XVII.

Helsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet

saaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin

tuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli

havupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen

näköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen

rakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt

pyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti

perheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta

supistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan.

Toisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin

pyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä

asti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä.

Silloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, -- menihän se aivan

polkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun

muuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin

sattui. Olihan se sitten oma, -- kun nyt kerran saattoi asiansa sillä

tavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut.

Heikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia

viikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti

olla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu

Helsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai

viettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää

rauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan

varsinaisella maaseudulla.

Sunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita »kissanpäiviä», olivat vielä

nyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä.

Sellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli

nytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin

penkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä

aamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja

antoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja

hän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan

kaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo

niin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa

asemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja

aukinaisin silmin, -- se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen

mukaan hän olikin menetellyt... Nytkin viimeksi naimiskaupassaan:

tutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä

perheestä eikä aivan tyhjäkään, -- kahta kuukautta myöhemmin vietettiin

häät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin

vaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen

alamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, --

enemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää.

Paitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla

esiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota.

Tuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje

jäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli

puoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi

sopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa.

Joutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt

ollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki

valinnut niin valitsi kai toinen. -- Ja se meni kaikki aivan itsestään,

ei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain

tuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän

syvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain

sojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä.

Heikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota

syyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten

loiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan,

mutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään

voinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio

-- se olikin nyt hänen laiturinsa. -- Ylempätä lahden suulta, väylän

varrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se

läheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden,

vaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi

tulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla

sieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen

merihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi

pitkä, solakka mies ... ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan

sitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. -- Heikki lähti kävelemään

rantaan vastaanottamaan vierastaan.

Otto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä

joutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta

»maahovia», -- nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan

joka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten

taas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt

vihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, -- rupee jo

vähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa

kuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan

sairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, -- jouluksi olisi homma

valmistua.

Kun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka

parastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana,

missä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää

vastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta

murhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli

herättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä

hulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi

siitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan.

-- Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin

pitkiin aikoihin, kertoi Otto. -- Hän myöntää itse viime talvena ja

kevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin

hermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin

kykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli,

sanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä,

mutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat

menneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja

masentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän

olevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan

entisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan.

Ja, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja

kaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi

sairaloinen kohtahan siinä on...

-- Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki

välinpitämättömän näköisenä. -- Se on luulenma häneltä aina puuttunut,

vaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin

kiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta

luulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen.

Hänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen

jälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se

vihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se

esine satuin nyt olemaan minä --.

-- Niin, siinähän se kohta juuri on, jota hän ei voi tyydyttävästi

selittää. Hän sanoo joutuneensa tappiolle taistelussaan uutta

maailmankatsantoa vastaan; itse hän joutui sorronalaiseksi, vääryys

voitti ja hän väittää koko tuon suunnan keskittyneen sinun persoonaasi.

-- Niinpä niin, vainoomishulluutta! Mitä minuun tulee, osoittihan

oikeudenkäynti aivan toista. Minä vanha toveri, joka olin monella

tavalla koettanut häntä auttaa, -- vainoomishulluutta, ei muuta mitään!

-- Sitähän se on. Rauenneet toiveet ja pettymys pettymyksen perästä

ovat sitä olleet omiaan hänessä synnyttämään. Ehkä oli luontoista

taipumustakin, taipumusta raskasmielisyyteen.

Heikki pudisti päätään ja virkkoi kotvasen kuluttua miettiväisenä:

-- Alkujaan sitä ei ollut, hän oli hurjastelija. Mutta sitten kyllä...

Mitenkähän hän itse mahtaisi selittää tuon hänessä tapahtuneen

luonteenmuutoksen, tuon hänessä viime vuosina ilmestyneen

raskasmielisyyden ja uinailevaisuuden, joka hänet teki niin

mahdottomaksi ja vihdoin terästyi mielenhäiriöön?

