I.

Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiini

rantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosen

aamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessä

lastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä ja

kiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikki

minkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaa

tarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleen

tärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaa

kantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:

-- Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin,

etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.

-- Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö se

itse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?

-- Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.

Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse

tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja

viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan

levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen

veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja

maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa

isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren

nurmikkoon.

-- No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä

mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. -- Elä muuta kuin ala

solottaa alas virtoja!

Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:

-- Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten

kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin

te olette Oulussa mutkin käyneet.

-- Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä

pitää, jos mieli elää.

-- Niin tuo lie! -- Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten

hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:

-- Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo

aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.

-- Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas

melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä

on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.

-- No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin

köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.

-- Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä

oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista,

joka vetää puoleensa.

-- Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.

-- Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.

Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja

kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin

täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi

virkkoi hänkin sentään:

-- Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte,

vaikkeivät ole tämän kummempia.

Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi

emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse

meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä

hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa

siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän

paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin

jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa

käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan

ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä

»ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän

keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta,

joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan

oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli

jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen

pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se

oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin

niin sydämmellistä...

Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula

työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas

alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja

alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan

ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili

perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi

haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä

vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti

hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.

Maisterilla, -- sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu,

vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, -- oli omituinen tunne

mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä

sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi

ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä

kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät

auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta,

syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin

rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta

varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan

elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä

hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja

ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli

sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja

lapsellisesti.

Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin

hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli

mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja

juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia

muistoja ja myöhempiä kokemuksia.

... Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi

hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa

ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan

hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja

kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan

velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska

tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta

nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne

olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä

vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.

Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso

tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja

sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia

ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari

Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa

katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli

itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun

hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään

osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia

aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui

kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin

jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän

ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita,

hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja

riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja

tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi,

sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä

oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi

huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi

sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi

ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja

ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin

kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, --

estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen --

tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä -- oli

pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi,

innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.

Itseään häntä kumminkin oli kiusannut se, ettei hän vielä aivan hyvin

eikä vapaasti osannut käytellä suomenkieltä eikä käyttää sitä puhtaasti

ja kauniisti. Siitä syystä oli hän viime kevännä päättänyt matkustaa

kesäksi kauas maan sydämmeen, siellä lukujen ohessa täydellisesti

kieltä oppiakseen. Hän halusi oppia sitä erästä erityistäkin

tarkoitusta varten. Jo vuosia sitten oli hän näet suunninnut ja alulle

pannut suuren, suomenkielisen, kaunokirjallisen teoksen, historiallisen

näytelmän, hänkin vähän kartuttaakseen vielä köyhänpuoleista

suomenkielistä kirjallisuutta, ja siellä hyvällä kielimaalla hän tahtoi

sen valmistaa.

Siksi oli hän viettänyt kesän kaukana Suomussalmen syrjäkylässä aivan

talonpoikaisen kansan keskuudessa. Siellä oli hän nyt ensi kerran

oikein päässyt tutustumaan suomalaisen maalaisrahvaan luonteeseen ja

elämään; hän oli löytänyt siellä sen syvämielisen, sydämmellisen,

suoran suomalaisen kansan, jota hän kyllä ennenkin oli rakastanut, vaan

jonka hän nyt vasta tunsi ja josta hän siitä syystä nyt oli oppinut

kaksinkerroin pitämään. Nyt tänä kesänä oli hän mielestään tehnyt

varsinaisen molemminpuolisen lemmenliiton tuon kansan kanssa, -- nyt

hän sen ymmärsi ja se ymmärsi hänet.

