X.

Oven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli

oltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli

puhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista

suunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt

sisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen

maljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua

pois.

Ulos tulijoille lehahti vastaan kevätillan vieno, lauhkea tuulahdus. Se

toi merta mukanaan torin yli läheiseltä ulapalta ja läheisestä

puistosta, jossa lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla ja nurmi nosti

ensimmäisen vihannan nukkansa, toi se mukanaan heränneen luonnon

viestin. Päivä teki laskuaan, sen säteet kuvastuivat sataman hienosti

väreilevään kalvoon ja valoivat helakan ruskon etempänä olevain

Kaivopuiston huvilain seinille, pannen niiden ikkunat tulelta

punottamaan. Luentoyleisöstä pysähtyi yksi ja toinen seurahuoneen

edustalle huokasemaan merta ja katsomaan luontoa. He viittasivat

kädellään ulapan yli ja huomauttivat toisilleen kaunista

iltavalaistusta.

Niin oli siihen muitten joukkoon pysähtynyt eräs kolmihenkinen ryhmä.

Siinä oli kamreeri Holm rouvineen sekä Heikki Grönberg; he

neuvottelivat parhaillaan, mennäkö kotiin suoraan vai pistäytyäkö

Kappeliin soittoa kuulemaan. Äkkiä työkkäsi Heikki kamreeria kylkeen ja

kuiskasi:

-- Katsoppas tuossa!

-- Mitä näen, eikö se ole Juuso Tuominen ja neiti Alm -- käsikoukussa.

Milloin se on tapahtunut?

-- Nyt äsken, pari viikkoa sitten.

He lähtivät verkalleen kävelemään vastakihlatun pariskunnan jälkeen,

siksi loitolta kumminkin, ett'ei ääni puhuessa kuulunut.

-- Juuso aikoo perustaa itselleen tulevaisuutta, huomautti Holm vähän

ihmeissään.

-- Ja korvata menneisyyttänsä, lisäsi Heikki. -- Jotain semmoista

aavistin tässä jo viime kuussa. Olin lentää selälleni, kun Juuso eräänä

iltana tuli luokseni ja laski eteeni sen vekselin hinnan, jonka olin

hänen puolestaan maksanut. Niitä rahoja en ollut koskaan odottanut

takasin. Vaan samaan aikaan kuulin, että hän oli tehnyt samat temput

muille saamamiehilleen.

-- Ja mitä se sanoi rahalähteekseen?

-- Oli muka saanut lainan, -- sehän siinä olikin merkillistä, sillä

kuka hullu sille antaisi ja takaisi. Sitten, vapunpäivän jälkeen kuulin

tämän ja ymmärsin.

-- Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka.

-- Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt

ja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua

kiini tarjona olevaan onnen sakaraan, -- sillä se oli hänelle

todellakin samalla ainoa pelastuksen sakara.

Rouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen

eikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen.

Siihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla

tekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on

sellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee

mielessään.

-- Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa

takavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa

tarpeeksi pitää arvossaan. -- Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson

luonnetta.

-- Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toisti

Heikkikin.

-- Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva.

-- Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on

laillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää...

He olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti

siitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa,

erosi seurastaan virkahtaen:

-- Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea

nuorelle parille -- kuuluuhan se asiaan.

Ja hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen.

Juuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan

jotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että

siellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen

vuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän

jälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi.

Niin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut

ennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha

ystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. -- Hilda vastaili

ja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän

oli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja

ilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla

tavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja

koskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa,

-- olikohan Hildakin sen nähnyt...? Ja Heikin äänessäkin kaikui

Juusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui

sitä kuullessaan.

Keskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri

olivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään

olivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle

asialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän.

Nyt puuttui Juusokin puheeseen.

-- Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se,

kun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan

loistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin

matkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä

aatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja

kynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta

jolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta,

elinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten

lukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, -- se oli

leipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa

meidän nykyisiin oloihin.

-- Kirjallisuuteen?

-- Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. -- Niin,

mahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika.

-- Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen

aatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta.

-- Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä

on vain oikein käsittää aikaansa.

-- Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa.

Juuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän

oli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan

nyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei

hän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa

pingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi.

Onneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja

kääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi.

Hilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän

oli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he

vielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen,

olihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne

melkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä

hiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva

päivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat

laskua.

Täällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se

oli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli

kehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton

kanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin

vihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se

oli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut

kiitollisuutta Hildaa kohtaan, -- Oton hommasta hän oli saanut tuon

lainan, -- oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä

muutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa,

niin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän

nähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen

yhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, -- Elnan muisto eli

vielä liian tuoreena, -- vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut

käsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa

näihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista,

ja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin.

Vappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa

ylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen

Kaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat

istahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja

miten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen,

pieni puserrus, -- he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana

päivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut

siitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli

ollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää.

Niin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista,

tulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä

rauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan

tyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista

vilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut

sitä ansainneensa.

Vaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään,

mistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti

sitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli

katumusta ja siinä oli pelkoa... Ne olivat kai nuo vanhat unelmat,

mutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet

haudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja

hermostus, -- se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut

hänet ikäänkuin pahasta teosta.

-- Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä,

se vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään?

-- En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole

huomannut ennenkään, oletko sinä?

-- Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa,

pirullista kajannetta?

-- Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä

väliääniä.

-- Ei se ole sitä, siinä on jotain muuta, -- huu!

Juusoa puistatti taas, koko ruumis värähti ja hän nousi ylös

ravistellen itseään niinkuin pahasta painajaisesta.

-- Onko sulla kylmä? kysyi Hilda,

-- On vähän, ilta käy viileäksi. Tule, kävellään kotiin.

Juuso tunsi itsensä väsyneeksi, paneutui aikusin maata ja koetti

nukkua. Tunnin aikaa hän nukkuikin taikka oli puolihorroksissaan, vaan

heräsi siitä äkkiä vilun väreilyjen risteillessä ruumiissaan ja aivan

likomärkänä hiestä. Kylmän henki tuntui tunkeutuvan läpi koko ruumiin,

se karmasi selkäpiitä myöten ja pitkin koko vartaloa ja pani jäsenet

rajusti tutisemaan, niin että koko ruumis hytkähteli. Mitäs tämä on,

onko hän nähnyt pahaa unta vai painajainenko ahdistanut? Juuso nousi

ylös; huoneessa oli vielä hämärä ja kadulta kuului liikettä. Hän joi

lasin vettä ja paneusi uudelleen vuoteelleen, peittäen itsensä

huolellisesti. Vaan nyt taas tuntui niin kuumalta, oli kuin veri kaikki

olisi keräytynyt ihoon. Hän kuunteli: tuntui aivan kuin ohimojen

kohdalla olisi vasaralla taottu, poskia poltti ja patja pään alla

tuntui tuliselta. Hän oli kumminkin aivan selvästi valveillaan, ajatus

teki herkeämättä työtä, mutta levottomasti, hajanaisesti; mielikuvitus

loihti ehtimiseen omituisia, sukkelasti vaihtuvia ja hämärästi häilyviä

kuvia hänen eteensä.

Hän näki aivan kuin avonaisten silmäinsä edessä sen kodin, jonka

perustamista hän Elnan kanssa niin hartaasti oli haaveksinut. Suuri

lamppu paloi pöydällä, liekki pieneksi väännettynä ja punainen verho

varjostimena. Hän itse levähti sohvalla, odotti juuri Elnaa, jonka piti

tulla ovesta sisälle. Nyt se tulikin, ovi kävi, -- vaan eihän se

ollutkaan Elna, sillä oli tummat silmät ja niissä tuo ilkeä, kylmä

välke. Ja tuo ääni, hyi, noin kylmästi ilkkuva, noin ontelolta

kajahtava. Se tuli lähemmäs tuo olento ... hän pelkäsi sitä, se toi

mukanaan jäisen viiman...

