III.

Eräänä päivänä kevätkesällä nousi sepän kujaa pitkin, joka erosi

maantiestä suoraan valkoista asuinrakennusta kohti, hevoskuorma,

jossa oli kaikenlaista muuttotavaraa. Leveä, sivusta vedettävä puinen

sänky, kiikkutuoli ja suuri fiikus olivat siinä huomattavimpina, ja

niiden alla ja ympärillä kiuluja ja saaveja, vaatteita, mattoja,

pärekoppia kaikenlaisia ja ylimmäisenä ompelukone.

Kuorman vieressä taivalsi pitkä ja hento naisihminen, ja hänen

jäljessään hyppeli vähän toisella kymmenellä oleva vaalea tyttö

lyhyessä töppöhameessa, joka teki hänet oudoksi ilmiöksi tällä

seudulla, missä pikkutytötkin käyttivät nilkkaan saakka ulottuvia

hameita. Hänellä oli pieni olkihattu pääntyttyrällä, ja pitkä

tukka hulmusi vapaana hartioilla irtaantuneena palmikoista, joista

toinen vielä nimeksi oli pysynyt koossa, mutta pyrki luonnolliseen

vapauteensa. Tyttönen hyräili polkansäveltä ja juoksi kilpaa

varpusten kanssa, jotka hyppelivät maantiellä tai iloisesti

sirkuttaen lentelivät edestakaisin. Kuorma pääsi vihdoin kujaa myöten

ylös mäelle asti. Sepän emäntä katseli Uuraan kanssa akkunasta ja

meni tulijoita vastaan, kun he saapuivat portin kohdalle.

-- Päivää!

-- Päivää, päivää!

-- Terveisiä Helsingistä. Nyt sitä sitten tullaan, -- sanoi vaimo.

-- Niin kai, -- myönsi sepän emäntä. -- Ja tämäkös sitten on Anja?

-- Onhan se... niiaa nyt nätisti, -- kehoitti vaimo.

-- Olisikos aikaa käydä sisään? -- kysyi emäntä.

Kyytimies oli kuormansa kanssa pysähtynyt tielle ja poltteli piippua.

-- Mitä tämä isäntä sanonee, -- arveli vaimo katsoen hevosmieheen.

-- Mitäs siitä, hyvä on aina hyvä, kun kerran kutsutaan. Ja kaihan

se kahvi näille matkalaisille hyvää tekee, -- selitteli ukko. --

Ja kylmänä siellä on kaikki paikat Tupalassa. Viekö muuri enää

savuaankaan ilman laittamista, kun koko talven on kylmillään ollut.

-- Henriika tekee sitten hyvin ja käy tänne esituvan puolelle ja Anja

ja isäntä myös.

Uuras oli kovin utelias näkemään läheltä näitä tulokkaita, joita oli

odotettu jo pari viikkoa, ja vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt

mennä pajaan isälle palkeita painamaan, istui hän vain tukevasti

tuvan pöydän päässä ja tarkasteli hiukan ylenkatseellisesti pienen

tytön kaupunkilaista ulkomuotoa. Hän oli siinä iässä -- kolmentoista

-- jolloin pikkutytöt eivät viehätä naisina, vaan ainoastaan

leikkitovereina. Ja sepän Uuraalla oli siinä suhteessa hyvin suuret

vaatimukset, mitä reippauteen tuli.

Lapset katselivat toisiaan salavihkaa ääneti, Anja heilutellen

jalkojaan leveässä, kahdenistuttavassa kiikkutuolissa keskellä tupaa

ja palmikoiden tukkaansa suu mutussa ja katse tähdättynä alas pitkin

pienen, nykeröisen nenän vartta. Hän oli harvinaisen vaalea lapsi,

melkein valkoinen tukka kuin pehmeää silkkiä ja silmät siniharmaat,

kasvojen väri tervettä ahavoittunutta punaa ja hiukan kesineitä

täpliä kaulalla ja leuassa. Aurinko oli liian rutosti pidellyt arkaa

ja hienoa kaupunginlapsen hipiää pölyisellä maantiellä.

Mitä kauemmin Uuras tyttöä katseli, sitä enemmän teki mieli vetää

hänet pois kiikkutuolista tukkaansa letittämästä.

-- Tule pihalle! -- sanoi hän viimein malttamatta katsella loputonta

hommaa.

