XIII.

Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän

hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut

nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän

vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten

puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi

taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin,

puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin,

liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin,

kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan

lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin

joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.

Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka

istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen

yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei

tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, -- niin, hän istuskeli melkein

liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä

selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli

huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein

saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä

jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.

Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään

mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan

myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää

ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli

aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli

luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena

tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain

piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi

hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä

vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta

pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka

toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka

vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua.

Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan

ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen

hän myös tavallisesti ajoi läpi.

Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä

huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa,

johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi

oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan

luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, -- olihan hän sen

tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi

käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten.

Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson

tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen

hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon

muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi.

Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi,

kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään

epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea,

voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen

sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea

sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän

luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri

kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut

voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko

hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko

taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja

semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua

omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja

kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut

aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun,

siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista...

Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso

luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan

ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein

mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista,

joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa

mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän

touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä;

lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei

saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä

luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä

sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo

»Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson

ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin

suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan

pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin

tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen

surumieliseksi ja masentuneeksi.

Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti

kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen

huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan

järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi

sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja

koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa

koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo

kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson

toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet

ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut

itselleen vakinaista tointa, -- elettiin noin vain Jumalan armolla ja

Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä

sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi

huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän

puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja

tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.

-- Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne?

Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen

nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?

Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin

mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän

sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.

-- Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso

ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja

jäykkä, -- ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä

tuulella, jos ei muuta osannutkaan.

Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli

ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli

Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja

taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa

hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.

-- Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista

luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi

puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, -- me olemme kuin

kaukana toisistamme.

-- Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää

toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.

-- Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun

puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen

ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään

aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.

-- Hänen tuumiaan! -- hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin

tässä tuonaankin... Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja

veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä

muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja

niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa

eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, --

mikä siitä sitten vihdoin tulee?

Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä

älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan

täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja

kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat

paraneisivat.

-- Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on

moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa.

Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan

arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden

totta, minä herätän hänet, minä.

-- Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin

tunteellinen ja herkkä.

-- Varovasti, mutta suoraan.

Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä

aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään

vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä

Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.

-- Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin,

minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta

kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli

sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi

ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki

ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin

hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin

omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia

vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.

-- Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla

ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää

repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet

aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja

ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt,

-- Hildan varat hupenevat joka päivä...

Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet

oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen

katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime

aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa

tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä

rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde

Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että

vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi

olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi...? Mutta anoppi oli

oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla

muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa

heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? --

siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi,

iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa ... ei, hän

ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä

elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut...

Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään;

Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja

meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota

hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, -- mutta sitä lämpöä, sitä

virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä

lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään

yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa,

mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, -- oma

syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja

masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin

onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani

hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin... Hän oli niin

läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen...

Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan

tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen,

joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen

nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta

toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu

kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut,

hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli

taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, --

puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua.

Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin

lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta

kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken

taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt

elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi

häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää

tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita...

Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas

työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan

kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa

alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli

tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut

niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän

vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen

erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat

huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut

yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta

tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin

tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut

yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa

kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista

tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä

noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä

innostikin ja lämmitti.

Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän

ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle

tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen,

työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä,

eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli

keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada

toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan

jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki

toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin

epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän

vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo

epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin

vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä... Mutta hän epäili sittenkin,

hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa...

Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua

kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä

pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät

valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä

pinnistää täyteen toimintaan.

Ja kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian,

sillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa

avulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin

tukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se,

että hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa

perinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä

nyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia

kertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli

huomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen

ottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois,

muutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi...

Siitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti

koota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään.

Hilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset

olivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle

kaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan.

Monasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä

olisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin

pintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä

hypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut

koskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi

heidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso

tunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää

liian suureksi. Vaan hän ei voinut...

Tavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa,

ruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla

entistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin

olisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi

arkana huoneeseensa.

Hämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta

tänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika

äännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso

sen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä

polvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen

murheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti

hänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi

kiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni --

niin mietti hän siinä itsekseen -- alkua pontevamman miehen, miehen,

joka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa

perille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun

merkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa

rakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä,

oikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin

antaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi

olen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit

tokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin,

sinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet...

Juuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda

tuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui

leikillisesti huoneeseen astuessaan:

-- No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja

iloisen näköisinä, -- minäpä tulen kolmanneksi.

-- Tule, Hilda.

Hilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, --

Juuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se

parantumaton uneksija.

-- Niin, minä olen parantumaton uneksija.

Juuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän

itsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen

saamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis ... vaan

hän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda

katseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui,

ja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli

tulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt

huulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut,

ettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja

kipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti

Juuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa... Hänellä olisi

mielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut

niin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. -- Vaan

tuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he

istuivat siinä taas äänettöminä vastakkain.

Mutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt

tavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä

kuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja

avomielisemmäksi -- siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana

ja lausui iloisesti:

-- Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä

vähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve.

-- Lähdemme vain.

He kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat

kahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu

valoi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta

hankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan,

loiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo

ollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea

repinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon

talvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja

uhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana,

kangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista

rantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä

ja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi

siitä takasin, -- koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja

palatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena.

Kahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä

pitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat

toiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari

yritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui

aina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin

karttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa.

Juusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä

vaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo

avautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä

aukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan... Ja hän koetti

pakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei

hievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja

hän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti

väkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen

vaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä

itsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs,

jonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, -- hän ei voinut painaa

vaimoaan sitä vastaan.

Ja kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina

kotiinsa.