IV.

Jouluun asti oli Helsingissä taas tavallisuuden mukaan vallinnut märkä

ja vetelä syksy ja vasta uudelta vuodelta oli talvi ruvennut näyttämään

tapojaan. Mutta kun se silloin tuli, niin se tulikin täydessä

totuudessa. Viikkokausien ajan vuorottain pyrysi ja tuiskusi,

niin että taivas ja maa oli yhtenä lumivihurina, vuorottain pinnistihe

pakkanen niin tiukaksi, että näytti ihmisille hätää pääkaupungin

hataratekoisissa huoneustoissa ja pakotti kadulla liikkujan

kiirehtimään askeleitaan, joutuakseen määräpaikkaansa, suojaan ja

lämpimään.

Joulujuhlain ajaksi Helsingin elämä tavallisestikin ikäänkuin seisahtuu

pariksi, kolmeksi viikoksi ja sulkeutuu perheiden ja lähimpäin

tuttavain ahtaampaan piiriin. Mutta vaikka nyt jo tammikuu oli loppuun

kulunut ja helmikuu alkanut, ei elämä ollut vielä täysin vironnut

tuosta juhlaunteluudestaan. Siihen oli juuri ollut ilmojenkin syytä,

sillä kenempä teki erittäin mieli juosta sellaisen pyryn ja pakkasen

aikana huveissa taikka kokouksissa, harva mies uskalsi talvisia

urheiluja ajatellakaan ja jokapäiväiset kävellyt esplanaatillakin

olivat tyyten tyrehtyneet. Itsekukin oli kiittänyt onneaan, kun kiireen

kautta pääsi suorinta tietä virastoonsa tai työpaikkaansa ja sieltä

taas takasin kodin lämpöön.

Nyt oli talven ensimmäinen oikea kaunis päivä. Ei ollut sen kylmempi,

kuin että tavalliset palttoomiehet, joilla ei ollut turkkeihin

turvautumista, varsin hyvin tarkenivat huvikseenkin katuja mitellä.

Keskipäivän aikaan tuli aurinkokin pitkästä ajasta esiin ja valaisi

kirkkaaksi lumisen maan ja esplanaatin paksussa huurteessa seisovat

puut ja pani sen partaalla olevat, korkeat, lumireunaiset kivitalot

helottamaan punertavassa hohteessa. Luonto näytti ikäänkuin pitkän

pahantuulen jälkeen vihdoin vironneen iloista, kirkasta talvipäivää

viettämään.

Ja ihmiset, jotka viikkokausia olivat asuskelleet seinien sisällä,

riensivät kilvan ottamaan osaa tähän sen juhlaan. Koko aamupäivän

kestäessä virtasi yhtenä mustana juovana kävelevää yleisöä pitkin

pääkatuja ja varsinkin esplanaatin pohjoista kuvetta. Siinä tapasivat

ja tervehtivät toisiaan tuttavat, jotka monetkaan eivät olleet yhtyneet

koko uutena vuotena, siinä taas keskusteltiin päivän tapahtumista ja

sovittiin uusista tuumista, huvituksista ja harrastuksista. Mutta vasta

lähempänä päivällistä, jolloin virastot ja liikkeet laskivat laumansa

kaduille, kävi täällä liike vilkkaammaksi kuin parailla markkinoilla.

Siellä retkeilivät ryhmittäin salkkuniekat sihteerit, siellä parittain

korkeat virkamiehet, siellä opettajia ja konttoriväkeä. Ja kaupungin

naiset, nuoret ja vanhat, laittoivat nekin tietysti siksi tunniksi

itsensä kadulle punaamaan poskiaan talvituulen viimassa ja

paistattamaan päivällä pulskia talvipukujaan.

Virastoväen joukossa ilmestyi Heikkikin esplanaatille. Kadulle

tullessaan yritti hän tavallisuuden mukaan vääntämään turkin kaulustan

pystöön korvilleen, vaan huomasikin samassa että se oli tarpeetonta ja

lähti niin pää taappäin kenossa, selkä suorana kävelemään tavallista,

varmaa kävelyään, jossa yläruumis pysyi aivan tönkkönä ja ainoastaan

jalat liikkuivat.