Taas värisi Juuso vuoteessaan niin että jäsenet hytkyivät ja leuka

lokatti. Hän koetti taistella tuota vilustusta vastaan, koetti

ponnistella ajaakseen pois tuon ilkeän tunteen ja häijyt mielikuvat. Ja

se onnistuikin. Hän makasi hetken rauhallisena, ajatus kulki tyyneesti

ja terveesti ja hän vaipui taas horrostilaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa takoivat jo ohimot taas, peitto tuntui

ahdistavan niinkuin pakkoröijy, hän ei voinut hengittää, hiki valui

virtana. Hän oli näkevinään Elnan istuvan siimeksessä tuolla

sohvannurkan takana, -- suuret siniset silmät ja otsaa kiertävät

vaaleat kutrit. Mutta noissa silmissä oli nyt niin sureva katse, sureva

ja nuhteleva, syvästi, mutta samalla lempeästi syyttävä... Tyttö seisoi

pöydän ääressä ja näytti tekevän kauppaa Heikin kanssa, jolla oli

toisessa kädessä maksamaton vekseli ja toisessa ne Juuson tuomat rahat.

Miksi oli Elna tuossa, miksi tarttuu Heikki häneen kiini ja vetää hänet

pois... Ei, Juuson täytyi tempasta Elna luokseen, pois Heikin kourista.

Vaan hän ei päässyt, hän oli kuin kahleissa, ei voinut liikahtaa, ei

hengittääkään. Ja silmiä sumusi ja päätä pyörrytti, tuntui aivan kuin

olisi vaipunut syvänteeseen.

Juuso heräsi vielä kerran. Ei, kyllä hän oli sairas, pitäisi hakea

lääkäri. Hän koetteli päätään: se oli polttavan kuuma ja niin raskas,

raskas... Ja nuo kummalliset mielikuvat, mistä ne olivat kotosin? Eihän

hän ollut tehnyt Elnalle mitään vääryyttä, olihan hän menetellyt aivan

rehellisesti, hän ei vain ollut voinut toteuttaa alkuperäistä

aijettaan... Ei, Elna, et saa katsoa minua noin kummallisesti, se oli

kohtalo, joka meidät erotti, sinuahan ainoata rakastan enkä ketään

muuta... Sinua vain, uskotko sen? Etkö? Sinun täytyy uskoa, uskotko

sitten, jos minä vielä toteutan sen yhteisen unelmamme? Ole huoletta,

minä teen sen, vielä on aikaa. Mutta aika rientää, täytyy kiiruhtaa,

kirjoittaa heti Elnalle että hän peruuttaa kaikki lupauksensa, heti

paikalla, vielä on aikaa...

Juuso nousi vuoteeltaan, horjui kirjoituspöytänsä luo, värisi ja

vapisi, haki paperia laatikosta, otti kynän ja tähtäili sitä

mustepulloon. Kevätillan viimeinen rusko loi vielä hienosen valon

pimeään huoneeseen, jossa Juuso ylisillään istui kirjoittamaan. Mutta

käsivarsi ja koko ruumis tutisi niin, että ainoastaan muutamia

koukeroita syntyi paperille; hän ponnisti siltä vielä, tähtäsi ja

kirjoitti, siitä täytyi tulla kirje... Vaan jo putosi kynä kädestä, hän

horjahti, oli pudota lattialle, piteli pöydästä kiini ja hoiperteli

vuoteeseensa. --

Kun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa

ja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, -- niin, se oli

lavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut

tai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti

ankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä

klinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista

ihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja

järjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki

apuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin,

johon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli

sitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä.

Hilda tavasi: »Rakas Elna. Sinua -- --»

Muuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät

leimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin

seisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen

seuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi

taas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja,

niinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian.

Juuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin,

vuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo

kummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia

vastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi

ja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi

yön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän

oli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin

tuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen.

Silloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet

pettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua,

hän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman

kaipausta ja ilman katkeruutta.

Vaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi

elinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä

suloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne

tautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa,

pettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat

tunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun

jännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen

avulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri

ollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut

ja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli

alottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden

tapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että

se uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi.

Hilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin

luki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia.

Hän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he

siinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei

jaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet

häntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi

enimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda

järjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat

maalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä

viettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille

ja viettäisivät talven Pariisissa.

-- Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää

kahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä.

-- Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä,

vehkeistä ja puolueista.

Siinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden

kaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa.