-- En ole itse häneltä tuota niin tarkoin kysellyt, vastasi Otto. Vaan

pari päivää sitten luin erään hänen kirjoittaman kirjeen muutamalle

ulkomaalaiselle tuttavalle, -- kaikki laitoksesta lähtevät kirjeet

tarkastetaan tietysti ennen lähettämistä ja minun teki mieli nähdä,

hänen tuumiaan. Tuo tuttava näyttää olleen joku hyvä ystävä, joka

kuultuaan Juuson keväisestä asiasta on siitä häneltä kysellyt, ja

hänelle kertoo Juuso suoraan ja peittämättä viimeaikaisen alennuksensa

tilan, kuten hän sitä kutsuu. En malttanut olla ottamatta tuosta

kirjeestä muistikirjaani muutamia lauseita, jotka minusta ovat hänen

luonnettaan ja maailmankatsantoaan erittäin kuvaavia ja tavallaan

mielestäni sattuviakin. Niin, tässä se on. Hän kirjoittaa m.m:

»Kuten tiedät, on meidän maassa viime aikoina suoritettu tärkeä

kulttuurityö: kansallisuusaate, tuo kansoja innostava, on

nostanut meidänkin pienen kansan taisteluun, jota lopulta

voitollisesti on käyty. En tiedä, arvaanko oman persoonani liian

tärkeäksi, mutta olen yhä enemmän vakaantunut siihen käsitykseen,

että minun vähäpätöinen kohtaloni on joutunut likeisesti riippumaan

tuosta meidän yleisestä, kansallisesta herätystyöstä. Ainahan

suuret kulttuuritaistelut vaativat uhrinsa. Ne kohottavat kansoja

ja vievät niitä vuosisataisaskeleilla eteenpäin, mutta juuri se

virkeys vaikuttaa, että taistelun kuumuudessa yksi ja toinen elämä

tupsahtaa poroksi. Tällaisten liikkeiden aikana tapahtuu hyvin

nopea uudistuminen, olot kehittyvät, suunnat vaihtuvat huimaavaa

vauhtia ja yhtäkkiä voi aika rientää yksilön ohi. Taikka voi

yleisessä suunnassa aivan huomaamatta tapahtua käänne, tai

seisahdus ja silloin se, joka ei samassa arvaa olla mukana, se

hyökkää entistä vauhtiaan yhä vanhaan suuntaan ja huomaa vasta

liian myöhään olevansa yksin; hän hämmentyy, sekaantuu pois, ei

käsitä aikaansa eikä aika häntä. Pääjoukko on tehnyt käänteen

ja pian toisenkin, kaikki, jotka ovat siinä rivien sisässä,

seuraavat vaistomaisesti, muutoksesta itse paljo tietämättäkään,

mukana ja tottuvat väleen uuteen kurssiin, ne vain, jotka

reunoilta ovat tipahtaneet syrjään ja koettaneet hapuilla omia

teitään, ne sortuvat.

»Sellaisessa mutkauksessa olen minäkin sortunut. En ymmärtänyt

tässä muutamia vuosia sitten erästä rintaman käännettä, en sen

tarkoitusta enkä tarpeellisuutta. Näin sen, huomasin mihin se

pyrki, vaan se oli minusta vieras ja väärä, minulla ei ollut

malttia eikä halua seisattua vanhalta suunnaltani; uutta en

voinut hyväksyä, asetuin vastaan, kuljin muutamain muitten

kanssa omia teitäni tavotellen kansallisen liikkeen alkuperäisiä

periaatteita, jotka mielestäni olisivat olleet puhtaammat ja

paremmat. Mutta pian olin yksin. On hyvin epäkiitollista vetää

vastakynttä voittoisaa suuntaa vastaan, vaikka tuntisikin, kuten

minä tein, sen vievän kieroon. Olin liian heikko seisomaan omalla

kannallani, kärsin pettymyksen toisensa perästä, alennuin ja

masennuin, en voinut enää kohota enkä palata, vajosin

vajoamistani...»

Otto pisti taskukirjansa kiini ja jatkoi vilkastuneena:

-- Tämä kohta oli minusta merkillinen siksi, että se osottaa kuinka

puolueettomasti ja himottomasti mies nyt osaa entisyyttänsä arvostella.

Onhan siinä minun käsittääkseni paljon tottakin. »Pääjoukon» mukana

Juuso epäilemättä olisi ollut mies siinä missä muutkin.

Heikkiin ei tuo oikein pystynyt.

