XII.

Parvi pientä väkeä, tyttöjä ja poikia, sihisi Juuson ympärillä kun hän

eräänä syyspäivänä, kantamus kouluvihkoja kainalossaan, astui ulos

kadulle muutamasta Helsingin uudesta yksityisestä yhteiskoulusta, jossa

hän nykysin antoi kielitunteja. Juuso katseli mielihyvissään hilpeästi

edelle juoksevaa joukkoa. Mutta samassa huomasi hän sen keskestä

astuvan vastaansa tanakan miehen, pyylevän ja varmannäköisen, jonka

yläruumis ei kävellessä hitustakaan hievahtanut ja joka kantoi päätään

liikuttamatta takakenossa.

-- Terve pitkästä ajasta! huudahti silloin Juuso, sillä sehän oli

Heikki tuo vastaanastuja, sama vanha asento, vartalo ehkä entistään

hiukan pyöreämpi, mutta siksi juuri sitä tukevamman näköinen.

-- Terve pariisilainen, muistithan jo palata kotimaahankin, vastasi

Heikki, pysähtyen tarkastelemaan Juusoa.

-- Olenhan ollut kotona jo monta kuukautta, vaikk'en sinua ole sattunut

näkemään.

-- Niin, minä olenkin ollut vähän piilossa, olisi jo aika päästä näistä

lukupuuhista erilleen, puhui Heikki puoleksi syrjään kääntyneenä,

ikäänkuin pahalla omallatunnolla, että luvut olivat näin kauan

kestäneet, vaikka tavallisten olojen mukaanhan ei Heikillä vielä ollut

mikään valmistumisen aika. Sitten hän taas tarkasteli Juusoa ja jatkoi

hiukan pilkallisesti: -- No, oletko jo kuinka eurooppalaistunut, --

niin puku ja parta kyllä, mutta muuten? Sinä kirjoittelit sieltä

toisinaan hyvin yleismaailmallisia mietteitä.

Nyt Juuso vilkastui, tultiin näet suoraan asiaan, josta hän oli juuri

tahtonutkin Heikin kanssa puhua. Hän lähti seuraamaan Heikkiä kappaleen

hänen matkansa suuntaan väittäen innokkaasti:

-- Ei yleismaailmallisia, vaan rehellisiä ja rauhallisia. Ne

mielipiteet mulla on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Vaan te

täällä muutatte kurssia ja minua on tottapuhuen melkosesti suututtanut

tuo teidän uusi valtioviisautenne, jonka palvelukseen nyt »Kyntäjäkin»

on joutunut.

-- Hm, se on nyt erityinen asia, josta kannattaa puhua pitemmältäkin.

Näetkös, aika ja olosuhteet vaativat aina omaa menettelyään.

-- Vaan minä en ymmärrä sellaisten sotalaulujen tarpeellisuutta...

-- Niin, sinä et ymmärrä. Vaan puhutaan siitä joskus erikseen, mulla on

nyt juuri vähän kiireitä. Mutta esim. lauvantai-iltana toivon jo, että

saamme joutilaampina keskustella.

-- Hyvä, sillä jonkunlainen suoritus on tässä tarpeellinen.

-- On kyllä, selitän sulle sitten kantamme, -- sinä olet liian kauan

pysynyt meidän politiikastamme poissa, sairaana ensin ja nyt vuoden

ulkomailla. Sinä teit pitkän häämatkan; kuinka Hilda sen jälkeen

jaksaa? Ja -- onneksi! -- teillähän kuuluu perhettä lisääntyneenkin.

-- Onhan sitä, käy joskus katsomassa poikaa.

-- Kiitos, kunhan tästä ehditään. Sitten saan myöskin kuulla lähemmin

tuumistasi -- sinä annat tunteja koulussa, näen minä. Mutta hyvästi nyt

tällä kertaa.

Juuso oli jo kevätkesällä saapunut ulkomailta pitkältä hääretkeltään.

Lähes vuoden olikin hän ollut kotimaasta poissa, poissa koko tuon

virkeän, valtiollisten kysymysten ja uusien tuumiensa vuoksi niin

tärkeän valtiopäivätalven, eikähän ollut siis aivan kummakaan, jos

häneltä joissakin yksityiskohdissa joitakuita ajan vaatimia

suunnanmuutoksia oli jäänytkin huomaamatta ja käsittämättä. Olihan hän

halunnutkin olla syrjässä kaikista hetkellisistä puoluekiistoista,

vaihtelevista virtauksista ja mielipiteiden vivahduksista ja hän oli

kaukaisena, intohimottomana tarkastajana niitä ainoastaan

sanomalehdistä seurannut ja ensi aluksi siitä sanomattomasti nauttinut.

