XV.

Jo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne

ovat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset

ovat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa

kilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden

keskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä

paljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto --

siunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli.

Hilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa

muuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat

hekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan

juhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän

oli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja

valoisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen

ympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla,

ihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi

joulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, -- se ei voisi olla

hänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä

hengettäriä palvelemaan.

Niin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin

Hildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä

iloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa

anteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja

sama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän

välejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista

iloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että

hänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala

keinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää

temppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut

mahdoton sen yli rakentaa.

Vähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle

kannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä

vastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana

olivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut

myötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta

taikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua

voinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin

tulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan

toivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan

kevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät

lähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei

kuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos

tulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen

välinsä auttamattomasti hajalle.

Kesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä

luona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, -- hän näet

ponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän

huomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen

siirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan

jostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia

ja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni

taas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut

hallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt

toivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada

siitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista.

Mutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas

Hildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan

Kaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä

rohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili

taloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen

lapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä,

enimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin

heidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä,

jota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän

rupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi

siihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa.

Nyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin

joulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona

Kaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa

luona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut

ymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi

välttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi

hän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja

vapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi

oikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja

medisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että

niissä oli niin äärettömän vähän järkeä.

Otto kertoi aikovansa mennä illalla teaatteriin ja siitä innostui taas

Hildakin, -- hän oli uusien tappioidenkin jälkeen aina väsymätön

uudelleen innostumaan. Mitähän, jos hekin Juuson kanssa kerran

menisivät teaatteriin, ehdotti hän ja katsoi kysyvästi Juusoa.

-- Tietysti te lähdette mukaan, vakuutti Otto päättävästi. -- So,

Juuso, musta takki päälle vain ja kalvostimet käteen, ei tässä nyt auta

kinastella...

Juuso empi. Hän ei ollut vuosikauteen käynyt kertaakaan teaatterissa

yhtä vähän kuin muissakaan huvituksissa, hän kun oli päättänyt aivan

vetäytyä syrjään ihmisten seuroista ja heidän riehuntapaikoiltaan.

Mutta nyt Otto komenteli niin leikillisen päättävästi ja kenties

pitäisi Hildan vuoksikin kerraksi taipua, hänellä näkyy niin tekevän

mieli... Juuso päätti lähteä mukaan teaatteriin.

Hilda oli iloissaan, hän toivoi hyviä tuloksia tästä illasta, kun nyt

kerran oli saanut temmatuksi Juuson hetkeksikään erilleen noista

ainaisista yksinäisistä tuumistaan. Ja Juusosta tuntui itsestäänkin,

kun hän Oton seurassa käveli kaupungin läpi Arkkaadiaan päin, että hän

oli vähän lähempänä ympärillään elävää maailmaa kuin tavallisesti ja

luuli melkein voivansa viettää hauskan illan, -- kerran taas pitkästä

ajasta.

Vaan teaatterissa oli jo vaikutus toisenlainen. Juusoa vaivasi ja

hermostutti noin monien ihmisten läsnäolo, häntä rasitti, kun

kaikenmoiset tuttavat siellä tulivat tervehtimään ja kyselemään hänen

voinnistaan ja töistään ja toiveistaan. He tekivät sen ehkä

hyväntahtoisuudessaan, vaan Juusosta ne olivat nenäkkäitä nuo ainaiset

ensimmäiset kysymykset, mitä hän toimi ja mitä hän aikoi... Ja sitten

se olo siellä vanhassa tutussa teaatterissa, jossa hän ennen nuorempana

niin monasti oli innostunut ja unelmoinut, se herätti hänessä eleille

niin monia puoleksi hautautuneita muistoja ja ohjasi hänen

ajatuksenkulkunsa juuri niihin kehiin, joista Hilda oli toivonut

saaneensa sen houkutelluksi pois. Hänelle palasi niin selvästi mieleen,

miten hän juuri täällä teaatterissa oli haaveksinut kaunista

elämäntyötä, haaveksinut, että hänkin loisi jotakin kelvollista, suurta

ja isänmaallista, vetäisi hänkin hirtensä kotimaisen taiteentemppelin

korottamiseen. Muisti, miten hän sitten olikin tehnyt työtä,

innostunut, uhrannut siihen itseään, kärsinyt ja toivonut, -- ja miten

koko unelma sitten olikin yhdellä painauttamalla lutistunut myttyyn.

