VIII.

Kolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä

paistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko

luonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan

ja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi

ja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja

uusia toiveita.

Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja

rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten

paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja

toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja

nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään.

Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä

suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja

yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta

juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina

verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin

ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen

varallisuus pysyi kohtalaisena.

Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa

oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja

kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla

arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää

työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä

toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi

runsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella

alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina

esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä

miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin

aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa

puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä

suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi

vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään

varallisuutta yksin tälle kertymästä.

Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia

toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään

ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä

toiveilla.

Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain

kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun

näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi

kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin

aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä

hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin

levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin

pelastuksen mutkaa.

Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen

keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne

kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.

Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein

yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan

ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat

halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja

vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi,

niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi

yhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan

suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene

kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta

raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina,

käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi,

milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua

yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä

tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja,

juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan

syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja

vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä

väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja

elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa

vesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään.

Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja

pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä

ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään,

aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se

hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä

laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin

levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä

väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei

näkynyt koko äärettömällä ulapalla.

Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään

maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta

kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen

maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se

kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin

velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso

nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä

siirrettäisiin tai uudistettaisiin.

Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo

kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää

asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna

omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän

sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta

saada nimiä, maksettava se nyt on.

Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä.

Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat

tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet,

kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin

päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä.

Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen... Hän

suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi,

vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan... Silloin lyödä

paukautti kello Nikolain tornissa kaksi.

Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt

tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi

kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen,

vapautuakseen...? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se

alleen edes rehellisen miehen... Juuso istui issikan rekeen, ajoi

Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.

-- En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut

viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.

-- Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?

-- En mitään, en voi mitään.

-- Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on

jälellä? -- Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle

vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen

prosenttariin.

-- Olisin hoitanut asian -- ainakin tällä kertaa.

-- Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?

Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja

hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.

-- Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. -- Mutta

tämä oli meidän viimeinen afääri.

Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis

alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää

pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt

yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?

Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan,

harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan

käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se

oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän

yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun

surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin,

ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli

ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä

ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo

henkisesti ja siveellisesti haudattu, -- mennyttä miestä!

Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.

Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista

masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut

alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin

surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut.

Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle

viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin,

Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin

vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain

ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys

kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.

He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet

hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen

luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle

sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he

olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan

tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet

talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat

heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille

yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli

saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan

kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan

hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut

ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi

vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda

tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.

-- No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko

niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen

jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.

-- Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan

miehen alleen.

-- Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi,

heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.

-- Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.

-- Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos

huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman

tuulen. Tee niin nytkin.

Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen

nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi:

-- Sekö vain?

-- Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan.

-- Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi

silloin vanhaan hyvään aikaan, »ennenkuin ryssä tuli maahan». Nyt saat

sinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut

juhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana.

Juuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei

ollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen

yksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään

helpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne

häntä kiduttivat.

He menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton

räminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle

taholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He

istuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä

kuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin

kertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä

olisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle

alulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin

suoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja

sortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin,

sanoi hän.

-- Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. -- Minä luulin jo surun olevan

syvemmällä, sydämessä.

-- Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa.

-- Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin,

vaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin.

Hilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain

enemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi

hänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin

lausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos

tiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma

mieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän

vastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle:

-- En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista,

eihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa.

-- Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja

ollut avomielinen, -- taas pitkästä ajasta. -- Vaan minähän olen huono

isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit...

Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta

medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt

Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli

kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja

kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä,

»surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin

huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun

siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli

pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään

oli kutsunut hänet vieraakseen.

Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas

uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi.

Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen

eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että

Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan

antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, -- jo

tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän

saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee:

»Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen

päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän

perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän

oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret

ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat:

»Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse

hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella...»

Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on

pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja

miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai...?

Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä

muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.

Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen

lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten

häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli

merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja

siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä

huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan

vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin,

missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät

enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut

syytäkään sitä tehdä.

Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka

hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt

ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle

pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu

ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan

ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman

osansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua

ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein

mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut

vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän,

joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes

uudistusrahat ja hoitaa asia, -- itse hän ei voinut. Paperi laitettiin

ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen

luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas

tältä retkeltä kotiinsa.

Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.

-- Täällä on kirje sullekin Juuso, ja -- ahaa! -- arvaas keltä?

Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa.

-- Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.

Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, --

niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen,

että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän

nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat

tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat

hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat

unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että

hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja

siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan...

Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä

äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille

perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman

kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka...

-- Vaan mitä on tämä...?

Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki

muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö,

Elnako tätä kirjoitti...? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen

loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan... Niin, niin se oli, hän

ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda

viittasi!

Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja

jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä

itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen

silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.