VI.

Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään

ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.

Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä

unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei

hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään

vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa

joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin

yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin

tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan

juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus

seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja

väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä

kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista

ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä

kolmannen, uusimman tieltä.

Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika

pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut

asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä

kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota

viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja

sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin

pääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä

vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja

se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.

Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia

olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi

ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja.

Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen

merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa

taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan

suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein

epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan

marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta

hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin

taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa

palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten

voitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat

päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi,

nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.

Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin

paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi,

jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina

neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä

tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä

enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin

portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat

pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa

äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat

he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.

Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja

paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä

valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä

syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti

valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se

meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä

ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita

uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia

suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin

liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten

seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja

kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä»,

joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti

veivätkin tahtonsa perille.

Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen

myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta

yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella.

Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka

taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut

tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan

värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli

nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja

käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli

tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili

entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että

sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka

toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut

enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia

ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri

mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen

äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha,

hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat

perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja

punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan

saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he

keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja

»vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta

niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo

liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen

miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa

menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt

sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa

toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan

Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!»

Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät

ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että

ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi

äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi

oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä

enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.

Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti

ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät

nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet

ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa

lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin

ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta,

vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva

polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana

oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat.

Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi

koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan

hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli

hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi

keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan

muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.

Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä

enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset

selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi

vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä

esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan

edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja

pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se

muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, --

pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen

kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita

varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla

päämäärät alkujaan olivat olleet.

Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää

ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin,

vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista

vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin

politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä

mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan.

Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa

seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka

jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja

asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja

esiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein

oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka

nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan

mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan

ihailivat.

Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja

ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja

kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa,

jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen.

Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain

käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei

ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa

taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»

Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä

aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli

useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti

pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja

joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä

näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse

nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut

pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia

innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita

tuollaisia asioita ajattelemaankaan.

Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina

varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän

valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas

laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin

syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko

politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas

tyytymättömät Vilhoon.

-- Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia

muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain

merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin

parlamenttarismista ja rakkaudesta.

-- Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin

lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!

-- Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa

puolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi

tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.

-- Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä,

kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä

vain maalta, esiintymättä missään.

-- Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei

hänestäkään politiikkaan ole.

-- Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta

höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa.

-- Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan

varoskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä,

niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on

minun »ceterum censeoni.»

Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he

olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista

jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei

ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää

jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat

selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat

otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä

itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla.

Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen

mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin

tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen

hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla

semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia

mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.

He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein

jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden

havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä

kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka

tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin

käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä

käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo

ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.

Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin

räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho

istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin

mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään,

mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten

rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo

epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi

ruskoksi.

Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä

ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:

»-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä,

mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen

voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos

en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.

»'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle

monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas

julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa

tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista

yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä

se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty

ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista...

»Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta

on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä

hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en

käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä

on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken

seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia...

Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin

meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman

vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää

nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka

olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna

ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa

nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen

työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä

onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä

kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien

katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua

noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista,

joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.

»Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin

opettaa rakastamaan kuin vihaamaan.

»Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos

luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän'

toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön

ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme

riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain

palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on,

että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä

osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja

työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua

aisoihin. Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen

vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä

ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa

ja virkaa.

»Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset

luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut

kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista,

parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään

tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa

toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua

sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin...»

Kun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon

hän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo

vanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän

oli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista,

virkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä

seurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan

antaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot

nopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se

oli se sama suunta, joka opetti -- tai noudatti enemmänkin kuin opetti

-- että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa,

yleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä.

Hän tunsi nuo samat »aikansa ymmärtäjät» jotka käänteliväthe olojen

mukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat

_sen_ edulliseksi, -- hän tunsi suunnan miehistä ja miehet

suunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa,

sekö tahtoo nyt »Kyntäjääkin» itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? --

Oho! ei niin väleen!

Juuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei

ollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla

oli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän

puhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua

taisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet

olivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää

varovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi

toimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan

toimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden

ja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan...

Lyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä

Helsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista.

Nyt takasin! Juuso oli käyttänyt »maanpakolaisuusaikansa» hyvin,

pääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli

saamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata

itselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on

tuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei

aikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi

tahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin

haikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen.

»Tule takasin», nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan

yllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli

päättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä

sanomaan sille lempeälle tytölle: »nyt olen tullut». Juuso oli työnsä

lomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta

kukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen

reunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui

lamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan,

noiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä.

Monasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut

halunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut...

Nyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja

mielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan.

Otto oli asemalla vastassa.

-- Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. -- Terve

tuloa uudelleen elävien ilmoille!

-- Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?

-- Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.

-- Entä muut siellä teillä?

-- Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt

olekaan.

-- Elna ei tule enää Helsinkiin?

-- Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.

Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli

Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista -- tuntuipa melkein kuin

olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi

matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen

Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni

maisemataulu -- sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista

-- ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai

kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo

Hilda... Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa,

ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi

iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda

tulemaan mukaan, -- olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt

ollut nähnyt häntä koko syksynä.

Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he

molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän

edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät

ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi

kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet

verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja

valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä

koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.

-- Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. -- Mulle

tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.

-- Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla.

-- Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole

rinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta

kuin mahdollista, -- jos avun toiveita vielä lie.

-- Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet.

-- Toivotaan, minä ainakin toivon.

Juuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä.

Ville toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti,

kuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin,

rehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada

elää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä

juuri nykyjään tarvittaisiin...

Vilho rupesi puhumaan »Kyntäjästä», joka nyt vuorostaan tuli jäämään

yksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin

hyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on

saada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi

Vilho auttaa ulkomailta.

-- Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä

miehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan

suunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä.

-- Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin.

Eihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken

vivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan,

koettaa pitää vanhaa »kartuusia vireillä».

He keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä

kuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään

lämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja

ajanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän

luonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni

heidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti,

että olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin

kykeneisi...

-- Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson

ja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen.

Hilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan

perästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan

pankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja

huolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja

oliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi

täytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli

pantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin

äiti maailmalle lähtevää poijuttaan. Olipa liikuttavaa nähdä heidän

siinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen

rinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, -- oli kuin elämä ja kuolema

olisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta

siinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan

toisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta.

Ja Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta

turhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä

oli.

Hetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he

tajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana

kahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa

viimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle

toivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan.

-- Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään.

-- Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä »kartuusia

vireillä».