Kesä oli kulunut. Kun Juuso nyt taas oli sieltä matkalla etelään päin

sivistyneiden asuinmaille, ottamaan osaa heidän rientoihin ja

riitoihin, niin olipa hänellä mielestään niin kovin paljo kokemusta

tuotavana mukanaan noihin puoluetaisteluihin, jotka näihin aikoihin

kiinnittivät hänen, niinkuin monen muunkin nuorukaisen, kaiken huomion

puoleensa. Hänestä tuntui ikäänkuin hänellä nyt olisi ollut

jonkunlainen avoin valtakirja esittää siellä, mitä Suomen kansa toivoo

ja tahtoo: hiljaista, sitkeätä työtä, sitä sen olemus opettaa, ei se

rakasta isoa ääntä eikä kiihoittunutta, keinotekoista intoilua, työtä

vain ja järkähtämätöntä, vilpitöntä pyrkimistä eteenpäin. Sen käskyn

mukaan aikoi Juusokin näistä puolin ruveta vaikuttamaan, tätä

muurahaisen taistelutapaa tahtoi hän koettaa saada käytäntöön. Työtä,

vilpitöntä, uhraavaa työtä isänmaan hyväksi, kansallisuuden,

kansanvaltaisuuden hyväksi -- sellainen ohje on sopiva ja kunniakas

suomalaiselle nuorukaiselle...

Noita mietiskeli Juuso matkan verkalleen eestyessä. Ja aina väliin

haasteli hän saattajainsa kanssa, kyseli kaikkia ja pani mieleensä,

tahtoen ikäänkuin käyttää hyväkseen vielä tuota viimeistä yhdessäoloa

oppiakseen ja rikastuakseen. Samalla hän nautti ohi liitelevän luonnon

suuruudesta ja mahtavuudesta. Oli jo saavuttu vuolaille koskivesille,

jossa venhe lastuna nakkelehti vaahtoaaltojen lomissa, puikkelehti

särmäisten kallioiden kupeitse ja hyökkäsi nuolena alaspäin nielevään

kuiluun. Hän katseli laskijain kylmää tyyneyttä, heidän räpäyttämätöntä

varmuutta ja värähtämätöntä jäntevyyttä ja hän ajatteli, että noin se

olisi työ tehtävä, noin ne vastukset voitettaisiin.

Kuljettiin päivä ja toinen, oli jo laskettu Emäjoen pääkosket ja

kolmantena päivänä soluttiin suvantoa pitkin sen suuta kohden sinne,

missä Kiannan haara laskee Oulunjärveen.

-- Ja tähän Paltaniemeenkö se maisteri sitten todellakin meistä jää?

kysyi isäntä kun siinä aamupäivällä soudettiin Paltamon ensimmäisten

talojen ohi.

-- Tähän jään päiväksi, saatte soutaa edeltäpäin. Onhan vähän ikävätä

kesken aikojaan erota matkueesta, vaan ehkäpä vielä joella tavataan.

-- Tavattaneeko, -- tässä tuota olisi yhdessä menty vaikka Ouluun asti.

-- Niinpä olisi. Vaan kovin tekee nyt mieleni tavata tuota vanhaa

ystävää, joka juuri asuu tuossa niemen kärellä. En ole nähnyt häntä

pariin vuoteen, ennen oltiin joka päivä yksissä.

-- No kun niin on, niin eipä muuta kuin lasketaan maihin.

Jo Pohjanmaalle lähtiessään ja sitten pitkin kesää oli Juusolla ollut

tuumana käydä palatessaan tervehtimässä vanhaa toveriaan Heikkiä, joka

ennen oli ollut hänen uskotuimpia ystäviään, mutta joka nyt jo kohta

pari vuotta oli ollut Helsingistä poissa, asuen vanhempainsa luona

maalla. Ennen oli Heikki myöskin ylioppilaspiireissä ollut niitä joukon

innokkaimpia ja tulisimpia, Juuso ja hän olivat mietteiltään hyvin

soveltuneet yhteen, yhdessä he olivatkin lukemattomia kertoja

unelmoineet tulevaisuudestaan ja vaihtaneet tuumia ja tunteita. Vaan

viimeksi kun Juuso oli Heikin tavannut, oli hän jo ollut vähän enemmän

pessimismiin kallistuva ja mieleltään suljettu. Sittemmin oli Heikki

kadonnut Helsingistä pois, perheelliset olot ja lukujen hidas

edistyminen olivat saattaneet hänet pakenemaan yliopistosta kauas

kotiin maalle. Sen jälkeen ei ollut Juuso kuullut ystävästään paljo

mitään, tämä ei ollut kirjoittanut eikä kertonut tuumistaan eikä

mietteistään, oli melkein tuntunut siltä, kuin hän olisi aivan tahtonut

sulkeutua yksinäisyyteensä. Ja siitäkin syystä tahtoi Juuso nyt tavata

tätä vanhaa toveriaan omin silmin häntä nähdäkseen ja omin suin

puhutellakseen.

