Haaksirikko Ceylonin saarella.
Nyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin
Madagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella,
mutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa
siihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata
välillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä
leveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet
Javan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin
salmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen
päin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken
aikaa suotuisana.
Mutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte
viidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme
keulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki
laivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada,
mutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli
etsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme
viimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia
joiden käytön tunsimme.
Heikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin
kahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme
olevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin
vähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa,
jättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia.
Kuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin
saaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle
rannikolle meitä ahdistamaan.
Laskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme
kelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös
teurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä
kahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa
tulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin
mielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin
hiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.
Hankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden.
Muutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä
kärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan
herroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he
ovat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.
Mutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä
maksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin
vesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä
kaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin
verran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa
oloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani
kolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti
poikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme
musertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei
tuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.
Sittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen
aukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli
pelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt
meiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan
vaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista
poukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin
pitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää.
Ohjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin
mahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.
Mutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin
tavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme
ajautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin
toinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme
läpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin
huomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni
kovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä
olimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli
rantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.
Maan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän
kauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä
seuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen
päällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija,
joka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan
liikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten
laakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli
valkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten
hänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus.
Lopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja
viittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.
Olin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William
mitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän
rannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti
mieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi
toivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi
uhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan
käsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William
tarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin
luovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti
hänelle.
Niinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen
asetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä,
pinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki
kanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla
ja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit
ampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin
lähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa
rantaan.
Puhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat
eivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian
käsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina.
Hänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen
ilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän
johdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata
ryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan
meille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti
tulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.
"Olet hollantilainen ja kristitty", vastasi William; "mutta oletko
vapaa mies vai palvelija?"
"Olen täkäläisen kuninkaan palvelija, ja hänen armeijassaan."
"Mutta oletko vapaaehtoinen vai vanki?"
"Vanki olin ensimältä, mutta nyt olen vapaana ja siis vapaaehtoinen."
"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella
heitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi
tekee, omien maanmiestesi luo?"
"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren
pohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan
nimenomaista lupaa."
"No, miksi et hanki lupaa lähteäksesi pois?"
"En ole sitä koskaan pyytänyt."
"Ja arvatenkin tiedät, että et sitä saisi, jos pyytäisitkin."
"Sitä en voi mennä takaamaan; mutta miksi tätä kaikkea kyselette?"
"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki,
niin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi,
kavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella
kristinveljiänsä?"
"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että
kuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille
kohteliaisuutta ja avuliaisuutta?"
"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin,
uskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?"
"Hän lupaa teille suuren kenraalinsa kautta."
"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että
hän aikoo pitää sanansa?"
"Miten minä voin siihen vastata? Miten voin sanoa, mitä hän aikonee?"
"Voit sanoa, mitä sinä uskot."
"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän
saattaa niin tehdä."
"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen
kysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit
meitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?"
"Minusta ei ole teidän neuvojaksenne."
"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän
vallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme?
Osaavatko he hollanninkieltä?"
"Ei, ei yksikään; ei minulla siinä suhteessa ole mitään peljättävänä."
"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän
turvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis
tulla maihin?"
"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille
kysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos
hylkäätte avuntarjouksen?"
"Kyllä me laivan vesille saamme; nyt myrskyn heikennyttyä emme pelkää."
"Sitten en voi sanoa olevan parasta luottaa heihin."
"No, se on rehellistä puhetta."
"Mutta mitä sanon heille?"
"Anna heille hyviä sanoja kuten hekin meille."
"Mitä hyviä sanoja?"
"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia,
jotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta
kiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme,
jos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta
tulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää
laivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy
huolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä
suotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme
ankkuriin."
"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen
luokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi."
"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me
osotamme hänelle kiitollisuuttamme."
"Ei, voittehan tulla hänen luokseen yhtä hyvin nyt kuin silloinkin."
"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen
luoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!"
"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen
sitte kun laiva on saatu irti."
"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi
tekee."
"Mutta hän raivostuu julmasti, jos en niin sano."
"Kenelle raivostuu?"
"Teille."
"Mitä me siitä piittaisimme?"
"No, hän lähettää koko armeijansa teitä vastaan."
