II.

Ikkuna oli auki kadulle päin ja sieltä kuului ylös toisen kerroksen

huoneeseen pääkaupunkiliikkeen herkeämättömiä ääniä, rattaiden räminää,

ajurien huutoja, astuntaa ja puhelua. Huoneessa puuhasi Juuso

paitahiasillaan ja palavissaan suuren arkkunsa ääressä, järjesteli

kirjojaan ja tavaroitaan, jotka olivat olleet kesäisessä säilössä ja

asetteli paikoilleen niitä, joita oli tuonut mukanaan kesämatkaltaan.

Pöydän ääressä sohvalla istua retkotti huolettomasti toinen nuori mies,

päässä kallellaan ylioppilaslakki, kädessä siro luupää keppi ja

hampaissa mustaksi poltettu piipunnysä, -- Juuson kesäpiippu, jolla

tämä oli tyydyttänyt tupakantarpeensa siellä salolla, jossa paperossien

saanti oli hankalaa. Siitä koetteli sohvalla istuja kaupunginlapsi nyt

huvikseen vedellä haikuja, imi, sylki ja ryki, haukkui kapinetta

huonoksi ja tarinoi lakkaamatta kaikenmoista kepeää leikkipuhetta

puuhissaan ahertavalle Juusolle.

Se oli Otto, Otto Alm, hilpeä, huoleton veitikka, parin vuoden vanha

ylioppilas, tuumiltaan ja käytökseltään oikea »ehta medisiinari.» Hän

oli Juuson ruokarouvan poika. Tässä Almin rouvan perheessä se oli näet

Juuso asunut jo monta vuotta, oli nuorena ylioppilaskokelaana siihen

alkujaan tullut sukulaisten suosituksilla ja oli siihen edelleen jäänyt

asumaan kotiutuen aivan perheeseen kuuluvaksi. Almin rouva ei näet

juuri ansionkaan vuoksi pitänyt vuokralaisia luonaan, hän ei ollut

varaton -- sanottiin rikkaaksikin --, Juuso olikin ollut ainoa ja häntä

oli siellä aina pidetty ja kohdeltukin talonväkenä. Varsinkin Otto,

joka koulupojasta asti oli tottunut hänen seuraansa, piti häntä aivan

perheeseen kuuluvana ja nyt vasta, kun Juusokin oli palannut maalta,

oli hänestä perhe taas täysilukuisena koossa.

Kesken toverinsa pakinan hypähti Juuso äkkiä istuimeltaan, sulki

ikkunan ja virkkoi:

-- Tuo räiske ja räminä on taas oudoksestaan niin hermostuttavaa, siitä

sitä toki ei tarvinnut siellä sydänmaalla kärsiä.

-- Eikö siellä karhut toisinaan pitäneet pahaa meteliä ikkunan alla?

-- Ei ne sydänmaan karhut ole niin isoäänisiä, täällä kaupunkipaikoilla

ne ovat pahempiakin.

-- Vaikka ovat vain kaksijalkaisia. -- Entä mikä sulla tuossa käärössä

on, ka, revolveri totta tosiaankin. Ketä sinä sillä olet pelotellut?

-- Otin hulluudessani sen mukaan mustalaisten ja muitten maankulkijain

ja ilkeiden ihmisten varaksi, -- ei sitä vain siellä tarvittu.

-- Ja mitä sillä nyt aijot?

-- Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten

varalle.

Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä

arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle

Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä

ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.

-- Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein

puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin

rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta

kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.

Otto nousi ja teki lähtöä ulos.

-- Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. -- Menetkö osakuntasi

puoluekokoukseen?

-- En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja

mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.

Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille,

siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden

vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin

aikana, -- se on ihanata!

-- Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui

hän Juusolle lähtöä tehdessään. -- Niinkuin ystävällisiä aaveita

retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee

käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä

hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät

varjokkaat...

-- Ja kapakat niin valoisat.

-- Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.

-- En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt -- onpa jo

aikakin.

-- Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä

ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.

Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei

maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja

järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, --

tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta

saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan

saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja

tässä toinen mytty, vielä paksumpi, -- siinähän se nyt juuri oli tuo

hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset». Olihan se nyt jo pääsuunnilleen

valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä

kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita

aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se

vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella,

-- no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen... Omituisen rakas se

oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti

iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta

ja pelosta... Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen

kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut

teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja

heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista

palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö

hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli

ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta,

innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas.

Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen

kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen

loppu...

Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja

luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen

heltyi... Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista

läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä,

työtä kaikessa hiljaisuudessa...

-- Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla

syömäänkään, Juuso?

Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään

ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.

-- Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän

mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.

-- En tule jos et pane takkia päällesi.

-- No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin

olen tuonut, -- entäpä sitten virsut.

-- Herran terttu kuinka sievät. Puenko ne heti jalkaani?

-- Pue!

-- Enpä uskalla. Minun täytyy näetkös nyt ruveta tasaseksi, vakavaksi

ja viisaaksi, minun täytyy olla esikuvana ja hyvänä esimerkkinä. Meille

on näet tullut muitakin vieraita asumaan.

-- Ketä, Hilda?

Hilda astui aivan ääneti Juuson eteen, pui sormea varottavasti ja

katsoi terävästi, veitikkamaisesti, mutta samalla omituisen kiihkeästi

Juusoa silmiin. Hän oli ketterä, mustaverinen, hyvin vilkas tyttö, ei

juuri kaunis kasvoiltaan mutta terävän ja pirteän näköinen. Saattoi

huomata, että hän jo oli ijältään siinä ohi viidenkolmatta, mutta hän

oli siltä hyvin nuortea ja sulavaliikkeinen ja soudatti nytkin

ketterästi ja notkeasti ruumistaan puhuessaan Juusolle sormi pystössä:

-- Varo itseäsi Juuso, oletko palovakuutettu, nyt sitä kysytään! Mutta

ei se auttaisi sekään. Voinpa jo ennakolta vakuuttaa, että sinä olet

hukassa heti kun hänet olet nähnyt.

-- Hukassa? Mikä peto se sitten on?

-- Vaarallinen peto -- sireeni! Tule ja katso. Ja koeta pitää varasi!

Hilda puikahti ennakolta ulos ja Juuso sukasi tukkansa ja lähti

perästä. Hänestä oli Hildan äänessä ollut jotain omituisen terävää, --

mitähän metkua se tämä taas mahtaa olla. Se on Hilda hyvä ja hauska

tyttö, vaan toisinaan niin aiheettoman intohimoinen ja luuleva, -- ka

olkoon, mitäpä Juuso hänen juonistaan.

Astuessaan ruokasaliin, jossa jo tulet olivat sytytetyt, huikenivat

Juuson silmät ensi aluksi. Hän näki vain rouvan istuvan leveänä ja

pyylevänä pöydän päässä hoitamassa teekeittiötä kuten tavallisesti.

Oton paikka oli tyhjä, hän ei siis ollut vielä palannut kotiin... Mutta

tuossa selin oveen istui pieni olento, josta ei Juuso aluksi voinut

erottaa muuta kuin tuuhean, vaalean tukan ja pitkän, paksun palmikon.

Samassa se kumminkin nousi tervehtimään, -- nuori tyttö se oli,

hoikkaset, hienosti punehtivat posket, suuret, ihmettelevän näköiset

siniset silmät, kapeat olkapäät ja hento, vielä tuskin täydelleen

kehittynyt vartalo.

-- Tässä on sisarentyttäreni, maisteri Tuominen, esitteli rouva

tyyneellä, välinpitämättömällä äänellä, ja jatkoi kohta teetä kuppeihin

kaataessaan: -- Elna on tullut tänne käsityökouluun ja vähän maailmaa

näkemään ja te tulette nyt siitä syystä tämän talvea olemaan

pöytätovereita.

Juuso tunsi, että Hilda koko ajan sivulta tarkkasi häntä nähdäkseen

minkälaisen vaikutuksen tuo uusi ilmiö nyt häneen teki, vaan hän ei

voinut sittenkään täydelleen salata ihailunsekaista hämmästystään. Niin

luonnollisesti viaton, niin itsetiedottomasti suloinen ja viehkeä oli

tuo hänen edessään seisova tyttö, lapsen ja naisen ijän vaiheilla, sen

suuret silmät näyttivät aivan kuin pyytävän anteeksi, ettei hän itse

osannut kauneuttaan kyllin arvostella. Juuso katseli häntä, käänsi pois

silmänsä, mutta hänen täytyi katsoa taas. Ja koko ajan pälyilivät

Hildan silmät pöydän takaa jonkunlaisella katkeralla vahingonilolla.

