XVI.

Kaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli

käsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa

oloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt

kaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja

viskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät

rattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat

toisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan

kokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari

vuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen,

siinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin

hyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa

kyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli

sidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä

täältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja

pöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa

oli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja

istui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa

kuormaansa verkalleen ja varovasti.

Kuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja

venäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen

arempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä

juoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja,

veistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat

itsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne

olivat kotona pakkaamassa ja purkamassa.

Siinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän

vaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen

vuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa

yhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin

hänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut,

jotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla

ei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään

siihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden

esimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin

pieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa,

pitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei

olisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet,

että perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen

ensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan

huoneustoon. -- Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet

alaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy

vetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta

Vladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista...

Näinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä,

jotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin

liikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet.

Ei ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät

ahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo

uusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut

voitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli

aivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut,

luottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli

nähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset

olivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä

vastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla.

Tämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton

päivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden

kivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan

varallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä

jätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti

vastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit.

Velkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne

hauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia

kotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut,

kiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja

hopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, -- nyt oli taas alettava

alusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja

kukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea --.

Tämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita

monta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään

kävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä

vähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso

kaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota

ihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella

aamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera

kävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja

viihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos

kaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota

vilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon.

Vaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille

rantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja

yksinäisyys niin mieluinen.

Oikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä

istuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai

muutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista

omituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan

pois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus

häntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja

välinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista.

Mitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa

paljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se

ollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt

siinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava,

vaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä

leikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä

katkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen

seuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu

valheelliselle perustukselle.

Omituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin

väritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan

koulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan

kirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen

yksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa

hän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen

kera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se

oli aivan niinkuin vierasta väkeä.

Avioerohan oli tulossa. Usein oli Juuso koettanut itselleen tehdä

selkoa, soisiko hän kernaasti sen tapahtuvan, vai pahotteliko hän sitä.

Mutta hän ei päässyt siitä selvilleen: ei hän sitä surrutkaan, mutta ei

sitä myöskään kiirehtinyt, hän oli heittänyt kaikki aivan sattuman

varaan. Joskus hän kumminkin ikäänkuin kammoksui sitä tyhjyyttä, johon

hänen elämänsä näistä puolin johtuisi ja tekipä hän kerran heikon

yrityksen tunnustellakseen, olisiko katkennutta liittoa mahdollinen

korjata. Hänellä oli Hildan poissaollessa tapana käydä poikansa luona

viettämässä muutaman lepohetken ja sieltä oli hän eräänä päivänä ollut

tulossa, kun Hilda tuli ovella vastaan ja hän oli silloin tämänkin

kasvoilla ollut lukevinaan syvää kaihoa. Silloin hän ajatteli: miks'ei

voisi elämä jatkua näinikään rauhallisena ja tyyneenä, ehkä voisi se

parantuakin, hänkin ehkä voisi elostua, jos ei Hilda jättäisi häntä nyt

juuri hänen sielunsa nöyryystilan aikana. Ja hän oli silloin Hildalle

kuiskannut: voitaisiinko vielä koettaa, -- pojankin vuoksi? Mutta Hilda

oli vastaamatta kääntynyt poispäin, ja sen koommin ei oltu asiasta

puhuttu; Juuso ei tiennyt milloin ero tapahtuisi, eipä edes varmaan,

tapahtuisiko se ollenkaan.

-- Miten käyneekin, enhän minä voi kääntää kohtalon heilaria, puhui

Juuso huoahtaen laskeutuessaan kävelemään kukkulalta alas pitkin

polkua, jonka kahdella puolen vihannoi kevään tuores nurmi ja puut

pukeutuivat nuorteaan lehtiasuunsa. Luonnossa oli kaikki niin vehmasta,

niin lämmintä, niin keväistä, oli kuin jotakin toivoa tuottavaa...

Mietteissään asteli Juuso kotipihalleen, vaan pysähtyi siihen ikäänkuin

luullen väärälle pihalle joutuneensa. Siellä oli tavarakasoja, arkkuja

ja vasuja mullinmallin, kuormia ajettiin pihaan ja huonekaluja

nosteltiin sisälle, niin ettei portaille ollut menemistäkään. Mutta

samassa tuli Juusoa vastaan heidän palvelustyttönsä kantaen

vaatekääröä, pysähtyi Juuson kohdalle ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen

ja katseli melkein säälien isäntäänsä:

-- Uudet asukkaat eivät muuta sisälle ennenkuin huomenna, maisterilla

on huoneensa käytettävänään vielä ensi yönseutu ja sinne olemme

nostelleet kaikki maisterin tavarat.

-- Entä sinä, mihin sinä menet, -- oletko saanut palkkasi?

Juuso ei ollut viime aikoina juuri rahoissa liikkunut, eihän hän paljoa

tarvinnutkaan, omasta puolestaan oli hän tullut toimeen sillä vähällä,

mitä oli koulusta saanut. Nytkään hänellä tätä kysyessään tuskin olisi

ollut muuta, kuin siksiverran, että palvelijansa maksaa saattoi. Mutta

tyttö hymähti melkein surkutellen ja virkkoi:

-- Ei, minä seuraankin rouvan mukana lasta hoitamaan.

-- Rouvan ... lasta, niin sehän on luonnollista. Mutta kuule ... missä

ne nyt ovatkaan...?

-- Ne ovat siellä Vuorikadulla, sinne täältä enimmät tavaratkin

muutettiin.

-- Niin, niin, tietysti.

-- Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä.

-- Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan.

-- Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri,

kiitoksia kaikista...

Pitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso

vihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä

mylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja,

matkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan

pujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli

siirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli

ympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen ...

jaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta

siitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi

oli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti

ilmoittavan asiansa.

»... saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä

tulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita

te viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan

erityisen opettajan hoidossa...»

-- Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta

mitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan.

Juuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää.

Tällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden

toiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson

ajatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen

huoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa

pois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi

muuttaa ... mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon

hävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi?

Mutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen

omansa, ne täytyi korjata talteen.

Ja hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon,

veti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän

järjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi

kääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä

syvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten

sommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan

oli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet

alkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja

yrityksensä, -- sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja

kirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet,

kaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu

käsiala ... niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän

onnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella

tavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta...

Se oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä,

eikä valhe ollut alkanut...

Taas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään.

Vaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta,

hänenhän piti muuttaa...

Muuttaa -- minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin

pöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä

panisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi

samalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut,

vaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin ... mihin todellakin hän itse?

Ja mitä on nyt tapahtunut? Onko Hilda todellakin sanaa puhumatta

lähtenyt, ja missä on poika? Missä on pikku Juuso ja mihin se joutuu,

viedäänkö lapsikin häneltä näin kysymättä, jäähyväisille laskematta?

Eihän lopullista avioeroa vielä ole tapahtunut, suostumuksensa Juuso

oli antanut, mutta muuten ei sen aikaansaamiseksi tehnyt mitään, eikä

antanut varsinaista sitoutumistaan...? Vai eikö sitä tarvittanekaan...

Tuo oli kaikki Juusolle epäselvää ja tietymätöntä. Hän tiesi vain sen,

että hänen täytyi lähteä siitä pois, nousta pöytänsä äärestä, ottaa

paperinsa ja mennä. Ja se paikka siinä pöydän ääressä oli kumminkin

käynyt Juusolle jo niin tutuksi, käynyt tavallaan melkein rakkaaksi.

Siinä oli hän nyt parin vuoden ajan istunut niin pitkät rupeamat,

taistellut, kärsinyt ja miettinyt. Se aika oli ollut tuskallinen aika,

ne mietteet olivat olleet enimmäkseen raskaat, vaan tuntuipa sittenkin

melkein kaipaus mielessä, kun piti siirtyä siitä istumaan johonkin

outoon paikkaan, lähteä taivaltamaan aivan uutta, äkkinäistä

tulevaisuutta kohden.

Hänen mietteensä katkasi ovenkäynti ja kun Juuso kääntyi katsomaan,

seisoivat kamreeri Holm ja Heikki siellä tavarakasojen takana katsellen

miten pääsisivät pujottautumaan peremmäs.

-- Sinä olet muuttohommissa, puhuivat he lähemmäs päästyään, -- niin,

koko kaupunkihan tänään muuttaa. Mihinkä on tarkotuksesi nyt asettua?

-- Mihin, -- niin, tänne jään Helsinkiin nyt ensi aluksi.

-- Täällähän se on kesäkin sopiva viettää työtätekevän miehen. Onko

sulla jo syksyksi ajateltua paikkaa tai toimialaa?

-- Eipä ole vielä varsinaista.

Vieraat olivat asettuneet siihen arkkujen päälle istumaan ja koettivat

pitää vireillä ylimalkaista keskustelua, mutta pian se siihen nukkui

pois, kun Juuso ainoastaan lyhyesti vastaili, laajemmalta pakinaan

puuttumatta. Istuttiin jo hetkinen ääneti, vaan silloin Juuso yhtäkkiä

kysäsi:

-- Teillä on kai jotakin erityistä asiata?

