I.

Seppä Henrikssonilla oli tapana tehdä kaikki perinpohjin, ylen

jykevää ja tukevaa. Nyt hän rakensi itselleen uutta kotia, ostettuaan

kylän vanhalta räätäliltä hänen tilavan asuinrakennuksensa, jonka

oli purkanut ja kuljettanut omalle maapalstalleen. Ja mäelle nousi

vähitellen uusi talo ja hiukan erilleen siitä laajahko paja ja

myöhemmin aitta, sauna ja navetta latoineen.

Päärakennukseen nähden seppä ei kuitenkaan tyytynyt siihen, että oli

sen uudestaan pystyttänyt.

-- Sen pitää olla niin luja, ettei henkeä läpäise, -- sanoi hän.

Sitten hän kesällä valmisti tiiliä ja pisti kuhunkin tiileen reiän.

Kun häneltä kysyttiin, mitä se reikä siinä tiilessä toimitti, sanoi

seppä:

-- Kai se reikä siinä pysyy kuin tiilikin, kun siitä naulan seinään

lyö.

Ja niin hän tekikin. Rakennus sai siten tiilipeitteen, joka rapattiin

valkoiseksi.

Tulos oli kerrassaan hämmästyttävä. Koko kylä ja pitäjä, vieläpä

ulkokuntalaisetkin ihmettelivät, mikä pappila se sellainen valkoinen,

uusi rakennus oli laakealla mäentöyräällä, ympärillä kiviaita ja

hiukan peltomaata. Mutta kun kirkkoa tähyilevä silmä osuikin sen

sijaan näkemään tukevanlaisen pajan erikoisessa sitä varten aidatussa

tarhassa, ymmärsivät oudotkin, että siinä asui vain joku vauras

käsityöläinen.

Päärakennus olikin vähän liiemmäksi tyhjentänyt Henrikssonin varat

ja innon. Ulkorakennukset jäivät vähemmälle varustamiselle ja

näyttivät hiukan mitättömiltä komean asuinrakennuksen läheisyydessä.

Aitta ja sauna olivat kyllä somat ja uusi rinteli hohti valkoisena

ja vastaveistettynä, mutta navetta, talli ja lato yhtenä jonona ja

saman katon alla oli jokseenkin vaivainen rakennus, varsinkin jyrkän

olkikattonsa vuoksi, jonka korret tuppasivat aina roikkumaan oville.

Sepän nuori emäntä Ulla oli tuotu toisesta kylästä ja häät vietetty

oikein komeat. Hän oli talon tytär ja sai myötäjäisiksi muutamia

satoja ruplia ja runsaat kapiot, eläimiä, ryijyjä, peitteitä,

liinavaatteita, silkki- ja musliinihameita sekä tarvekalua

kaikenlaista.

Henriksson oli myöskin talollisen poika, ja käsityöläismestariksi

päästyään hän oli rovastin toimesta saanut nimeensä ruotsalaisen

"son"-päätteen. Karl Henrik Henrikinpoika Tuomalasta oli sillä tapaa

tullut Henriksson. Yleensä häntä kylässä mainittiin mestariksi tai,

jos tahdottiin olla täsmällisiä, seppämestariksi.

Sepän emäntä, reipas ja aina liikkeellä oleva nuori nainen, lauloi

paljon askarrellessaan sisällä ja navetassa ja pääsi pian kyläläisten

erikoiseen suosioon. Mutta hänen laulunsa olivat hengellistä laatua

ja pukunsa aina sama harmaa kotikutoinen. Ne kirjavat silkit ja

musliinihameet sekä "tykkimyssyt" koreine nauhoineen, vieläpä

krinuliinitkin, jotka nyt olivat aitassa, todistivat kuitenkin

hänen ennen olleen mieleltään toisenlaisen. Vielä nytkin joskus

suurissa häissä hän "mestarin" vakavasti vaadittua piti välkkyvää,

vihreäsilkkistä "tykkimyssyä", jonka kirjaillut nauhat ulottuivat

täyteläiselle povelle, ja tummapohjainen, vihertävä, täplikäs

musliinihame valui laajapoimuisena lanteilta aina maahan asti. Lyhyt

liivi oli uumalta tiukka ja kalanluilla pönkitetty, joten nuoren

emännän melkein liiaksi täyteläinen vartalo kiristyi pyöreäksi ja

aika somaksi.

Eikä seppä itse ollut arvostaan vähemmän tietoinen. Ylpeänä eukostaan

hän kulki suorana, veitikkamaiset, tummat silmät tiukasti eteenpäin

tähdättyinä, yllänsä pitkäliepeinen, musta, hiukan karkeanlainen

sarkatakki ja vasikannahkaiset narskuvat kengät jalassa.