Heikkikin näet oli jo virastoväkeä, siksi hän oli tullut melkein kohta

tutkinnon suoritettuaan. Häntä oli pelottanut se pitkä taipale, mikä

hänellä oli edessään uuteen lainopilliseen tutkintoonsa, siinä

velkautuisi kovin paljo ja pitäisi taas paeta maaseudun yksinäisyyteen.

Hän oli puhunut ja valitellut sitä muutamille vanhemmille tuttavilleen,

lääkärikin oli kieltänyt häntä yhteen mittaan kovin rutosti

painamasta ... piti melkein keskeyttää luvut... Nämä olivat silloin

säälineet tuota toivorikasta nuorukaista ja hankkineet hänelle pienen

toimen muutamassa vakuutuskonttorissa, työtä kolme, neljä tuntia

aamupäivillä ja palkkaa lähes parisataa kuussa, -- siksi että toimeen

tuli ja aikaa jäi kumminkin runsaasti lukuihin. Niin oli juuri Heikki

sen toivonutkin, ei liikaa velkalastia, mutta siltä tilaisuus olla

Helsingissä, jatkaa lukuja ja seurata elämätä.

Ja hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi kun taas päivän tehtävän

suoritettuaan asteli päivälliskävelylleen ja tiesi että päivän loppuosa

on hänen omansa. Lähimmässä nurkassa näkyi Juuso seisovan, niin se

odotteli juuri häntä maksaakseen määräpäivänä takaisin saamansa

käsilainan, -- hyväpä kun koettaa mies olla säntillinen. Juuso toimitti

asiansa ja yritti kääntymään omille teilleen. Vaan Heikki oli nyt hyvin

puhetuulella, tarttui häntä napinlävestä ja otti hänet mukaansa

kävelemään. Hän tahtoi kertoa Juusolle, että yleinen mielipide oli

hyvin ystävällisesti ottanut vastaan heidän »Kyntäjänsä», jota nyt ensi

vihko oli ilmestynyt. Olihan se ollutkin aika onnistunut, vähän enemmän

vain ehkä saisi olla vakavaa lukemista, sitä aika vaatii. Ja nyt

pitäisi takoa kuin rauta kuumana on: hänelläkin, Heikillä, oli tekeillä

kirjoitus ja kamreeri Holmkin oli luvannut joskus joutoaikana jotain

kyhätä.

-- Hyvällä hoidolla me voimme »Kyntäjästä» vielä saada kelpo kapineen,

sanoi hän.

-- Vahinko vain että suuri osa siitä ikäluokasta, jolle se on aijottu,

on niin kylmänä ja laimeana, tuumaili Juuso.

-- No niin, ne lukevat tutkintojaan nykyjään kaikki. Vaan vielä niitä

sopivilla keinoilla saadaan vireille, annahan ajan kulua.

Heikki oli nyt niin ystävällisellä tuulella, että rupesi kyselemään

Juuson omiakin aikeita ja tuumia. Hän pelkäsi että he, Juuso ja Vilho,

liian paljo käyttävät muuhun aikaansa, joten luvut kärsivät. Se ei ole

edullista, nyt heidän juuri pitäisi käyttää hyväkseen suosiollista

mielialaa ja itsekin valmistua, eihän sitä tiedä kauanko yleinen

mielipide pysyy näin suosiollisena.

-- Joko sinä tuumaat kevääksi valmistua? kysyi hän.

-- Varmaan en tiedä, lueskelen verkemmin ja ainahan näihin puuhiinkin

menee aikaa.

-- Ai, ai, se ei ole hyvä, ei saa laiminlyödä omaa etuaan. Ilman asemaa

yhteiskunnassa on hyvin vaikea vaikuttaa...

Joku Heikin tuttava tuli juuri vastaan ja Heikki kääntyi sen kanssa

kävelemään nyökyttäen hyvin ymmärtävästi päätään Juusolle hyvästiksi.

Juuso jatkoi yksin matkaansa. Omituista, mikä siinä Heikissä oli, joka

häneen vaikutti melkein kuin ilettävästi, vaikka toinen näytti olevan

ystävällinenkin ja puhui »Kyntäjästäkin» nyt monikon ensi persoonassa.