Hän muisti, miten hän oli lukenut kappaleensa Elnalle ja miten he

olivat ymmärtäneet toisensa jokaista hienointa tunteenvivahdusta

myöten... Se oli noussut savuna ilmaan -- se olikin ollut hänen

ensimmäinen haaksirikkonsa. Nyt hän istui siinä samassa teaatterissa

tuuliajohylkynä, pirstaleina _kaikki_ toiveet ja aikeet, hengitti

puolilla keuhkoilla ja eli puolta elämää, koettaen turhaan ponnistella

lopullista vaipumistaan vastaan.

Juuso koetti taistella noita tunkevia muistoja ja mielikuvia vastaan,

koetti seurata kappaleen kulkua ja kiinnittää ajatuksensa siihen. Ja

teaatterissa se vielä onnistuikin. Vaan kun he sieltä lähtivät pois ja

tulivat kotiinsa, oli Juuso taas aivan synkkien mietteittensä vallassa.

Hilda istui ja katseli häntä, sillävälin kuin he iltasekseen purasivat

voileivän; hän saattoi lukea miehensä masentuneen mielialan, vaan ei

voinut hänen ajatuksenkulkuaan seurata. Hän käsitti vain, että hänen

hyvä yrityksensä taas oli ollut turha -- olisiko todellakin kaikki

turhaa...? Ja hän puhkesi taas kerran melkein valittavalla äänellä

lausumaan:

-- Voi sinua Juuso, miksi olet taas noin raskasmielinen ja synkkä? Eikö

sinua voi millään saada virkoamaan noista ainaisista tuumistasi?

-- Niin Hilda, virkkoi Juuso kohottaen verkalleen päätänsä, pelkäänpä

että olen ijäkseni tämmöinen. Minä huomaan kyllä, kuinka olen käynyt

ikäväksi ja rasittavaksi kumppaliksi ja kuinka sinä siitä kärsit. Voi,

jospa voisin sille mitään, kärsinhän siitä itsekin!

-- Mikset voi, luovu noista tuumistasi ja ole kuin muut ihmiset. Heitä

huolet ja ole reipas niinkuin olit ennen, -- saisit nähdä, kuinka elämä

vielä voisi olla hauskaa.

-- Miten heitän jotakin semmoista, joka jo on kasvanut olemukseeni

kiini. Katsos, kun kerran on haahtensa menettänyt...

-- Elä ajattele noin, mitä olet sitten oikeastaan menettänyt? Ja mikset

puhu mulle mielesi kaihoja? Tahtoisinhan niitä ymmärtää ja tahtoisinhan

auttaa sinua; voisinhan ehkä antaa sulle uskoa ja luottamusta

toteuttamaan sitä, mitä olet aikonut, jos avaisit mielesi mulle. Elä

pidä minua näin vieraana; kerro mietteistäsi, niin ne kepenevät. Ethän

vain sitä pane niin raskaasti sydämmellesi, ettei meillä vielä ole

tarpeeksi tuloja, ei sinun ensinkään tarvitse luulotella itsellesi,

että sinä jonkunlaisella armolla elät...

Hilda puhui lämpimästi, intohimoisesti, melkein kuin tuskallisella

itkuäänellä rukoillen. Ja aivan kuin tahtoen kerran väkisinkin tuhlata

suurta hellyyttään, lähestyi hän miestään, kiersi kätensä intohimoisesti

hänen kaulaansa, nojautui hänen polveaan vastaan ja puhui:

-- Voi Juuso, sula nyt kerrankin, niin kaikki vielä paranee...

Juuson rinta aaltoili ja sieltä kohosi jonkunlainen valittava, kituva

ääni, joka suli huokaukseen. Hänen ruumiinsa vavahti ja hän oikasi

vaistomaisesti kätensä työntäen ikäänkuin tuskan painaman Hildan

loitommas luotaan.

Hilda jäi seisomaan siihen kalpeana, säihkyvin silmin, ja hänen

vartalonsa värisi valtavasti. Se oli siis tapahtunut. Juuso oli

työntänyt hänet luotaan, kun hän vielä kerran tarjosi lohdutustaan ja

hellyyttään, lykännyt hänet kylmästi loitommalle, kun hän sielunsa

äärimmäisessä tuskassa koetti lääkitä särkyvää väliä ja saada häntä

lausumaan yhden ainoan ystävyyden sanan, keventämään kerrankin raskaan

mielensä. Se vaikutti Hildaan kuin kylmä suihku ja hän lausui

kolakasti:

-- Niin, se on totta, minähän tässä taidan ollakin armon rukoilija ja

rasittava taakka.

