XI.

Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat

enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia

valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä.

Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä

syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa

varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä,

kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa

kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia,

ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli

punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää.

Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty

viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.

Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka

ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä.

Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia,

joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu

kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan

katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan,

sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas

keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat

ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain

alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein

rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin

ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja

vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, -- sen

vaikutti heidän toivorikkautensa.

Heikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja

päässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne

hyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja

muita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa

saavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin

luonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella

maailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä

esitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän

nuorisolehden »Kyntäjän» varsinainen sielu ... luki muuten

lakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin

eräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki

H.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on

ikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen

tarkat tuntosarvet.

Taas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa

ja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti

nuorempia politikoitsijoita. »Kyntäjää» oli äsken uusi numero

ilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas,

kuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana

oli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista

yhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista

olivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa

koskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki

raha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin,

kuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan

vallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka

aika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä

oli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista

vasten silmiä.

-- Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa

sitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. --

Nykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse

kansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista

vääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa.

-- Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa

ja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on

muuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi...

-- Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista

mieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän.

-- Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla »eurooppalainen» muun

hyvän lisäksi.

-- Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen

pantavaksi ... niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä

mukanani. Luen ehkä palasen siitä.

Heikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin

rupesi lukemaan.

-- Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja

hänen »jättämästään perinnöstä»...

-- Vilho, niin, hänhän olikin »Kyntäjän» varsinainen isä, huomautti

joku joukosta. -- Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä

keikahtaa.

-- Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. -- Vaan kenties se oli hänelle

itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka

ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys

käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi

epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä

oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka

todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.

-- Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä

liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan

liian hyvä.» -- Mutta se Juuson kirje?

-- Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije

oli tehdä siitä -- 'Kyntäjästä' nimittäin -- vaatimaton rauhan työkalu

suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä

liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» -- Juuso rakastaa, kuten kuulette,

vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. -- »Kyllä meillä siellä

kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että

intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta

pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja

vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä

aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua

työskentelemään _niiden_ puolesta. Tottahan on, että kun on

puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne

etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat

puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta,

ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja

harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs,

ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he

elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin

pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen

laineikossa.

»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän

nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä

suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia

paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta

aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen

jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä --

kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet

-- ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää

siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan

peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi

muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin

sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen

nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin

ja huomasin, -- kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin

salatakaan --, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet

ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis.

Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys

yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä

on raittiusmies, -- ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla

on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon

tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino.

Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon

tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan

rehellisesti ja oikein...»

-- Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta...

-- Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole

ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin

koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut

itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt

tyrkyttää muillekin haaveilujaan.

-- Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen

hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti

puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa

reaktioonia?

-- Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.

Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille,

mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:

-- Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon

miehiä?

-- Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki

kuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla

kiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee

kehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava

kannalleen...

-- Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan

päinvastaiseen suuntaan.

-- Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä

eivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa

mukaan kirjoittanut »Kyntäjään» pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun

mielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette?

-- Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi

eduksi »Kyntäjälle» eikä sen miehille.

-- Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä »nuorison

aatteellisuudesta», vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi

opetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana

vitsa väännettävä.

-- Oikein, anna torven soida vain!

Uusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille.

Tyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan

sattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut,

että hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee

julkisesti, -- hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän

jyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat

saapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja

Heikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään.

Siitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat

olivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle,

pantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen

illallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja

myöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään.

Luonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin

asioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana

olisi käyttäydyttävä.

Ja Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti

ollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi.

Vaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi,

tahtoi lausua muutamia mietteitä.

Hän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja

miehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän

tulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa

jonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä

täydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika

vielä monessakin »istuu kiini» -- kuten ruotsalainen sanoo --; he eivät

ole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat

nykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli

aatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on

käytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja

sitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella

piirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon

kuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt

kumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista

työtä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat

levätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa

lausumalla: »eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja

kansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat». Se miespolvi, joka nyt

on nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se

tarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja

minä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: -- »_valpas,

viisas, varova_.» Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen

edellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on

tiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei

enää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet

limittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja

varmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. -- -- -- Heikki

esitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä

voitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta

joka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi

ja suureksi.

Juotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin

selvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku

huomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen

nuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa

ja tehtäväänsä siinä.

-- Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa »Kyntäjään», kehotti

yksi joukon nuoremmista.

-- Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän

ei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. -- Vaan Juuson artikkelin

minä työnnän paperikoriin.

Hetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, -- myöhään

kapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se

hyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä

itse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei

nukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, -- jatkakoot!

Ulkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui

telafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin

leimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön,

pisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja

kotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt

niin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi »vastaavaksi». Saa

nähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. -- Heikki

hymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että

jokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä

siitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu

pääsemään rakennusmestarien huomioon... Mutta vetäköön sen

johtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää...

* * * * *

Valtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä

heidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin,

joita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa

ja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret

miehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta

runsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä

vuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran

muodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He

juoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan

ja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä

sille, joka paikan sitten saamaan sattui.

Heikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen

ja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, -- paljo tuttavuuksia ja

hyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella,

vaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee

huomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai

tilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin

kokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin

vaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä,

vaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin,

maksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua

siitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli

joutumaan.

Hän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä

valtiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja

hän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin

toteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri

ryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku

ainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa

tuli pian yleisemminkin huomatuksi.

Näiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita

yksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi

tehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki

raha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä,

joka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja

pysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen

varallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen

tukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt

mielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja

yhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa

kokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia

varten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä

miehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella,

korvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja

herättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat

valtiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja

säätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei

puhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta

yksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus

itsekseen kuiskaili:

-- Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville

apajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua

yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, -- pitää vain olla ajoissa

paikalla!

Ja kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa

ja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois

pääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan.

Hän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän

ajatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi

esiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä

ja tyhmistyneinä.