Oliko siihen syynä tuo hänen ylen varma ja opettava esiintymisensä,

josta tuntui niin paljo sitä »yleistä mielipidettä», josta hän aina

puhui? Vai suututtiko Juusoa se, että Heikki kosketteli juuri niitä

kohtia, jotka Juusoa itseään salaisesti huolettivat ja joista omatunto

aina hienosittain häntä soimaili? Se lukujen verkkanen edistyminen, se

oli hänellä kipeä kohta...

No, olihan Juuso nyt sentähden lukenutkin, oli lukenutkin oikein

perusteellisesti, ei paljaita »papereita» niinkuin Heikki. Mutta sekaan

hän oli koettanut ansaita vähän rahaa käännöstöillä, -- tuo rahahan

se myötään teki kiusaa ja vastusta -- ja siihen meni aikaa. Ja

sitäpaitse ... niin, se oli juuri tuo arka kohta, joka huoletti yhtä

paljo kuin se innosti ... olihan aikaa mennyt vähän liiaksikin

viimeistellessä ja valmistellessa tuota pitkäaikaista suurtyötä,

»Sisaruksia». Paljo hän oli pannut siihen työtä, eikä ainoastaan

sivutyötä, mutta hän ei ollut malttanut pysyä poissa tuon lempilapsensa

äärestä vaikka kuin olisi tehnyt lujia päätöksiä. Hän oli niin moneen

kertaan ajatellut sen kaikki ajatukset, kärsinyt kuvattavainsa

henkilöjen kaihoista ja iloinnut heidän iloistaan, että siinä tuntui

melkein olevan kuin kappale häntä itseään. Ja hän oli sen salannut

kaikelta maailmalta omana aarteenaan, -- Elnalle vain oli hän siitä

puhunut, ei kellekään muulle... Mutta nyt se olikin valmis, juuri eilen

illalla oli hän lopettanut sen uudelleen kirjoittamisen. Ja nyt hän

antaakin sen olla piilossa ja rupeaa taas tarmokkaasti lukujaan

jatkamaan, tässä pitää joutua valmiiksi, olihan Heikki siinä

oikeassa...

-- Mutta nyt sinä kuljet ja uneksit, kuului äkkiä ääni hänen rinnallaan

ja Juuso käännähti katsomaan. Hilda ja Elnahan siinä naureskelivat

hänelle, kun hän ei ollut huomannutkaan heidän tulevan vastaan siinä

taajassa väkijoukossa.

-- Todellakin, taisinpa olla liian syvissä mietteissä. No, tekin olette

kauniista ilmasta nauttimassa?

-- Tietysti. Ja me olemme tässä jo rakentaneet erään hauskan

suunnitelman. Elna, joka on sellainen reipas maalaistyttö, hän tahtoisi

hiihtää. Ja me olemme päättäneet huomenna panna toimeen hiihtoretken.

Tuletko mukaan?

-- Mielelläni, se onkin toista kuin tämä katukävely, jossa on pääasiana

näyttäytyä ja katsella.

-- Elä moiti sitäkään, oletpa itsekin ollut siihen ihastunut.

Juuso ymmärsi, että Hilda tällä tahtoi viitata noihin hänen

syksyllisiin iltapäiväkävelyihinsä, jolloin hän aina odotteli Elnan

tuloa koulusta. Nyt ne kävelyt olivat jääneet vähemmälle. Juuso oli

muutamia kertoja tavannut Hildan jo edellään Elnaa odottelemassa ja

silloin oli tämä niin ilkkuen häneen katsonut, että Juuso oli päättänyt

välttää niitä yhtymisiä. Hänestä oli Hildan käytös muutenkin ollut

vähän omituinen, oli aivan kuin hän olisi vihannut Juusoa siksi, että

tämä viihtyi Elnan seurassa, ja Juuso huomasi, että hän oli ruvennut

melkein tuskallisella tarkkuudella vartioimaan nuorta serkkuaan.