Olihan sitä, vastaili Heikki verkalleen. Kamreeri Holm oli

hyväntahtoisesti ottanut hoitaakseen heidän, Juuson ja Hildan, asian,

hän, Heikki oli lähtenyt vain mukaan Hildan erityisestä pyynnöstä,

vaikka hänen olikin vähän vaikea olla osallisena näissä ikävissä

selkkauksissa, -- varsinkin nykyjään. Ja hän lisäsi, että aikusemmin ei

oltu tahdottu ryhtyä varsinaisiin neuvotteluihin, menihän se

helpoimmin, kun koko juttu ratkaistiin tuota pikaa yhdellä

suorittamalla.

-- Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti.

-- Onhan ne, alotti Holm virallisesti. -- Asia oli näet aijottu

järjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden

perästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta

varoiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan

useammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan

laittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu.

-- Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi.

Sitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. -- Entä jos minä en

kirjoittaisi?

-- Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi

Heikki, puuttuen taas pakinaan. -- Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä

tästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero

toimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti,

kuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi

suotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja.

-- Muita keinoja? Mitä ne olisivat?

Heikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin.

Vihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä:

-- Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin

ahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen

aviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta...

-- Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, -- sitä kai tarkotat?

-- Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei

tarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, -- vaikka onhan toisakseen

totta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata

esiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla

koettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä

kumminkin on mahdoton.

-- Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään,

ja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia.

-- Hilda suostuu sitäpaitse ehtoihin, jotka ovat sinulle hyvin

edulliset, jatkoi Holm puhettaan. -- Sinulle jää kaikki nämä kalustot

ja tavarat, vieläpä hän sulle myöntää pienen osan isosti huvenneesta

pääomastaan ja sitäpaitse ottaa Hilda aivan yksinään kustantaakseen ja

kasvattaakseen poikanne.

-- Pojanko, mitä puhut, Juusonko, viedäänkö hänkin myötyriksi minulta?

Hänkin, ainoa, viimeinen toivoni ... eihän häntä toki ainiaaksi isältä

riistettäne.

Heikki ja Holm kuvasivat Juusolle kuinka luonnollista on, että parin

vuoden vanha lapsi seuraa äitiään. Miten Juuso voisi sitä hoitaa ja

milläpä kustantaisikaan? Ja parasta on, että poika kasvaneenakin jää

yksin äitinsä hoitoon ja ettei vanhempain hajonnut väli pääse

häiritsemään sen kehitystä.

Juuso istui ääneti tuijottaen paperiin. Hän ei ollut tullut

ajatelleeksikaan, että häneltä riistettäisiin lapsensakin, poika tuo,

josta hän oli aikonut kasvattaa miehen lujan ja tarmokkaan, joka voisi

toteuttaa sen, mitä ei isä jaksanut. Täytyihän hänen myöntää, että

Heikin huomautuksissa oli perää, mutta tuntuipa siltä niin raskaalta

ajatella, että tuokin hänen viimeisen lempensä esine vierotettaisiin

häneltä, ja että hänen omalle lapselleenkin opetettaisiin, että sen isä

oli kelvoton raukka, kehno ihminen, hullu... Mutta senkin kai täytyi

vielä tapahtua, häneltä oli riistettävä kaikki, jotta tyhjyys tuntuisi

sitä syvällisemmältä...

Sanaakaan puhumatta otti Juuso paperin ja kirjoitti nimensä.

Heikki ja Holmkin rupesivat, nähdessään Juuson sisällisen taistelun,

häntä lohduttelemaan ja kuvaamaan, kuinka haavat, jotka nyt ovat

tuoreiltaan auki, kyllä vielä ennen pitkääkin kasvavat umpeen, -- onhan

parastakin, että olosuhteet muuttuvat ja että Juuso taas joutuu toisiin

seuroihin, enemmän ihmisten ilmoille... Juuso kuunteli heitä hetken,

käännähti sitten ja ojensi Holmille valmiit paperit sekä pyörähti sen

tehtyään taas istumaan pöytäänsä päin. Vieraat hyvästelivät ja lähtivät

matkoihinsa.

Juusosta tuntui huoneessa niin ummehtuneelta, tukahduttavalta, tuntui

aivan, kuin sinne olisi jäänyt jotakin saastaista ilmaa, jotain, joka

sanomattomana tuskana yhtäkkiä rupesi häntä painamaan. Hän viskasi

ikkunan auki antaakseen raittiin ilman puhallella vastaansa ja jäi

siihen seisomaan ikkunapieleen nojaten. Hetken hän oli siinä seisonut,

kun kuuli koputettavan ikkunaan ja näki Oton seisovan sen edessä

kadulla.