Jumalankiitos, etteivät ne enää kuuluneet häneen! Vaan vähitellen oli

hän niistä taas vilkastunut ja seurannut niitä suuremmalla kiinnolla.

Nuo kotoiset riennot ja suunnat näyttivät yhä enemmän poikkeavan siltä

tieltä, jota hän alkujaan oli suunnitelmaksi ajatellut, aatteellisten

rientojen alalta jouduttiin yhä enemmän henkilöllisiin harrastuksiin.

Ja niinpä oli käynyt kuten Vilho-vainaja oli ennustanut: hän ei

malttanut pysyä vieraana noille kotimaan rakkaille riennoille; ennen

pitkää voitti hänet vastustamaton halu taas suoranaisesti puuttua

niihin ja selittää omat eroavat mielipiteensä.

Se halu tuli varsinkin niiden äkäisten äkkikäänteiden johdosta, joita

hänen omassa lempilapsessaan »Kyntäjässä» oli ruvennut näkymään; ne

olivat taas nostaneet hänen intonsa lähteä puolustamaan niitä vanhoja

näkökantoja ja periaatteita, joita he Vilhon kanssa aluksi olivat

yrityksellään koettaneet toteuttaa. Ei noin, oli hän ajatellut, ei

tuota toraista ääntä, ei haukkumasanoja eikä tuota keinotekoista

politikoitsemista, jonka tarkoitus ei tunnu puhtaalta ja joka vain

ärsyttää intohimoja. Enemmän sydäntä, enemmän rakkautta työhön... Ja

silloin hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjoituksensa »Kyntäjään»

samalla selitellen Heikille yksityisesti vaikuttimensa. Tätä

kirjoitusta ei painettu lehteen, jossa vain jatkettiin samaan suuntaan.

Juusoa se kiukutti: noinhan riistetään nuorisolta sen viimeisetkin

ihanteet ja tehdään siitäkin pelkkä kylmä välikappale tuon suuren

tekopolitiikan koneistossa. Ja Juuso kirjoitti toisen kirjoituksen,

vielä äkäsemmän; sanoi siinä suoraan, että nuorisolehden ei ole tarvis

pauhata siitä, ketkä pyrkivät ja ketkä pääsevät valtaan milläkin

taholla ja hän uskalsi väittää, että itse tuo valta on vaarallista

tavaraa, se sokasee miehensä, tekee tunteettomaksi ja karkottaa kaikki

ylevämmät pyrinnöt...

Sitäkään ei painettu. Juuso odotti ja kiukustui; toisin ajoin hän

hillitsi mielensä, muisti, että hänhän oli päättänyt vetäytyä syrjään

noista kaikista puolueriidoista, mutta taas toisin ajoin hän muisti,

miten innokkaasti Vilho oli kehottanut häntä vointinsa mukaan

taistelemaan heidän alkuperäisten, puhtaiden aatteidensa pohjalla. Ja

hän päätti vielä kerran kotiin tultuaan koettaa, päätti lausua suoran

sanan, vaikka se sitten olisikin hänen jäähyväissanansa. Vilhon

muistokin jo vaati jonkunlaista ainakin loppusuoritusta, -- sitten

menköön kaikki, hän antaa mahtajain hallita. Tämä päätös oli hänellä

koko ajan kotiin tultuaan ollut mielessään, vaan hän ei ollut tavannut

Heikkiä, joka oleskeli maalla ja itseltään oli hänellä mennyt syyskausi

kotia perustellessaan ja kuntoon pannessaan.

Vaan nyt hän tahtoi pitää asian lämpimänä, hän tahtoi pakottaa Heikin

antamaan jonkunlaisen tilityksen menettelystään, jonka pohjimmaiset

vaikuttimet hän kyllä aavisti.