Juuson ja Elnan väli oli kumminkin pysynyt aivan entisellään; se oli

sellaista lapsellista, avomielistä ystävyyttä vailla kaikkea joutavaa

liehakoimista. He eivät puhuneet koskaan rakkaudesta, vielä vähemmin

kihlautumisesta, eivät sitä ajatelleetkaan. Vaan kumminkin oli heidän

välillään ikäänkuin jokin itsetiedoton salainen sopimus, joka veti

heitä toisiinsa ja vaikutti, että he toistensa kanssa seurustelivat

suuremmalla luottamuksella ja avomielisyydellä kuin muitten ihmisten

kanssa. Se lähenteleminen oli tapahtunut aivan huomaamatta ja vasta

joulun aikana, jolloin Elna oli ollut kotonaan maalla, oli Juuso tullut

havaitsemaan, että tuo pieni valkotukka olikin hänelle kallisarvoisempi

ja rakkaampi kuin kaikki muut ihmiset. Tyttö pysyi eroajallakin

tuhkatiheään hänen ajatuksissaan ja hän tunsi selvää kaipausta

mielessään. Hän oli jouluksi lähettänyt Elnalle pienen, lämpösen

joulutervehdyksen ja itse oli hän saanut samanlaisen, arvaamatta sitä

odottaakaan. Vaan kun tyttö juhlain jälestä taas tuli kaupunkiin ja he

ensi kerran tapasivat toisensa, silloin oli Juuso silmän lämpösestä

liekinnästä ja käden ystävällisestä puristuksesta tuntenut, että

tyttökin oli muistellut häntä ja kaivannut häntä. Ja uusi, ihana

lemmenvirta oli silloin syöksähtänyt hänen suoniinsa ja ajanut uusia

aatteita hänen aivoihinsa.

Vaan heidän suhteessaan ei ollut mitään sen näkyvämpää muutosta

tapahtunut ja siksi juuri Juuso ihmetteli, mistä Hilda oli saanut

aihetta tuohon ilmeiseen epäilykseensä. Ja mitä hän sillä tarkoitti?

Miksi tahtoi hän tulla väliin, jos he Elnan kanssa toisistaan

pitivätkin?

Sitä hän mietti nytkin, kun he kävelyltään palasivat kotiin

päivällisille, ja hänen päähänsä pälkähti, että olisipa soma tietää,

onko Elna tuota huomannut. Hän halusi taas kerran jutella kahden tytön

kanssa. Ja juuri päivällispöydässä hän huomasi, että nyt olikin

tilaisuus tarjona.

Hilda kysyi häneltä silloin, menikö hän ulos mihinkään iltapäivällä.

Juuso mietti kotvasen mitähän tuo tuolla tarkottanee ja sanoa

paukautti, että hänen oli mentävä erääseen kokoukseen. Ja aivan oikein,

hetken perästä hän tulikin huomaamaan, että Hildan oli äitinsä seurassa

mentävä kaupungille, -- hän oli siis tahtonut tutkia, jäisivätkö he

Elnan kanssa kahden kotiin!

Ja Juuso menikin ulos, mutta palasi tunnin kuluttua takasin. Elna oli

yksin kotona ja tuli häntä vastaan eteisessä.

-- Tiedätkö, minä olin aivan varma siitä, että sinä heti palaisit.

-- Sinäkö -- oletko sinäkin siis huomannut?

-- Niin, miksi hän minua vartioipi...? Kuule, tämä on hirveän hullua!

Niin se olikin. Nyt eivät he kumpanenkaan osanneet selittää omaa

menettelyään, eivät tienneet miksi he sen olivat aavistaneet ja mitä he

olivat aikoneet. Ja he kävivät siitä molemmat vähän hämilleen, -- ensi

kerran nyt ujostelivat toisiaan. Vaan Juuso rupesi silloin kertomaan,

että hän oli eilen illalla saanut suuren näytelmänsä vihdoinkin

valmiiksi ja lukisi nyt lupauksensa mukaan siitä palasia Elnalle, jos

tämä tahtoisi kuulla. Sitä varten hän oli tahtonut tavata Elnan yksin.

Ja Juuso meni huoneeseensa, avasi lukitun laatikon ja otti siitä esiin

paperikäärön.

-- Tässä se on. Monta kertaa olen aikonut viskata sen uuniin ja

vapautua koko hommasta, vaan en ole raskinut.

-- Miksi uuniin?

-- Siksi, että se on syönyt aikaani ja siksi, että sitä pelkään.

