V.

Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon

mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan

antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille,

katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen

piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää

mikään.

Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös

oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä

varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista,

olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.

Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen

oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä

keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia

tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja

lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli

laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.

Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili

sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen

armoihinsa ja juoksi taas.

Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi

ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut

tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä

tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei

ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain

keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja

tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli

ollut.

Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja

niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat

olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä

tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo

melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut

olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät

päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki

Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »... ensi viikolla

tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen

näytelmä Sisarukset...»

Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi

näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät

oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se

koettelee, miltä vain jälki näyttänee!

Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai

nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on

vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton

sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen

mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen

valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin

se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli

valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku

tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana,

parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli

kulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa

kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen.

Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa,

kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin

jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja

miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät

menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja

pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli

»kansan tahto». --

Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan,

pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja

silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli

tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen.

Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa

ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.

Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin

luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä

joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli

totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä

ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu.

Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli

ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän

harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään

esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä

pitää tässä maailmassa vuovata.

Hänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan

harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai

aikoo ajaa kauas.

-- Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan,

esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren,

kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.

-- Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää

sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?

-- Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, --

nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.

-- Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää

mahtunee omiin housuihinsakaan.

-- Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin

varsin vaarallista.

Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä,

että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti,

viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.

-- Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät

toiset uteliaina.

-- Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on

ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut

neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään

hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma.

Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen,

yleensä siirappia...

-- Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.

-- Kappale ei siis tule onnistumaan?

-- Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden

juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa

velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen

sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista

intoilemista...

Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja,

merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli

liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se

jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen»

olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.

Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin

edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan

laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa

mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi,

vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa

epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt

»lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä

iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia

ja ajattelemisia.

Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi

valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät

tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut

hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville,

hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan

tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso

oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa,

tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden

loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli

kääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin

kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin...

»Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja

kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.

Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle,

kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä

tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki

näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi

kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä

taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään,

mistä nyt...?

Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa

ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli

luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen

eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin

aikoihin. »Kippis», -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien

seurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan

tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi

niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista

aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta

antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita

puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä

muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli

jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi

itse kaksi.

-- Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli

ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.

-- Minä, ylioppilas!

-- On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi.

Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.

-- Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.

-- Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan

pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun

puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.

-- No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi.

-- Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa

ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin

otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat

poikkipuolin.

-- Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen

ryhtyä.

-- Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos

tarvitset.

Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut

sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain

huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan

tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään

asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä

kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni

melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä

lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku

kerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle

pinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten.

Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät

tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin

kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis»

sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli

takasin.

-- Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä

otat toisen...

Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson

ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän

näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin,

miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se

»Kippis» taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä...

Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat

pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan:

lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi

riistää kaikki ajatukset.

Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso

ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä;

hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista

kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai

petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän

oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin

näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa

esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen

kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt

tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo

muuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei

kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo

ennakolta oli siitä langettanut.

Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin

pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä

»Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:

-- No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?

-- En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.

-- Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi

keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle

ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin

enää Juuson toiveita rohkasemasta.

Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta,

ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri

olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:

-- Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!

-- Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso

leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. --

Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta

pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin

koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule,

lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen

näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.

Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään,

myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän

liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan

heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut

hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä

tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia...

Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso

pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:

-- Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän

voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit.

Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti

perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri

mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin?

-- Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja

pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:

-- Vaan katsoppas tuossa, lamppu...

-- Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu

niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme.

-- Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee

koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.

-- Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos...

Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten

koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut

puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei

oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä

ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä

ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin

samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan,

kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt

siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan

tulevaisuutta varten.

Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se

huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti,

ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule,

hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta

vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän

kärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin

hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli,

siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso

teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa,

menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata

mieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...!

Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan

tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli

koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi

ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja

Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.

Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä

eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan,

toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo

askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on

ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta.

Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin

purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan

kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän

ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen,

jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin

mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso,

elä mene ollenkaan...

Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin

perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä

että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka

mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa

-- kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin

nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää

suosiollisiksi ihmisten mielet...

Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä

se hänen hätäilemisestään parani.

Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja

kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset

lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta

edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas

tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari

askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin

ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui

kirjansa ääreen.

Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä

liikkuvan ja virkkoi:

-- Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi,

istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.

Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli

pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti

häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä

vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti

puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana

ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.

* * * * *

Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä

tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan

paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset,

jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat

että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi

surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli

hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi

teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä

vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin

esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.

Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä

henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein

tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja

laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai

oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään

vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa

nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin

edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien

räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.

Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja

porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.

-- Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan

pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.

-- Jos se vain tämmöiseltään jatkaa...

Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi.

Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä

muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein

johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat

olivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin

paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä

vaikutusta.

-- Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat

porisijat kapakan puolella.

-- Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen

samalla ponnella painaa.

Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan.

Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti

jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli

aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun

viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo

kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja

kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa.

Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei

saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se

tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi

kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta

vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka

vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä

voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni

vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.

Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen

kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin

yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne

iltakautta pitää mielialaa vireillä.

Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa

partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään

teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin

pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat

olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se

Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin,

sanottiin siellä.

-- Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään,

vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi

toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön

eteen.

-- Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä

kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.

-- Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.

-- Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa.

»Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen

valitusvirsi.

-- »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa

nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla

työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että

kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.

Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka

sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia

sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin

lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta

silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko

tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.

Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen

alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän

ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi

käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän

näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja

lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi

ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin

syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.

Katkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna

ilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen

unelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen

kangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli

kuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä

nuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat

ainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi

tainnutkaan viisastua koskaan.

Rangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja

hävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se

valkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut

mennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta

pois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä

tekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut.

Maalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty!

Oli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän

tahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi

lähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa.

Hänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni

karttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle,

vaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson.

-- No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin

odottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli

silloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa.

-- Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain

koettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että

lähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa

toivon saavani rauhallisen lukupaikan.

-- Se ei olekaan tuhma tuuma.

-- Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin

niskoillesi »Kyntäjän» hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä

muuta kuin lukea.

-- Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan

tapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan

sentään tehnyt kelpo työtä.

-- Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut

unhottavat välemmin.

Vilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa

ja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne

pohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet

hervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää

mieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle

kulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui.

Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa

terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi

asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja

kiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan

komeili.

Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun

ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti

kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna,

-- Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin

pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi

ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.

-- Tulitko todellakin?

-- Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut...

Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.

-- Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta

ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena

ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat

menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.

-- Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?

-- Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.

Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen

näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:

-- Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat

kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?

-- Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.

-- Terve tuloa!

Juna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen

kerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki

vielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän

päätään jäähyväisiksi.