XIV.

Kamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja

olipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin

eläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään

Hämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana,

ja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi,

mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina

meni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen

pitkinä, pimeinä puhteina, -- ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi.

-- Huu-uh! -- Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla,

johon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli

sunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä

kyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan,

raukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla

siellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä ... ja

siellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli,

kuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan

niinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se

teki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua

yleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja

niiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä

ja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin

tässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin -- ja välistä

vähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana

syvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin

käveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista

väkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen

asemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava

alas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo

muka »oppositioonimiehet.»

-- Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole,

lähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen

uudessa asunnossaan, katsomassa kuinka »tirehtööri» siellä nyt elää.

Kamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä,

syksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää

satamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin

Heikin uutta asuntoa kohden.

Heikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä

alkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen

asemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja

asemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja

perehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla

toki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa

tekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa

valmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan,

hänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän

muisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli

Holmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja

onnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo

itse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman

yhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut

toivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt

tuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista,

tilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen:

-- Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta

sen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa

tilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on

mies, joka puolensa pitää, -- huomasin koko esiintymisestäsi, että

sulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää

kunkin hetken hyödyksesi.

-- Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä.

-- Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. -- He

kävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti

leikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto,

sinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe -- eikö

niin?

-- No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin.

-- Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa

on nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa.

Vai sitä tietä, -- hyvät merkit!

-- Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista.

-- Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi

viidennessä kerroksessa, -- se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö.

-- Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta

siltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa.

-- Epäilemättä.

Heikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian

keskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna

oli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita... Ei,

ainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut

häntä käynnillään aamupuhteella.

-- No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä?

-- Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä

se olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi

merkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori

kertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein

päättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan.

-- Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso

hanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen,

se on aina ollutkin kitsas muori.

-- Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi

se mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat

muorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana

toverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan

ja puhua hänelle järkeä, -- sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on

saakelin epäkiitollinen tehtävä.

-- Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein

eheät?

-- Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä

ymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja

kylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, -- eikä se sekään

sentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta

Juuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko

olemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle,

kuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen

ymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt.

-- Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime

talvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa

hän omituisesti esiintyi.

-- Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena

»Kyntäjä»-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut

hyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen

alaiseksi -- joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin

epäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin

liikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko

hänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen

jälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on

entuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi

tuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja

intoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan

omissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu

kellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi

saatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin

kysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista

sulkeutumista.

-- Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, -- ja näin väleen!

-- No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois

elämän todellisuudesta, -- johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne

otti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä

pettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen.

-- Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, -- Juuso

kärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa

hukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua.

-- Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo.

He olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen

onnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli

sielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin,

joiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat.

Ne olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja

seuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa

unelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän

vihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi.

Kyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki

todellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun

sopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon,

vaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä

sille semmoiselle?

-- Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi

lepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut

eivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka

hänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi

raitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät

siitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen

sen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja

sepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos

tämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo

mennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään

taas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi

hän kotiin poisjäännistään, -- pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän

edes huvitella.

Tällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki

harvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, --

viinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli,

niin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja

näkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin

yhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä

nytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin

osanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse,

sillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä

käyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet

kumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun

tarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on

elämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema

lujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä

johtui Holm yht'äkkiä kyselemään:

-- Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen ...

niin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö

sopineet hyvin toisillenne?

-- Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, -- jumalankiitos! Mutta,

totuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi!

-- Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu?

-- Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän

vararikon parin, kolmen viikon perästä.

Se oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi

Heikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten

sen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon.

Alholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista

niukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen

laitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan

urakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja.

Pääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia

enemmän kuin itse maksoi pankkiin, -- se kannatti mainiosti. Ja pian

nousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain

suurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi

hän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla

velaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe

tottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta.

Mutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin

alkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä

tarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina.

Sittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan

kirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli

nopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin

summiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi

kaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä

romahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan

kyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta

luottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin

niistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin

kivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät

varovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat

nimet eivät enää kelvanneet... No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei

kukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin

selkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli

selviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat

menneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan

kohteliaassa muodossa... Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia

papereita -- ei mistä uutta ottaa...

-- No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä

myöten ymmärsi asian.

-- Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä

seurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei

siinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista

tiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se

ikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä... Tyttö oli

viaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään

-- onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla

lämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki...

-- Ja vetäysit pois?

-- No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen

vyyhtiin, -- johan mulle ihmiset nauraisivat.

-- Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan.

-- Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta

tunnustella syvemmältä.

He olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut

päivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja

savuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen

mutkan »espikselle», katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan

liehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan.

Vaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm

muisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä

iltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi

jos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda.

Juuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli

tottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät

istuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan

näyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta

kuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa

eikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli

hänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon

soivan.

Hilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin

iloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi

äitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti

tervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä

talossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson

huoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun

tulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten,

ikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin

tuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti.

-- Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla.

-- Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut

täällä kotona töittesi seurassa.

Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän

maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä

siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä.

Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.

-- Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä

seurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita.

Minusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan

vastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen.

Heikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin

neuvoen:

-- Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin

täydellisesti sulkeutua kuoreesi?

-- Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi

löytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje

tämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja

mielitekojanikaan valloilleen.

-- Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen

tuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja

erakoksi ja kuoleupi pois.

-- Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten.

Hilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin

siihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja

puhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen,

että vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä

ja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko

olennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun

suuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka

eivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen

»Kyntäjä»-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan

enää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan

kylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi

enää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo

eli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa.

Mikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja

yksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa

se sairas kohta juuri mahtoi ollakin.

Juuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä

päättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että

syynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly

välinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda,

vilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet

näyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta,

niinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin

leimahtava innostus ja kiihko, -- Juuso oli luonteeltaan aina ollut

hillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt

niin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut

syvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava

merkki.

Heikillä ei ollut aikaa kauan viipyä -- mitäpä hän siellä kulutti

aikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä

paljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli

hauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli

taas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai

tarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia

ilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä.

Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko

tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja

hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen

kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää

rasittaa itseään eikä muita.

Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa

karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy

ajella! nurkuili hän itsekseen, -- pian ne sinne saavat hakea

apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän.

Ei tule enää tuohesta lakkia, -- tietäähän sen syyn tuohon

löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on

pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen

tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä

tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä,

nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on

huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan

jälellä järkevää miestä. -- Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa

kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä

hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule

ehyttä.