Hän selaili sieltä täältä sivuja, luki itsekseen rivin ja pari ja

selaili taas. Ja hän innostui taas noita tuttuja säkeitä katsellessaan,

rupesi ääneen lukemaan muutamaa kohtausta, koko ajan tähystellen

paperiin, vaikka hän sen melkein ulkoakin osasi. Ensiksi hän luki

ujolla, matalalla äänellä, pysähteli toisinaan, hyppäsi muutaman sivun

ohi. Mutta pian hän lämpeni, laski tulemaan täydellä vauhdilla ja

syvällä äänenpainolla. Hänellä rupesivat silmät hehkumaan ja poskille

kohosi veri ja hän teki sekaan liikkeitä käsillään kuvatakseen

tarkoittamaansa vaikutusta. Hän luki edelleen, luki aivan kuin

itsekseen, muisti kyllä toisinaan, että oli toinenkin kuulemassa, mutta

muisti samalla, että se oli vaaraton, lempeä arvostelija, jolta hän

saattoi kahleitta olla, tuntea ja innostua niinkuin yksin.

Elna oli hiipinyt ovelle, seisonut siinä hetken, mutta sitten

istahtanut tuolille viistossa olevan sohvan taa. Sieltä selustan takaa

katveesta näkyivät ainoastaan hänen suuret, kysyvät, siniset silmänsä,

jotka tarkkuudella seurasivat Juuson jokaista liikettä, jokaista äänen

värähdystä. Eikä hän hievahtanut paikaltaan, ei tuiskahtanut, kuunteli

vain. Hän seurasi tarkoin jokaista vuoropuhetta, jokaista sanaa. Mutta

sittenkin hänestä tuntui, ettei hän kuullut muuta kuin pelkän tuon

lukevan, innostuneen äänen; hän ymmärsi kyllä kaikki, tarkkasi

esiintyviä ajatuksia ja tapauksia ja eri henkilöiden puheita, mutta

sittenkään ei hän saanut mieleensä kiintymään paljo muuta kuin tuon

kauniin, polvekkaan muodon, sointuvat säkeet ja rikkaan kielen. Ja hän

vaipui ikäänkuin haaveiluihin siinä Juuson lukiessa, ajatukset

liitelivät sinne tänne, kauas utuisten unelmain maille, milloin

seuraten Juuson lukemisen jälkiä, milloin ominvalloin vapaina ja

hillittöminä.

Juuso luki loppuun sen näytöksen, jonka oli alottanut, istui vielä

hetkisen vihkoonsa tuijottaen ja katsoi sitten kuuntelijaansa. Lampun

valo häikäsi hänen silmänsä, vasta kotvasen kuluttua erotti hän sieltä

pimeästä siimeksestä nuo kirkkaat katseet. Hänestä niissäkin paloi

samaa innostusta, joka hänet itsensä täytti, ja siitä hän riemastui.

-- No, arvostelijani, kuinka kuuluu tuomio? kysyi hän. Onko armoa

ollenkaan?

-- Kaunista, -- lue lisää Juuso! En ole tuommoista kuullut enkä

tuntenut koskaan.

-- Tottako, se ei siis sinusta ole mitätöntä?

-- Voi, sitä en tiedä, en tiedä ollenkaan onko se hyvää vai huonoa, se

voi olla kumpastakin. Mutta noin kun sinä luet, on se minusta kaunista.

-- Vaan jos jokainen sanoisi niin?

-- Kenties eivät muut sano, elä luota minuun. Mutta jatka, jatka!

Juuso jatkoi. Tunti kului aivan huomaamatta, he istuivat yhä

paikoillaan. Eivät kuulleet kun ulko-ovessa käytiin eikä joutanut

kumpanenkaan huomaamaan, että uusi kuuntelija oli hiljaa ilmestynyt

ovelle ja jäänyt siihen seisomaan. Juuso luki vain, käänsi lehtiä ja

luki, ja Elna ei liikahtanutkaan piilossaan. Vasta näytöksen lopussa

kohautti Juuso katseensa.

Hilda astui esiin ovelta.

-- Todellakin, täällähän onkin tärkeä kokous ja hauska, virkkoi hän

naurahdellen.

Juuso hypähti pystöön ja Elna kääntyi kummissaan katsomaan. Vaan Hilda

jatkoi leppeästi, harmistumattomalla ja ihastuneella äänellä.