-- Hm, »olisi ollut». Tuosta kirjeestäkin tuntee varsin hyvin hänen

vanhat haaveilunsa ja mielikuvituksensa kulun. Hän pitää itseään suuren

kultuuritaistelun uhrina, ei oman sairaloisen uneksivaisuutensa uhrina,

jona hän kumminkin on. Mutta yksi kohta hänen selonteossaan on oikea:

hän ei ole koskaan ymmärtänyt aikaansa. Vaan kenen syy?

-- Tietysti se on hänen omaa syytään, hän oli nyt kerran luonteeltaan

sellainen, miten sanoisin, vähän liian runollinen ja aatteellinen.

-- Liian suuria aatteita ja aikeita -- kehittyivät hulluuteen. --

Vaan mitä hänestä nyt siellä arvellaan, tehdäänkö hänestä vielä

järki-ihminen, joka saa vapaasti liikkua yhteiskunnassa?

-- Luultavasti ei. Tarkastusaika on nyt kulunut loppuun ja sen tulos

arvattavasti on, että hän selitetään potevan osittaista mielenvikaa.

-- Käkisalmeen siis. Ja se on sen lorun loppu, lopetteli Heikki

keskustelua hienosti haukotellen, ikäänkuin jos koko asia hänen

puolestaan olisi ollut aivan yhdentekevää.

Heikin rouva tuli ulos verannalle vierasta tervehtimään ja keskustelu

kääntyi muille hauskemmille aloille. Kohta päivällisen jälkeen lähti

Otto takasin kaupunkiin ja Heikki viskausi mukavasti sohvalleen

päivällislevolle ottaen sanomalehden käteensä, -- hän ei ollut siellä

maaoloissa kiirehtinyt sitäkään tänään vielä aikusemmin lukemaan. Mutta

tuntui nytkin niin makeasti raukaisevan, päivä oli paistanut huoneen

niin uuvuttavan lämpimäksi ja kaikki ympärillä oli niin äärettömän

hiljaista. Heikki pani hienolta höyryävän sikaarin syrjään ... ottaa

tässä kenties pienet unet, eihän tuossa lehdessäkään näy olevan mitään.

Vaan samassa hän vilkastui, hyppäsi pystöön ja uni oli poissa. Hän oli

lukenut lehdestä muutaman uutisen, joka häntä innosti.

-- Tuossahan tuo on jo präntättynä, vaikkei Otto tiennyt asiasta

mitään... »Ja sen johdosta on laitoksen lääkäri lääkintähallitukselle

antamassaan lausunnossa ehdottanut, että hänet siirrettäisiin

Käkisalmen rikoshullujen hoitolaan yhteiskunnalle vaarallisena

henkilönä...» Siinähän se nyt on, se on siis päätetty!

Heikki olikin vähäisellä jännityksellä odottanut tuon tarkastuksen

päättymistä, vaikk'ei hän ollut sitä kellekään ilmaissut. Olihan se

selvä, että mies oli hullu, eihän Juusolla voinut olla, kuten

oikeudenkäynnissä kylläkin oli selvennyt, mitään järjellistä syytä

vihata häntä, vanhaa ystäväänsä. Mutta sittenkin, se oli muuten

normaali... No, nyt on mies ainakin tallessa...

Heikki oli taas sytyttänyt sammuneen sikaarinsa ja käveli laattiata

edestakaisin miettien ja muistellen. Olihan oikeastaan miestä säälikin,

se oli alkujaan kelpo poika, puhdaskarvanen poika, ja hän tarkotti aina

rehellisesti ja oikein kaikella minkä teki. Mutta hittoko sitä saattoi

auttaa, että hän kehittyi yksipuoliseksi ja jäi sokeaksi ja että hän

antautui silmittömästi seuraamaan sitä, mitä kerran oli tuntenut ja

oppinut, voimatta oppia mitään uutta. Hän syyttää aikoja -- hm!

Olivathan ne todella käänneaikoja nuo vuodet, jolloin vähitellen

voitiin ruveta kääntämään pelloksi sitä, mitä pitkällisillä

ponnistuksilla oli perkattu. Sitä Juuso ei käsittänyt, -- no, sitä

eivät heti älynneet monet muutkaan --, mutta se siinä oli merkillistä,

ettei Juuso sittemminkään, aikojen taas muuttuessa, osunut oikealle

tolalle niinkuin useimmat muut...

