Lehvin koulu oli pitäjän ainoita ja ensimmäisiä, rovastin toimesta
perustettu vastoin isäntien tahtoa, he kun pelkäsivät siitä koituvan
ylettömiä maksuja ja lapsille ajanhukkaa. Kukin ajatteli itsekseen:
-- En minä vain lapsiani kouluun pane, ei minulle lisämaksuja
tarvitse sälyttää.
Kylä kuului rikkaaseen seutuun, missä talot upeina ja uusina
muodostivat ryhmiä tai olivat hiukan erillään toisistaan.
Naapuruussuhteet pidettiin pyhinä ja loukkaamattomina. Pahoja puheita
pelättiin, sillä sellainen vaikutti lamauttavasti läheisten naapurien
kesken, missä jokapäiväinen elämä oli kehittynyt aivan yhteiseksi.
Pienimmilläkin lomahetkillä pujahdettiin naapureihin, ja lapset
tepastelivat yhtä paljon kylän lattioilla kuin kotosalla. Karjat
kulkivat samoja kujia rakennusten nurkitse etsien kukin tiensä omiin
tarhoihin ja tanhuoille. Koiratkin kujeilivat kylän pihoilla kuten
omillaan nostaen yhteisen rähäkän, kun vieras raitilla ajoi. Silloin
tulikin niin kova meteli, että jokaiseen akkunaan maantien varrella
ilmestyi pää pään viereen ja lapset kelkkoineen, pitkät kynttilät
nenässä, pysähtyivät tien viereen katselemaan.
Koululle oli vuokrattu erään talon esitupa luokkahuoneeksi ja
sen perällä kaksi kamaria opettajan asuttavaksi. Varsin rauhaisa
paikka se ei ollut maantien risteyksessä, josta tiet haaraantuivat
asemalle, pitäjän kirkolle ja lähimpään kaupunkiin. Pihan nurkassa
oli kiikku ja siinä melkein aina joku kyläläinen tai outo vaeltaja
lepoa nauttimassa taivallettuaan pitkät matkat. Ja ensin alussa,
kun koulu oli aivan uusi ja outo ilmiö kylässä, kerääntyi tielle
aitaan nojautuen kyläläisiä ja ulkokuntalaisiakin katselemaan lasten
leikkiä, jota opettaja johti.
Siihen aikaan, jolloin ensimmäiset koulut perustettiin, ei vielä
oltu niin vaateliaita opettajain täyspätevyyden puolesta. Lehvin
kouluun otettiin opettajaksi muuan nuori pohjanmaalainen nimeltä
Tohu. Hän oli itseoppinut, kirjoitti sujuvaa käsialaa toimittaen
kylällä kaikki kynätehtävät ja puhui kaunista, puhdasta suomenkieltä
ilman minkäänlaista murteellisuutta, niin että häntä Lehvin kylässä
pidettiin jo senkin vuoksi herrana.
Opettaja Tohulla oli myöskin laulun lahja; joten hänen johtamansa
lastenleikit kävivät erittäin viehättäviksi nurmisella pihamaalla,
eivätkä kyläläiset ja sivukulkijat malttaneet olla pysähtymättä
katselemaan ja innostuneesti seuraamaan pienokaisten puuhia.
Oli jo syyspuoli kesää, kun Tohu oli saapunut kylään ja heti
aloittanut toimintansa niiden muutamain oppilaiden kanssa, jotka
olivat heti ensimmäisenä päivänä ilmoittautuneet. Näiden joukossa
oli myöskin Lehvin sepän ainoa poika. Uuras oli jo kahdeksan vuotta
täyttänyt, mutta suurikasvuisena hän näytti vähintään kymmenen
vanhalta.
Hän seisoi nyt keskellä piiriä ja katseli kiinteästi opettajaan,
tarttuen lujasti hänen käteensä. Jotkut toiset tekivät samoin, mutta
Uuras työnsi heidät syrjään, loistavin katsein anastaen opettajan
pariksensa. Silloin opettaja irroitti pienen käden vaatien Uurasta
pysymään vielä vapaana.