-- Kutsumatonnakin vieraana sain toki vähän kuulla. Sinä Juuso, milloin

olet kirjoittanut tuon suuren näytelmän? Vaikka vain kipeneen kuulin,

niin siihen jo minäkin vallan innostuin. Sinä poika, joka et meille ole

puhunut sanaakaan!

-- En ole uskaltanut puhua kellekään, salaisuutenani olen sen

kirjoittanut ja kätkenyt. Ensi kerran sitä nyt on kukaan kuullut.

-- Ja se ensimmäinen oli Elna!

-- Niin, hän oli minusta arvostelijaksi vaarattomin...

Hildan silmä yritti liekitsemään, vaan hän sammutti tahtonsa voimalla

sen tulen ja virkkoi ystävällisesti:

-- Vaan nyt kun kerran olet vähän lukenut, nyt sinun täytyy se lukea

meille kokonaan. Sinä aijot tarjota sen teaatteriin?

-- En ole aikonut mitään. Pelkään, ettei se onnistuisi.

-- Se onnistuu! Vaan meille ensin.

-- No, te saatte sen kuulla, tuomitkaa sitten! Kutsutaan joskus tänne

Vilho ja Helmi...

-- Heidät tapasin juuri äsken kadulla ja me sovittiin siitä huomisesta

hiihtomatkasta... Ah, kuule, nyt keksin ohjelman, sinä otat huomenna

vihkosi mukaan hiihtoretkelle, me hiihdämme Vanhaankaupunkiin erääseen

taloon jonka tunnen ja siellä sinä hämmästytät heidät lukemalla

teoksesi. Hei, siitä tulee hauskaa!

Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja

ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon

mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille

makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka

suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän

tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän

itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi

Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa

mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi

yölläkin voitoista ja laakereista. --

Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa

kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen

kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä.

Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään

liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet,

nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos

kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle

saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa

hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden

myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan,

joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä

ryhmässä jälempänä.

Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli

puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso

seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä

innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei

yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä

tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli

paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja

kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että

muistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu,

tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma

rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän

toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut

temmannut heitä täydelleen mukaansa.

Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä

oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen

ääneti istuttuaan:

-- Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain

kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi

liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä

sitä, -- vaan minua se miellytti.

Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa»

näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi

vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.

Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät.

Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä

kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho

oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin

selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta,

myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa,

noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön

arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa

aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen

sisempiä tunteitaan kohtaan.

He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin

oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin

kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan

kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan

puhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt

tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:

-- Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo

sepustus?

-- En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.

-- Miks'et uskaltaisi?

-- Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua

hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo

hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen

ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi

ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen

yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä

en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain

hyville ystävilleni.

-- Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä

teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.

Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat

ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi

Elna ja virkkoi:

-- Mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta _jos_ se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä

valmis teos laatikkoon...

-- Niin, _jos_ se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi

siihen niinkuin sinä.

-- Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi:

»hyvä!»

-- Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle

kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit

minua.

-- En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua

kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä

ja puristaisin sinun kättäsi.

-- Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se »jos»! oi, ei se

onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä

saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.

Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi

Elna hiljaisella äänellä:

-- Minua et. Silloin minä...

-- Silloin sinä...?

-- Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani.

Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin

Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja

nöyryytystä uhkaava.

Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän

teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet

kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat

koolla, sanoi Juuso äkkiä:

-- Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?

-- Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso

vastasi vain:

-- En vie, se on päätetty.

Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi,

oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.

Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon

siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista.

Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä,

josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa

ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole

kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista

rauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein

maali.

Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut

hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut

kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo

uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne

meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä.

Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme

kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän

kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa,

heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen,

tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin

miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.

Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen

ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä

voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin

kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä

lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan,

hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu

lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen

kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen.

Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä

kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt...

Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten

unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne

turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi

unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli

nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä

itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni

pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen

kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni

heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se

olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman

kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet

onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä

syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä

pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä

uutteralla työllä...

Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:

Och när de andra kämpar rida

Ur silfverportarna tili strid,

Jag skulle sitta vid din sida

En trogen vän, -- och se på dig...

Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja

laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia...

Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli

mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat

olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja

niiden täytyi toteutua.

Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli

jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän.

Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:

-- Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin

käydäänkin todelliseen työhön!