"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit
heidän voivan meille tehdä?"
"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki
luoksensa."
"Onko hänellä laivoja?"
"Ei, ei ole laivoja."
"Eikä veneitä?"
"Ei, eipä niitäkään."
"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä,
jos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?"
"Voisivathan he sytyttää laivanne tuleen."
"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei
heidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan."
"Mutta entä jos kuningas antaisi teille panttivankeja turvaksenne?"
"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia
sellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa
kuin me englantilaisen koiran?"
"Ketä vaatisitte panttivangeiksi?"
"Hänet itsensä ja teidän korkea-arvoisuutenne."
"Mitä hänelle tekisitte?"
"Samaa kuin hän tekisi meille -- hänen päänsä katkaisisimme."
"Ja mitä tekisitte minulle?"
"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä
ansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja
kristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit
halunnut meidän kanssamme menetellä -- kavaltaisi sinua tunnottomien
pakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä
kohtaan sääliä."
"Saattepa siinä mieleeni ajatuksen, josta teille huomenna puhun."
Siten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki
perinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli
minulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin
syytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.
Hyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen
ankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle.
Meillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen
kuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä
seuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin
joukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin
todella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan,
että joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin
maalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme
meitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä
molemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa,
mutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun
ulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä
paikastamme.
Tuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli
itäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten
vedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun
matkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden
engl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme
viidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin
toinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.
Vähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille,
tietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme
saattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet
lähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä
ainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli
saanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään
vettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen
ja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja
sitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä
laumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja
he luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.
Meillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä
vuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli
saanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi
isonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken
kaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten
armeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja
tulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin
puolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen
meitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden
merkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.
Miehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat
vuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja
lähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni
lähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu
voitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain
sillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen
mukaansa.
No niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän
päähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja
alotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:
"No, ystävä, mitä nyt sanot?"
"Tulen samalla lempeällä asialla", vastasi hollantilainen.
"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi
kaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?"
"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen
miehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea
mahdollista kohteliaisuutta."
"Ja ovatko kaikki nuo tulleet pelkiksi kutsujiksi?"
"He eivät tee teille mitään vahinkoa, jos tulette sovinnollisesti."
"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi
mokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut
esiintymään noin typeränä?"
"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette
tiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin
polttaa."
"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja,
päästäksemme pois."
Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä
pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta
tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.
"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa
olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat
minua vain suostuttelemaan teitä maihin."
"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?"
"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa
törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin
veneenne vieressä."
"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut
mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan
yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."
"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät
kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät
sekä veneenne että laivanne."
"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois."
"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?"
"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden
vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."
Samassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle,
että se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa
kohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä,
hyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa
suunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi,
marssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät
meitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni
tulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten
ne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.
Tämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä
oli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui
mahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä
viipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he
eivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä,
tuhoaseiden sadellessa joka haaralta.
Nuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu
kärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun
osuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat
tulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen
suojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat
tiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia
peräytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat
toistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin
niin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin
yrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei
kukaan heistä ollut vielä haavottunut.
Nyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me
tyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa
tiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla
panoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet
karkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä
nuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen,
heilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme
tulemaan takaisin.
Williamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui
viimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka
oli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi
saada mitä tahansa.
"Mitä tahansa!" sanoo William. "Mitä tekemistä meillä on hänen
kanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman
ulkopuolelle!"
"Niin", tuumii hollantilainen, "mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä
nähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin
hän on varmasti kuoleman oma."
"No, sittepä hän on kuollut mies", sanoo William, "sillä vaikkapa
olisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä,
niin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon
sinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos
mielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt
loppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa."
"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne", sureksi
hollantilainen; "mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he
ampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä."
"Mutta mene sanomaan hänelle", neuvoi William, "että minä olen
tarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia
tulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista
vierailua vastaan."
Hollantilainen oli ihastuksissaan heti ensi sanasta.
"Sen teen", hän sanoi; "olen varma siitä, että hän pulassaan antaa
minun lähteä."
Hän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi
suostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman
kapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.
Hänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme
ankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme
huikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa
kenraalille käydä huonosti.