Tyttö nosti päätään ja katsoi valkoisten silmäripsiensä alta poikaan

kuin uneksiva, joka ei luullut olevansa todellisuudessa.

-- Minne pihalle? -- kysyi hän hitaasti.

-- Tuonne aitan eteen, -- sanoi Uuras, jolla oli omat syynsä

houkuttaa sinne.

Vikkelästi kapusi sitten Uuras portaita ylös aitan rintelille ja

nousi seisomaan kapealle johteelle.

-- Jos putoot! -- huudahti tyttönen säikähtyneenä.

-- Mitäs annat, niin loikkaan täältä maahan? Tyttö katsoi

hätääntyneenä ympärilleen.

-- Älä loikkaa, sinuun sattuu.

-- Pyh, vai sattuu, en minä ole mikään likka! -- ja samassa hän

hyppäsi maahan, ponnahti koukistetuin polvin kuin pallo ensin maasta

ylös ja kaatui sitten suinpäin nenälleen nurmeen.

-- Sattuiko? -- kysyi tyttö järkytettynä, mutta omalla rauhallisella

tavallaan, jota vilkas poika ei voinut ymmärtää.

-- Loikkaisin paljon korkeammaltakin, vaikka aitan katolta saakka!

-- kerskui Uuras. Hän huomasi tehneensä valtavan vaikutuksen, sillä

tyttösen uinailevaan katseeseen oli tullut eloa ja säteilyä, ja

ahavoittuneet posket hehkuivat punaisina, samalla kuin puoliavoin suu

näytti lohjenneiden maitohampaiden tyhjät välit ja uudet valkoiset

tulokkaat, jotka vielä olivat keskenkasvuisia.

-- Mikä sun nimesi on? -- kysyi Uuras.

-- Anja. Entä sinun?

-- Uuras se on! -- sanoi poika.

Samalla he kuulivat Anjan äidin kutsuvan, ja Anja vietiin kahvia

juomaan.

Hetken kuluttua oli muuttokuorma jälleen matkalla päämääräänsä kohti

Tupalaan, noin kymmenen minuutin kävelymatkan päähän sepältä. Tupala

oli ollut Henriikan isän asuntona. Siellä oli ukko aivan yksin

elellyt senjälkeen, kun tytär oli mennyt naimisiin ja muuttanut

pääkaupunkiin, jossa hänen miehensä oli poliisina. Nyt olivat

Henriikan isä ja mies kuolleet samoihin aikoihin ja Henriika palasi

tyttärineen Tupalaan.

Äitinsä kehoituksesta Uuras meni muuttoväen mukana auttaakseen

purkamaan kuormaa.

Sepältä eteenpäin mennessä tie kävi kapeaksi, ruohottuneeksi ja

kiviseksi. Paikoittain se oli kuoppaista, kirren murtamaa, jotta

täytyi ottaa ompelukone alas korkean kuorman päältä ja muutenkin

purkaa raskaimpia esineitä metsään toisen kerran haettavaksi.

Kävelijöillä oli kaitainen, pehmeä polku tienviertä pitkin, ja

metsässä soi lintujen liverrys vaaleanvihreäin puiden oksilla, missä

lehdet olivat vielä hentoja, läpikuultavia ja silkinhienoja. Mansikka

kohotti nuppujaan mättäistä tehden ahkerasti yhä uusia kukkia. Purot

solisivat kiidättäessään kevään myöhästyneitä tulvavesiä kiireisesti

pitkin niittynoroa isoon jokeen sepänmäen sivuitse.

Lapset pysähtyivät katselemaan suuren koivun kantoa, joka oli

talvella sahattu poikki. Nyt kevään tultua sen nesteet olivat

nousseet maasta puunsoluja myöten kannon päähän kuohumaan valuakseen

maahan ikäänkuin imettäen silkkilehtistä vesaa, jota sen juurella

kasvoi aivan tukuttain.

-- Se oli suuri koivu, -- selitti Uuras, -- ja se vietiin talvella

Kotkan kartanoon, sinne meidän pitäjän kirkolle. Sinne on tullut uusi

herra ja se rustaa.

-- Mitä se niin rustaa? -- uteli Anja.

-- Sillä kuuluu olevan tytär, ja se menee naimisiin, ja siellä

kartanossa tulee häät.

-- Onko se kaunis?

-- Sekö kartano? -- kysyi Uuras.

-- Se tytär.

-- Mitäs siitä, en minä tiedä.

-- Oletkos nähnyt?