Näissä päättävissä mietteissään laskeusi Juuso alas kaupungista

satamakadulle, kävelläkseen kotiinsa Kaivopuistoon. Silloin yhytti hän

toisen vanhan tuttavan. Ohikulkiessa nykäsi näet muuan mies, jota hän

ei ollut huomannutkaan, häntä rutosti käsivarresta ja huudahti:

-- Ka, etkö tunne vanhaa puhemiestäsi?

Juuso katsoi, niin, tunsihan hän nyt, Kippishän se oli, vaikka se nyt

esiintyi hiukan hullunkurisessa asussa. Hänellä oli yllään

pitkäliepeinen takki, joka silminnähtävästi ei ollut häntä varten

alkujaan tehty, ja hän kantoi kesäpalttoota käsivarrellaan, vaikka oli

sangen viileä syyspäivä. Kippis huomasi, että Juuso sitä tarkasti ja

selitti puheen aluksi:

-- Niin, näetkös, tämä uskollinen palvelija kävi jo siksi ahtaaksi,

että se kerran haleta rapsahti selästä. Semmoisena sitä ei juuri ilkeä

päällään pitää, mutta onhan tuo sentään komeampi kun se on mukana.

Juuso käänsi puheen toisaalle ja kyseli miten Kippiksen lukujen ja

muiden hommien laita oli. Tämä oli kuten ainakin hyvin repäsevällä

tuulella -- hengitys haiskahti aamuryypyltä -- ja hän selitti varsin

suruttomasti:

-- Lukujen, tietysti niiden laita on hyvä, ne ovat jo ohi. Kun lukee

kahdeksankin vuotta yliopistossa niinkuin minä, niin siinä jo rupeavat

kirjatkin happanemaan. Minä heitin ne hiiteen, -- taikka, toisin

sanoen, ne menivät itse. Ja sen sijaan rupesin afäärimieheksi, --

kuule, vakuutappas henkesi minun yhtiössä, se on huokein, varmin ja

edullisin maailmassa. -- Vaan entä sinä, sinä mahdat nyt elää niinkuin

sulassa voissa, onnellasi ei ole rajaa eikä aitaa.

-- Niin, eihän mulla nyt ole valittamista.

-- Valittamista, -- eipä pitäisi olla. Mutta tiukalle siinä piti ottaa,

ennenkuin sinut sai tarttumaan kiini siihen onnensakaraasi. Muistatko

tuota yötä kuopassa, jolloin minun täytyi panna kaiken supliikkini

liikkeelle, voittaakseni sinun uppiniskaisen vastahakoisuutesi ja sinä

vain huusit että »mene pois saatana!» ja uhkasit hautautua alimmaksi

suoportaaksi. Mutta minä sinut väkisinkin kiskoin suosta. Nyt näet itse

kuinka sentään on makeata elää...

-- Muistan hyvin sen illan, olin silloin erittäin synkällä mielellä.

-- Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus,

mitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole

surkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. --

Vaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi

puhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti...?

Juuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti

vihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka

komeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta.

Hänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon

puolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään

noita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan,

jota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän

taas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti

vastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja

hänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa

valheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen

askeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi...

Monasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat

päähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo

käyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen

tottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa

mukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan

tasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä.

Ja niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut

elämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni,

kalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato,

häirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä

tuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat,

joiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat

tuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja

tuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein

merkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne

osasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden

Hildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko

muusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen

ja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se

sentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia

maailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä

vaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso

kotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki

vaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen

puoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin

tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen

jäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla

ystävällinen ja hellä -- niin hän silloin ajatteli --, avomielinen

ennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut

vastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita,

hän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut

hellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen

mielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja

hän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin,

sinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella...

No, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia,

niin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä

pakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa

kumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut

seurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että

aina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda

surumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut

mustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan

kertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui

kuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen,

aivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron

hän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti

silloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut

tulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä.

Se tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois,

niin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan

kuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä

lujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut

täydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet

senkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi

uuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen

kuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset

unelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan

niistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän

oli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja

itselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen

yksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa

milloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa

yhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä

kotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta

pettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa.

Ja sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja

lähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet

vallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon

kaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se

sieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat

vielä liian tuoreet ja selvät.

Ja niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja

niin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin

nuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta,

-- kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita

ajateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan,

olla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja

heittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin

tunteittensa orjana saa olla, -- vanha mies!

Hilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla,

oli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut

koko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi..., kas nyt kuinka se

siinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä

lelullaan, -- pikku Juuso, isän kaima...

-- Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen,

-- No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi...

Juuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä

koettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin

iloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat

hävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja

leikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen

selittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä

pitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan

talouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti

häntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä

hilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä

tuulestaan.

-- Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin.

Hilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään

suuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin.

-- Ah, lampunvarjostin!

-- Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja

kuinka lepposa sen valo on silmille.

Mutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli

kadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja

surumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän

puhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena:

-- Eikö tämä ole sinusta kaunis?

-- On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso

hajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan

huoneeseensa.

Ne muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä

ja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se

oli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin

kirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat

kävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän

yhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: »Ja

tuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme...» Taivas, kuinka

ihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se

oli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään -- ja sehän se oli

kamalinta --, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. -- Nytkin

se särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli

päässyt, -- taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi

aivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston,

hänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan,

joka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti.

Juuso istui huoneessaan, selaili kouluvihkoja ja oli niitä

korjailevinaan, vaan oikeastaan hän mietti, mikähän tästä lopuksikin

tulee. Hän silmäili arasti oveen päin odotellen millähän hetkellä Hilda

mahtoi tulla kutsumaan hänet päivälliselle ja oliko sillä taas se

surumielinen, nuhteleva katse silmässään. Se viipyi, viipyi tavallista

kauemmin, -- voi, kun se edes jo tulisi...!

-- Päivällinen on pöydällä.

-- Kiitos, tulen heti.

Hilda oli ainoastaan raottanut ovea, vaan Juuso oli kumminkin

näkevinään, että hänellä silmät verestivät niinkuin itkun jäleltä ja

äänessäkin tuntui soivan joku surunvoittoinen kaiku. Vai oliko tuo

ainoastaan oman mielen kuvitusta, oman pahan omantunnon kajahdusta?

Ehkä se oli sitä, ja siitä juuri täytyisikin päästä.

Juuso nousi huoahtaen. Hän ravisti ruumistaan, ikäänkuin pudistaakseen

pois pahan mielikuvan, koetti saada kasvoilleen iloisemman ilmeen ja

meni sitten verkkasin askelin ruokahuoneeseen.

* * * * *

Tuli lauvantai.

Kun Juuso saapui koulusta kotiinsa, oli hänen pöydällään lippu

Heikiltä, joka kutsui hänet seurahuoneelle tutkintopäivällisille. Juuso

hämmästyi hyväsesti, hän ei ollut arvannutkaan, kun Heikki oli

lauvantai-illasta puhunut, että hänellä silloin olisi jokin erityinen

syy ja tilaisuus olla joutilaana. Eikä hän ollut tiennyt Heikin vielä

niin pitkällä olevan, eikä sitä olleet tienneet muutkaan. Mutta Heikki

olikin, ruvettuaan kerran suorittamaan tutkintojaan, valmistunut

äärettömän nopeasti, oli näyttänyt erityisesti kiirehtivän.

Vai juhlapäivällisille! no, eipä muuta kuin juhlatakki päälle ja

takasin kaupunkiin, seurahuoneelle.

Astuessaan sinne määrähetkellä Juuso melkein säpsähti sitä komeaa

seuraa, johon hän huomasi joutuneensa. Siellä rivittäin yliopiston

opettajia, virkamiehiä ja muita yhteiskunnan merkittävämpiä henkilöitä

ja nuoremmista, Juuson ikäisistä, miehistä oli koolla mitä vain lie

ollut olemassa etevimpiä ja huomattavimpia nimiä, -- niin sanottu

kerma. Oli seassa joku lahjakas taiteilijakin koristuksena silmää

hivelemässä, ikäänkuin korea kukkanen hyvin katetulla ruokapöydällä. Jo

ensi silmäyksellä saattoi nähdä, että päivän sankari ei ollut niin

paljo pitänyt väliä iloita ystäväinsä kanssa, vaan oli pannut seuran

kokoon ikäänkuin viralliseksi, silmälläpitäen miesten edustavaisuutta

kullakin alalla.