Myöhemmin, kun häät olivat painuneet paremmalle puolelle toisena

ja kolmantena päivänä ja ukot maistelleet esituvan puolella

kotipolttoista runsaanlaisesti, hörpäten palan painimeksi monet

kannulliset emännän väkevää olutta, kuului Henrikssonin mörisevä

ääni yli muiden laulua yritellessään, ja hänen emäntänsä ilme kävi

yhä vakavammaksi ja päättyi harmin punaan. Mutta samassa hän myös

keksi keinon, valjastutti hevosen ja pyysi kylän nuoria miehiä

"taluttamaan" ukkonsa rekeen, ja niin mentiin kunnialla kotiin eikä

kukaan saanut nähdä mestaria pöydän tai penkin alla kolmantena

hääpäivänä, kuten yleinen tapa muuten oli.

Mutta vaikka Ulla-emäntä piti ukkonsa kurissa ollessaan häissä

ja muissa pidoissa itse mukana, ei hänen vaikutuksensa ulottunut

"paistinajoon".

Seppä Henrikssonilla oli oma "lääninsä", jonka hän oli ottanut

summakaupalla. Hän teki kyläkunnassaan talojen jokapäiväiset

pajatyöt, työkalujen korjaukset, valmisti nauloja, veitsiä ja

kirveitä, viikatteita, sirppejä ja kaikenlaista pienempää tarvekalua

ja sai kaikesta tästä palkakseen sovitun määrän viljaa ja muita

luonnontuotteita. Joulun tienoilla hän sitten lähti paistinajoon

käyden talosta taloon muka perimässä saataviaan. Itse asiassa

hän kuitenkin oli vain kestitettävänä, saaden rekeensä pienempiä

tuliaisia: limppuja, munajuustoja, voita, lampaanjalkoja, rieviä ja

nisupullia. Suuremmat jyväsaatavat, halot, rehut ja heinät talolliset

kyllä toimittivat sepälleen kotiin.

Tämä paistinajo oli emännän kauhistus, sillä seppä ei pysynyt koko

jouluna tolkullaan. Kun yhdestä humalasta toipui, niin toiseen jo

kiireellä ajoi ja aina laulaen ja kerskuen kotiin palasi, ellei häntä

viina vallan rentona reessä pitänyt, niin että oli täytynyt ottaa

kyytimies ja sitten emännän kanssa yhdessä sisään kantaa.

Yhä harvemmin mestari sai emäntänsä pukeutumaan juhla-asuun. Ullan

omatunto oli herännyt tuomitsemaan kaiken salaisen viinanpolton

synniksi ja häpeäksi, ja juopumisen pahetta oli hänen mielestään

vältettävä. Ja kun Henriksson yhä useammin paistinajojen välilläkin

kulki juomareisuilla, alkoi hän sitä hartaammin veisata hengellisiä

lauluja ja lukea Jumalan sanaa. Kotona hän hartauttaan enimmäkseen

harjoitti, sillä kirkkoon oli pari penikulmaa, ja heidän hevosensa

oli hukattu pois, kun ei heillä maan hoitamisesta oikein tolkkua

tullut eikä hevosta muutenkaan ajoihin tarvittu. Kyläläiset kyllä

aina auliisti antoivat hevosen, kun siten pääsivät tuomasta entistä

luvattua määrää heiniä ja kauroja.

Yhä hartaammaksi Ulla muuttui yksinäisinä hetkinään mestarin

ollessa työmatkoilla tai juomaretkillä, rukoillen armahdusta tässä

tyhjyydessä ja synninlaaksossa, uskaltamatta ääneen suruaan valittaa.

-- Kunhan Kaikkivaltias katsoisi armollisesti hänen puoleensa ja

soisi siunatun lapsen, poikalapsen, joka olisi isällensä otollinen ja

tulisi hänelle hyväksi esimerkiksi, ettei enää kehtaisi eikä voisi

poikansa vuoksi itseään alentaa! --

Tämä oli hänen ilta- ja aamuhuokauksensa, kun hän yksinäisessä

talossaan toimitteli ilta-askareitaan ja aamulla varhain, ennen

päivännousua, kävi eläimiä ruokkimassa.

Toisin oli laita, kun mestari oli kotona. Pajassa tohisi ahjotuli,

niin että se kuului peltojen poikki kauas maantielle, ja vasara

kilkutti aikaisesta aamusta herkeämättä kuin kellon naksutus. Iloiset

äänet täyttivät pajan ja pajamäen. Siellä oli kärryjä, pyöriä,

työaseita ja kalua kaikenlaista. Hevoset seisoivat pitkässä rivissä

aitaan sidottuina odotellen kengitystään tai isäntiään. Nokisia

miehiä työntyi tupaan aterioimaan avaten runsaat ruokakonttinsa ja

vetäen esille herkulliset eväät, emäntiensä parhaat rievät, juustot

ja voit, kinkut ja muut lihat, sillä jokainen tiesi, ettei Lehvin

sepän emäntä niitä hyväksyisi mestarille ruuaksi, elleivät ne olleet

kaikkein parasta lajia.