Juuso ei puhunut mitään, ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt, ei

nostanut katsettaankaan ylös maasta. Hän oli kuin halvattu, jäsenet

eivät liikkuneet eikä tahtokaan käskenyt niiden liikkua. Vaan Hildassa

loiskivat laineet valtavasti. Hän oli nyt nähnyt vuosikautisten,

kiihkeäin taistelujensa tuloksen: Työnnetty kylmästi pois! Jo aikoja

sitten oli hän joutunut epätoivoon Juuson rakkauden voittamisesta,

mutta hänen ystävyyteensä oli hän toki luottanut ja hän tiesi, että

tylyä kohtelua hän ei ollut ansainnut. Ja eihän hän kumminkaan ollut

rukoillut mitään itsensä vuoksi, kaikki vain Juuson hyväksi... No, oli

kai parasta, että se oli tapahtunut, minkä kumminkin piti tapahtua,

kerranhan piti heidän höltyneen välinsä haleta. Vetäytyen loitommas

lausui hän tyyneesti, mutta raudanterävällä äänellä:

-- Sinä olet viskannut minut luotasi. Toista kertaa sen ei tarvitse

tapahtua.

Tämä tapaus teki Hildan kauan vaivautuneessa mielessä ratkaisevan

käänteen. Eihän tapaus itsessään niin ratkaiseva ollut, vaan se

valmisti häntä tekemään päätöksen, joka jo kauan oli hänen mielessään

kytenyt. Hän ei ummistanut silmiään sinä yönä, makasi vain ja ajatteli

ja aamulla oli hänellä seuraavat päätelmät selvillä: Nyt olen tehnyt

kylliksi sen vanhan rakkauteni vuoksi, joka ei voinut mulle onnea

hankkia. Minä olen koettanut parastani, olen uhrannut itseni,

nöyryyttänyt itseni, olen antanut lempivän naisen tunteeni

loukattaviksi. Nyt se taistelu saa loppua, mitä varten vielä enemmän

rääkkäisin itseäni, kärsisin ja toivosin turhaa, -- ei, nyt on mitta

täysi, nyt täytyy muutoksen tapahtua.

Hilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin

päätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti

oli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa

malttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä

puhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi

herätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset.

Juuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä,

mutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin

aikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä,

hänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin

toimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui

kotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja

Hildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen

edelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän

toimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, --

joltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson

vanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää

paraiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille.

Kuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään

kiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös,

soitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö

hän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin!

Hilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes

tunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara,

päättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin

Kaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli

katkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä;

tähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen

luontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua

vastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia.

Heikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut

neuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja

se neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin

aivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi

helposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten...

Arpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä

oli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa

koko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa

puhuteltava ja sitten toimittava.

Kotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä

esipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui

varmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille

molemmille.

-- Erota, niinkö sanot, -- erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä?

Juuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin

ja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti:

-- Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi

jatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella

perustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan

rehellisintä, että se puretaan.

-- Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella

alusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta.

-- Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin.

Katsoppas tässä, -- sen löysin työpöydältäsi silloin, kun

kihlausaikanamme makasit kuumeessa.

Hän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin

käsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei

muistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla

kotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä

ajatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja

ikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä

toisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia,

tarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen

taistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka

häntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen

itsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä.

Hänessä tappelivat silloin juuri »enkeli ja perkele», tappelivat

kiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään

ja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi

pääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille

elämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut.

Vaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä

oli pudonnut hänen kädestään... Ja siinä taistelussa, juuri tuon

tappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen

taistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut

valetta.

Tuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä:

-- Mutta miksi ... miksi otit minut sitten?

-- Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla

oli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa

ja rakkauteni myöskin, -- nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä

voi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat.

-- Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, -- ja mitä sitten?

-- Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani

ja se ei horju.

Hilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli

viime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta

käsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut

lupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä

ollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että

heidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin -- avioero --

se häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse

käynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin

tyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea

ajatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta,

rakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta

olematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto.

Juuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti

nojaten.

Miksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän

itsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi.

Olikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli

pettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt

taistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui

samalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut

häntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen

tahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä

vainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi,

mikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä,

tuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa

luonteen heikkoutta...

Mutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut:

pettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää

tuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini

mistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt,

hän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt

tuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli

ollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti,

joka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan

taisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä

kylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen

monasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se

oli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli

ikäänkuin vainonnut vuosien halki.

Tuo kylmä kiilto, -- taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän

joskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain

joku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa,

lakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen

muotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se

oli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri

siksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut

ymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se

kylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan

jota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä...

Niin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se

nykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei

ollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla

suunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin

intohimoisesti kiiltävä...