Hän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen

suunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi

hän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan

alullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa

hankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman

yhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin

käsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, -- maailman riennot ja riidat, ne

eivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän

toivoi päässeensä.

Eräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän

oli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, --

hän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut.

»Kyntäjän» paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille

nuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin

kanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään,

hänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut

enää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan

sitä tehdä.

Joskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus,

jonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta,

oliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä

petolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä

Vilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain

tapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä

Vilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen

olisi palannut terveenä kotiin.

Vilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan,

oli hän iloissaan, mutta varotti: »Jos tulet, tule matkasi alussa,

myöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä

niin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys

kotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.» Mutta vaikka hän itsestään

olikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle

rohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti

lamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä

kimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski

Juuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, -- vastuksissa

se vain mies karaistuu.

Tuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut

karaistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut,

tehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin

jälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä,

kuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut

kirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi.

Mikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin

osa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta

jääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea

pakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on.

* * * * *

Oli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat

Helsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät

jäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana

näytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin

ystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei

asuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja

alati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää

heitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea.

Juusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti

oli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin

ajaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin

kiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja

intohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva

lähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta

mielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan

tuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä

ennätti ennen häntä:

-- No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt

olemme kahden.

Niin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla

hänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin.

Kahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään

tuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki

Euroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen

ihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin

Pohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen

lomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa

lähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta

vastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta,

keuhkotautisten parantala.

Surullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista

ja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden

kuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat

kävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain

kasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä

raikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa

keuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota

vierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään

jälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo

antautuneen kylmän voittajan valtaan.

Vilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa

kuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen

uinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan

laakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään

havupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso

tuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he

olivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo

ehkä ollut liian myöhä.

Vilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea

parta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat

ystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja

tervehti sortuneella äänellään:

-- Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti

mielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan.

Kotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on

tämmöisenäkin kuuluvinaan.

Vaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin

nojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli

hänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä,

hilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan

odottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa

sielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä

ajalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä

tuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli

hautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi

tahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä

riennoista ja uusista suunnista.

Niitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat

nousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista.

Hän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan

oli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi

persoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina

kyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään

ja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä:

-- Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä

vuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin

niiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo

pikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin

hampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita

ja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se

on siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja,

niinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja

suunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja

heidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan

niitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, --

tekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä

pikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää

maaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten

nimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen

vain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat

helisevältä vaskelta...

Yskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut,

oli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan

ja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken

hän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin:

-- No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole

sanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet

lyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt

nousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita,

omistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se

opi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa

etuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten

ja -- ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei

todella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja

onnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri

tavoilla.

He keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti

etupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He

muistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä

siitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat

perustaneet »Kyntäjänsä» estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen

aatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa

ajattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat

työskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli

vienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet

vaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset

ja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat

suoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti

varsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta

vaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot

nyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon »Kyntäjä»

alkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin

mahdotonta.

-- Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho

puoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. -- Olkoon totta, että olemme

liiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa

menettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos

vähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta

sinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä

vastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä

itsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä »Kyntäjän» aatetta,

etkä sitä teekään, sinuun luotan.

-- Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole

äänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla

vain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta... Sitäpaitse, minä olen

taas ollut liian lähellä tulta...

Mutta Vilho ei hellittänyt hänestä ja pikkusella ystävällisellä

riidalla he erosivat, kun Vilhon täytyi mennä levähtämään, --

keskustelu oli näet häntä liiaksi rasittanut. Kun taas iltapäivällä

tavattiin, kertoi Vilho saaneensa Helmeltä kirjeen, jossa tämä mainitsi

aikovansa tulla hänen luokseen. Mutta hän oli vastauksessaan kieltänyt

tyttöä tulemasta. Olisihan ollut rakasta kerran vielä puristaa tuon

hellän, kelpo Helmen kättä, vaan hänen tautinsa oli kyllä muutenkin

tullut heille kalliiksi, miksi tehdä sitä enää kalliimmaksi. Ja mitäpä

hyödytti enää haudan reunalla uudistaa muistoja ja tunteita, jotka

kuuluivat vaan eläville.