Se kävi jo melkein rasittavaksi eikä ruokapöytäkeskusteluakaan saanut

meneilleen. Juuso olisi tahtonut lähempiä tietoja mistä tämä uusi ilmiö

nyt oli heille lennähtänyt, vaan ei hän kumminkaan kehdannut

kyselläkään. Sen verran kävi rouvan pakinasta kumminkin selville, että

Elna oli kotosin pienestä, -- ja Juuso ymmärsi sen, köyhästä, --

maaseutupappilasta, jossa vielä oli paljo lapsia jälellä ja hänellä oli

nyt tarkoitus valmistautua elämän taisteluun. Jotakin keskustelua

koetti Hilda vihdoin panna alulle, teki Elnallekin jonkun kysymyksen;

tämä vastasi, ujosti ja arastellen, kuului puhuvan länsisuomalaista

murretta, joka Juusosta aina oli tuntunut niin rumalta, mutta nyt sekin

hänestä soi viehättävältä ja kauniilta.

Silloin narahti eteisen ovi ja sisään hyökkäsi Otto lämpimissään, lakki

päässä ja takki auki. Hän oli ollut Kappelissa, oli tavannut siellä

Vilhon ja Helmen ja kertonut heille että Juusokin on jo tullut

kaupunkiin. Ja ne olivat lähettäneet hänet käskemään Juusoa sinne,

tervehtimään ja kuuluisi olevan asiaakin.

-- Vilhoko, häntä olisi todella hauska tavata.

-- Luulisinpä sen. Siis ei muuta kuin jalkeille heti.

Juusosta oli kumminkin toisakseen vähän säälikin kotiväestään näin jo

ensi iltana erota ja hän ehdotti Hildalle, että he kaikin lähtisivät

hiukan kävelemään. Hilda oli kohta valmis, vaan Elna seisoi epävarmana

ikäänkuin epäillen koskiko kehoitus häntäkin. Siksi virkahti Juuso

hänelle:

-- Lähtekää pois tekin katsomaan Helsingin iltavalaistusta, olettehan

täällä ensi iltaa.

-- Vaan hän kun ei tunne niitä siellä, ehätti Hilda vastaamaan.

-- Tutustuuhan hän kumminkin, virkkoi Juuso ja jatkoi hiukan

leikillisesti Hildalle: Vai joko sinun uusi tehtäväsi nyt alkaa?

-- Ei, tule pois Elna, jos tahdot, tule vain seuraan kävelemään.

Elna katseli epäilevänä, hän ei tuota oikein ymmärtänyt. Vaan kun Juuso

jo tarjosi hänelle päällystakkia, niin Elna ikäänkuin turvautui hänen

ja lähti mukaan.

Ilta oli hiottavan lämmin, taivas paksussa pilvessä, joka kiersi

kaupungin vielä tavallistakin syysiltaa syvempään pimeään; kaasulyhdyt

nurkissa valaisivat kuin harson läpi sumuista ympäristöään. Mutta

Kappeli loisti kirkkaassa valossa, soittolavaa ympäröitsi tiheä muuri

kuuntelevaa yleisöä ja ahdingossa istui väkeä parvekkeen pöytien

ympärillä ja alas hiedikolle asti. Otto opasti seuraajansa siihen

pöytään, jossa tuttavat heitä odottivat.

Kahden he istuivat siellä Vilho ja Helmi. Vilho Hartikka oli viime

vuodet ollut Juuson alinomainen työtoveri ja tuumatoveri ja Juuso piti

äärettömän paljo tuosta lämminsydämmisestä, puhdasluonteisesta

nuorukaisesta. Hän oli lahjakas, aaterikas mies; ulkomuotokin jo

osoitti luonteen lujuutta, silmät olivat syvämietteiset ja ikäänkuin

läpitunkevat ja leveät, avonaiset kasvot todistivat rehellistä ja

suoraa miestä. Vilho oli sekoittumatonta talonpoikaista alkuperää,

köyhästä kodista lähtösin. Sitkeytensä ja palavan lukuhalunsa avulla

oli hän raivannut itselleen tien yliopistoon, jossa hän opintojensa

ohessa sivutöillä ansaitsi toimeentulonsa. Mutta hän ei ollut terveen

näköinen, vartalo oli heikko ja rinta sisäänpainunut. Eihän se

ollutkaan enää salaisuus hänelle itselleen eikä muillekaan, että

keuhkotauti vähitellen hivutti hänen voimiaan. Mutta siltä hän oli aina

iloinen, aina täynnä uusia tuumia ja suunnitelmia, aina rohkaiseva ja

elinvoimainen. Nytkin hän leikkipuheillaan hauskuutti rinnallaan

istuvaa tyttöä, joka oli, päinvastoin kuin hän itse, terveen ja

reippaan näkönen. Ihmiset olivat jo vuosikauden arvailleet,

mahtoivatkohan nuo, Vilho ja Helmi, olla kihloissa, vaan he antoivat

ihmisten vapaasti huolehtia, olivat vain hyvinä ystävinä paljo yksissä,

usein kahdenkin. Helmikin oli näet riippumaton tyttö, palveli pankissa

ja elätti itsensä.

-- Miten on rintasi laita? kysyi Juuso ensi tervehdysten jälkeen

huolestuneena ystävältään, sillä tämä näytti todellakin paljo

kuihtuneemmalta kuin viime näkemällä.

-- Ei ole parempi, mutta en osaa sanoa huonommaksikaan. Tässähän tuota

on taas kesäkauden retuutettu, tehty työtä ja huviteltu ja mukanahan

tuo on tullut.

Luonnollisesti oli Juusolla ja Vilholla kesäisen eron jälkeen taas

paljo toisilleen kerrottavaa ja kun soiton pauhina esti yleistä

keskustelua kuulemasta, juttelivat he kahden syrjässä. Mutta hetken

kuluttua virkahti Vilho korkeammalla äänellä:

-- Meillä on tässä Helmen kanssa ollut puheissa eräs uusi tuuma,

suurenmoinen.

-- Sinullahan on aina suuria tuumia, virkkoi Hilda. Annas kuulua

viimeinen uutelosi.

-- Niin, me aijomme perustaa uuden aikakauskirjan.

-- Se on tietysti Vilho, joka aikoo, en minä, kiirehti Helmi

selittämään.

-- Niin aijonkin. Eikä tuuma ole aivan uusikaan, sinä muistat Juuso,

että me olemme usein ennenkin keskustelleet sellaisesta pienestä

nuorisolehdestä. Nyt se minusta on tarpeellisempi kuin koskaan ja aika

on otollinen; miks'ei lyötäisi tuumia lukkoon.

Juuri tästä asiasta se Vilho olikin tahtonut Juusolle puhua kohta kun

kuuli tämän tulleen kaupunkiin. Ja hän selitti Juusolle laajemmalti

suunnitelmaansa puhuen vilkkaasti ja lämpimästi.

-- Aika rupee käymään vähän uniseksi, sanoi hän. Se suuri, mahtava

innostus, joka meitä kaikkia on ylläpitänyt ja kannustanut, se rupee

vähitellen laukeamaan. Sitä kestää tosin vielä, ja muutamilla tahoilla

se nyt on vasta ehtinytkin oikein elämään. Mutta toisissa piireissä se

on jo sivuuttanut huippunsa ja ylioppilaiden joukossa esim. näkee jo

selviä väsymyksen ja välinpitämättömyyden oireita. Onhan se

ymmärrettävääkin, onhan pääasiassa nyt lainsäädännön kautta saavutettu

se, jota vuosikymmeniä kestäneen kuuman taistelun aikana kiihkeimmin on

toivottu; pelkkä entinen taisteluinnostus ei enää riitä, taikka käypi

se, mikä olisi vielä ikävämpää, keinotekoiseksi, väkinäisesti

lietsotuksi. Mutta itse niitä aatteita, jotka olivat tämän taistelun

jalostuttajina ja sen ytimenä, pitäisi yhä edelleen varsinkin

nuorisossa pitää lämpiminä ja vireillä. Kansallisuusatteet,

kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet, nehän ne ovat olleet

suomalaisuuden liikkeessä mahtavimpia säveleitä ja niiden

perilleajamiseksi pitäisi vielä tehdä paljo ja innokasta työtä. Mutta

nyt on peljättävää, ja merkitkin sitä osottavat, että taistelijat

voittonsa saavutettuaan väsyneinä jättäytyvät itse näitä aatteitakin

kohtaan kylmiksi. Nuorison ei kumminkaan pitäisi saada kylmetä, sen

pitäisi nyt itsensä ruveta vähitellen käytännössä toteuttamaan sitä,

jota se taisteluinnon aikana on ihannoinut. Minä puhun tässä ainoastaan

nuorisosta, sillä ainoastaan sen puoleen sopisi meidän tällä pienellä

yrityksellämme kääntyä, mitäpä me, itse vielä nuoria miehiä,

varsinaiseen politiikkaan puuttuisimme. Pääasia olisi, että voisimme

estää mieliä välinpitämättömyyteen vaipumasta, voisimme siellä täällä

iskeä joitakuita tienviittoja, joiden avulla päästäisiin taipaleelle,

ja kyntää auki jonkun vaon, josta sitten voitaisiin laajentaa

viljelystä ja tehdä se hedelmälliseksi. Sitä minä olen tarkottanut; me

koettaisimme pitää vireillä työtä suomalaisuuden vanhojen aatteiden

puolesta ja tehdä sen tuollaisen pienen nuorison »kyntäjän» kautta, --

mitä arvelet?

Vilho puhui aivan lämpimiinsä, ääni sortui, yskän kohtaus tavotti ja

hänen täytyi pyyhkiä hikeä otsaltaan. Hän näkyi olevan tuumaansa hyvin

kiintynyt eikä epäillyt sen menestymistä. Juuso istui vieressä ääneti

ja kuunteli hänen sanatulvaansa. Hän tunsi sen jo vanhastaan, että kun

Vilholla oli jokin tuollainen uusi tuuma, niin hän sai hänet kohta

innostumaan mukaansa; nytkin löysi jokainen hänen sanansa vastakaikua

Juuson herkässä mielessä ja tästä tuntui aivan kuin Vilho olisi selvin

sanoin tulkinnut hänen omia hämäriä mietteitään. Hän ei kumminkaan

vielä puhunut mitään ja Vilho jatkoi tuokion kuluttua:

-- Kansallisella vainiolla on vielä niin paljo työalaa, niin paljo

perkkaamatonta pienellekin perkkaajalle. Ja jos voisimme saavuttaa

nuorisossa kannatusta, niin meille kyllä karttuisi työmiehiä ja siten

olisimme estäneet sen vaipumasta uneliaisuuteen ja yksinomaisiin

itsekkäisiin harrastuksiin, jotka nyt näyttävät voittavan alaa.

-- Tuumasi viehättää minua, lausui Juuso lyhyesti. -- Kun vain

uskaltaisi, kun siinä ei iskisi kiveen...

Soitto oli kappelissa tauonnut ja loppuosaa Vilhon innokkaasta

esityksestä olivat toisetkin seurassa kääntyneet kuuntelemaan. Hilda ja

Otto kuuntelivat sitä vähän epäillen, heistä oli Vilhossa ja hänen

uusissa tuumissa aina vähän liian korkealle tähtäävän runoilijan vikaa;

Helmi taas katseli voitonriemulla ympärilleen, että eikö olekin kaunis

tämä hänen Vilhonsa tuuma, vaan Elna, tuo puolilapsi maalaistyttö, oli

avannut suuret silmänsä sepposen selälleen ja näytti hämmästyksellä ja

ihailulla ahmivan noita hänelle aivan uusia mietteitä ja suunnitelmia.

-- Entä mistä rahat? kysyi Otto puoleksi pilkoillaan..

-- Me emme tarvitse mitään rahoja, väitti Vilho. -- Itse meidän kyllä

täytyy tehdä palkatonta työtä, mutta sen teemme loma-aikoinamme. Ja

muuten saa »Kyntäjä» kannattaa itsensä; aletaan vaatimattomasta alusta:

pieni vihkonen kerran kuussa. Ja onhan meitä miehiä; saamme kai

esimerkiksi vanhan toverimme Eemeli Holmin liittymään tuumaan.

-- Varatuomari Holm tuskin tätänykyä ryhtyy puuhiinne, ilmoitti Hilda.

-- Hän vetäytyy varmaan kaikista vanhoista piireistään pois, on näet

mennyt kihloihin esittelijä N:n tyttären kanssa.

-- Ohoo, sepä korkealle kiipee.

-- Ja sille kuuluu jo olevan virkakin varattu, lisäsi Otto.

-- No, onnekseen olkoon, lohduttelihe Vilho, onhan meitä muita. Eikö se

Heikkikin jo tänä syksynä tule Helsinkiin, hänhän oli ennen aina

hyvissä tuumissa mukana.

Juuso hymähti:

-- Niin ennen, nyt en luule hänestä meille paljoa apua olevan. Tapasin

hänet kesällä, hän hautoili siellä mielessään hyvin vähän uhraavia

tuumia, hänen uuden oppinsa mukaan ei ihmisen tarvis välittää paljo

mistään muusta kuin itsestään.

Vilhon kasvot synkistyivät ja hän katseli hetkisen ääneti yhteen kohti.

Ja matalalla äänellä hän virkahti melkein kuin itsekseen:

-- Olenpa arvannut, että monetkin nyt kiihkeimmän innostuksen jälkeen

vetäytyvät sinnepäin, -- se on reaktioonia. Vaan enpä olisi sitä

luullut sellaisista miehistä... No, sitä tärkeämpi tehtävä juuri

meillä. Otappas Juuso asia mietittäväksesi.

Hetken neuvottelivat vielä Vilho ja Juuso. Edellinen kertoi jo

pääpiirteissään minkälaiseksi hän tuon nuorisolehden oli ajatellut.

Siinä olisi runsaasti kaunokirjallista puolta, olisi myös vakavampia

kirjoituksia, joissa nuorison tajuttavassa muodossa käsiteltäisiin sekä

kotimaisia edistyspuuhia että ulkomaisia virtauksia. Vielä katsauksia,

arvosteluja, huvittavaa ja hyödyllistä lukemista. Kokouksen, jossa

puuhasta tarkemmin sovittaisiin, päättivät he pitää muutamain

samanmielisten kanssa. Ja heidän erotessaan oli jo Juuso tuumasta yhtä

innostunut kuin hänen ystävänsä äsken.

Yön sumu oli äskeistä vielä sakeampi, kun he kävelivät kotiinsa päin

Kappelista, ja niin hiljaistakin oli, että omain askelten kaiku melkein

pelotti. Elna, joka oli ensikertalainen suuressa kaupungissa, vetäytyi

arkana niin lähelle toisia kuin mahdollista ja osui kävelemään Juuson

rinnalla, sisarusten astuessa edellä. Siinä joutui Juuso nyt ensi

kerran juttelemaan kahdenkesken tytön kanssa.

Hän kyseli Elnalta minkä vaikutuksen Helsinki nyt ensi näkemällä oli

tehnyt ja käski säilyttää sen ensi vaikutuksen, sillä se on aina varmin

ja luotettavin, minkä uusista tuttavuuksista saa. -- Sumuista sanoi

Elna vielä kaiken olevan, eikä ainoastaan ulkonäön. Juuso naurahti ja

kertoi, kuinka sumuista se alussa oli ollut hänellekin ja miten

vieläkin usein huomaa sumupilven häviävän siitä, mihin jo oli luullut

selvästi näkevänsä, ja todellisuuden esiintyvän aivan toisennäköisenä.

Heidän keskustelunsa katkasi Hilda juuri siinä, missä Vuorikatu lähtee

nousemaan ylängölle. Hän astui Juuson viereen, tarttui hänen

käsivarteensa ja virkahti hymyillen:

-- Talutat kai Juuso vanhan ystäväsi mäen päälle, koska kerran mukaasi

houkuttelit.

Mutta kun he olivat päässeet pari askelta toisista edelle, katsoi hän

ilkkuen Juusoa silmiin:

-- No, varotukseni ei tepsinyt, sinä olet kuin oletkin hukassa.

-- Ja ilahduttaisiko se sinua, jos niin olisin?