Jo laski vene hiekkaiselle rannalle, metsäherra Grönbergin, Heikin

isän, rantaan. Miehet nostivat Juuson tavarat törmälle ja itse lähti

Juuso, heitettyään viimeiset jäähyväiset ystävällisille saattajilleen,

astumaan taloa kohden.

Pihalla tuli Heikki vastaan, -- sillä Heikkihän se oli tuo, vaikka

Juuson oli häntä alussa vaikea tuntea vanhaksi toverikseen. Hän oli

vanhentunut, käynyt lihavaksi ja partaseksi, tukka oli kulunut hienoksi

ja kasvoilla oli omituinen harmaja väri. Vaan oudoin oli sittenkin ilme

silmissä: niissä oli jokin vieras kiilto, kylmä, levoton ja arka,

niistä näytti loistavan jotain salattua intohimoa -- niinkuin käärmeen

katseista! Ensi silmäyksellä Juuso säikähti tuota katsetta, siinä oli

hänestä jotain ilkeää, itsekästä, jota ei ollut ennen. Vaan seuraavassa

tuokiossa se kiilto oli jo poissa, hän ei sitä muistanutkaan enää, vaan

huudahti iloisena:

-- Terve mieheen, vanha ystävä, oletpa sinä paisunut ja parrottunut.

-- Terve tuloa, Juuso. Ja sinä pysyt yhtä hintelänä miesnä kuin

ennenkin. Kuulin sinun matkustaneen Kiannalle suomenkieltä oppimaan,

sieltäkö nyt palaat?

-- Sieltä, siellä olen oppinut sekä kieltä että mieltä. Vaan miten on

nyt sinun laitasi, vanha poika?

-- Tuossahan tuota on elettynä yksin päivin. Käydäänpä taloksi ja

tarinoidaan sitten.

Juuso tervehti talonväkeä, kohta kutsuttiin päivälliselle ja sen

syötyään menivät toverukset puutarhaan, viskausivat mukavasti lepäämään

pientareen pehmeälle nurmelle. Oli kaunis ja helteinen syyskesän päivä,

niityltä aidan takaa tuoksahti kuivuneen heinän suloinen lemu ja

lepposasti loiskahti aalto rannassa törmän hiekkaa vastaan. He

makailivat siinä hetkisen ääneti, tarina ei tahtonut oikein lähteä

luistamaan, oli kuin jotain vierasta olisi ollut välissä. Vasta

vähitellen ja melkein kuin varovaisesti rupesivat he toisilleen

kertomaan eroajan havaintoja ja kokemuksia.

Muutosta oli tapahtunut kumpaisessakin sitten viime näkemän. Ijän

mukana oli tullut vakavampia tuumia ja käsitteet olivat selventyneet.

Mutta molempain kehitys oli käynyt koko joukon eri suuntaan. Juuso

puhui ensin omista tuumistaan ja aikeistaan, kertoi koko ajan

toimekkaana touhunneensa mukana ylioppilaselämässä, tosin vähän

haitaksi luvuilleen, vaan pitihän sitä elää muassa. Olihan hän

kumminkin sekä lukenut että kirjoitellut, mutta kesken olivat vielä

työt, niitä piti taas lähteä jatkamaan Helsinkiin.

Heikki pysytteli aluksi harvasanaisena mikäli hänen omiin toimiinsa

ja aikeihinsa tuli. Kertoi kumminkin viime aikoina ahkerasti

työskennelleensä ja sinne Helsinkiin oli hänenkin aije nyt tulla

tuloksia näyttämään. Ensi ajat maalla oli hän ollut hiukan sairaloinen

ja verkkasen paranemisensa aikana oli hän tullut tarkemmin

ajatelleeksi, kuinka paljo siellä yliopistossa oli kouhoteltu ja

tuhlattu aikaa mielettömään touhuamiseen ja turhaan intoilemiseen. Ja

vähitellen lämpeni Heikkikin tarkemmin kertomaan noita mietteitään,

joita hän aluksi näytti aikovan pitää ominaan.

-- Siinä oli vuosi aikaa minun kehityksessäni jonkunlaista aukkoa. Sitä

ennen touhusin minäkin, kuten tiedät, ilman suuntaa ja päämäärää, siitä

herättyäni mulle selvesi, että ihmisellä pitää olla, kullakin itseään

varten ja todellisuuden pohjalla, viitotettu tie, jos mieli saada

maailmassa jotakin aikaan. Pelkkä innostus, olipa kuinka isänmaallinen

tahansa, se käy sittenkin korukuoreksi, sillä ei ole todellisuudessa

pohjaa eikä sillä hyödytetä mitään. Jokaisen on pidettävä huolta

etupäässä oman itsensä kehittämisestä ja korottamisesta, muu innostus

on arvotonta. Ja kun kukin puolestaan valmistaupi yhteiskuntaan

hyödylliseksi jäseneksi, silloin edistää hän myös paraiten yhteishyvää.

-- Sinusta on tainnut tulla täällä maalla suuri egoisti, virkkoi Juuso

leikillisesti, voimatta kumminkaan estää äänessään soimasta puoleksi

tottakin.

-- Niin, miksi sen katsot, se voi olla avu sekin, ja varsinkin

nykyjään.

Heikki viskausi melkein halveksivasti selälleen ja jäi siihen

äänettömänä ja liikkumattomana makaamaan. Juuso lepäili vieressä

ryntäillään, oli ääneti hänkin hetkisen ja pureskeli miettivänä

heinänkortta, joka hänellä oli hyppysissään; hän tunnusteli tuossa

Heikin äänessäkin jotain outoa ilmettä, -- vai muistiko hän vanhastaan

hänen äänensä väärin? Sitten oikasi hänkin jäsenensä suoriksi, pisti

kädet pään alle ja tarinoi siitä ylöspäin katsellen verkalleen ja

melkein kuin itsekseen:

-- Tavallaan olen minä tänä kesänä tullut tekemään melkein

samansuuntaisia havaintoja kuin sinä, vaikka johtopäätökset

aivan eroavat. Olihan se meidän, monenkin, intoileminen siellä

ylioppilaspiireissä enimmäkseen hyvin ponnetonta. On puhuttu asioista,

joita ei ole ymmärretty, sokeina on saarnailtu ihanteista ja

elämäntöistä, joilla ei ole todellisessa tajunnassa ollut riittävää

perustusta. Me olemme huutaneet eläköötä isänmaalle ja vannoneet

ikuista palvelusta suomalaisen kansamme hyväksi. Mutta me emme ole

käsittäneet oikein tuota rakkautemme esinettä eikä sen tarpeita. Ei se

tarvitse kuulla julkihuudettavan innostustamme, se tarvitsee työtämme,

työtä puhtaasti kansallisten periaatteiden pohjalla, mutta myöskin

vilpitöntä ja itsekkyydestä vapaata työtä. Minunkin tunteeni tätä

kansaa kohtaan olivat ennen, joskin tulisia, kumminkin hyvin

epämääräisiä; nyt olen saanut tunteitteni esineeksi elävät ihmiset,

selvää lihaa ja verta, siis jotakin suoranaista, jonka eteen kannattaa

työskennellä...

Hän kuuli Heikin vieressään hiljaa myhähtävän ja katkasten lauseensa

pyörähti hän hämmästyneenä kohti katsomaan. Heikkikin nosti päänsä

nurmikosta ja matki hiukan ivallisesti:

-- »Jonka eteen kannattaa työskennellä» -- Kuule, vieläkö siellä

Helsingissä haaveksitaan noita vanhoja korulauseita?

-- Haaveksitaan?

-- Niin, mitä se tuo puhe on muuta kuin haaveksimista, tuulen

pieksämistä, jos mennään ytimeen asti. Työtä kansan ja maan hyväksi! --

höpsistä, itsensä hyväksi se sittenkin jokainen pohjimmalta tekee mitä

tekee ja niin pitääkin. Maan ja kansan hyväksi vain puhutaan -- sekä

tehdään työtä välillisesti.

-- Kuule Heikki, noin et ajatellut ennen?

-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä, yhtä vähän kuin muutkaan,

silloin ylipäätään en ajatellut, mentiin vain mukana räyhäävässä

joukossa, huudettiin ja äänestettiin. Se oli sitä edellisiltä polvilta

perittyä, arvostelua kaipaavaa innostusta, seurattiin sokeasti noita

vanhoja epäjumalia. Nyt en ole ollut pariin vuoteen Helsingissä, mutta

minusta tuntuu ikäänkuin luissani, että sen suunnan pitäisi olla

muuttumaisillaan. Eikö olekin?

-- En tiedä, mahdollisesti. Onhan noita tuollaisia mietteitä kuultu

siellä lausuttavan. Mutta minä en usko että se muutos tulisi olemaan

parempaan päin. Se veisi sellaiseen omaan puoleensa vetämiseen,

sellaiseen leipäinnostukseen, joka hajoittaisi kaikki yhteiset,

ylevämmät riennot ja riistäisi aatteellisuuden nuorisosta. Tosin olen

minäkin, kuten sanoin, sitä mieltä, että on oltu sokeita, on huudettu

päättömästi...

-- Siinäpä se. Mutta eihän tuollainen huumaus, tuollainen henkinen

humala, voi ijänkaiken kestää, täytyyhän siitä selviytyä. Ja mihinkäpä

silloin selväpäisinä päästään siitä, että jokainen huomaa oikeudekseen

ja velvollisuudekseen pitää omasta menestymisestään etupäässä huolta.

Syntyy kilpailu, ei auta, kilpailu yksilöjen kesken, mutta se onkin

tarpeellista. Ja samalla huomataan, että se kokonaisuudellekin on

onnellisinta.

-- Kaunis onni! Kaikki yhteistoiminta laimenee, kukin vahtii vain omaa

kannikastaan.

-- No niin, ennen kuunneltiin vain kuohuvia tunteita, nyt tarvitaan jo

järkeäkin, -- onpa aika tarvitakin.

Heikki viskasi lastun, jota hän siinä jutellessaan oli vuoleskellut,

kauas aidan yli ja hypähti istumaan. Juusokin ojentihe pystöön, sytytti

tupakan ja virkkoi naurahdellen.

-- Sinähän olet täällä pitkällisessä yksinäisyydessäsi rakentanut

kokonaisen, oman filosoofisen opin itsellesi, hyvin aineellisen ja

siksi juuri pessimistisen. Mutta nähdä saamme kauanko se kestää

itselläsikään, kunhan taas ryömit esiin piilostasi ja puutut

osalliseksi elävään elämään.

-- Saamme nähdä. Eikä se ole uusi oppi, se on hyvin vanha, vaikka se

nyt meillä vähän aikaa on ollut unhotettuna, -- taikka on luuloteltu

sen niin olleen.

-- Niin no, elkäämme riidelkö. Meillä nyt on tuosta kerran erilainen

katsantokanta. -- Katsoppas, tuolla soutaa venekunta nuotalle. Tule,

kävellään rannalle katsomaan apajan vetoa.

He olivat nousseet ja kävelleet puutarhan rantapäähän ja laskeusivat

siitä hiekkaiselle ahteelle, jota myöten yhä tarinoiden astelivat

niemen kärkeen, jonka kohdalle nuottamiehet laskivat apajansa.

Juuso vilkasi kävellessään monta kertaa sivulta päin toveriinsa

ihmetellen, kuinka suuressa määrin tämä näinä vuosina oli muuttunut, --

eihän hän tahtonut tuntea miestä ollenkaan samaksi. Mistä sillä nyt on

tuo varmuus ja tuo päättäväisyys? Ja mistä on kotosin tuo kylmä,

laskeva itsekkäisyys, joka ilmeni hänen puheistaan, hänen äänestään,

hänen katseestaan, jos kohta hän koettikin sitä peitellä? Vaikuttaako

maaseudun yksinäisyys tuohonkin tapaan, sitä ei Juuso itse ollut

kokenut? »Oma itse, arvosteleva järki...», nuo sanat ilmenivät niin

usein Heikin pakinoissa, että niitä melkein täytyi käsittää hänen

jonkinlaisiksi määrääviksi ohjeikseen ja niitä avujahan hän sanoikin

ihmiselämän ainoiksi, oikeiksi oppaiksi... Tunnetta hän pilkkasi, --

mikä vastakohta entisyydelle! Se on outo oppi tuo, jonka hän on

rakentanut itselleen ja se näyttää hänessä jo kasvaneen vakuutukseksi.

Aikooko ... aikooko hän todellakin noiden itsekkäiden ohjeiden mukaan

ruveta suunnittelemaan vastaista elämätään ja vastaisia töitään? Sitä

oli Heikistä vaikea uskoa. Vaan sittenkin ... hän sanoo itse

kehityksessään olleen jonkun aukon, jonka yli päästyään hänelle oli

maailmankatsantonsa selvinnyt... Olisiko, olisiko mies hyljännyt

entiset ihanteensa ja tunteensa tuohon ammottavaan aukkoon

ja ainoastaan pelastanut sieltä kylmän järjen vastaiseksi

seuraajakseen...?

-- Ajan oloon se kai nähtänee, arveli Juuso, joka ei kumminkaan vielä

voinut luottaa hetkellisiin havaintoihinsa, eikä tohtinut tehdä niistä

varmaa johtopäätöstä.

Keskustellen yhteisistä tuttavistaan ja vanhoista muistoistaan

kävelivät he tuntikausia siellä hiekkasella rannalla illan

vilpastuessa. Ja vielä yön maattuaan toverinsa kodissa hankkiusi Juuso

aamulla matkaa jatkamaan. Hän lyöttäysi taas muutamaan alas kulkevaan

tervaveneeseen siinä matkustaakseen Oulunjärven poikki ja jokea ja

koskia alas merta kohden. Hänen täytyi joutua, asiat kiirehtivät.

Matkallaan Helsinkiin oli hänen näet vielä viivyttävä kotikaupungissaan

hankkimassa lukurahoja. Ne rahat, rahat, ne tekivät aina vastusta, aina

ne olivat lopussa ja aina täytyi hankkia uusia lainoja, -- tiesi miten

niitä taas saaneekaan. Sitten Helsinkiin.

Kuukauden perästä aikoi Heikkikin ilmestyä Helsinkiin. -- Sielläpä

sitten taas tavataan, virkkoi hän Juusolle kun aamulla saatteli tätä

rantaan, jossa odotti lähdössä oleva tervavene.

-- Ja sielläkö sinä aijot ruveta toteuttamaan uutta viisaustieteellistä

oppiasi, virkkoi Juuso naurahdellen nostaessaan tavaroitaan veneeseen.

-- Varo vain, ettei se sulta jää noudattamatta, sillä se on ainoa oikea

ja jokaiselle tarpeellinen, vastasi Heikki, hänkin hymyillen, mutta

samalla melkein isällisellä varmuudella.

-- Kiitos neuvosta, -- saa kai sitä sentähden tutkia.

-- Tutki vain. Ja onnea matkalle!

Raskas paltamo lähti verkalleen lipumaan saarettomalle ja aavalle,

mutta tällä kertaa melkein tyyneelle selälle, jonka takaa tuskin

rannikkoa kuumotti. Keula kääntyi länteen päin, Niskan korvia kohden ja

vauhtiinsa päästyään loittoni alus selälle päin tasasesti ja varmasti;

hiljenemistään hiljeni rannalla kuuntelijalle airojen tahdikas loiske.

Heikki se seisoi siinä rannalla kuunnellen ja seuraten silmillään

venosen kulkua. Mutta sitä hän ei kumminkaan ajatellut, hän oli

vaipunut muihin mietteisiin. Hän seisoi siinä ikäänkuin muistossaan

tarkastellen jotakin kaukaista unelmaa, jotain innostuttavaa kuvaa,

joka paljo, paljo aikaa sitten oli häntä lämmittänyt, vaan sitten

kylmennyt ja jäänyt unohduksiin. Nyt se oli Juuson puheitten kautta

taas palannut mieleen, vaikka entiseen verraten kelmeänä ja himmeänä,

ikäänkuin vainajana... Oli se ollut aikaa sekin, ja onnellista se oli

ollutkin, sitä oli silloin tuntenut itsensä niin lämpimäksi, niin

voimakkaaksi, niin rautarohkeaksi... Mutta se oli sittenkin ollut

haaveilua kaikki, turhuutta...

Venhe souti jo palkosen kokoisena kaukana selällä, airot vain soutaessa

välkähtelivät kullalta päiväpaisteessa, ja Heikki seisoi yhä törmällä

mietteissään. Mutta silloin hän yhtäkkiä havahtuikin ja lähti nopein

askelin kulkemaan taloa kohden. Työhön, lukuihin! -- hän olikin siinä

vieraan takia laiminlyönyt melkein kokonaisen vuorokauden.