Alku olikin hyvin juhlallista ja kankeaa; istuttiin tai seisottiin

pitkin seiniä, supatettiin kahdenkesken ja tarkasteltiin saapuvia

vieraita. Isosti helpotti, kun käskettiin pöytään istumaan, vaikk'ei

sekään aivan väleen mennyt. Isäntä itse hyöri edestakaisin, talutti

käsipuolesta pöydän päähän mahtavimpia vieraitaan, huonosemmat saivat

alempana itse valita paikkansa. Siellä istuttiin sitten hiljaa ja

ääneti ja kuunneltiin hartaasti mitä noilla äänenantajilla pöydän

päässä, jotka johtivat puhetta, oli sanottavanaan. Yksi ja toinen vain

uskalsi sivummalla kuiskasta jonkun kompasen ja sille salakähmässä

naurettiin viinilaseja maisteltaessa.

Vaan jo tuli ensimmäisen puheen aika; se pidettiin sieltä

kunniavieraiden päästä, oli virallinen, pitkä ja ylistävä. Mainittiin

miehen avut kaikki, häneen kiintyneet toiveet ja hänen lupaava

tulevaisuutensa, -- niitten kunniaksi huudettiin eläköötä ja juotiin

maljat. Puheen loputtua alkoi pitkä vaellus pöydän päähän, sankarin

kanssa kilistämään. Tämä temppu uudistui useampaan kertaan ja sillä

välin syötiin vankasti. Vähitellen, vaikka hyvin varovasti, vilkastui

mieliala maistettujen maljojen nojalla, rämähtipä se jo jonkun kerran

kaikuvaan nauruunkin. Vaan vasta kun tuo kolme tuntia kestänyt ateria

teki loppuaan ja saatiin siirtyä pikku ryhmiin tupakoimaan

kahvikupposten ääreen, tuntuivat kahleet ikäänkuin vapautuvan, päästiin

helpommille ja huolettomammille oloille. Ja nyt lähtivät illan

myöhemmät tunnit nopeasti kulumaan.

Isännyytensä arvossa, saadessaan maljoja ja vastatessaan maljoihin, oli

Heikkikin siksiverran tullut laseja kallistaneeksi, että jo kerran

hänkin illan myöhemmäksi käydessä heltyi tavallista avomielisemmäksi ja

reippaammaksi. Seuran vanhimmat ja arvokkaimmat vetäytyivät useimmat jo

vähitellen pois ja jälellejääneistä muutamat jatkoivat vielä puheitten

sarjaa siirtyen jo sankarista itsestään hänen vanhempiinsa ja

sisaruksiinsa ja etäisempiinkin sukulaisiin, vaan oltiin jo yleensä

kyllästyneitä puheita kuulemaan. Yritettiin lauluakin, lasketeltiin

sukkeluuksia. Isäntä kulki pöydästä pöytään, kilisteli laseja ja

kehotti kilistämään, ei tässä nyt oltu köyhiä eikä kipeitä! Niin tuli

hän siihenkin pöytään, jossa Juuso istui, läimäytti tätä olalle ja

istui viereen ojentaen lasiaan.

-- Terve, sinäkin vanha visapää uinailija, joka aina tahdot seistä

akkana virtaa vastaan. Niin, sinullehan minun oikeastaan olisi pitänyt

pitää pieni luento nykyisen politiikan pääperiaatteista, -- mutta

eiköhän se ole turha vaiva?

-- Periaatteesi tunnen suunnilleen, niistä ei puhetta, vastasi Juuso

samassa sävellaissa kuin Heikkikin. -- Mutta siitähän oli kysymys, että

selittäisit, mitkä painavat syyt pakottivat muuttamaan Vilhon ja minun

pientä paimenpilliä suureksi sotatorveksi.

-- Sotatorveksi, no, miksei. Se on pian selitetty. Nykyseen maailman

aikaan tarvitsevat ihmiset jo muuta kuin pelkkää siirappia, -- tuolle

teidän runolliselle haaveilulle ja aatteellisuudelle nauraa jo

nuorisokin. Ei riitä nykyjään enään pelkkä tunne, pitää olla jotain

kouraan tuntuvaa, jotain suoranaista. Sinun, Juuso, olisi todellakin

pitänyt syntyä kymmenkunnan ja toistakymmentä vuotta aikuisemmin kuin

synnyit, sinne sinä kuulut luonteeltasi ja siellä olisit luultavasti

menestynyt...

