VII.

Vilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja

yksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän

avonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan

ja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja

vanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut

voinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden

mukaan. Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan

kylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui

ennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä

avomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli

luonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän

voinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen

piirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja

käytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin

toistensa kanssa. Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää

ja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua

»Kyntäjän» asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä

toistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen

muutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei

enää kasvanut ennalleen.

Tutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt »Kyntäjätä» vereksillä

voimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta

samoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli

mistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja

tarvitsi.

Tavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän

vain liikkuikin, oli tämä; »No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?»

Usein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa,

usein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta

uteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata:

-- Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan.

Onhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo

alkutöihin ryhtynytkin.

Tutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja

tunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston

opettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan

erittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä,

olisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään

äidinkielensä hyväksi. Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli

aikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän

rohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen

kansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo

luopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut

sen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä

varoja. Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän

saisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään

hiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi...!

Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin.

Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei

hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle

taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin

helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä

sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei

enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, -- henkisellä ja

aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai

lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä

takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä

nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt

oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita

kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat

tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo

enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan

hyväksi tekemään.

Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen

tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat

raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun

kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli

aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse

tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä,

ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi,

kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin

kuin pelkkää uteliaisuutta.

-- Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä

usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän

näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä

oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi

antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen

taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen

tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa

oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä

mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa

suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli

hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut

silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi

näille kysyville vältellen:

-- En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo

joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.

-- Sinä tähtäät ylemmäs?

-- En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita,

niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.

-- Niin, kenen kannattaa...

-- Eihän se kyllä kannattaisikaan...

Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada

»muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi

ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja

hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka

ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta

saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja...

Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun

viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin

lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon

oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi.

Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin

ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että

olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä

nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta

koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta

ajattelemaan.

Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan.

Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten

pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten

arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että

hän jo oli kielentaitajana tunnettu.

Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva

mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen

kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli

aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut

Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut

vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen

tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä,

oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt,

nyt olen tullut!» Vielä on varrottava.

Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella

Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi,

miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso

niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen

jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut

Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso

ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta

saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin

iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, -- onneksi olkoon

ja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä

kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin

hauskaa mutta eipä mitään hätääkään.

Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan,

kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi

siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä.

Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi

valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada

pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta

saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo

pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla

hänelle sitä antamatta.

Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen

lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen

kotiinsa.

Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli

hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte

kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän

kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä

kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä

välin tieteellisiä töitään.

Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen

luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta

torumaan:

-- No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan

mietit?

-- Miten niin?

-- Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.

-- Minäkö?

-- Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään

kielenkääntäjänvirkaa anneta -- ja oma syysi.

-- En ymmärrä.

-- Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa?

-- Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen

mukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi

tulla kysymykseen?

-- Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi,

että et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta

suullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa

huomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. --

»Kirjoittanut kielinäytteesi», sanot, -- vaikka se olisi kuin enkelin

kirjoittama...

-- Onko siinä sitten vikoja?

-- Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi

siinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista

väritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa.

-- Onko siitä joku huomauttanut?

-- Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se

sinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu

olevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön.

Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen;

Sitten kysyi hän epäillen:

-- Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?

-- Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna,

nyt ei enää voi mennä.

-- Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?

-- Saathan nähdä.

-- Sehän olisi hirveän ikävää.

-- Ikävää, ikävää, -- kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin,

joilla on... Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin

laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.

Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut

sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli

vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota

rukoilemaan, -- sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen

syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta

olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta,

-- ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että

Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.

Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä

tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla

mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin

tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö

todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon

rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys

voittaa...

Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän

voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje

Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan

huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja

silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian

hyvästä päättymisestä...

Aamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet

ja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi

mitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen

katseensa muutamaan uutiseen: »Uuteen ylimääräiseen senaatin

kielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk...» --

Mitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on -- siis

sivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan.

Kaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein,

miksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. -- No niin, mennyt

kuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan

tällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi... Vaan lähettämättä se

nyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että

nyt ovat oman tuvan perustukset lasketut...; sellaista uutista, joka

siihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon

ennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle.

Juuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän

vilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut

katkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin

tuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui

tyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja

kun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta

kiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita...

Juuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin,

jonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt

äitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän

päässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas

joutilaana. »Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen

kai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin

epäonnistuneeksi?»

Mutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja

rupesi sitä selailemaan.

-- Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua

Heikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö

tänäänkään, vaan käytävähän siellä on.

Se oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista

vekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että

tästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, -- kun vain tunnustaja

suostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt

viimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on

maksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne

vekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei

useampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja.

-- Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta

koeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi.

-- Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle.

-- Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen

kuukauden perästä lunastat tuon paperin?

Sehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli

mielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen

työkykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin

ja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja

suunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa

tuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli

säälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi

hänet melkein toivottomuus.

-- Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä

myöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta

minkä minä Herran nimessä tässä teen?

-- Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa...

-- Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen

kuukauden perästä.

-- Kunhan hoidat, hyvä on.

Juuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen

menoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein

yksinäisyydessään oli:

-- Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä

mukautuvaisuutta, korskeutta vain... Ehkä maailman ranta opettaa, mutta

lujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei

hänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja

hänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä

tulevaisuudella, -- Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa

esillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi...

Heikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja

rupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies

milloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla.