III.

Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi

kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen

uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin

puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli,

hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja

kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet

tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen

kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja

kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat

tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa

kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.

-- Kaikki on vasta näinä päivinä sisällemuutettu eikä

aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain

anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. --

Täytyy täydentää sitten vähitellen.

-- Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata,

virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli

vieraana. -- Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin

kalliiksi.

-- No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, -- arvaamattoman paljo

se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa

eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein

päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin

kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata

ne menot.

He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät

salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin

omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa,

vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä

vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen

maaseutuylioppilaaseen.

-- Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua

tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. -- Eilen juuri oli Ester

täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli

varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin

oloihin.

-- Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?

-- Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä

aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni

vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa

taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä

erästä virkaa.

-- Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.

-- No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta

vuodelta alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut

järjestää kodissani kaikki valmiiksi.

Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun,

mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle

kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt

järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään

vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen

tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja

intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne

harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa,

jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita,

mutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava

tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin

korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...! Voi jos

hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän

olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli

saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei

vasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja

tällaisen aseman yhteiskunnassa.

Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan

kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän

äkkiä:

-- Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?

-- Valmistun jouluksi...

-- Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen

pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja

harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.

Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä

uudesta aikakauskirjasta, »Kyntäjästä», jota muutamat nuoret miehet

olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua

tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso

oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan,

vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut

Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja

hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä

oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman

miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.

-- Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.

-- Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?

-- Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt'en

tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään

hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?

Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa

vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän

itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan

naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko

hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on

uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen

määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille

kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun

vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa.

-- Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin

kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen

aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä

jotain tulla.

-- Vahinkoa, -- tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin

ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. -- Jos ei sitoudu

mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä

vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain

nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.

-- Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?

-- Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella

välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen

kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, --

voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan

vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa,

pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo

jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea

sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että

ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia

teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa

pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka

tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella

eteensä.

-- Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin

katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa

tuumissaan. -- Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että

heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.

-- Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.

Mutta nuo miehet -- miten heidän lukujensa käy?

-- Aikovat jatkaa siinä sivussa.

-- Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!

Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa

kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja

seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se

tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä

harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät

syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti

omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo

olisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu,

niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.

Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui

vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia

sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan

kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.

-- Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli

Holm. -- Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi

väsytty jo kyllästytty.

-- Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin

arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen

pykälän.

-- Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?

-- Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat...

-- Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian

huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan

hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. -- Onhan muuten makuasia

miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen

loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle

kannalle.

-- Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä

nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut...

-- Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa

ainakin ymmärtävänsä aikaansa.

Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin

vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä

itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun

aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi »välttämättä

saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.» Nyt oli

epäilys poissa, -- sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä

vastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin

luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli

osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot

olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään

oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan

luonnolliselta, -- peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin

luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja

kulkee turvallisesti eteenpäin!

Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin

kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin

valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä

hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten

muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin

hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita,

tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, -- siinä on mies joka

nousee nopeasti ja nousee korkealle! --

Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen

menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko

papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä

tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja

järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia

monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten

vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa

sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi

ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä

luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää

kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui.

Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä

saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, -- muusta viisi.

Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.

Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät

pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot

paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti

ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä

sittenkin ruveta »Kyntäjän» avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas

hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, -- se se ei ainakaan

ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.

Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä

vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin

tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää

pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos

joitakin juoksuja ja puuhia.

-- Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö

asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa

päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät

työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.

-- Yksissäkö ne lentelevät?

-- Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!

Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän

Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän

ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja

päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta

silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän

tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan

valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka

silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään

Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan

kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan

ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä

vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan

polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin

pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja

muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.

Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja

he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa

he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta

tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen

näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän

siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja

kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen

teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus

vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea

siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta

lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.

Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka

Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli

pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan

tervehti hän Juusoa ja kysyi:

-- Tuletko kokoukseen illalla?

-- Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?

-- Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.

Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja

kysyi kuiskaten:

-- Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan

niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?

-- Todellakin?

-- Niin, huomasitko sen sinäkin?

-- En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten

samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan

vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni...

-- Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole

hänen ystävänsä.

-- Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki

huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.

Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin

kokoukseen rientääkseen.

Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta

väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että

tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei

juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain

kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin

ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa

kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen

ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat

laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin

monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas,

jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina

kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat

niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet

puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta

pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt

menisivät turhaan -- »oli pettureita joukossa» --, ja siksi eivät he

vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään.

Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina,

välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat

milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat

leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he

nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.

Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja

edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun

tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta

jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan

maahan.

Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa

taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain

voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin

suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden

kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada

isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän,

nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa

ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun

jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli

määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri

sääntöjen 19:s pykälä.

Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli

säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää

vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan

takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi

yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein

tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat

suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta

miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se

tehtiin.

Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin

ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat

tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen

taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa.

Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo

yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä

rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha.

Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden

edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden

kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan.

Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja

Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se

vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he

olivat itsenäisiä...

Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista

koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan

innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.

Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei

ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan,

kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan

illan merkkiasiasta:

-- Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?

-- Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki

omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.

-- Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.

-- Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni?

Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät

ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan.

Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla,

suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima

-- mutta saattoiko siihen luottaa?

Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin

esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta

vastattiin yhtä lyhyesti, -- asia oli jo ennen monituisiin kertoihin

pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät

velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota

tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian

vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei

ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan

vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue,

joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. -- Heikki puhui

viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin

joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin

niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi...

Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala

vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä

vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:

»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi

matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin

suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin.

Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi,

että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi

päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä

kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt

muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä

edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä,

nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila.

Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin

pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista

edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina

edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän

yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä

taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista,

koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni

on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin

onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia

aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat

joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo

itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa

asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja

aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on

päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin

me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää

velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...»

-- Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin

»äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat

vakavat ja varmat.

Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa

hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten

laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli

luultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara,

puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii

sen kumoamista...

Niinpä siis!

Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle.

Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen »aamen», muuten vallitsi

huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs

riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan »hurraan». Vaan

vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän

tunteita, joku karkeampi sana »pettureista» kuultiin siellä

lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta

pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä,

kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa

taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.

Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan

ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista.

Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho

ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta

katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli

huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan

viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta

ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys

tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä

kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi...

Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja

hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten

lausui hän verkalleen:

-- Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on

kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika.

Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä

muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas,

niin mitä annetaan sijaan, -- sillä jotain nuoriso tarvitsee

innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista,

innostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me »Kyntäjällämme»

voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven

innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön...

Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin

ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi

masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.

Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi

sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän

pysähtyi ja päästi naurun:

-- Mitä, noin syvästikö te surette vainajata -- ei se kannata, se oli

jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen

ponnahdus -- kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin

puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on

oikea suunta se.

Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät

kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:

-- Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin

kaikki muut.

-- Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta

tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja

me luemme läksyjämme siltä.