-- Kun teidät näen tässä onnellisina edessäni, puhui hän hiukan

surumielisenä, niin eipä paljoa puutu, etten tunne kaihoa mielessäni.

Teilläkin on se ystävyys kotosin sieltä nuoruuden ensimmäisten

lämpöisten tunteiden ajoilta. Niin oli laita meidänkin, Helmen ja

minun. Teidät on tämä ystävyys johtanut sinne, mihin olette

pyrkineetkin...

-- Elähän nyt noin puhu, virkkoi Juuso katkasten ystävänsä sanat, jotka

omituisesti vihlasivat hänen sydäntään ja tuntuivat ikäänkuin

soimauksilta, syytöksiltä. -- Elähän toki noin katso mustissa omaa

kohtaloasi, eihän se ennen ollut tapasi.

-- Ei ennen. Mutta miksi nyt enää koettaisin pettää itseäni ja

luulotella muuta, kuin mitä selvästi näen ja tunnen. Elinvoimani ovat

kuluneet, keuhkoni ovat lopussa. Elä luule Juuso, että minun on ollut

aivan helppoa päästä sille kannalle, jolla nyt olen. On raskasta luopua

siitä, mitä on aikonut, toivonut ja suunnelmoinut, on raskasta erota

näin nuorena. Mullakin oli edessäni suunnattu elämäntyö, minuakin

odotti onni hellän ystävän rinnalla. Mutta minä olen huomannut

välttämättömäksi irrottautua kaikesta, olen koettanut ja olen

voinutkin. Mutta on sekin kysynyt taistelua.

Vilho oli entistään kalpeampi, puhui katkonaisesti ja hengitti

vaikeasti. Juuso huomasi, että hän oli liiaksi rasittunut ja tahtoi

lopettaa tuon mieltä kiihottavan keskustelun. Hän käsitti, että

lohduttaminen tässä on turhaa, mies ymmärtää asemansa ja puhuu kuin

mies. Ja hän ei tahtonut pitemmälti vaivata sairasta ystävätään, vaan

nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi.

-- Joko nyt lähdette? No niin, mitäpä te täällä viipyisitte kuolevain

kammioilla, teitä kutsuu elämä. Jää hyvästi Juuso, hyvästi Hilda, onni

teitä seuratkoon.

Hän koetti nousta tuolistaan, vaan ei jaksanutkaan, voimat pettivät.

Hän viittasi vain lähemmäs palvelijan, käski tämän työntää tuolinsa

aidan viereen siihen, mistä tie lähti solumaan pitkin loivaa rinnettä

ja kiertämään alangolle. Siinä hän istui ja katsoi, kuinka hänen

viimeiset kotimaan vieraansa hankkiusivat lähtemään. Mutta vielä hän

viittasi luokseen Juuson, kun tämä jo oli vaunuihin nousemassa, hymähti

ystävällisesti ja nosti sormeaan pystöön:

-- Juuso sinä, muista pitää kartuusia vireillä!

Vaunut lähtivät vyörymään rinnettä alas. Ennenkuin ne kääntyivät

polvekkeesta siimekseen, pyörähti Juuso vielä ympäri ja tervehti:

siellä heilautti Vilho hattuaan ja hänen huulillaan oli se vanha

ystävällinen, rohkaiseva hymy...

Sinne jäi mies yksin vieraalle mantereelle, ventojen seuraan potemaan

-- ja kuolemaan, siitä ei ollut enää epäilystä. Mutta miehellä oli

miehen maltti, ajattelijan tyyneys ja viisaan rauha. Hän oli sanonut

jäähyväiset elämälle, sonnustanut itsensä ja odotti tuonen tuloa. Eikä

värähdelleet hänen silmäripsensä sen lähestyessä.

-- Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian

lähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he

myötämaata nopeasti ajoivat alaspäin.

-- Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa

mukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo.

-- Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja

hellyys...

-- Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo

miehenä.

He ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko

matkalla.

Vaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he

olivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne

paria viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia

päiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut

tainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut

muuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken

luodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa.

Mutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli

surrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka

elämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli

haaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi

voinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa

taittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin

nummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka

koska tahansa voi katketa.