Hilda säpsähti vähän, käveli hetkisen ääneti, vaan lausui sitten

äänellä, joka soi aivan rauhalliselta:

-- Tunsin niin hyvin makusi, -- ilahduttaahan se aina kun huomaa

olevansa oikeassa. Ja onneksesi olkoon! lopetti hän ilkamoiden

heretessään kotiportilla Juuson käsivarresta.

Kun Juuso tuli huoneeseensa, avasi hän vielä ikkunan ja istui

ikkunalaudalle katsellen ulos pimeään yöhön. Tämä ensi päivä

Helsingissä oli taas tuonut mukanaan uusia aikeita ja uusia tunteita.

Se oli niin houkutteleva tuo Vilhon ehdotus, se tarjosi tien juuri

sellaiseen suoranaiseen työhön kansallisten aatteiden puolesta, jonka

tarpeellisuudesta Juuso näinä viime aikoina oli tullut niin

vakuutetuksi. Hiljaista, vilpitöntä työtä, sitä tarvitaan. Ja siitä

voitaisiin saada liesi, jonka ympärille samantuumaiset keräytyisivät ja

joka laajemmallekin sekä valaiseisi että lämmittäisi. Mutta samalla se

tuuma häntä pelottikin, hän epäili omasta puolestaan voimiaan ja

kykyään ja epäili sitäkin, oliko oikein näin hyvän tarkoituksenkaan

vuoksi viivyttää lukujaan ja valmistumistaan turvallisempaan asemaan,

johon kaikki muut tätä nykyä niin hartaasti näyttivät pyrkivän. Tuossa

olisi nyt tilaisuus jotain vaikuttaa; pitikö omain etujensa vuoksi

jättää se tekemättä, vai pitikö taas lykätä oma etu yleisemmän tieltä

toiseen sijaan?

Innostuksella. ja nautinnolla ajatteli hän tuota Vilhon kaunista

tuumaa, mutta siihen sekaan tunkeusi kumminkin samalla epäilystä ja

huoltakin, eikä hän päässyt oikein selvilleen kumpi tunne noista oli

voimakkaampi.

Mutta noiden mietteiden rinnalla liiteli Juuson sielussa vielä muita

uusia mielikuvia, paljo kepeämpiä, paljo arempia ja autereellisempia.

Tuijottaessaan ulos sinne syysyön sumuiseen pimeään hän ikäänkuin näki

edessään suuret, kysyvät, siniset silmät ja vaaleat kutrit, jotka

kiersivät pienoista päätä. Hän itsekin hämmästyi ensiksi, kun tapasi

itsensä tuota kuvaa katselemassa ja se karkasikin kohta kun hän sitä

rupesi ajattelemaan. Mutta taas tuokion kuluttua leijaili sama

mielikuva himmeänä ja arkana hänen edessään, se ikäänkuin lähennellen

häntä kierteli ja ilmestyi myötään yhä tuttavallisempana ja

tarkkapiirteisempänä. Ja yhtäkkiä hän sen pysäytti, otti sen ikäänkuin

kiini ja piteli kämmentensä välissä tutkien ja tarkastellen sitä aivan

läheltä. Ja hymyillen kyseli hän itseltään: »Mikä olet sinä uusi

unelma, oletko todellakin se syvyyteen houkutteleva sireeni, jona sinua

käskettiin varoa, vai oletko ehkä hyvä hengettäreni, joka tuotat iloa

ja onnea...?»

Se oli niin suloinen tuo unelma, hän ei raskinut sitä enää karkottaa

luotaan, vaan salli sen vapaasti soudella edestakaisin vilkkaasti

vaihtuvassa mielikuvituksessaan. Ja hän nojasi päänsä ikkunanpieltä

vastaan, sulki silmänsä ja antoi sielunsa valloillaan kylpeä tuon

ihanan mielikuvan lepposissa laineissa...

Kello kuului lyövän seinän takana, se ilmoitti puolta yötä. Juuso

hypähti istuimeltaan, sulki ikkunan ja hankkiusi levolle ravistellen

illan mietteitä mielestään.

-- Ensi ilta taas Helsingissä, -- sillä on aina uusia tuumiaan ja uusia

tunteitaan, puhui hän itsekseen maata pannessaan. -- Miksikähän

lapseksi ne vielä kehittyvät, mikä niistä jää pysyväiseksi ja mitä ne

kantavat helmassaan?