-- Sieltäpä me juuri nykyjään tarvitseisimme joitakuita mahtavia

henkiä, jotka osaisivat osottaa minne suomalaisuuden liikkeen vanhat

puhtaat periaatteet tähtäsivät, -- se oli jotain aivan toista, kuin

mitä nykyjään harrastetaan. Valitettavasti ei minussa ole riittävää

tarmoa...

-- Ole huoletta, me emme tarvitse sieltä enää noita vanhoja epäjumalia.

Joka silloin osasi uneksia kauniisti ja pukea tunteensa koreimpiin

sanoihin, se niitti laakereita ja pysyi pinnalla; ne laakerit ovat nyt

kuihtuneet. Nyt kysytään järkeä, tunteesta ei väliä...

-- Järkeä, niin, sitä pikkujärkeä, jonka avulla vanhojen suurten

aatteiden nimessä ajetaan yksityisharrastuksia ja sivuvehkeitä...

-- Miks'ei sitäkin, jos tarvitaan. Sokeasti vain ei touhuta, se on

pääasia. Jokainen katsoo eteensä ja menettelee sen mukaan, -- siinä se

on sen suunnanmuutoksen ydin, jota sinä et voi käsittää.

Juopottelevia pitovieraita keräytyi yhä useampia näiden väitteleväin

ympärille kuuntelemaan ja ottamaan keskusteluun osaa. Heikki saavutti

sanansutkauksillaan ja vetoamalla päivän tositapauksiin useimpain

kannatusta, jotavastoin toiset pilkalla, toiset säälillä kuuntelivat

Juuson ihanteellisempia mielipiteitä. Tämä kiivastui yhä enemmin ja

väitti jo, että ne mielipiteet, joita Heikki edusti ja jotka nykyjään

määräsivät suunnan, olivat suorastaan turmiolliset kansalle ja

kasvavalle polvelle, sillä ne olivat lähteneitä itsekkäästä

katsantokannasta ja olivat omiaan kuolettamaan yhtenäisyystunteet ja

kaikki korkeammat pyrinnöt. Esimerkki tarttuu, sanoi hän, eikä

aikaakaan, ennenkuin oikeuden ja velvollisuuden käsitteet ovat

heikentyneet, ovat sekasin...

Sille naurettiin. Kasvatus ja politiikka ovat eri asioita, muistutti

Heikki, ja sanoi suoraan, että olipa onni, kun Juuso ajoissa sattui

matkustamaan ulkomaille ja jätti kaiken esiintymisen; sillehän olisivat

lapsetkin nauraneet. Julkiseen esiintymiseen Juuso todellakaan ei sovi,

siihen vaaditaan paljo enemmän käytännöllisyyttä ja aivan toisenlaista

älyä, kuin esim. kaunotieteellisiin mietelmiin, johon Juuson taipumus

tähtää. Kiivastuttiin molemmin puolin; Juuso väittää paukautti, että

Heikillä ei valtiolliseen eikä muuhun esiintymiseensä ollut mitään

muuta ohjenuoraa, kuin oma etunsa, ja semmoista hän halveksi. Heikki

taas huomautti ilkkuen, että Juusolla olivat kaikki ohjenuoransa

sekasin.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot? kysyi hän.

-- Ensiksikin minä tahdon päästä vapaaksi sellaisen leipäpolitiikan

seurauksista ja edesvastuusta, jota te täällä olette katsoneet

sopivaksi minunkin vähäpätöisessä nimessäni harjoittaa. Ja mulla on

oikeus ja velvollisuus tehdä se julkisesti.

-- Suuret sanat eivät suuta halkase. Sinulle on viisainta, että pysyt

kauniisti alallasi ja koetat syrjästä seurata aikaasi, -- vaikka

tuletkin aina muutamia vuosia ajastasi myöhemmin.

-- Syrjään olen vetäytynytkin kaikista näistä riennoista, joita en voi

hyväksyä, ja syrjässä aijon pysyäkin, nykysen suunnan aikana on minun

mahdotonta »Kyntäjässäkään» työskennellä. Tehtävätä kyllä olisi, vaan

minä olen liian heikko suureen isänmaalliseen työhön...

-- Isänmaalliseen! Kuule, elä sinä niin pitkälle ajattele, ajattele

vain itseäsi...

-- Niinkuin sinä ja muut. Mutta vaikka jäänkin syrjään, niin vielä

tahdon minä, hitto soi, kerran merkitä kantani, lausua pari totista

sanaa ja näyttää ihmisille teidän politiikkanne laadun ja tarkoituksen.

