhlallisessa
yksinäisyydessään. Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin hän
erotti suuret harmaat kivet, joista kirkko oli rakennettu, ja seinien
mahtavan paksuuden, niiden musertavan painon ja koko rakennuksen
suuruuden.
He asettuivat kylään yöksi, naiset tuttaviinsa, ja Uuras kävi isän
neuvosta ensin majatalossa, aikoen jäädä sen tupaan, mutta elämä
ja siivo oli siellä senmukaista, ettei Uuras, tottuneena kotona
omaan siistiin kamariinsa, jonne äiti lemmikilleen keräsi kaikkea
ymmärtämäänsä mukavuutta, iljennyt sinne yöpyä. Hän päätti viettää
keväisen yön ulkona, ja vaikka olikin hyvin uupunut, jatkoi hän siinä
mielessä matkaansa eteenpäin pitkin outoa tietä. Samalla hänellä oli
pieni salainen toivo päästä nukkumaan jonnekin latoon, missä vielä
olisi jäljellä heiniä tai muita eloja. Pian hän pääsikin toivonsa
perille, riisui huolellisesti päällimmäiset vaatteensa ja heittäytyi
olkikuvolle nukkumaan.
Kun hänen korviinsa aamulla kajahtelivat kirkonkellojen lyönnit,
sykähytti niistä jokainen hänen olemustaan, eikä hän mielestään
saanut itseään kyllin nopeasti siistityksi, että olisi päässyt
liikkeelle.
Ihmisiä tulvi kirkkoon, samalla kuin Uuraskin pujotteli ovesta lakki
kädessä ja pää huumaantuneena urkujen pauhinasta, jota vyöryi hänen
päänsä kohdalta lehteriltä. Hän seurasi toisia, ikäisiänsä poikia,
istuen miesten puolelle, ja painoi päänsä käteensä, kuten näki muiden
tekevän. Nostettuaan silmänsä hän näki alttarilla yliluonnollisen
ihanan Kristus-kuvan. Punaisen ja valkoisen värinen vaippa oli
hohtavan heleä, kädet olivat levitettyinä kuin siunaamaan ja samalla
syliinsä sulkemaan, ja lempeässä katseessa ja loistavilla kasvoilla
oli taivaallinen rauha. Tämä kaikki huumasi pojan herkän mielen, ja
hän katseli väristen ja nöyränä, kaiken muun ympärillään unohtaen,
tuota valtavaa kuvaa suoraan edessään, ikäänkuin olisi joka hetki
odottanut Kristuksen käyden tulevan luokseen ja laskevan kätensä
hänen päälaelleen.
Tämä kirkkomatka painui syvälle pojan mieleen ja oli hänelle
sysäyksenä uuteen sisälliseen elämään. Hän ei enää karannut pajasta
tekosyiden nojalla; lomahetkinään hän istui ahkerasti opettajalta
saamiensa kirjojen ääressä numeroita käsitellen ja merkillisiä taloja
piirustellen. Isälleen hän uskoi halunsa päästä jonnekin kouluun,
mutta kun ei oikein oltu selvillä, mihin kouluun sopisi mennä, pysyi
se pelkkänä aikeena vuosi vuodelta.