-- Mitä sinä siellä yksin pesässäsi mökötät, tule ulos kävelemään,

kehotti tämä.

Juuso lähti mielellään, hänen oli mahdoton olla yhdessäkohden ja

yksinäisyyskin häntä rasitti. Ja Oton seuraan hän mielellään löytäysi,

se oli niin vilpitön poika ja sai aina mielen vilkastumaan. Nytkin oli

Otto ystävällinen ja rohkaiseva, omalla suoralla tavallaan. Hän kertoi,

kuinka hänestä tämä kaikki oli tuntunut joutavalta ja harmilliselta,

hän oli aina vetäytynyt niistä neuvotteluista pois ja sanonut

naisväelle, että te hassuttelette. Hildan oma syy, tiesihän hän sen

alkujaan. Mutta kun akat kerran ovat asian näin pitkälle ajaneet, niin

ei suinkaan tässä nyt auttanut miehistenkään miesten sentään menettää

luontoaan.

-- Se menee pois pesussa. Ja nyt sinä Juuso tietysti lähdet maalle.

Tiedätkö mitä, sinä olet niin monasti kertonut, miten rauhallista ja

viehättävää sulla oli tuolla Suomussalmen sydänmaalla, mikset menisi

sinne kesäksi. Saisitpa nähdä, kuinka iloisena ja reippaana miehenä

tulisit sieltä takaisin; tämmöisissä oloissa menettää kuka tahansa

miehuutensa, vaan siellä sitä kasvaa uutta.

Juuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton

ehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan

Oton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa,

että se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan

pistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää,

-- Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä

puhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät

siksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen

mieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän,

kaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia,

vilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea

aatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen

hedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton

ehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson

huoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja

sitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon.

Näissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä

ruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle

pitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään,

sitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin

jännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui

aivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa

rauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista

muistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa

syvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä

siihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt

hoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä

helmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta

unelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän

oli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot,

suuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi

hiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä

syvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia

kyyneleitä...

Vaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas

unelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas

kuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti

hänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän

oli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin

jäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä

hän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan,

kelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto... Hyi! Juusoa

puistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan.

Huoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat

kaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen

täytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai

esineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat.

Ikkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla

jäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt.

Juuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon

järjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä

ikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä

oli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä

ei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen

sitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin

tahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa

matkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi

sekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi

ja mihin taas sieltä...? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso,

joka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta

aatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään?

Mutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle.

Juuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla

mukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita,

löysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä

oli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö,

totta tosiaan hänen revolverinsa ... omituista, miten senkin

olemassaolo oli niin kokonaan unhottunut.

Niitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille

ja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön

yksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut

maatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt

mieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime

aikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos

kävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin

päälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä

keuhkoilla hengittämään!

Oli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta

jo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta

sarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään

miksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli

hiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän

kadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman

kohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät

seurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva

pihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää

aavikkoa vastaan. Se teki lähtöä ... niin, tämähän se on tietysti sama

laiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan.

Juusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan

ahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen

suojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa

väkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi

tavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo,

joilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät

viimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva

rupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut

silmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan

kannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä

ympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan.

Saattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti

sen pientä kättä jäähyväisiksi... Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin

puristaa pojan kätöstä ... Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä,

viimeisen toivonsa... Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa

jäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä

oikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa...

Vielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö

väistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen

katseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan

kannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta,

siinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin

sanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille

maille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä

täytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä

tuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän... Välähti siinä kerran jo

Juuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan

ihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se

rintaansa vastaan ja juosta pois ... jääköön kaikki muu, kunhan hän

saisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän... Vaan mitäpä se

hyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain

aihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi

kumminkin alakynteen.

Laiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja

tuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen

keulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan,

viuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin

päin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä

taisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan.

Juusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen

siihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne

autioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan

heräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva

pariskunta hänen ohitsensa... Niin, olihan se Heikki ja hänen

vastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja

poikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen

huudahdus »Juuso!» -- Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat

vastakkain...

Juuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää

ajatuksiaan. Tuo silmäys ... tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla

intohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä

hänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva,

joka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän

oli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla

varmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä

mietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta,

joka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja

toiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää ... tuossa se oli

nyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt,

vaikka sitten kadottanut sen...

Liikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä

katsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen

sisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on

kukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen

itsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän

koettanut kohottaa omat aatteensa... Miksikä piti tuon suunnan, tuon

Heikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän

katseen saada noin pirullisesti ilkkua...?

Tuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt

kulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle... Mutta nyt hän

sitä ei kadotakaan, ei...

Ja Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä

ja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen

täytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana

sen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa

voimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja

palauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet

allakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen

tuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista... Ja heti...

Se oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin

korkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin

kauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja

hänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä,

miten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi

ja kukistetuksi.

Hän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti

toripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa.

Aivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja

tavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen

esineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa

ja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi

niinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu

askeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen.

Mutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin

edelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu

mies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja

päästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi

taaksepäin. Se oli Kippis.

-- Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi ... mutta mistä

sinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi

matkusti... Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka

sinulle hommasin, -- voi sinua mies, kun et pidellyt kiini!

Juuso ei vastaillut mitään, hän katseli vain Kippistä, joka siinä

hoippasi hänen edessään likasena ja lakki silmillä, toisessa jalassa

kenkä ja toisessa kalossi ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia

teitä. Hän laski koko ajan mielessään, mihin Heikki milloinkin oli

ennättänyt; nyt hän on saattanut morsiamensa tämän kotiin ja lähtee nyt

sieltä palaamaan asuntoonsa...

Vaan Kippis puhua porisi koko ajan seuraten hänen askeleitaan ja aina

sekaan rämähtäen nauramaan.

-- Sinä katselet minun vormuani, hehe! no, tässä minun ammatissani se

ei ole niin määrässä ja kesäaikana on terveellistäkin liikkua vähän

vilposemmassa puvussa. Minä olen näet vaihtanut ammattia sitten viime

näkemän, ei siitä afäärimiehenä olostakaan ole, siinä jääpi maksuja

maksamatta ja se on läpeensä sellaista hienosta vehkeilyä. Tässä

nykyisessä ammatissani -- täällä sataman partaalla -- sitä tosin tuntee

hartioissaan, mitä tekee, mutta siinä saapi maksun puhtaassa rahassa,

milloin enemmän, milloin vähemmin...

Juuso tuli jo levottomaksi, ojensi kättään ja toivotti hyvää yötä.

-- Niin, nukkumaan tästä olin minäkin lähdössä, kiipeän tuonne vuorelle

Tähtitornin juurelle, se on ylempänä aina vähän lämpimämpi. Mutta mihin

sinä sinnepäin keskellä yötä, Kaivopuistossahan sinä asut? Vai oletko

muuttanut? No on sinua vetelystä, kun noin väleen menetit kultalintusi,

jonka sulle hommasin suurella vaivalla. Mikä sinusta nyt tulee? Sinähän

olet huono taloudenhoitaja sinäkin, peijakas soi, kun et vain laita

niin, että meistä tulee ammattikilpailijat...

Jo oli Juuso lähtenyt edelle kävelemään päästäkseen hänestä vapaaksi,

vain Kippis ehätti vielä hänen jälkeensä jutellen:

-- Odotahan nyt, mihin sulla sellainen kiire. Kyllähän minulla tämä

ammatti hyvä on, mutta siinä joutuu toisinaan hampaat naulaan. Olisiko

sulla antaa joku pieni hopeasirpale, että aamulla voisin kehasta eineen

aikana toriämmälle?

Rahaa, niin oli kai sitä Juusolla vielä kipene. Hän tyhjensi

liivintaskunsa anojan kouraan:

-- Tuossa on, juo onneksesi.

-- Juo! -- juonkinhan minä, hitto soi, sinähän olet ruhtinaallisen

jalomielinen, juon sinunkin onneksesi ja maksan takasin sitten kun

seistään rinnakkain laiturin reunalla...

Juuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös

kaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten

myöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen

täytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo

sortava, pelottava ... vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan

hänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu

suunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt

voitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä.

Mikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä

päätöstään perille.

Jo saapui hän Heikin asunnolle, -- niin, sillä oli vielä tulta

huoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai

pihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa

olisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita

ja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki

lyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä:

-- Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä?

-- Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin...

-- Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko?

-- Hullu, niin olen.

Ja samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden

ja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän

orvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista

patroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei

lauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven

jälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja

peljästyneen äänen puhuvan siihen.

-- Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu,

se on sen itse tunnustanut...

Tyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso

hetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle

ja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies,

joka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli

kadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi

tasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, -- näin levolliselta ei

ollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki

hän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä

lähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi:

-- Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan

kiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen

asunnossaan. Se mies olen minä.