Ulla-emäntä oli tehnyt sen havainnon, että hänen rukouksensa oli

kuultu. Salaperäinen riemu täytti hänen sydämensä ja loistavin

kasvoin ja vapisevalla äänellä hän viritti usein aamuvirtensä,

kirkkaan ilonkyyneleen vieriessä hiukan kalvenneille poskille.

Mestari siveli hiljaa ja hellästi kovalla moukarin karaisemalla

kourallaan vaimonsa tummaa päätä ja sanoi hymyillen jonkun mehevän

sanan. Silloin Ulla hotaisi häntä kämmenellään ulottumatta hipaista

muuta kuin parransängestä karkeaa leukaa, kun jo tunsi kaksi kouraa

hartioissaan ja kieppui ympäri, sepän nauraa hohottaessa:

-- Näin se pappilan muori paistia kääntää. Vai poika, ha, ha, toinen

mestari, pikku mestari! -- ja yhä hohottaen seppä harppasi pajaansa

ja kertoi siellä ukoille iloisen uutisen.

Pian oli siitä levinnyt tieto kaikkialle, ja ihmiset kuiskailivat,

että mestarille oli tulossa pikku mestari.

Ja kun sitten sepän emäntä sai ylen reippaan pojan, oli kaikki juuri

niinkuin ollakin piti. Nimi "pikku mestari" oli jo ennen pojan

syntymää niin monasti kuultu Henrikssonin pajassa, että se nyt

vain varmistui ja sovitettiin kohdalleen. Ja vaikka pappi komeissa

ristiäisissä antoi pojalle nimet Karl Henrik isän mukaan, ei niitä

kumpaakaan käytetty kotona eikä kylässä.

Pieni veitikka, tukeva maalaislapsi, kasvoi äitinsä rinnoilla

vahvaksi ja oli kova tappelemaan. Molemmat, äiti ja poika, olivat

varmat asiastaan: toinen siitä, ettei tahtonut eikä voinutkaan aina

olla pojan kanssa, ja poika siitä, että hänen oli saatava muutama

kerta päivässä "namia" äidiltä, vaikka olikin jo hampaat suussa ja

itse osasi selvin sanoin pyytää: -- Uuras tahtoo namia, äiti! ja

kun ei yksinkertainen pyyntö auttanut, tarttui hän äidin hameeseen

ja kiskoi kaikin voimin nauraen ja itkien, karttaen ja parkuen niin

sisukkaasti, että äiti aina lopulta myöntyi.

Isä kiusoitteli usein sanoen: -- Oletpa sinä koko uuras, uuras,

uuras! -- ja tätä hokiessaan hän notkisteli polviaan pajaan

mennessään.

Mutta poika näytti sittemmin olevan uuras muissakin suhteissa. Isän

tupakkilauta, jossa oli leikkuuterä saranoilla kiinnitettynä, oli

pojalle kovin mieluinen kapine, ja mitä hän vain käsiinsä sai, kävi

hänelle tupakasta ja joutui terän alle. Kirveet penkin alla pihdissä,

veitset, porat, höylät ja sahat, kaikki oli poika uuras sieppaamaan,

ja ennenkuin täytti toista ikävuottaan hän kiipesi polvenkorkuisen

pajankynnyksen yli, vaikka sitten muksahtikin pää edellä noesta

mustalle multalattialle.

-- Uuras, Uuras! -- huusi isä ylpeydestä hytkyen ja kantoi kirkuvan

pojan äidille tupaan.

Vähitellen tarttui tämä isän antama nimi kaikkien mieleen, ja ilman

muuta sopimusta hän sai nimekseen Uuras.

Pitkällinen imettäminen liitti äidin ja pojan läheisesti toisiinsa.

Ulla-äidin ajatukset liitelivät kauas, lapsen levätessä hänen

povellaan, kauas etäiseen tulevaisuuteen, jonka piti suoda hänen

lapselleen sellaista, mitä hänen vanhempansa eivät osanneet oikein

kuvitellakaan.

-- Voi sinua, piipattaja, -- puheli hän pojalle, -- sinä saat mennä

maailmalle ja nähdä ja kuulla uusia!

Niihin sanoihin sisältyivät Ulla-äidin salaiset ajatukset

poikansa tulevaisuudesta. Hänen piti saada käydä pystyssä päin

ja kompastelematta; jokin salaperäinen kaitselmus ohjaisi häntä

onneen. Mikä se onni oli, sitä hän ei varmasti osannut itselleen

selvittää. Mutta hänen uskonnollinen mielenlaatunsa kohosi arkielämän

yläpuolelle rukoillen ainokaiselleen sielunvoimaa ja hengenrikkautta.

Samalla sivalsi tämä äidinylpeys kuitenkin häntä itseään ikäänkuin

moittien siitä, että hän oli lapselleen toivottanut maallisia

koettelemuksia, joita ilman nuo hyvät lahjat olivat hänen mielestään

saavuttamattomat.

Hänen pojalleen piti paljon annettaman, niin että hänkin voisi paljon

antaa ja paljon tehdä, -- se oli Ulla-äidin toivomus.