Heikki pysähtyi kävelystään, asettui ikkunan eteen seisomaan ja katseli

miettiväisenä ulos lahden poikki, joka tyyntymistään tyyntyi

päivällisestä laineikostaan.

Käkisalmeen...! Niinpä niin, hänhän _on_ hullu, siitähän ei päästä

mihinkään. Sitä vikaa oli jo alkujaan, sitä osotti jo tuo hurjasteleva

into, joka hänet kesken poltti loppuun... Ja se on ylipäätään hulluutta

valita, kuten hän, itselleen joitakin erityisiä elinohjeita ja

periaatteita koko ijäkseen; olkoot nuo ohjeet ja aatteet kuinka hyviä

ja kauniita tahansa, eihän ne joka paikkaan sovi. Miehellä pitää olla

selkärankaa, se on totta, vaan sen tulee toki olla siksiverran

taipusan, että kullakin ajalla voi mukautua olojen ja ajan vaatimusten

mukaan. Sen seikan täytyy jokaisen älytä, vaikk'ei nyt jokaisella

tietysti voi olla samaa kykyä katsoa eteenpäin eikä samaa makua sormien

päissä. Kääntyyhän aika myötään, pitää vain osata kääntyä mukana, joka

ei sitä osaa, -- jaa, se jää sivulle!

Sitä se ei Juusoparka ymmärtänyt, hän oli siinä suhteessa todellakin

aikansa lapsipuoli. Hän iski päänsä seinään ja juuri siksi hän onkin

nyt mennyttä kalua.

Käkisalmeen! Ka niin, itsepähän kaivoi hautansa. Viaton Heikki oli,

hänen tiensä oli kyllä käynyt päinvastaseen suuntaan, vaan ei hänellä

ollut siitä omantunnonvaivoja. Hän oli vain ymmärtänyt aikansa kulun ja

sen vaatimukset ja menetellyt sen mukaan, -- siinä kaikki!

Kiintyneenä näihin mietteihinsä oli Heikki jo sytyttänyt toisen

sikaarin ja ruvennut sitä poltellen jälleen mittelemään laattiata

edestakaisin. Vaan kotvasen kuluttua viskausi hän taas sohvalle ja otti

uudelleen sanomalehden käteensä... »Menetellyt sen mukaan», niin juuri,

ja niin hän aikoi tehdä vastakin, se on jokaisen oikeus ja

velvollisuus. Aika kehittyy myötään, olot ja suunnat muuttuvat, täytyy

tunnustella eteensä. Mutta onneksi hänellä olikin siinä suhteessa

tarkka vainu. Nytkin hän haisteli jotakin... Olihan ollut jo kotvasen

jonkinlaista seisausaikaa, mutta melkein tuntui taas siltä, kuin olisi

ilmassa ollut jotakin hienoista, kaukaista käryä... Niin näkyy,

maaseutulehdissä esiintyy tyytymättömyyttä, ei kärsitä muka

harvainvaltaa eikä pääkaupunginjohtoa, tahdotaan omatkin mielipiteet

kuuluville. Saa nähdä, paahdetaanko sieltä pitemmältäkin ja kehittyykö

siitäkin vielä jotakin suuntaa. Mutta se on vielä hyvin kaukaista,

hyvin hienoista huminaa, ei sääsken ääni taivaaseen kuulu... Ja jos

sieltä joskus rupeaisi vinhemmin puhaltamaan, niin onhan sitten aina

aikaa tarkemmin tunnustella virtausten voimaa ja katsella miten kurssi

milloinkin on käännettävä. Nyt istutaan alallaan, lujitetaan

perustuksia ja merkitään tuulen vaihtuvia vivahduksia.

-- Malttia vain ja samalla valppautta!

Heikki viskasi sikaarinsa syrjälle, -- mitä varten hän siinä nyt taas

niin tuimasti tupruutteli. Hän poltti varmaankin liiaksi, se ei voinut

olla terveydelle hyväksi ja terveyttä täytyi säästää. Sitä kyllä vielä

tarvitaan, sillä taivalta ylöspäin on vielä pitkältä.