Nyt järjestettiin leikki, ja opettaja tarttui erään pikku tyttösen
käteen. He kaksi ottivat kiinni taas toiset kaksi, pysyen kaikki
käsi kädessä, ja niin tavoitettiin vähitellen koko luokka yhdeksi
ketjuksi. Lopulta ei ollut muita jäljellä kuin Uuras, sillä "mies
se, jota ei kiinni saada" oli opettaja sanonut, ja Uuras tahtoi
olla mies. Toisten oli vaikea tavoittaa vikkeläsääristä poikaa,
joka kieppui keskivaiheilla viisaasti karttaen ketjun päitä, missä
kädet uhkasivat ottaa kiinni. Paraiten hän pysyi turvassa ketjun
selkäpuolella, koska etupuolella yritettiin nopeammin muodostaa piiri
hänen ympärilleen.
Katselijat huudahtelivat aidan takana jännittyneinä: -- Kas noin,
käänny ympäri, soh, soh, pujahda aukosta, juokse -- juokse, se
tavoittaa selästä!
Jännitys yhä kasvoi, ja ajomiehet, seisten työkärryillään matkalla
pellolle eloja hakemaan, pysäyttivät hevosensa ja jäivät katselemaan.
-- Peijakas, sepäs puikkelehtii kuin syöstävä. Kas, jo meni säärien
välistäkin! Ha ha ha! -- He nauroivat täyttä kurkkua.
Mutta Uuras kiiti pitkin pihaa silmät kiiluvina kuin ainakin
vainotun, vilkuen joka puolelle, missä vaara vaanisi. Hän pysyi aina
puolustusasennossa, koskaan tekemättä tarpeetonta liikettä. Se oli
hänessä aivan vaistomaista.
Viimein opettaja pani ehdon suodakseen reippaalle pojalle
voitonkunnian lopullisesti, ja rivin seistessä pihan laidassa
mahdollisimman kaukana tikapuista, jotka veivät asuinrakennuksen
katolle, hän komensi:
-- Pysähtykää kaikki! Jos Uuras pääsee koskemattomana rakennuksen
katolle, on hän leikissä voittanut!
Samassa tuokiossa pujahti Uuras poikkinaisen säleen kohdalta ulos
pihasta rakennuksen taakse ja kiipesi hirsipäistä nurkkaa myöten
katolle. Räystäs teki kiusaa, mutta päädyn puolella eivät kattolaudat
ulottuneet kovinkaan leveälle, ja kurkottaen tukevia käsivarsiaan
ja iskien paljaat varpaansa tuulen ja sateen halkaisemiin hirsien
päihin, hän pääsi kuin pääsikin suurella ponnistuksella kiskomaan
itsensä ylös lahonneelle pärekatolle, josta kappaleita lohkeili
hänen haparoiviin sormiinsa. Huohottaen hän pian ilmestyi katon
pihanpuoleiselle sivulle ja istui tikapuiden ylimmälle puolalle
heilutellen pyöreitä ja ahavoittuneita sääriään.
-- Hei, hei, hei, pikku mestari! -- kuului pihasta ja varsinkin
maantieltä.
Ja sitten taas rattaat ratisivat jatkaen matkaansa, ja katselijat
hajaantuivat, samalla kuin opettaja keräsi lapset luokkaan.
Mutta pikku Uuras oli leikissä riehaantunut. Hän ei malttanut
laulussa pysyä alallaan toisten joukossa, vaan harppaili innoissaan
paikasta paikkaan ja jutteli ääneen, niin että Tohu monasti
varoitettuaan lopulta pisti hänet mustan taulun taakse nurkkaan. Muut
oppilaat jatkoivat lauluaan salin toisella puolella, mutta äkkiä
kaikki hypähtivät kamalasta ryskeestä.
Uuras oli työntänyt mustan taulun nurkastaan kumoon lattialle. Itse
hän seisoi kalpeana ja uhittelevana sojottavien taulunjalkojen
välissä. Opettaja otti häntä kädestä kiinni, haki pöytälaatikosta
pienen vitsan ja piiskasi nykivää kättä kourassaan, mutta jokainen
isku koski hänen omaa kättään yhtä kipeästi kuin pojankin. Senjälkeen
olivat opettaja ja oppilas taas hyviä ystäviä, eikä ollut niin pitkää
matkaa, jota ei Uuras olisi juossut opettajan asioilla, eikä niin
vaikeaa läksyä, ettei opettaja olisi sitä saanut hänen päähänsä
päntätyksi.