IX.

Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman

yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä

kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys

niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:

»Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä

voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä,

kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein

kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin

teen ratkaisevan päätökseni.

»Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä

tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan

luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut

hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää

paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen

ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut,

mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä

ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle

vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen,

niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää,

miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan

mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii,

hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista

elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä

kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin

sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.

»Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan

meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä

muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä

sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta

en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen

ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn:

luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa,

joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan

rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni

pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan

vapaasti saan kumminkin päättää ja ... valita, -- mutta vaikeaa

se on.

»Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle

asiani, odotan vastaustasi; _hän_ odottaa minun vastaustani.

Elna.»

Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita

tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin

onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki... Tuo rakas lapsi

-- »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen

ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta,

määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. -- Minussa ei

ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa

syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. --

Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä

käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä,

se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset

säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo...

Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän

rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö

saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä

onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, --

nyt vain viimeiset jäähyväiset.

Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti

luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli

ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja

kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä.

Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli

tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli

toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen

selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei

saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän

vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille

taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli

avautunut hänen eteensä, -- ei ole epäilystäkään siitä, mikä on

parasta. Ja hän lopetti näin:

»Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa

kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta.

Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon

arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista

vapaata elämätä. -- Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon,

että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi

onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden,

taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en

tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy

piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme

saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä

hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas,

niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua

onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso».

Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen

postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin

oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä

hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen

että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän

toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini

pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. --

Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle

tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään

lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut

niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä

ihmisiä tapaa eikä niillä ole.

-- No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.

-- Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.

-- Ja vieras nimi protestiin -- paitsi omaa!

-- Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä

niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla.

Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en,

eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin

kipene, -- tuletko mukaan?

Juuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä

syyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen

siveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei

tuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan -- eihän se voinut

suurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten

laineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä

sanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin

lisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky,

kun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat

hermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen

tuntuvammin hytkyäkseen.

Kippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään

menostaan.

-- Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni

postilaatikkoon?

-- Elä koske, -- tulen itse viemään.

Kapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa

supatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi

kolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä

sydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa

katkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka

tuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen,

se oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja

hyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui

sulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat,

tuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus

vetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi

ikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi

yksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui.

Sitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli

itkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron

taas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto

tuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen.

Mielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä

kapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri

mielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso

liioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi

maalatessaan.

-- Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari

vekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai!

Maailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan,

pyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo

sinä veli!

-- Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä

kuvaustaan. -- Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja

itsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään

vedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on

kadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan

tahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja

totuuteen on elämätä.

Kippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen,

että siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski

Juuson repiä itsensä irti.

-- Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin

ihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole

niin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole

nälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole

huoleti, ei ne tapa.

Niinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri

siinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin

itseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan

ahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä

pysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään

aina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen,

-- niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat:

tyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä,

vuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen,

alituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia

syöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman

tuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja

viskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen

aineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet

hyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes

on heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana...

Juuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta

Kippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas

lohduttelemaan:

-- Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset.

Saatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainen

kuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin ... miten se olikaan:

»Vill du så hemtar jag dig af det kram...»

-- Herkeä jo.

-- Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin,

poika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, -- onhan sulla kotitalossasikin

yksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta

rahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran

päissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo

kummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma -- olet sinäkin

sokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin

ojennat kätesi.

Juuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa.

Mistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin

siirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo

kerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän

sen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin.

-- En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista

hopeapenningeistä.

-- Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa.

Malja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla

hiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja

viheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit

pankkeja.

-- Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon?

-- En, vaan kiskoa ylös.

Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä

ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään

olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella.

Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas

poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään

oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen

aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli

väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei

ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät

ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko

heille myönnetyn leiviskän...? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä

heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen

puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä...?

Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin

ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen

puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti;

nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita

hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin

panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen

silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa

toveriaan.

Olikohan tuokin -- niin ajatteli Juuso -- kerran unelmoinut, kuten hän,

olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli

niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat,

olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa

puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään,

tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo?

Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn

romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä

raunioittensa alle...?

Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä

tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä,

vielähän hän kykeni nousemaan... Vieläkö? Siivet ovat leikatut,

höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo

lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta,

mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa

enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi

ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään

heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa

joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa... Ei, nyt hän

mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei

kaipaisi kukaan... Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään

vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen

poistuneen. -- Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot,

itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää

kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla

ja maailma olisi tyytyväinen.

Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden

mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli

ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät

tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa

päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään

nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi

maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.

Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja

katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.

-- Ti-tilataan uutta.

Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt

esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat,

hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti

vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti

kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä

hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:

-- Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli

vielä jälellä.

* * * * *

Yö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä

tahtonutkaan muistaa, -- hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt

ummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä

istumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko

oli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut

siihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän

oli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla

teillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut

palauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin

yksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä

kaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta

selvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui

mieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt

katsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta

oluensa ja sitten lähtee ... minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni...

Silloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto

seisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin.

-- Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille -- gratulor!

Mutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin

tultiin. Ja nyt, -- »kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa

tehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.»

Ja Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat

illalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä

oli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten.

-- Nyt se ryyppy maistaa -- terve! Mutta sinähän olet taas surullisen

näköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut;

»surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke» -- niinhän se

laulukin sanoo... No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, -- siellä

kävivät mustat miehet illalla kotona --, mutta elähän sinä sen vuoksi

mieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit

puhunut mulle ajoissa.

-- Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle.

-- Ole nyt jo! -- Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi

olutta päälle. -- Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin

siitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että

voisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa.

-- Hilda?

-- Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun.

Mutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla

yksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja

hyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin

pehmittää:

-- Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne

tämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä.

-- Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi

kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, -- lainassahan ne meidän rahat

muutenkin ovat.

-- Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole

mahdollista.

-- Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja

hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei

se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja

työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä

aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä

sitä muistanut.

Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia

ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä

se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko

uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas

palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä

ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin

vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa

vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää...?

Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin,

hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin

uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?

Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä

sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin

kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi

jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi

lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän

koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla

oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen

omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut

salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman

lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän

karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä

tuttavallisemmiksi.

Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen

viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä

hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut

poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet

ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin

lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut

uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin

nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.

Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin

ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin

mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät

sammuneita toiveita. -- Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso,

kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan

hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa

salliman varaan, -- olipa mieluinen tai ei.