-- En, mutta ensi pyhänä menen kirkkoon. Se on tien vieressä,

ja siellä kuuluu olevan portti auki näin keväällä, kun ei vielä

varasteta omenia.

Anja olisi tahtonut kuulla enemmän siitä kartanon tyttärestä, mutta

Uuraan ajatukset kieppuivat itse kartanossa ja sen portissa.

-- Siellä kuuluu olevan portinkehä niin korkea kuin rakennus, ja

siinä on ovet kuin kirkossa, niin on äiti sanonut. Ja kun minä pääsen

maailmalle, rakennan kartanon ja sellaisen portin, -- vakuutti hän

seisten metsässä hajareisin, kädet housuntaskuissa ja tukka pörrössä.

-- Niin, mutta minä olen käynyt "fruntimmerin" koulussa Helsingissä,

-- selitti Anja pikkuvanhasti. -- Siellä oli vain herrasväen lapsia

ja kaikki puhuivat aina ruotsia.

Uuras tuijotti hetken Anjaan ja kysyi masentuneena:

-- Puhutkos sinäkin ruotsia?

-- En minä oikein osaa. Kun isä kuoli, ei äiti voinut pitää minua

koulussa muuta kuin syksystä jouluun, mutta minä osaan kirjoittaa.

-- Pyh, kaikki koululapset osaavat kirjoittaa. He olivat jutellessaan

tulleet Tupalaan, jonka avatusta ovesta lemahti heitä vastaan

ummehtunut ilma.

Henriika näytti neuvottomalta ja ylen uupuneelta istuessaan pienen

tuvan penkillä. Hänen silmänsä kävivät punaisiksi pidätetyistä

kyynelistä, jotka pyrkivät esille hänen katsellessaan vanhaa

kotiansa. Täällä hän oli elänyt iloisen ja onnellisen lapsuutensa,

toivorikkaana lähtenyt kaupunkiin palvelukseen ja sitten palannut

onnellisena morsiamena kapioitaan neulomaan ja häitään odottamaan.

Ja nyt kun hän tuskin oli puoliväliin neljättäkymmentä ehtinyt, oli

elämä jo kallistunut iltapuoleen ja onni mennyt...

Ajomies kantoi esineitä tupaan. Suuri, sivusta vedettävä sänky

pantiin peräseinälle ja Henriika sijoitti siihen vaatteita, jotta

se paisui oikein korkeaksi ja pulleaksi, ja ruudullinen sängynpeite

ulottui rimpsuineen lattiaan saakka. Huoneessa oli vanhan ukon

ostamat suurikukalliset seinäpaperit, jotka kiiltelivät somasti

läikkyvinä iltapäivän auringon valossa.

Kuormasta ilmestyi kaappikello, joka sai paikkansa peränurkassa

ruokapöydän päässä. Penkit siirrettiin hiukan ulospäin. Piironki

ja sen päällä pieni lipas sai paikkansa kahden akkunan välissä

sivuseinällä, ja niin oli huone aivan kaupungin malliin kalustettu,

kun ompelukone vielä nostettiin valoisaan paikkaan peräseinän ainoan

akkunan alle ja fiikus sen viereen. Muut tavarat vietiin aittaan,

joka oli Tupalan pihalla. Se oli soma, pikkuinen rakennus, varustettu

rintelillä ja portailla, tukevatekoinen, vaikka pieni kuin lasten

leikkihuone, niin että sisään mennessä täytyi pistää ensin päänsä ja

sitten kumarainen selkä varovasti, ja vasta keskilattialle päästyään

sopi suoristautua.

Anja ihastui siihen heti.

-- Niin kaunis, niin kaunis! Onko se Kotkan kartanon portti näin

kaunis? -- kysyi hän Uuraalta.

-- Pyh! Mikä kaunis tämä nyt on! Tällainen tönö kuin isän tuohinen

tupakkapönttö! -- haukkui Uuras Anjan aittaa.

-- Menetkö sinä jalkaisin sinne kirkkoon? -- tiedusti Anja Uuraalta

yhä ajatellen kartanoa hänkin.

-- Menen, meillä ei ole hevosta, ja minä tahdon osata sinne yksin.

Anja meni supattamaan jotakin äidilleen ja viittoili Uurasta

lähemmäksi. He päättivät lähteä kaikin kolmisin jo lauantaina

iltapuolella ollakseen sunnuntaiaamuna reippaita kirkkoon mentäessä.