-- Kuule, sinä et näyttäisi mitään muuta kuin oman ymmärtämättömyytesi,

ja sehän olisi tuhmuutta. »Kyntäjässä» sitä ainakaan et viitsi tehdä,

olethan jo jättänyt sen muihin käsiin.

-- Teen sen sitten muulla tavoin.

-- Ja tiedätkö mikä tuosta olisi seuraus? Joo, että sinulle

naurettaisiin, jos ei sinua leimattaisi löylyn lyömäksi.

-- Nähdäänpä, ollaanko jo niin syvälle vaipuneita teidän

politiikkaanne, ettei totuuden sana enää ollenkaan pysty.

Heikki tuumasi jo jättää koko keskustelun siihen, nousi ja lähti

halveksivan näköisenä ja naureskellen poispäin. Vaan vielä pysähtyi hän

ja virkkoi pilkallisesti:

-- Mikä on totuus? kysyi Pilatus ja jäi turhaan odottamaan vastausta.

Ja kumminkin siihen olisi ollut niin helppo vastata: se, mitä yleinen

mielipide kullakin ajalla totuutena pitää.

-- Niin, se on juuri teidän politiikkanne totuus, vaikkei sitä

julkisuudessa näin avomielisesti tunnusteta.

-- Ja muuta totuutta, sellaista kaukaista, aatteellista, sitä on

ainoastaan runoissa, romaaneissa ja raamatussa..-- Vaan se sinään.

Sulle antaisin neuvon: elä rupea mitään julkisia protesteja tekemään,

sillä vahingoitat vain itseäsi ja sitä olet jo tähän astikin kylliksi

tehnyt. Ota järjen päästä kiini, poika!

Juuso oli kiihtyneessä mielentilassa. Nuo mielipiteet, joita hän tässä

kuuli hävittömällä avomielisyydellä julkilausuttavan, ne olivat juuri

niitä, joita hän kerran oli uneksinut elämäntyöllään vastustavansa ja

voittavansa. Ja nyt ne olivat aivan yleisiä koko tässä nuoressa

joukossa. Ja enin kiukutti häntä kumminkin se, ettei hän nytkään ollut

voinut kylliksi pontevasti, kylliksi nerolla puolustaa kantaansa, joka

kumminkin oli ainoa oikea. Oi jospa Vilho nyt olisi ollut täällä! Juuso

mietti vielä virkkaa jonkun äkäsen sanan, vaan tunsi, ettei hän voisi

tulkita tunteitaan eikä saada tuota joukkoa vakuutetuksi. Ja silloin

hän nousi lähteäkseen. Ympärillään kuuli hän toisten huutavan: »Heitä

hiiteen houreesi, Juuso, juo!» ja Heikki ojensi hänelle lasia

virkahtaen:

-- Jos järkimieheksi heittäytyisit, niin voisinpa antaa sulle paljo

parempaa ajattelemista, josta todella hyötyisit, -- sillä muista sinä

omaa hyötyäsi ja tulevaisuuttasikin joskus. Mutta sitä varten sinun

pitäisi pysyä alallasi.

Vaan Juuso ei kuunnellut enempää, hän kiitti kesteistä ja lähti. Ja

jälellejääneet päivittelivät vähän aikaa, miten mies voi olla noin

sokea intoilija, ja siirtyivät sitten puhumaan muista, hauskemmista

asioista.

Juuso käveli kotiinsa. Tämän illan seurustelu ja keskustelu oli syvästi

häneen vaikuttanut ja siitä oli hänellä kävellessään mieli murheellinen

ja pettymystä täysi. Nyt tänään oli hän pitkän poissaolonsa jälkeen

ensi kerran tullut selvästi huomaamaan, kuinka päinvastaiseen suuntaan

aika oli kehittynyt siitä, mitä hän oli oppinut pitämään oikeana ja

minkä puolesta hän oli tahtonut taistella. Ei hän ollut aivan selvillä,

mikä oli ollut vakavasti tarkoitettua, mikä liioiteltua leikkiä noiden

miesten puheissa ja mielipiteissä, vaan sen hän käsitti, että niitä

jalompia pyrintöjä, sitä totuudenrakkautta, jota hän oli tahtonut

puolustaa, oli pilkattu ja että yleinen virta kävi aivan uusilla

tahoilla. Ja itse oli hän jo sellainen heikko, mitätön raukka, ettei

hän voinut astua pontevasti taistelemaan vanhojen ihanteittensa

puolesta, kuten hän alkujaan oli aikonut, hän tunsi tahtonsa

taittuneeksi ja voimain puuttuvan. -- Nyt oli jo turhaa hänenlaisen

miehen yrittääkään...

Turhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä »vanhan

kartuusin» puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen

erotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut

voivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven

hyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä

velvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja

vanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan

muistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan

tuosta »kyntäjäntyöstä» ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat

tahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan

kantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti.

Kotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui

kirjoittamaan, -- oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän

kirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen

toisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi

sanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja

pontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian

juhlallista -- hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin

tunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein

väsyneenä pani maata.

Mutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa

tuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja

hän istui ja kirjoitti: »Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä

suunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni

tarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt

vuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja

ilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin

Vilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden

aikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen

edesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.»

Lyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta.

Ihmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja

lähempiä syitä, -- no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen

tarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta.

Lukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku

hentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan

vartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt

tärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään.

Vielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään

Heikille kirjettään, »jäähyväispuhettaan». Hän tahtoi itse tavata

Heikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä

tavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko

kotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin

kuukauden ajaksi.

Tämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli

odottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan

puhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan.

Muutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä

aikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se

vasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi

mieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän

aikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, --

hänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla

työskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin

tutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa

mahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua.

Hiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja

nyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut

pitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja

molemmat varmasti!

Kun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä

postissa »Kyntäjään», -- sen nykyiset päämiehet olivat hänelle

verrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin

tekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän

pyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen

ilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin

päivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen

tuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin

julkasi Juuso »jäähyväiskirjeensä» parissa muussa lehdessä.

Ja nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla

mielellä. Hän oli nyt vapaa _siitä_ huolesta, oli peräytynyt,

mutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen

täyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon

viimeiset sanat: »Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.» Mutta

hänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt

hän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan.

Hän oli nyt puhdistanut paluutiensä -- muu sai jäädä...

Vaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen

tunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän

ollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä

voitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä

vaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan,

johon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois

tavallisesta tasapainostaan.

Näissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä

maailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä

tuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt

ottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä

hiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä

ja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta

suurempaa arvostelua.

Ei olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi

nostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata,

että Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen

mielipide tulisi häntä kohtelemaan.

Eräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa

Kaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja

kysyi jo ovella tullessaan:

-- Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun

ihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta?

-- Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat?

-- Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain

politiikkaa, -- hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne

sanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja

tahdot halkasta puolueen ja...

-- Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain

muutakin?

-- Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät

luulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut

»Kyntäjän» ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta

ollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet.

-- Ja ketkä tuota kaikkea sanovat?

-- Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu

olevan aivan yleinen mielipide.

Nuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan

hymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja

totiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden

kanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen:

-- Niinpä niin, »yleinen mielipide», sitä vastaan ei maksa niskotella,

sehän on -- totuus!

Vaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan:

-- No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut

kirjoittaa jotakin varomatonta -- ne arvelivat, että tuommoiset teot

voivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä

jotenkin selittää...?

-- Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja

tein ainoastaan velvollisuuteni.

-- Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää.

Otto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan

arvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia,

mitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa

oli ollut hänestä sulaa panetteluakin. »Sellaiseen se liika ylpeys

viepi -- niin oli sanottu -- eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa

vanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.» Ja muuta

samaan suuntaan!

Mutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin

taholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin

sen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta

kuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä

moisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran

kiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen

johdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut.

-- Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi,

valitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että

minä olen aivan kuin syrjäinen henkilö.

-- Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin?

-- Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan

aivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset

minuakin.

Se oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei

ollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään

vallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, -- oi, kuinka

yksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei

yhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen

pyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin

puhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan,

järkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja

hänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien

periaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, --

hän oli yksin ja tuomittu.

Mitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti

tuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta

sameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä

jaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa.

Mutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin

voimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli

taittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa...

Näitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin

mietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen.

Hän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät

rupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi

voinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan.

Vaan sellaista ei ollut, hän oli yksin.